Part 6
"Pyhän litanian kautta! Tämä pikkuinen kerjäläisvauva ottaa toisen kortteerin ja anastaa toisen sängyn niin huolettomalla suloudella, kuin olisit ne hänen omansa -- sanomatta edes 'teidän luvallanne' tai 'jos suvaitsette' tai mitään semmoista. Kivulloisessa houreessaan sanoi hän itseänsä Wales'in prinssiksi, ja sitä osaa näkyy hän yhä tahtovan näyttää. Pikkuinen turvaton rotta raukka, luultavasti on hänen mielensä sekaantunut huonon pitelyn kautta. Hyvä, minä tahdon olla hänen ystävänsä. Olen hänet pelastanut, ja luontoni vetää lujasti häneen. Jopa rakastan jo tuota ylpeää poika naskalia. Millä sotilaan ryhdillä kääntyikin hän ränstyistä roskaväkeä vastaan ja näytti sille halveksumisensa! Ja mitkä hienot, suloiset ja lempeät kasvot hällä on sitten, nyt kun uni on ajanut pois surut ja murheet! Minä tahdon häntä opetella ja parantaa hänen tautinsa; niin, tahdon olla hänen vanhempana veljenään ja pitää hänestä huolta. Ja jos kukaan tahtoisi häväistä häntä tai tehdä hänelle mitään pahaa, niin tilatkoon pian ruumisarkkunsa, sillä se tarvitaan, jos palaisinkin roviolla minä."
Hän kallistui pojan yli ja katseli häntä hellästi ja säälivällä osanotolla, taputteli lempeästi nuorekkaita poskia ja tasoitteli takertuneita kiharoita suurella, rusottuneella kädellään. Vähäinen väristys vavahutti poikasen ruumista. Hendon mumisi --
"Kah, kuinka ajattelematon olenkin, kun annan hänen levätä tässä ilman peitettä ja hänen ruumiinsa tulla kuolettavaan leiniin. Mutta mitä mä teen? Herättäisinhän hänet, jos ottaisin hänet ylös ja pistäisin vuoteeseen taas, ja hänen on tuiki tarvis nukkua."
Hän etsiskeli jotakin varapeitettä, mutta kun ei löytänyt mitään, riisui hän költerinsä ja peitti sillä pojan sanoen: "Minä olen tottunut purevaan ilmaan ja niukkaan pukuun, eikä tää kylmä mua haittaa" -- ja sitten rupesi hän kävelemään edestakaisin suojuksessaan, pitääkseen vertansa liikkeellä ja puhuen yhä itsekseen --
"Hänen pilaantunut järkensä sanoo hälle, että hän on Wales'in prinssi; se olisi kummallisia, jos meillä nyt enää olisi mitään Wales'in prinssiä, nyt kun hän, joka oli prinssi, ei nyt enää olekkaan prinssi, vaan kuningas -- mutta poika raukka on nyt kerran saanut tuon aatoksen päähänsä, eikä hän varmaankaan tule siihen, että sanoisi itseään kuninkaaksi... Jos isäni elää vielä näiden seitsemän vuoden perästä, joina en ole kuullut tämän taivaallista kotoani vieraaseen tyrmääni, niin hän ottaa, kun ottaakin, poika paran vastaan avosylin ja antaa minun tähteni hälle jalomielistä turvaa. Samoin tekee myös hyvä, vanhempi veljeni Arthur. Mutta mun toinen veljeni, Hugh -- ei, ennen mä muserran veikkoseni pääkallon, kuin annan _hänen_ sekaantua asiaan, tuon kettumaisen, pahansisuisen pedon! Niin, sinne mennään -- ja suoraa päätä."
Palvelija tuli sisään, kantaen höyryävää ateriaa, jonka hän asetti pienelle honkapöydälle; pani sitten tuolit paikoilleen ja meni tiehensä ajatellen, että niin huokeat majailijat kuin nämä voivat palvella itseään. Ovi paukkui kiinni hänen jälkeensä, ja se herätti pojan, joka äkkiä nousi istumaan ja heitti iloisen silmäyksen ympärilleen. Sitten tuli hänen kasvoihinsa surullinen ilme ja hän mumisi itsekseen syvästi huoaten: "Oi onnetonta, untahan näinkin vain." Sitten huomasi hän Miles Hendon'in költerin ja ymmärsi heti minkä uhrauksen tämä oli tehnyt hänen puolestaan. Vienolla äänellä lausui hän:
"Te olette niin hyvä minulle, niin, te olette oikein hyvä. Mutta ottakaa nyt tämä yllenne -- minä en tarvitse sitä enään."
Sitten nousi hän ja meni pesukaapille nurkkaan ja seisoi siinä odotellen jotakin. Hendon sanoi ylen hilpeällä äänellä:
"Nyt pidetään oikein kunnon kekkerit. Kaikki on niin maukasta ja aivan lämmintä, ja se seikka ja sun pikku torkkusi äsken on saava sinusta oikein aika miehen taas, usko pois!"
Poika ei vastannut mitään, vaan katseli tuota isoa miekkasankaria vakavalla silmäyksellä, joka ilmaisi suurta hämmästystä ja samassa vähän kärsimättömyyttä. Hendon ällistyi ja sanoi:
"No, mikä nyt on?"
"Hyvä sir, tahdon pestä."
"Vai niin, siinäkö se oli! Älä pyydä Miles Hendonilta lupaa kaikkeen joutavaan, mitä tarvitset. Täällä voit sä olla täydelleen vapaa ja aivan niinkuin omassa pirtissäsi."
Poika seisoi yhä siinä eikä liikkunut paikoiltaan. Hän jopa jo kerran kaksi polki pientä, malttamatonta jalkaansa lievästi lattiaan. Hendon tuli tuiki hämilleen. Hän sanoi --
"Jumala varjelkoon! mikä sun on?"
"No, kaatakaa vettä sitten. Ei niin pitkiä puheita!"
Hendon oli purskahtaa romanauruun, mutta pidätti sen ja sanoi itsekseen: "Kaikkein pyhien kautta, tämä on kummallista." Sitten kävi hän hauskuudekseen täyttämään pikku nenäviisaan käskyn. Sen perästä jäi hän seisomaan ällistyksiinsä, kunnes seuraava komento: "Tulkaa -- pyyhinliina!" äkkiä sai hänet eloon taas. Hän otti pyyhinliinan, ihan poikasen nenän alta, ja ojensi sen hänelle tekemättä yhtään muistutusta. Hendon kävi nyt virkistämään omia kasvojaan pesulla, ja hänen sitä tehdessään istui hänen holhottinsa pöytään ja oli valmis syömään. Hendon lopetti joutuun tehtävänsä, otti sitten esiin toisen tuolin ja oli juur istua pöytään, kun poika harmistuen sanoi --
"Malttakaa toki mielenne! Aiotteko istua kuninkaan ollessa läsnä?"
Tämä äkillinen isku sai Hendonin ällistyksen huipulle. Hän mumisi itsekseen: "Kas vain, poika paran hulluus käypi aikansa mukaan! se on muuttunut sen suuren muutoksen kanssa, joka on tapahtunut kuningaskunnalle, ja nyt on hän mielikuvituksessaan _kuningas!_ No, olkoon niin! minun täytyy noudattaa hänen mielensä oikkuja ja muu ei ole neuvona -- olla uskovinani niitä. Muuten hän kai määrää minut Toweriin!"
Ja huvitettuna tästä leikistä muutti hän tuolinsa pois pöydästä, asettui seisomaan kuninkaan taakse ja rupesi häntä passaamaan paraalla hovikeikarin tavalla kuin osasi.
Kuninkaan halukkaasti syödessä rupesi kuninkaallisen arvokkuuden jäykkyys vähän höllittämään, ja hänen yltyvän hyvänvointinsa kanssa tuli halu haastella. Hän sanoi: "Muistaakseni te sanoitte nimenne olevan Miles Hendon, jos en kuullut väärin?"
"Niin on nimeni, Sire," vastasi Miles. Sitten lisäsi hän itsekseen: "Jos minun _pitää_ mukautua poika paran hulluuteen, niin täytyy mun antaa hälle arvonimi 'sire' taikka majesteetata häntä. Min' en saa jäädä keskitiehen, min' en saa epäröidä missään, mikä kuuluu näyttämääni osaan. Muutoin näytän minä sitä huonosti ja teen vain vahinkoa hyvälle ja hurskaalle asialleni."
Kuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi: "Mielin tuntea sinut -- kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin jalolta mieheltä ja niin ylevältä -- oletko aatelismies?"
"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni on paronetti -- pienempiä lordia ritarikunnasta[5] -- sir Richard Hendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä."
"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka -- kerro mulle historiasi."
"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties se paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard, on sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun paitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur, sielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja mieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen -- oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen kymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin -- kypsä rutkale yhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur kaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith, serkkuni -- hän oli silloin kuudentoista -- kaunis, lempeä tyttö, kreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen perijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua. Mutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei tahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä toista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti toivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä meidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka hän sanoi rakastavansa häntä itseään -- mutta s' olikin hänen tapansa sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa vaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten ei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja uskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä. Nämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan puolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja taivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan -- ja nämä ovat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan itseänsä. Minä olin hurja -- niin, totta puhuakseni _hyvinkin_ hurja, mutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa muille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin siin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään, joka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin veljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että veljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että, jos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin -- mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa kertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa mun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä löytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne tuonut -- ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja muita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus siepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa."
"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan ja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä tappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti karvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa jouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka ovat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani. Viekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja pakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä kuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista, mitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen asujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani."
"Sinua on häpeällisesti pidelty!" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen silmänsä salamoivat. "Mutta minä tahdon sulle oikeutta -- pyhän ristin kautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut."
Sitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä, päästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken kärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun kuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen --
"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään tavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut tyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä, jos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen pilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin kauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani; hänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on parantuva taudistaan! -- hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi -- sitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi -- ja silloin sanon minä ylpeänä: Niin, hän on minun -- minä otin hänet, hänen ollessaan koditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja sanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi -- katsokaa häntä, huomatkaa hänet -- enkö ollut oikeassa!"
Kuningas puhui -- miettivästi ja tarkalleen --
"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."
Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä, ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota jaloa tarjousta -- aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti niin tärkeää asiaa.
Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se on oikein -- toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen --
"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua. Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman, maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani, mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla sitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen, anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle -- se on mulle aivan riittävä palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme _istua_ Englannin majesteetin läsnä ollessa!"
"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon," sanoi kuningas juhlallisesti -- antaen ritarilyönnin Hendonin miekalla -- "nouskaa ylös ja istukaa. Teidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen kruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava."
Hänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui tuolille pöydän viereen aprikoiden: "S' oli potra ajatus, ja se on mulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos en olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain, kunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen." Hetken perästä hän jatkoi: "Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja varjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema moiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa -- en, Jumala varjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle, on hänelle _todellinen_. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta ja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu." Hetken päästä: "Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla kunnianimelläni! -- mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani ja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä nimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen."
KOLMASTOISTA LUKU.
Prinssin katoaminen.
Uupumuksen uneliaisuus valloitti nyt molemmat kumppanit. Kuningas sanoi --
"Vetäkää yltäni nämä repaleet" -- tarkoittaen vaatteitaan.
Hendon riisui repaleet pojan päältä sanomatta mitään, pani peitteitä hänen ylleen, katseli sitten ympärilleen huoneessa ja lausui surunvoittoisesti itsekseen: "Hän on ottanut vuoteeni taas, kuten ennen -- totta tosiaan, mitä _minä_ nyt teen?" Pikku kuningas huomasi hänen ällistyksensä ja hälvensi sen yhdellä sanalla. Hän sanoi näet uneliaasti --
"Tuossa" ja osoitti oven edustaa. Minuutin perästä hän oli unohtanut huolensa sikeään uneen.
"Rakas lapsi, kunpahan olisi syntynyt kuninkaaksi!" mumisi Hendon kummastellen; "hän näyttää osaansa ihmeen hyvin."
Sitten hän ojensihe maata lattialle oven eteen, kuninkaan viittauksesta vartioimaan sitä, ja sanoi lohdullisesti --
"Olen asunut huonommasti koko seitsemän vuotta. Kiittämätön olisin Luojalle, jos etsisin puutteita tästä."
Hän vaipui uneen päivän hämärtäessä. Puolipäivän aikaan heräsi hän, paljasti peitteistä tiedottoman ja tunnottoman holhottinsa kappale kerrassaan -- ja otti hänen mittansa nuoralla. Kuningas heräsi, juur hänen täytettyään toimensa, valitteli vilua ja kysyi mitä hän teki.
"S' on tehty nyt, valtiaani," sanoi Hendon. "Mulla on pikkuisen toimittamista täällä vieressä, mutta tulen kohta takaisin. Nukkukaa te vielä -- teille se on tarpeen. Kas niin -- antakaa mun peittää päänne myös -- sen pikemmin lämpenette."
Kuningas oli jo palannut unelmien valtakuntaan, ennenkun tämä puhe oli päättynyt. Miles hiipi hiljaa ulos ja hiipi yhtä hiljaa takaisin kolmen- tai neljänkymmenen minuutin perästä, tuoden muassaan täydellisen, tosin vähän käytetyn pojan-puvun huokeasta ja hieman kuluneesta kankaasta; mutta hyvin siisti ja vuoden ajalle sopiva se oli. Hän istui alas ja rupesi tutkistelemaan ostoksiaan mumisten itsekseen --
"Täysi kukkaro olisi sallinut parempaa lajia, mutta kun ei ole täyttä kukkaroa, täytyy tyytyä siihen, niitä laihempi sallii --
"Oli vaimo kaupungissa, Meidän kaupun -- --
"Hän liikkui, luulen mä -- mun täytyy laulaa vähän hiljemmällä äänellä; ei saa häiritä hänen untansa, kun tää päivä on hänen kestettävänään ja hän on niin uupunut, poika parka -- -- -- Tämä nuttu -- se on hyvä kyllä -- pistelmä sinne ja pistelmä tänne panee sen pian kuntoon. Tämä toinen on parempi, vaikka yhtäkaikki pari pistelmää ei olisi sillekään haitaksi -- -- -- _Nämä_ on sangen hyvät ja terveelliset ja pitää hänen pienet jalkansa lämpiminä ja kuivina -- varmaankin jotain uutta ja kummallista hänelle, joka epäilemättä on tottunut käymään avojaloin sekä talvella että kesällä -- -- -- Kunpahan lanka olisi leipää, kun sitä saa vuoden tarpeeksi parilla pennillä! Ja semmoinen oivallinen silmäneula kun annettiin kaupan päälle! Nyt menee multa pirusti aikaa saada lanka neulan silmään." Ja niin menikin. Hän teki niinkuin miesväki aina tekee ja luultavasti on tekevä viimeiseen päivään asti -- - piti neulaa paikallaan ja koki pistää lankaa silmän läpi, mikä on päinvastoin naisten tapaa. Kerta toisensa perään ampui hän väärään, milloin toiselle puolelle neulan silmää, milloin toiselle; välistä taas neulan vartta vastaan; mutta hän oli maltillinen, koska hän sotamiehenä ennen oli monasti tähän tottunut. Viimein onnistui hän kuitenkin, otti ne vaatteet, jotka olit odottaneet häntä, polvelleen ja ryhtyi työhön.
"Ravintola on maksettu -- aamiainen myös, jok' on tulossa -- ja onpa vielä kylliksi rahaa parin aasin ostoon ja niihin pieniin maksuihin, jotka menee matkalla kahtena tai kolmena päivänä, tästä Hendon Hall'in iloihin --
"Hän lempi miest -- -- --
"Tuhat tulimmaista! Pistin neulan kynteni alle!... No, vähät siitä -- ei s'ollut ensimmäinen kerta -- mutt' eipä liioin lystiäkään... Me saadaan hauskaa siellä, ystäväiseni, s'on vissi se. Siellä sun murheesi menevät ja raskas sekamielesi myös --
"Hän lempi miestään armaasti, Mutt' toinen lempi -- --
"Kuinka oivalliset pitkät pistot!" -- hän piti kädellään ylhäällä vaatteita ja katseli niitä ihmetellen -- "ne näyttävät niin juhlallisilta ja majesteetillisilta, että ne tekee räätälin pienet pistelmät kovin kurjiksi ja kömpelöiksi --
"Hän lempi miestään armaasti, Mutt' toinen lempi häntä -- --
"Tosiaankin, s' on tehty -- hyvin tehtyä työtä, ja näppärästi tehty! Nyt minä hänet herätän, puen hänen yllensä, kaadan vettä hänelle, ruokin häntä, ja sitten me riennämme ravintolaan Southwark'in torille ja -- tehkää hyvin, valtiaani, ja nouskaa ylös! -- hän ei vastaa -- kuulkaa valtiaani! -- totisesti täytyy mun saastuttaa hänen pyhää persoonaansa pienellä kosketuksella, kun hän nukkuu niin sikeästi, Mitä!"
Hän veti pois peitteen -- poika oli kadonnut!
Hän tuijotti ympärilleen hetkisen ällistyksissään. Sitten vasta huomasi hän, että holhottinsa repaleiset vaatteet myöskin olit kadoksissa. Silloin hän rajuamaan ja metelöimään ja huutamaan ravintolan isäntää. Tässä hetkessä astui sisään palvelija, kantaen aamiaista.
"Tunnusta, sinä saatanan sikiö, taikka viimeinen hetkes on käsissä!" pauhasi sotilas ja teki niin hurjan harppauksen palvelijaa kohti, että tämä hetkeksi kadotti kielensä käytön pelosta ja hämmästyksestä. "Miss' on poika?"
Peloissaan ja väräjävin äänin teki mies mitä vaadittiin.
"Te olitte tuskin menneet paikalta, teidän ylhäisyytenne, kun eräs nuorukainen tuli juosten ja sanoi että s'oli teidän ylhäisyytenne tahto, että poika tuli teidän luoksenne heti sillan päähän Southwarkin puolelle. Minä toin nuorukaisen tänne ja kun hän herätti pojan ja toimitti asiansa, niin poika vähän mutisi, kun oli herätetty hänet 'niin aikaisin', kuten hän sanoi; mutta poika pani ryysyt päälleen ja seuras nuorukaista sanoen vain, että s'olis ollut sopivampaa, jos teidän ylhäisyytenne olis tullut itse eikä lähettänyt vierasta -- ja sitten -- --"
"Ja sitten sinä olet pöllö! -- pöllö, jota helposti voi pettää! Menköön koko sukukuntasi hirteen! Mutta kenties ei mitään vahinkoa ole tullut. Kenties ei pojalle ole tahdottu mitään pahaa. Minä menen noutamaan häntä. Laita pöytä kuntoon. Mutta ootappas! Sänkypeite oli pantu niin, kuin joku makaisi sen alla -- oliko se sattumuksesta?"
"Sitä en tiedä, hyvä ylhäisyytenne. Näin nuorukaisen töhrivän sitä -- hänen ku tuli poikaa hakemaan."
"Tuhat tulimmaista! Sen hän teki minua pettääkseen -- voittaakseen aikaa. Kuules nyt! Oliko tämä nuorukainen yksin?"
"Aivan yksin, teidän ylhäisyytenne."
"Onko se vissiä?"
"On, teidän ylhäisyytenne."
"Älä nyt hätäile laisinkaan -- mieti asiaa, mieti tarkoin, mies."
Hetkisen aprikoituaan, palvelija sanoi --
"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai heidät kiinni -- --"
"Niin mitä _silloin?_ -- puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton Hendon keskeyttäen.
"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään, varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään _minua_ tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta lasta niistä synneistä, jotka -- --"