Part 16
Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania -- laitos, joka jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on) etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.
Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla, tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa. Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille, jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".
Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin. Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:
"Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa -- Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää. Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."
Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista -- toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa; ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän tietämättään kelle he niitä tuhlasit.
Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon kourittavaksi.
Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko, joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan. Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista tehtyihin seppeleisiin."
Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet mieltymyksen myrskyt pauhasit.
Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia, joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut -- todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."
"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten -- minua!" mumisi Tom Canty.
Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon, joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin -- tuo vanha väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot, jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä, vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä, näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.
Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin, väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa vankeudestani!"
Hän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut pakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.
Loistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen käärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja eteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa selässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan äitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.
"Rahaa, rahaa!" Huuto kävi kuuroon korvaan.
"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!" Tuntui siltä kuin maanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta kuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee myrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus tukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen omassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, -- äänen, joka alinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: "Minä en tunne teitä, vaimo!"
Nämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon soitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta vilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet kunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet merkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia laukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen kurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se syyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä hän kuuli.
Vähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja sekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle. Huomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli sukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden syyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi syvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi --
"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut alakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja se ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden auringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee. Nostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle."
Näin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle ja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti niin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen vilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin terävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset, alamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat, jotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin katosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.
Vielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa esiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi --
"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman silmät on kääntyneet teihin." Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena: "Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt teidän korkeutenne."
Juhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi raukealla äänellä --
"Hän oli mun äitini!"
"Herra jumala!" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille paikoilleen juhlakulussa, "enteet oli siis tosia. Hän on jälleen mielipuoli!"
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kruunauspäivä.
Siirtykäämme nyt muutamia tunteja taaksepäin ja istukaamme Westminster Abbey'hin kello neljä aamulla tämän muistettavan kruunauspäivän. Ilman seuraa emme ole sillä vaikka vielä on pilkkosen pimeä, näemme me tulisoihtujen valaisemain parvien jo täyttyvän kansalla, joka tyytyy istumaan paikoillaan ja siivosti odottamaan seitsemän kahdeksan tuntia, nähdäkseen mitä tuskin voipi toivovansa nähdä kahdesti elämässään -- kuninkaan kruunausta. Niin, London ja Westminster oli ollut jaloillaan siitä saakka, kuin tykit kuuluttaen paukkuivat, kello kolmesta; ja nyt jo törmäsi tittelitöntä, rikasta väkeä, ostettuaan selvällä rahalla oikeuden hakemaan itselleen istumapaikkoja parvilla, heitä varten varatuille sisäänkäytäville.
Tunnit kuluvat hitaasti. Kaikkinainen liike on toistaiseksi tauonnut, sillä parvet on jo aikoja sitten täpö täynnään. Istukaamme mekin joutessamme katselemaan tuota kaikkea, me voimme niin useaan suuntaan tähystää paikaltamme, huolimatta kirkon hämärästä, monia osia sen parvista ja palkongeista täynnään väkeä, vaikka toiset osat näistä parvista, palkongeista ovatkin peitetyt näkyvistämme pilarien ja muiden rakennustaidon ulkonemain kautta. Me voimme nähdä koko pohjoisen ristikuvan -- tyhjänä vielä ja vartoen Englannin etuoikeutettuja luokkia. Me voimme samaten katsella koko pohjasiltaa eli platformua, joka on kalliilla kankaalla peitetty ja jossa on valtaistuin. Tämä on keskellä platformua, ja siihen viepi neljä ylenevää porrasta. Valtaistuimeen on suljettu rosoinen laatta-kivi -- Scone-kivi -- jonka päällä monet sukupolvet Scotlannin kuninkaita on istunut kruunauksessaan ja joka siten on käynyt pyhäksi kyllä vastaanottamaan samassa tarkoituksessa myöskin Englannin hallitsijoita. Sekä valtaistuin että sen jalusta on verhottu kultakankaalla.
Hiljaisuus vallitsee, tulisoitot välkkyvät himmeästi, aika kuluu hitaasti. Mutta lopulta koittava päivä puhuu puolestaan, tulisoitot sammuvat, ja lievä valovirta leviää suuressa kirkossa. Kaikki tämän temppelin kauneudet on nyt nähtävissä, mutta pehmeässä ja varjopuoleissa valossa, sillä päivän pyörä peittyy lieviin pilviin.
Kello seitsemän ratkeaa tämä yksitoikkoinen hiljaisuus ensi kertaa, sillä silloin astuu sisään ristilaivaan ensimmäinen aatelisnainen, puettuna kuin Salomo loistossaan; ja tämän ladyn taluttaa paikalleen samettinen ja satiininen marsalkka, samalla kuin uskollinen kopio tästä herrasta kantaa ladyn pitkää hameenhäntää, seuraa naista ja, hänen istuttuaan paikalleen, sovittelee hännän hänen helmaansa. Sitten hän sijoittelee naisen jalkapallin hänen tahtonsa mukaan; jonka jälkeen sama herra panee hänen kruununsa paikalle, josta se on mukavasti saatavissa silloin, kun aika on käsissä kaikkein aatelien kruunaukseen samalla kertaa.
Vähitellen purjehtivat nyt sisään aatelisnaiset loistavassa jonossa, ja silkkipukuisia marsalkkoja häälyy kaikkialla taluttaen naisia paikoilleen ja valmistaen heille mukavat istumasijat. Näytelmä on jo vilkasta kyllä. Liikettä ja häälynää ja kirjavain värien välkkynää kaikkialla. Hetkisen perästä kuitenkin hiljaisuutta; sillä kaikki aatelisnaiset on jo tulleet, ja he istuvat paikoillaan täyttäen puoli tynnyrinalaa kukillaan ja loistaen kaikissa taivaankaaren väreissä ja jalokiviltä heiastaen kuin kokonainen linturata tähtiä. Siinä on kaikki ikäluokat: ruskeat, ryppyiset, valkopäiset leskiladyt, jotka voivat ajatuksissaan vääntyä taaksepäin ja yhä taaksepäin ajan virrassa ja vielä muistaa Richard III:n kruunausta ja tuon vanhan unohtuneen ajan levottomuuksia; siinä on suopeita keski-ikäisiä naisia; siinä on miellyttäviä, rakastettavia nuoria rouvia; ja siinä on lempeitä, kauniin kauniita nuoria tyttöjä sulavine silmineen ja purppuraposkineen, ja he kenties, kun tärkeä hetki on tullut, hieman nurintapaisesti panevat kruunuset päähänsä, sillä onhan tuo toimi ihan uuden uutukaista heille, ja heidän jännityksensä kai on vaikuttava kaikin hämmentävästi. Toivokaamme kuitenkin, ettei sitä tapahdu, sillä onhan nuorten ladyjen hiukset ennakolta asetettu taipuvaan tilaan kruunusen pikaista ja mukavaa sovittamista varten, kun merkki annetaan.
Olemme nähneet tämän äärettömän ladyjoukon olevan paksusti jalokivillä pirotellun, ja me näemme myöskin, että tämä on ihmeellistä näytelmää -- mutta vasta nyt herää, kun herääkin, hämmästyksemme täydellä todella. Noin kello yhdeksän aikaan särkyvät pilvet paistikkaa, ja torvillinen auringon säteitä samoaa samakan ilman läpi ja venyy verkalleen naisten riveihin. Ja jokainen rivi, johonka se käy, leimuaa silloin loistavaan hehkuun monivärisiä tulia, ja me tunnemme itse sormenpäissämme kuni sähkösysäyksen, joka ampuu meidän lävitsemme tuon yllätyksen ja näytelmän kauneuden johdosta! Heti sen perästä ilmenee erityinen lähetystö jostakin kaukaisesta Itämaiden nurkasta. Astuen esiin yleisen ulkomaiden lähettiläskunnan kanssa ristittää se auringonsäteet, ja me pidätämme henkeämme, sillä loisto, joka suikkii ja säkenöitsee sen ympärillä, on niin valtava. Itämaiden lähetystö on näet kiireestä kantapäähän helmitetty kalleilla kivillä, jotka sen vähänkin liikahtaessa heittävät ympärille heijastavan, välkkyvän valon.
Muuttakaamme "tempus'ta" kirjoituksessa! Aika kului hitaasti -- tunti -- kaksi tuntia -- puoli kolmatta tuntia. Silloin ilmoittivat tykkien syvät pamaukset, että kuningas suurine saattoineen oli viimeinkin saapunut; ja odottelevat väkijoukot iloitsivat. Kaikki kyllä tiesivät, että viivytystä seuraisi, sillä täytyihän kuninkaan tulla valmistetuksi ja puetuksi tuota juhlallista tilaisuutta varten; mutta tämä odotusaika tulisi sittenkin hauskasti kulumaan, kun valtakunnan valiomiehet olivat mukana loistavissa puvuissaan. Nämä herrat saatettiin nyt asianomaisilla juhlamenoilla kukin paikalleen, ja heidän kruunusensa asetettiin helposti saataviin. Sillaikaa vallitsi utelias harrastus ihmisissä parvien päällä, sillä useimmat heistä saivat nyt ensikertaa elämässään omin silmin nähdä herttuoita, kreivejä ja parooneja, joiden nimet löytyi historiassa jo viisi sataa vuotta sitten. Kun kaikki olit istuneet, oli näköala parvilta mitä täydellisin, ja pramea se olikin ylen määrin ja muistiin pantava myös.
Nyt ilmestyit kirkon korkeimmat herrat hiippoineen ja heidän alustalaisensa, astuskelit platformulle ja istuit määrätyille paikoille. Sitten seurasi lordprotektori ja muita suuria virkamiehiä, ja heidän perässään tuli teräsaseissa osasto kaartilaisia.
Oli hetken odottavaa hiljaisuutta. Sitten, annetusta merkistä, pauhasit yhtäkkiä riemumarssin sävelet, ja Tom Canty, puettuna pitkään, kultasarkaiseen kauhtanaan, ilmestyi ovelle ja astuskeli platformulle. Koko läsnäoleva ihmiskunta nousi seisaalle, ja hallitsija-vakuutuksen juhla alkoi.
Urkujen säestäessä lauletun virren sävelet soivat soinnokkaasti temppelissä, ja siten tervehdittynä saatettiin Tom Canty valtaistuimelle. Ikivanhat menot menivät menoaan painavalla juhlallisuudella, läsnäolevain hartaasti kuunnellessa ja katsellessa; ja niiden lähestyessä loppuansa kävi Tom Canty kalvakkaaksi, kalpeni kalpenemistaan, ja syvä ja synkän synkkä kärsimys ja toivottomuus valtasi hänen sielunsa ja vaivatun sydämmensä.
Vihdoinkin loppusuoritus oli käsissä. Canterburyn arkkipiispa nosti Englannin kruunun patjalta ja piti sitä tuon vapisevan valekuninkaan pään päällä. Samassa hetkessä nousi heijastus, kuin taivaankaaresta, kirkon omassa ristilaivassa, sillä jokainen aatelishenki tuossa suuressa kokouksessa nosti, kun nostikin, kruununsa ja piti sitä päänsä yllä -- ja pysyi hetkisen liikkumatta tässä asennossa.
Syvä hiljaisuus vallitsi temppelissä. Tässä juhlallisessa hetkessä ilmeni äkkiä arvaamaton outo vieras näyttämölle -- vieras, jota ei kenkään ollut huomannut, ennenkun se ilmestyi kuorikäytävälle. Se oli poika, paljaspäinen ja huonoissa kengissä, puettuna köyhään, karkeaan riepupukuun, joka oli raukeeva repaleisiin. Hän koroitti kätensä juhlallisuudella, joka ei oikein sopinut hänen kurjaan ja surulliseen ilmiöönsä, ja päästi kurkustaan tämän varoittavan muistutuksen --
"Minä kiellän teitä panemasta Englannin kruunua tuohon rikolliseen päähän. _Minä_ olen kuningas!"
Samassa monet miehet närkästyksissään kävit käsiksi poikaan; mutta samassa myöskin Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan, astui nopean askeleen eteenpäin ja huusi helisevällä äänellä --
"Päästäkää hänet ja varokaa itseänne! Hän _on_ kuningas!"
Hurjasti säikähtyivät kaikki läsnäolevat, jotka puoleksi nousit seisaalleen paikoillaan tuijottaen huumaavassa hämmästyksessä toisiaan tai päähenkilöitä tässä kohtauksessa, ikäänkuin ihmiset, jotka ihmettelevät, ovatko he valveillaan ja täysin tolkuillaan vai nukkuvatko ja näkevätkö unta. Lordprotektori oli yhtä ymmällään kuin toiset, mutta tointui pian ja huudahti pontevasti --
"Älkää huoliko hänen majesteetistaan, hänen tautinsa on uudistunut -- ottakaa kiinni tuo maankuleksija!"
Häntä olisi toteltu, mutta valekuningas potki jalkaansa ja huusi --
"Hengen uhalla! Älkää koskeko häneen, hän on kuningas!"
Ei käyty häneen käsiksi. Oli kuin kaikki ihmiset olisit kivettyneet. Ei jäsentä liikahtanut, ei sanaa sanottu. Ei kenkään tietänyt mitä oli tekeminen, mitä sanominen niin oudossa ja odottamattomassa tapauksessa. Kun sitten kaikki mielet ja ajatukset kokivat tulla tolkuilleen, astui vieras poika levollisesti eteenpäin mahtavalla ryhdillä ja varmalla katsannolla. Alusta alkaen ei hän ollut horjahtanut, ja kaikkein seistessä siinä kuin puusta pudonneina, astui hän ylös platformulle, ja valekuningas nousi iloisena hänelle vastaan, polvistui hänen edessään ja sanoi --
"Oi, herra kuninkaani, anna Tom Canty raukan olla ensimmäisen, joka vannoo sinulle uskollisuutta ja sanoo: 'Pane kruunu päähäs ja astu jälleen paikoilles!'"
Lordprotektorin silmäys kohtasi ankarasti ja vakavasti vastatulleen kasvoja; mutta yhtäkkiä katosi ankaruus, ja sijaan tuli mitä syvimmän ihmettelyn ilmaus. Sama muutos tapahtui myöskin toisissa suurissa virkamiehissä. He katsoit toinen toistansa ja astuivat askeleen taaksepäin ikäänkuin sovitusta merkistä. Ajatuksissa oli sama: "Mikä merkillinen yhdennäköisyys!"
Lordprotektori aprikoitsi hetkisen, sanoi sitten syvällä kunnioituksella --
"Teidän suostumuksellanne, sir, tahtoisin minä tehdä muutamia kysymyksiä, jotka --"
"Ja minä vastaan niihin, my lord."
Herttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta, prinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman miettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas vainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.
Tämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin -- sanoivat kaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja Tom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja sanoi --
"Tämä on todellakin hämmästyttävää -- mutta enempää se ei ole, kuin mitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä." Tää muistutus ja tämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti häntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. "Nämä ei ole selviä _todistuksia"_, lisäsi protektori.
Vuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan mutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan haaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle. Lordprotektori tuumasi -- ravisti päätään -- ja tää ajatus tunkeusi häneen: "Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että häälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa kansan ja kalvaa valtaistuimen juuria." Kääntyi sitten ja sanoi --
"Sir Thomas, vangitkaa tuo. -- Ei, älkää hätäilkö!" Hänen kasvonsa kirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä --
"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on, kun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in prinssinä, _voi_ vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse teossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!"