Part 5

Kun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat vähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava väsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään uneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut. Sillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa alkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla. Hän mumisi --

"Sir William!"

Ja hetkisen perästä --

"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen uni mitä koskaan -- -- -- Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani kerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä ainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat palkk -- --"

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. "Ketä sinä kutsut?"

"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?"

"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen unohtanut! Sinä et ole viisas -- poika raukka, sinä et ole viisas; oi, etten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän, pidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!"

Hämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto kangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä, ja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja valittaen --

"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!"

Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin roistoväki ja varkaat.

Kesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista ja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen. John Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi --

"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?"

Ääni ulkoa vastasi --

"Tiiätkö, kenehen sun kalikkas kävi eilen?"

"En, en tiiä enkä huoli tietää."

"Kukaties on pian toinen ääni kellossa. Jos tahot niskas säilyvän, on pako ainoo keinos. Mies on tällä hetkellä sieluntoreissa. S' on pappi, isä Andrew!"

"Jumal' avita!" huusi Canty. Hän herätti perheensä ja komensi käheällä äänellä: "Ylös joka sorkka ja paetkaa -- tai jääkää tänne kuolemaan!"

Tuskin viisi minuuttia siitä oli Cantyn koko perhekunta kadulla ja pakosalla henkensä puolesta. John Canty piti prinssiä kiinni ranteesta ja kiirehti hänen kanssaan pois pimeää katua, antaen hänelle hiljaisella äänellä tämän varotuksen --

"Piä suus kiinni, sinä hullu narrinparta, äläkä haasta nimeäni. Minä otan kohta uuen, ettei lakikoirat saa vainua minusta. Suus kiinni, s' on sanottu!"

Muulle perheelle rähisi hän seuraavaa --

"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa Londonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen liinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki muut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin."

Tähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen, eikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi, tanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli pitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi, ylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa, Southwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti värillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti pilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella lumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla nähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.

John Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi paluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa nielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he erillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn seurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän sykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies, melkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi kylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies paiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen --

"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas ja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?"

"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun," vastasi Canty raa'asti; "ota pois kätes ja anna mun mennä."

"Jos oot sillä tuulella, niin _et pääse_ ohi, ennenkus oot juonut Walesin prinssin maljan; tiedä se," sanoi lossimies ja salpasi päättävästi hältä tien.

"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!"

Toisia kemuilijoita oli sillaikaa yhtynyt heihin. He huusivat --

"Veljesmalja, veljesmalja! Anna sen oikean roiston juoda veljesmalja, muuten hän heitetään ruoaksi kaloille."

Niin tuotiin siis suunnattoman suuri veljesmalja. Lossimies tarttui kiinni toiseen sen korvaan ja nosti toisella kädellä kuviteltua servietin kaistaletta, tarjosi sen sitten sopivan ja vanhan järjestyksen mukaan Cantylle, jonka tuli tarttua toisella kädellään maljan vastakkaiseen korvaan ja toisella nostaa sen kantta, sillä tavoin noudattaen vanhaa tapaa. Tämä seikka jätti tietysti prinssin käden vapaaksi sillä hetkellä. Hän ei hukannut aikaa, vaan sukelsi, kun sukelsikin, ympäröivien säärien metsään ja katosi. Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi ollut melkein yhtä vaikea häntä löytää tästä aaltoilevasta elämänmerestä, kuin jos sen laineet olisit olleet Atlantin ja prinssi hukkuva viiden pennin lantti.

Hyvin pian hän käsitti tämän seikan ja tarttui heti omiin asioihinsa, huolimatta enää mitään Tom Cantysta. Pian hän myöskin käsitti toisen seikan. Sen näet, että erästä valheellista Walesin prinssiä hänen sijassaan juhlittiin kaupungissa. Hän teki helposti sen johtopäätöksen, että köyhä poika Tom Canty oli tahallisesti käyttänyt ihmeteltävän edullista tilaisuutta hyväkseen ja tullut vallananastajaksi.

Senpä tähden oli hänellä ainoastaan yksi suunta seilattavana -- etsiä tie Guildhall'iin, antaa tiedoksi, kuka hän oli ja paljastaa petturi. Hän siis päätti mielessään, että Tomille suotaisiin kylliksi aikaa sielunsa valmistamiseen, jonka perästä hän hirtettäisiin, ruhjottaisiin ja teilattaisiin, kaikki tyyni niiden lakien ja menojen mukaan, joita siihen aikaan noudatettiin valtiopetoksissa.

YHDESTOISTA LUKU.

Guildhall'issa.

Kuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti kulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti valaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä soittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City lepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä kokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu, kirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen oli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle ilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä rannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen lakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.

Tom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit nämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista ja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään, prinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.

Tultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä myöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna taloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta, jotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui viimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn keskipaikkaan.

Tom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden kautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall Street'iä pitkin Guildhall'iin.

Tomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla juhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut kultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset vietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa salissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja kantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli palvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän tuoliensa taakse.

Alimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn kunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin keskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog, kaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo aikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten kuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava kyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla, ja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua kuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.

Ruokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan -- ja hänen kanssaan koko seurakunta -- ja hän joi komeasta kullatusta astiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni lady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.

Keskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita kuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina päivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen ajan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:

"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi, jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla, mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen _mörkö_. Sitten lemmenlaulajat, jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."

Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä "villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, -- samalla seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää. Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan, ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon. Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli, ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan --

"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä, ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"

"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas; ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."

Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa; hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi. Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!" "Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee -- ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois -- hevoslampeen hänen pentunsa!"

Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne, mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään, hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian turvassa vaarasta ja väkijoukosta.

Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni -- tuon kuninkaan lähettilään ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä kuulteli.

Loppusanat, juhlallisesti lausutut, oli --

"Kuningas on kuollut!"

Kuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille. Hetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen, kädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti jyskyttävän kartanoa --

"Kauvan eläköön kuningas!"

Tom raukan sokaistut silmät vaelsivat väräjävinä tämän tärisyttävän näytelmän ylitse ja seisahtuivat viimein polvistuneihin prinsessoihin hänen vieressään, hetkiseksi, sitten taasen Hertfordin kreiviin. Hänen kasvoillaan heijasti äkillinen aije. Matalalla äänellä lausui hän lord Hertfordin korvaan --

"Sanokaa mulle uskollisesti, totuuden ja kunnian kautta! Jos minä nyt lausuisin käskyn, jota ei kellään muulla kuin kuninkaalla olisi oikeutta lausua, tulisiko semmoinen käsky noudatetuksi? eikö kenkään nousisi minua vastustamaan?"

"Ei, ei kenkään näissä valtakunnissa; vaan teidän persoonassanne, minun hallitsijani, on Englannin majesteetin valta. Te olette kuningas -- teidän sananne on lakia."

Tom vastasi kuuluvalla, vakavalla äänellä ja silmät säihkyen --

"Sitten on, tästä päivästä lähtien, kuninkaan laki oleva laupeuden laki eikä koskaan enää hirmuvallan laki. Ylös polviltanne ja rientäkää Toweriin ja ilmoittakaa kuninkaan käsky: Norfolkin kreivi ei ole kuoleva!"[4]

Nämä sanat otettiin onkeen ja vietiin innollisesti suusta suuhun tuossa suuressa salissa, ja kun Hertford riensi pois sieltä, niin toinen ihastushuuto remahti --

"Hirmuvalta on loppunut! Kauvan eläköön Edward, Englannin kuningas!"

KAHDESTOISTA LUKU.

Prinssi ja hänen pelastajansa.

Niin pian kuin prinssi ja Miles Hendon olit päässeet rahvasjoukosta, poikkesit he muutamille kujakaduille, jotka veivät joelle. Heidän tiellensä ei tullut mitään esteitä, kunnes he lähestyivät Londonin siltaa; silloin he jälleen kyntivät ihmisjoukkoon, Hendon'in pitäessä lujasti kiinni prinssin -- ei, vaan kuninkaan -- ranteesta. Tuo mahtava uutinen oli jo levinnyt, ja poika nyt kuuli tuhansilta huulilta: "Kuningas on kuollut!" Tämä tieto toi kylmän jään pienen isättömän raukan sydämmeen ja pani koko hänen olemuksensa värisemään. Hän tajusi paikalla mitä hän oli menettänyt, ja katkera suru valtasi hänet; sillä tuo julma tiranni, joka oli ollut semmoisena kauhistuksena muille, oli aina ollut hyvin lempeä häntä kohtaan. Kyyneleet nousi hänelle silmiin ja hämmensi esineet hänen ympärillään. Hetkeksi tunsi hän itsensä kaikkein kurjimmaksi, hyljätyimmäksi ja avuttomimmaksi kappaleeksi tämän matoisen maan päällä -- silloin toinen roima huuto, kuni kauvas kuuluva ukkosen jyräys, kaikui yön halki: "Kauvan eläköön kuningas Edward Kuudes!" ja hänen silmänsä hehkui ja ylpeys kävi hänen lävitsensä sormen päihin saakka. "Ah", ajatteli hän, "kuinka suurelta ja eriskummaiselta tämä tuntuukin -- _minä olen kuningas_!"

Molemmat ystävämme tunkivat hitaasti eteenpäin väkijoukon läpi sillalla. Tämä rakennus, joka jo oli ollut olemassa kuusisataa vuotta, ja joka kaiken tämän aikaa oli ollut ylen vilkkaana ja väkirikkaana valtakäytävänä, oli kummallinen nähdä. Se oli näet kummallakin puolen tiheästi täytetty jonolla kauppamakasiineja ja puoteja, ja perheasunnoita oli niiden päällä; jonot ulottuivat toiselta joen rannalta toiselle. Silta oli tavallaan kaupunki omasta puolestaan; sillä oli omat ravintolansa, omat oluttupansa, omat leipomonsa, omat rihkamakauppansa, omat ruokatavarakauppansa, omat käsityökauppansa ja oma kirkkonsa. Se piti kahta naapuria, jotka se kahlehti yhteen -- Londonia ja Southwark'ia -- hyvinä kyllä esikaupunkeina, mutta muuten jotenkin vähäpätöisinä. Se oli suljettu yhdyskunta, niin sanoaksemme; se oli ahdas kaupunki yhdellä ainoalla kadulla, joka oli viidesosapeninkulman pituinen; sillä oli asujamet, jotka olit poroporvareita, ja jokainen poroporvari tunsi toisensa hyvin ja oli tuntenut hänen isänsä ja äitinsä ennen häntä -- ja kaikki heidän pienimmätkin asiansa päälle päätteeksi. Sillä oli tietysti ylimyskuntansa -- hienot, vanhat perheet teurastajia ja leipureita ja muita hyviä ihmisiä, jotka olit pitäneet samallaista liikettä viisi- tai kuusisataa vuotta umpeensa ja tunsivat sillan suuren historian alusta loppuun ja kaikki sen vanhat tarut; ja jotka aina puhuivat siltakieltä ja ajattelit silta-ajatuksia ja valehtelit pitkässä, suorassa, avosydämmisessä, vanhassa siltajonossa. Siltakansa oli juuri sitä lajia kansaa, joka on omiansa käymään ahdasmieliseksi, tietämättömäksi ja narraavaksi. Lapsia syntyi sillalla, kasvoi siellä, vanheni siellä ja viimein kuoli siellä, astumatta koskaan eläissään mihinkään muuhun paikkaan maailmassa kuin Londonin siltaan. Semmoiset ihmiset tietysti luulivat, että se mahtava ja lakkaamaton kansantulva, joka yöt päivät vyöryi sen kadulla, levottomine meluineen ja huutoineen hirnumisineen ja haukkumisineen ja määkymisineen ja kumajavine astuntoineen, todellakin oli ainoaa suurenmoista tässä maailmassa ja että he itse tavallaan olit tuon kaiken herroina. Ja sitä he olitkin itse asiassa -- tai ainakin näyttivät sitä olevansa kuten arvelemme -- kun joku palaava kuningas tai sankari antoi paikalle katoavan loistonsa; sillä mitään muuta semmoista paikkaa ei löytynyt, kun tahdottiin katsoa pitkää, suoraa, päättymätöntä jonoa marssivia sotilaita.

Ihmisille, jotka olit kasvaneet ja kasvatetut Londonin sillalla, kävi elämä muualla sietämättömän kuivaksi ja tyhjäksi. Historia kertoo eräästä semmoisesta miehestä, joka luopui sillasta seitsemänkymmenenyhden vuoden ijässä ja vetäytyi maalle. Mutta sängyssään hän vain tunsi harmia ja viskautui edestakaisin; hän ei voinut nukkua, sillä syvä hiljaisuus oli niin tuskauttava, niin kamala, niin rasittava. Kun hän viimein oli ihan lopussa, pakeni hän vanhaan kotiin, laihana ja kauheannäköisenä kuin kummitus ja vaipui rauhalliseen uneen ja näki ihania unia, uinuttavain laineiden loiskuessa Londonin sillan alta ja melun ja rähinän ja ryskeen kuuluessa sen päältä.

Niinä aikoina, joista tässä kirjoitamme, tarjosi Londonin silta "kuvaavia oppituntia" Englannin historiassa sen lapsille -- nimittäin mainioiden miesten tuhkankarvaisia ja kutistuneita päitä. Päät olit lävistetyt rautatangoilla ja sovitetut porttien päälle. Mutta me poikkesimme aineestamme.

Hendonin asunto oli pienessä ravintolassa sillalla. Hänen lähestyessään ovea pienen ystävänsä kanssa, lausui eräs raaka ääni --

"Vai niin, sinä tuut viimein! Sinä et piru vie tuu karkaamaan toiste. Ja jos nyt saat sääres särpimeks, niin opettaa se sinua antamaan meiän oottaa, hunsvotti!" -- ja John Canty ojensi kätensä ottaakseen pojan.

Miles Hendon astui väliin, sanoen --

"Äläpäs hätäile, veikkoni. Sinä olet tarpeettomasti röyhkeä suustas. Mitä sinun tulee poikaan?"

"Joo, jos se on sun ammattis sekaantua toisten asioihin, niin on hän minun poikani."

"Se on valetta!" huusi pikkuinen kuningas tulistuen.

"Hyvin sanottu ja mä uskon sinua, poikaseni, olkoon sitten pieni pääpyöräs terve tai ei. Ja olkoon tuo hävytön roisto sun isäs tai ei, se on aivan ykskaikki; hän ei oo saava sinua lyötäväkseen ja herjatakseen, kuten hän uhkaa, jos sinä pidät parempana jäädä luokseni."

"Minä jään, minä jään -- min' en tunne häntä, minä inhoon häntä ja tahdon ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan."

"Sitten on se päätetty, eikä siihen enää ole mitään sanomista."

"Sepä piru olis!" huudahti John Canty yrittäen Mendonin ohi poikaan; "väkisen minä hänet -- --"

"Jos sä uskallat koskea häneen, sä käärmeen sikiö, niin minä opetan sinut!" sanoi Hendon sulkien hältä tien ja tarttuen miekan kahvaan. Canty peräytyi. "Muista nyt mitä mä sanon," jatkoi Hendon, "minä otin suojellakseni tätä poikaa, kun roistoväki samaa lajia kuin sinä uhkasi rääkätä häntä ja kenties olis tappanutkin hänet. Luuletko sinä nyt, että mä jättäisin hänet vielä pahempaan tilaan? Sillä jos sinä oot hänen isänsä tai et -- ja totta puhuakseni, luulen sinun käyvän valheen kengissä -- niin olis suora, nopea kuolema parempi semmoiselle pojalle kuin elämä tuommoisen pedon kynsissä kuin sinun. Mene siis tiehes ja joutuun, sillä mulla ei ole tapana laskea liikoja sanoja enkä juur ole hemmotteleva luonnostani."

John Canty poistui mutisten uhkauksia ja kirouksia ja katosi näkyvistä väkijoukkoon. Hendon astui holhottinsa kanssa kolme rappusta ylöspäin huoneeseensa, annettuaan käskyn, että ateria kannettaisiin sinne ylös. Siellä oli huononpuoleinen suojus, jossa oli ränstynyt sänky ja muutamia parittomia huonekaluja ja jonka himmeänä valaistuksena oli pari kurjaa kynttiläntapaista. Pikkuinen kuningas laahusti sänkyyn ja pani maata, melkein nääntyneenä nälkään ja väsymykseen. Hän oli ollut jaloillaan lähes koko päivän ja yön, sillä kello oli yksi tai kaksi aamulla, eikä hän ollut mitään syönyt koko tänä aikana. Hän mumisi unentohrussaan --

"Tehkää hyvin kutsukaa minua, kun pöytä on katettu," jonka perästä hän vaipui kohdastaan syvään uneen.

Hymyily heijasti Hendonin silmistä, ja hän sanoi itsekseen --