Part 17
Se oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin tuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta suostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin todellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili tuossa hävinneessä valtion sinetissä -- olkoonpa tämä viekas pikku petturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen oppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata _tähän_ kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään kuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! -- Senpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa ja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen hämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei käynytkään sillä lailla -- kuinka he kummastuit kuullessaan hänen vastaavan levollisesti ja varmasti --
"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa." Lausumatta edes "jos sallitte" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin synnynnäiselle hallitsijalle tulee: "Hyvä lordi St. John, menkää minun yksityiseen kabinettiini palatsiin -- eihän kukaan tunne sitä paikkaa paremmin kuin te -- ja aivan likellä lattiaa vasemmassa nurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen naulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki, josta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään muu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka sen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti -- tuokaa se tänne."
Koko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta, jolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä, ilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä oikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet vanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan tottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta pianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen. Tom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti --
"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!"
Lordi St. John kumartui syvään -- ja siinä huomattiin, että kumarrus oli nähtävästi varovainen eikä puolueellinen, se kun ei ollut osoitettuna kummallekaan kuninkaalle, vaan puolueettomalle alalle noin keskivälissä heitä -- ja lordi meni matkalleen.
Nyt alkoivat liikkua nämä loistokkaat jäsenet tässä virkamiesryhmässä muuttaen sijaa hiljoilleen ja tuskin huomattavasti -- ikäänkuin kaunolasissa eli kaleidoskoopissa, jota verkalleen väännetään ympäri; sen tapahtuessa eri osat kustakin kimeltävästä parvesta hajoovat erilleen ja parveutuvat taas toisiksi. Se oli liike, jonka kautta tässä tapauksessa Tom Cantyn ympärillä seisoskeleva loistava seurue hajosi ja taas parveutui yhteen vastatulleen vieraan läheisyyteen. Tom Canty jäi seisomaan melkein yksinään. Nyt seurasi lyhyt väliaika levotonta odotusta ja jännitystä -- jonka kuluessa ne harvat arkamieliset, jotka vielä epäröiden ympäröivät Tom Cantya, vähitellen kokosivat rohkeutta kylliksi, liittyäksensä toinen toisensa perästä enemmistöön. Niin että viimein Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan ja jalokivissään, seisoi aivan yksinään ja erillään maailmalta -- silmäänpistävänä ilmiönä siinä tyhjän, avaran alan ainoana täyttäjänä. Nyt nähtiin St. John'in palaavan. Ja hänen edetessään keskikäytävää pitkin oli yleinen uteliaisuus niin tulinen, että sipisevät keskustelut suurten kokouksessa kokonaan kuolivat pois, ja niiden sijaan tuli syvä hiljaisuus, hengetön hiljaisuus, jonka vallitessa lordin askeleet kajahtivat kumisevalla äänellä kirkossa. Jokainen silmä tuijotti häneen, hänen edetessään. Hän tuli platformulle, pysähtyi hetkeksi, kääntyi sitten Tom Cantyn puoleen syvällä alamaisuudella ja sanoi --
"Sire, sinettiä ei löytynyt sieltä!"
Rähisevä rahvas voi tuskin nopeammin lentää eri haaroille myrkyllisen ruttotautisen läheltä, kuin nyt pelästyneet ja kalpeat hovimiehet pakenivat pientä repaleista kruununvaatijaa. Minuuttia ei mennyt, ennenkun hän seisoi siinä ihan yksinään, ilman ystävää tai puolustajaa -- ampumatauluna, johon nyt suunnattiin katkera tulituisku halveksivia ja vihastuneita silmäyksiä. Lordprotektori karjaisi kovasti --
"Heittäkää se kerjäläinen kadulle ja ruoskitkaa häntä läpi kaupungin -- eihän tuo kurja poikanulikka siedä sen enempää punnitsemista!"
Muutamat kaartin upseerit riensit noudattamaan tätä käskyä, mutta Tom Canty viittasi heidät pois syrjälle sanoen --
"Pois! Joka koskee häneen, sen henkeä kysytään!"
Lordprotektori oli hirveän hämmästynyt. Hän sanoi lordi St. John'ille --
"Haitteko tarkoin? -- mutta mitä hyötyä kysymästä? Tämä on selittämätöntä. Pikku seikat, vähäiset asiat voivat kyllä pyörähtää muististamme, ja eihän siinä ole mitään niin kummeksittavaa; mutta kuinka niin jykeä ja iso kappale kuin Englannin valtiosinetti voi joutua hukkaan eikä kukaan löytää jälkeäkään siitä -- raskaasta kultakiekosta -- --"
Tom Canty juoksi esiin silmät loistavina ja huudahti --
"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? -- ja paksu? -- ja oliko siihen piirretty kirjaimia ja kuvia? -- Oli, sanotte. Ooh, _nyt_ tiedän mitä tuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa viime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi se ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin missä se on; mutta _minä_ en sitä sinne pannut -- ensiksi."
"Kuka sitten, herra kuninkaani?" kysyi lordprotektori.
"Hän, joka seisoo tuossa -- Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille itse kertova missä se on, -- sitten kai te uskotte, että hän tuntee asian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani -- ponnistelkaa muistianne -- se oli viimeinen teko, ihan _viimeinen_ teiltä sinä päivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos palatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua."
Seurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai kuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka seisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa komeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä ainoaa pikkuista kapinetta, joka -- jos sitä löytyisi -- nostattaisi hänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä -- sekunnit laajenivat minuuteiksi -- yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa kanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi syvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja epätoivoisella äänellä --
"Muistan koko kohtauksen -- kaikki tyyni -- mutta sinettiä en vain muista." Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: "Hyvät lordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää hänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene tuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta -- --"
"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!" huusi Tom Canty pelästyneenä, "oottakaa! -- ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle sijaa! -- asia ei ole hukassa. Eikä se saa _joutua_ hukkaan! Kuulkaa nyt mitä sanon -- joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona aamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme -- minä kerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä -- oh, jopa muistatte! ja vanhasta isoäidistäni -- ja Offal Courtin poikain monista leikeistä -- kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain kertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni ja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat, jottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän silmissään -- oh, senkin te muistatte."
Mikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään -- tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo loistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan kertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo mahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään seurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.
"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen, ja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme, että nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut -- niin, te muistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut minua käteen -- katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään kirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne hypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle -- syösten siinä erään pöydän ohi -- se kappale, jota te sanotte valtion sinetiksi, oli tämän pöydän päällä -- te sieppasitte sen ja katsoitte sille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa -- silloin teidän silmiinne sattui -- --"
"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti repaleinen kruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. "Menkää, St. John hyvä, -- sen Milanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te löydätte valtion sinetin!"
"Oikein, herra kuninkaani, oikein!" huusi Tom Canty; "nyt on Englannin valtikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää, että olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa jaloillenne siivet!"
Koko seurakunta oli jaloillaan nyt ja melkein tolkuiltaan pelkästä pelosta, pinnistyksestä ja pöyristyksestä. Lattialla ja platformulla nousi huumaava, rähisevä pauhina, ja hetkeksi aikaa ei kenkään kuullut mitään muuta eikä huolinut muusta, kuin mitä lähin naapuri huusi hälle korvaan taikka hän naapurin. Kului aikaa -- ei kukaan tietänyt paljonko, ei kukaan sitä huomannut. Viimein tuli kerrassaan hiljaisuus, ja samassa silmänräpäyksessä ilmestyi St. John platformulle ja piti valtion sinettiä ylhäällä kädessään. Silloin kajahti kirkossa hurraava huuto --
"Kauvan eläköön oikea kuningas!" Viisi minuuttia ilma tärähti eläköön-huudoista ja soittokoneiden pauhinasta ja oli ihan valkeana huiskuvista nenäliinoista. Ja kaiken tämän kestäessä seisoi repaleinen poika, etevin ilmiö Englannissa, punaisin poskin, onnellisena ja jalon ylpeänä keskellä platformua, ja kuningaskunnan vasallit polvistuivat hänen ympärillään.
Sitten kaikki nousivat seisomaan, ja Tom Canty huusi --
"Nyt, jalo kuninkaani, suvaitkaa ottaa takaisin nämä kuninkaalliset vaipat ja antakaa Tom raukalle, teidän palvelijallenne, hänen ryysynsä ja repaleensa jälleen."
Lordprotektori kohotti äänensä --
"Riisukaa se lurjus paljaaksi ja viskatkaa Tower'iin."
Mutta uusi kuningas, oikea kuningas sanoi --
"Ei, minä en sitä tahdo. Ilman hänen apuansa mulla ei olisi kruunuani tällä hetkellä -- älköön kukaan uskaltako käydä hänen kimppuunsa tai tehdä hänelle mitään pahaa. Ja mitä sinuun tulee, hyvä enoni, hyvä lordprotektori, niin osoittaa sinun käytöksesi tätä pientä poika raukkaa vastaan suurta kiittämättömyyttä, sillä hän on kuulemma tehnyt sinusta herttuan --" lordprotektori punastui -- "mutta eihän hän ollut oikea kuningas, joten sinun mahtava arvonimesi on mitätön nyt -- tai kuinka? Huomenna tulee sinun pyytää minun luonani saada se vahvistetuksi, mutta _hänen kauttansa;_ muuten ei herttuasta tule mitään, vaan olet sinä pysyvä kreivinä vain."
Tämän nuhtelun kestäessä vetäytyi Sommersetin herttua hieman pois näkyvistä paikaltaan. Kuningas kääntyi Tomin puoleen ja sanoi: "Poika hyvä, miten sinä voit muistaa, mihin minä kätkin sinetin, kun en minä itse voinut sitä muistaa?"
"Ah, kuninkaani, se oli helppoa, sittenkun mä olin sitä käyttänyt monta kertaa."
"Käyttänyt? ja kuitenkaan et voinut selittää missä se oli?"
"Enhän minä tietänyt _mitä kappaletta_ he kaipasit. He eivät sanoneet _minkälainen_ se oli, teidän majesteetinne."
"Mihinkä sinä käytit sitä sitten?"
Punainen veri rupesi hiipimään Tomin poskille; hän loi silmänsä maahan ja vaikeni.
"Puhu suus puhtaaks, hyvä poika, äläkä pelkää ollenkaan," sanoi kuningas. "Mihinkä tarpeeseen oot sä käyttänyt Englannin valtiosinettiä?"
Tom änkytti hetkisen hirveän hämillään. Sitten tuli hänen suustaan --
"Olen sillä paukannut pähkinöitä."
Lapsi raukka! Ne naurunpurskaukset, jotka tervehtivät tätä tunnustusta, saivat hänet melkein vaipumaan maan sisään. Mutta jos vielä kenessäkään oli luuloa, että sittenkin Tom Canty muka oli Englannin kuningas ja tottunut kuninkuuden korkeihin kapineihin, niin tämä vastaus kerrassaankin pyyhkäisi pois semmoiset luulot.
Oli sillaikaa pramea kruunausvaippa muutettu Tom'in hartioilta kuninkaan hartioille ja tämän ryysyinen puku sillä tavoin peitetty näkyvistä. Kruunausjuhlallisuudet jatkuivat nyt. Oikea kuningas voideltiin ja kruunu pantiin hänen päähänsä, samalla kun tykkien paukaukset ilmaisivat tämän uutisen Londonille ja koko kaupunki näkyi soivan suosiosta.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Edvard kuninkaana.
Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan meteliin Londonin sillalla -- hän oli vielä ihantavampi päästyään siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti puhtaaksi.
Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.
Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi? Hyvä -- arvasi Miles -- hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin, osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi. Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai -- - huviksensa muka -- kiusaisi ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä erilleen tässä elämässä.
Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen ihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia, mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen jäävän lyhyeksi.
Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, -- kyllä, mutta yhtä helposti voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.
Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa, joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen pitkän aikaa. -- Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä, aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä -- ei juur sitä laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.
Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.
Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä, peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille ja lainata häneltä muutaman markan ja -- mutta siinäkin oli kylliksi suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.
Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta -- hänen pukunsa piti siitä huolen. Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja asiansa vanhan päällikön luo -- sillä itse hän ei tietysti saattanut tuumiakaan pääsyä palatsiin.
Juur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä takaisin ja sanoi itseksensä: "Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota hänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi minä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan -- että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin tuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä puhutellakseni häntä."
Miles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi -- niinkuin tavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee ja tuijottaa häneen takaapäin -- ja kun hän huomasi harrastuneen silmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi --
"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."
"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?"
Poika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: "Herra Jumala! Minun vanha isävainajani!" Sitten vastasi hän ääneensä: "Kyllä, varsin hyvin, teidän ylhäisyytenne."
"Hyvä -- asuuko hän tuolla?"
"Asuu," vastasi poika ja lisäsi itseksensä: "tuolla haudassansa."
"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan, että mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?"
"Varsin kernaasti, rehellinen herra."
"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä ulkona -- ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen."
Poika näytti pettyneeltä -- "kuningas ei nimittänyt häntä niin", sanoi hän itseksensä -- "mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja voi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on vissi se." Sitten vastasi hän Miles'ille:
"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen takasin."
Hendon vetäytyi osoitettuun paikkaan -- syvennykseen linnan muurissa, jonka sisässä oli kivipenkki -- se oli suojus vahtimiehille rajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet, upseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti miehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja vangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta palatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka oli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski miestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.
"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin", sanoi Miles parka; "olenhan etsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni suurempi kuin heidän."
Ei mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja Hendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet tuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit mustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja Miles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.
"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!" huusi upseeri. "Niitä kasvaa kuin sieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää hänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään ja lähetän sen kuninkaalle."
Hän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.
"Nyt on kova onneni täysi," mutisi Hendon; "ja loppu lorusta on, että minä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen tähden. Ja mitähän tulee poika parastani! -- ooh, Jumala yksin tietää."
Heti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän kokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata surmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään vangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän kunnioittaen ja sanoi --
"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".
Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä, niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen ivallisesta kohteliaisuudestaan."
Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi, kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti hymyiltäväksi.
Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin, puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa -- herttuaa kenties. Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun -- sillä muutamat ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki -- s'oli suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten -- "Pyhä Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen valtakunnassa!"
Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen: "Mutta tämähän kaikki on _totta_ -- ihan täydellä todella onkin se _totta_ -- eikä ensinkään unta."