Part 14
"Todellakin? Eikö se sitten koskaan ole tuntunut teistä ihmeelliseltä, ettei maa ole täynnään sananlennättäjiä ja julistuksia, joissa kuvataan minun persoonaani ja kuulutetaan minua? Eikö se ole minkään levottomuuden ja huolen syynä, että valtion pää on poissa? -- että minä siis olen hukassa ja järjettömästi kadonnut?"
"Aivan oikein, herra kuningas; minä en tullut sitä ajatelleeksi." Hendon huokaili ja mumisi: "Pikkuinen pyörtynyt pää parka -- aina hommaa noissa korkeissa unissaan."
"Mutta mulla on tuuma, joka auttaa meidät molemmat. Kirjoitan kirjeen kolmella kielellä -- latinan, kreikan ja englannin -- ja sen te otatte ja riennätte Londoniin huomispäivänä. Antakaa se yksistään minun enolleni, lord Hertfordille; kun hän sen näkee, niin hän tuntee sen minun kirjoittamakseni. Ja silloin hän lähettää minua noutamaan."
"Eiköhän se olisi parasta, mun prinssini, että me vartoisimme täällä, kunnes ennätän saada todistetuksi kuka olen ja varmistaa oikeuteni tiloihini. Minä voisin silloin sitä paremmin -- --"
Kuningas keskeytti hänet käskevin äänin --
"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset etusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja sen valtaistuimen eheyttä!" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä, ikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: "Tottele vain; ei mitään pelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää -- niin, enemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava kaikille."
Niin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä hetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen --
"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei voi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja salamoida aivan kuin oikea kuningas -- yks'kaikki missä hän on oppinut temppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä harakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi -- ja ellen minä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta hullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni tuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt."
Seuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen asemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas hetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen vastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. "Kuinka ihmeen kummallisesti nais-parka menettelikään", mumisi sotilas. "Minä luulen, että hän tunsi minut -- ja minä luulen, että hän _ei_ tuntenut minua. Nää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin. En voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on oikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi näin: hänen _täytyi_ tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä muuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän _sanoo_, ettei hän mua tunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei voi: Mutta älä hätäile! -- nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on Hugh vaikuttanut häneen -- - on käskenyt häntä -- on pakoittanut häntä valehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma. Olihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta -- niin, hän oli Hugh'in pusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh on poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava entiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on hänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava minut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta -- ei, hän oli aina rehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä päivinä -- siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet, sitä emme myöskään voi pettää."
Miles astui kiireesti ovelle päin. Mutta tämä aukeni samassa, ja lady Edith tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta astui varmin askelin, ja hänen ryhtinsä oli täynnä suloa ja sievää arvollisuutta. Hänen kasvoissaan ilmeni äskeinen surullisuus.
Miles riensi esiin iloisella luottamuksella, käydäkseen hänelle vastaan. Mutta tuskin huomattavalla liikkeellä hillitsi häntä lady Edith, ja hän pysähtyi paikalleen. Lady istui ja kutsui häntä tekemään samoin. Tällä tavoin poisti hänestä nainen tuon vanhan tuttavuuden tunteen ja muunsi hänet vento vieraaksi. Yllätys sen johdosta, sen hämmästyttävä odottamattomuus sai hänen ensimmältä kysymään, _oliko_ hän todellakin se henkilö, jona hän ilmestyi. Lady Edith lausui --
"Sir, minä olen tullut varoittamaan teitä. Mielipuolia ei voi varmaankaan houkutella hairahduksistaan, mutta kenties voi heitä saada välttämään vaaroja. Ajattelen, että tämä teidän luulonne todellakin tulee uskosta oikeaan asiaan, ja senpä tähden siinä ei ole mitään rikollista -- mutta älkää jääkö tänne sitä kannattamaan, sillä täällä se on kovin vaarallista". Hän katsoi hetkisen vakaasti Miles'ia silmiin ja lisäsi sitten vilkkaasti: "Sitä vaarallisempi on se teille, kuin te _olette_ hyvin sen näköinen, miksikä meidän kadonnut poika vainajamme nyt olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää".
"Mutta taivaan nimessä, rouva hyvä, minähän _olen_ tämä poika!"
"Minä todellakin uskon teidän niin uskovanne, sir. Minä en epäile teidän vilpittömyyttänne tässä kohden -- mutta mä varoitan teitä, siinä kaikki. Mieheni on herrana tässä seudussa; hänen vallallaan on tuskin mitään rajoja. Ihmiset elävät taikka kuolevat niinkuin hän mielii. Ell'ette te olisi sen miehen näköinen, jona te ilmestytte, niin mieheni kenties antaisi teidän huvitella unelminenne rauhassa; mutta uskokaa minua, minä tunnen hänet, minä tiedän mitä hän tekee. Hän sanoo kaikille, että te olette hullu pettäjä, ja kaikki heti kaiuttavat samaa". Lady Edith heitti Miles'iin saman vakavan katseen vielä kerran lisäten: "Jos te olisitte Miles Hendon ja Hugh tietäisi sen ja koko seutukunta tietäisi sen -- huomatkaa mitä mä sanon ja punnitkaa sitä tarkoin -- niin olisitte te samassa vaarassa, teidän rankaisunne olisi ihan sama. Hän kieltäisi teidät ja kantaisi teidän niskoillenne, eikä kukaan olisi kylliksi rohkea astumaan teidän puolellenne."
"Täytyy kai minun uskoa se", sanoi Miles katkerasti. "Se valta, joka voi saada elinkautisen ystävän pettämään ja kieltämään toisen ja jota siinä toimessa totellaan, voi helposti tulla totelluksi myöskin siellä, missä jokapäiväinen leipä ja henki on kysymyksenä ja missä semmoiset hämähäkin paulat kuin laillisuus ja kunnia eivät, huoleta."
Heikko punastuksen häive ilmeni hetkeksi ladyn poskille, ja hän laski silmänsä maahan; mutta äänessä ei kuulunut mitään liikutusta, hänen jatkaessaan --
"Olen varoittanut teitä, mun täytyy vieläkin varoittaa: menkää pois täältä. Tää mies saattaa teidät turmioon muuten. Hän on tiranni, joka ei koskaan ole tuntenut vähintäkään sääliä. Minä olen hänen kahlehtimansa orjatar ja tiedän hyvin mitä sanon. Miles raukka ja Arthur ja mun kallihin holhoojani, sir Richard, ovat nyt hänestä vapaat ja makaavat rauhassa -- parempi olisi teillekin olla heidän muassansa nyt kuin viipyä täällä tuon pahantekijän kynsissä. Teidän vaatimuksissanne on uhkausta hänen omistusoikeuttansa ja hänen tiluksiansa vastaan. Te olette karanneet hänen kimppuunsa hänen omassa kodissaan -- te olette hukassa, jos jäätte tänne. Menkää -- älkää tuumatko enään. Jollei teillä ole rahaa, ottakaa tämä kukkaro, minä pyydän teitä, ja lahjokaa palvelijat päästämään teidät menemään. Voi, onneton ihminen, noudattakaa varoitustani ja paetkaa, kun vielä voitte."
Miles kieltäytyi liikkeellä kädellään ottamasta kukkaroa, nousi ylös ja seisoi hänen edessään.
"Sallikaa minun vain yksi pyyntö", hän sanoi. "Katsokaa mua silmiin, jotta mä näen onko katseenne vilpitön. Kas niin -- vastatkaa minulle nyt. Olenko mä Miles Hendon?"
"Ette ole. Min' en tunne teitä".
"Vannokaa!"
Vastaus tuli kuiskaamalla, mutta oli kuitenkin selvä --
"Minä vannon".
"Ooh, tämä panee uskoni horjumaan".
"Paetkaa! Minkätähden hukata aikaa? Paetkaa ja pelastukaa!"
Tähän aikaan juuri sänttäsit palvelijat sisään, ja hirveä tappelu syntyi; mutta Hendon voitettiin pian ylivoimalla ja laahattiin pois. Kuningas otettiin niinikään, ja molemmat sidottiin ja vietiin vankeuteen.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Vankeudessa.
Kopit olit aivan täynnä, niin että ystävykset kytkettiin yhteen erääseen suureen huoneeseen, jossa tavallisesti säilytettiin ihmisiä, jotka olit tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin rikoksiin. He saivat seuraa, sillä olipa siellä jo noin kaksikymmentä vankia, käsiraudoissa ja kahleissa, ja molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä -- meluava ja rähisevä joukko. Kuningasta karvastutti katkerasti hänen kuninkuutensa ääretön loukkaus, mutta Hendon oli hiljaa ja vaitelias. Hän oli perin pohjin nolattuna. Hän oli tullut kotiin kuin iloinen tuhlaajapoika odottaen saavansa nähdä jokaisen sielun riemuitsevan hänen paluustaan; ja sen sijaan oli hän, kun olikin, kokenut niitä kylmimmän kohtelun ja vankilan. Toivo ja sen täyttäminen kävivät siksi erilleen toisistaan, että vaikutus suorastaan lamautti; hän ei voinut edes päättää oliko tässä enemmän surunäytelmää vai eriskummallisuutta. Hän tunsi melkein saman tunteen kuin ihminen, joka iloissaan tanssii ulos katsellakseen taivaan kaarta ja ulkona saa iskun salamasta.
Mutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa kuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin ympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin puolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith hänet? -- tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani hänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen vakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä kieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin kirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille, että hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.
Likaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja kuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan muutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli rivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa puoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija ennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle aimo iskut päähän ja hartioihin -- siihen lakkasit mässäämiset. Ja jokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden haavoitetun ulina ja mulina.
Seuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset, eikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti selvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään "petturia", ivaamaan ja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä suurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta. Vartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle --
"Se roisto on tässä huoneessa -- -- vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja sano kuka se on, jos voit."
Hendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun oli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: "Tämähän on Blake Andrews, joka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa -- hyvä ja rehellinen sielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan ei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut tuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin."
Vanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa vuorostaan ja sanoi lopuksi --
"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä Missä hän on sitten?"
Vartia nauroi.
"Tässä", sanoi hän. "Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas."
Vanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli sitten päätään ja sanoi --
"Ei, tää ei ole Hendon -- eikä ole koskaan ollut!"
"Oikein! Vanhat silmäs ovat terveet taas. Jos min' olisin sir Hugh, niin totta jumalauta antaisinkin tuon mies ryökäleen -- --"
Vartia päätti lauseen kohoamalla varpailleen, ikäänkuin kieppuroisi hän hirsipuussa, ja samalla kurluttaen kurkkuansa muka tukehtumisen merkiksi. Vanhus sanoi kostonhaluisesti --
"Jumala siunatkoon hyvää sydäntä, jos hän ei menettele vielä pahemmin. Jos _minä_ saisin tämän ryökäleen kynsiini, niin polttaisin hänet hiiloksilla, niin totta kuin olen rehellinen mies."
Vartia nauroi pirun naurun sanoen --
"Anna hänen tietää mit' ajattelet, vanhus -- sen tekevät kaikki. Saat siitä huvitusta kylliks."
Hän vetäytyi esihuoneeseen päin ja katosi. Vanhus laskeutui polvilleen ja kuiskasi --
"Kiitos ja kunnia Jumalan ett' olette tullut takaisin, hyvä, hyvä herra! Mä luulin teidät kuolleeks jo seitsemän vuotta sitten, ja katsos, täss' olette te ihka elävänä! Minä tunsin teidät heti nähtyäni, ja kova työ oli mulla pidättää itseäni ja olla näkevinäni täällä ainoastaan moskaa ja roskaa maantieltä. Minä olen nyt vanha ja köyhä, sir Miles; mutta sanokaa vain sana, niin minä menen ilmoittamaan ihmisille totuuden, vaikka minut kuristettais."
"Ei", sanoi Hendon; "älä tee sitä. Se vain olisi vahingoksi, eikä auttaisi mitään mun asiassani. Mutta kiitos yhtäkaikki, olet antanut mulle takaisin vähäsen hukkuneesta uskostani ihmiskuntaan."
Vanha palvelija tuli vähitellen suureksi hyödyksi Hendonille ja kuninkaalle. Sillä vanhus kävi heidän luonaan kerta toisensa perästä "herjatakseen" Hendonia ja joka kerta harjoitti hän salakuljetusta. Hän toi näet aina muassaan heille jotain herkkupalasia, parantaakseen vankilan laihaa ruokalistaa. Myöskin kantoi hän heille päivän uutiset. Hendon säästi aina kuninkaalle herkut. Ilman niitä ei kenties hänen majesteettinsa olisikaan kestänyt vankeuden aikaa, sillä hän ei pystynyt syömään sitä halpaa ja viheliäistä ruokaa, jota vartia toi vangeille. Välttääkseen epäluuloa täytyi Andrews'in rajoittaa käyntejänsä vankien luona hyvin lyhyiksi. Mutta joka kerta toi hän kuitenkin muassaan tärkeitä tietoja verrattain paljon -- tietoja, jotka hän puhui yksinomaan Hendonille hyvin matalalla äänellä, mutta joita hän keskeytti kovaäänisillä, hurjilla haukkumasanoilla muiden vankien kuultaviksi.
Tällä tavoin tuli perheen historia pieninä palasina vähitellen Andrews'in suusta. Arthur oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Tämä suru sekä puute kaikista tiedoista Hendonista kalvoi isän terveyttä; hän uskoi kuoleman olevan lähellä ja toivoi Edithin ja Hughin yhdistyvän ennenkun erkani elämästä. Mutta Edith pyysi ja rukoili lykkäystä siinä toivossa, että Miles palajaisi. Silloin tuli se kirje, joka toi mukanaan uutisen Miles'in kuolemasta. Tämä isku masensi sir Richard'in. Hän tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, ja hän ja Hugh vaativat naimisen tapahtumista väleen. Edith rukoili vieläkin ja sai sen lykätyksi yhdeksi kuukaudeksi; sitten vielä kahdeksi ja lopuksi kolmeksi kuukaudeksi. Vihkiminen tapahtui viimein sir Richard'in kuolinvuoteella. Tämä avioliitto oli ollut kaikkea muuta kuin onnellinen. Yltympäri seudun kuiskattiin, että morsian vähää jälkeen vihkimistä oli miehensä paperien joukosta löytänyt koko joukon epätäydellisiä ja valmistumattomia suunnitelmia tuohon tuhoiseen kirjeeseen, ja että hän oli syyttänyt miestään siitä, että Hugh katalan väärennyksen kautta oli liiaksi jouduttanut sekä vihkimystä että sir Richard'in kuolemaa. Kertomuksia meni suusta suuhun julmuuksista Edithiä ja palvelijoita kohtaan linnassa. Ja isän kuoltua oli -- niin sanottiin -- sir Hugh ylimalkain riisunut naamarinsa kokonaan ja käynyt säälimättömäksi herraksi jokaiselle, joka jollakin tavoin leipänsä tähden oli riippuvainen hänestä ja hänen tiluksistaan.
Oli siinä palanen Andrews'in jutussa, jota kuningas kuulteli korvat pystyssä --
"Huhu on liikkeellä semmoinen, että kuningas on muka mielenvikainen. Mutta älkää Herran tähden sanoko, että _minä_ sen oon kertonut, sillä kuolema oottaa sitä, joka siitä puhuu, sanovat he."
Hänen majesteettinsa katsoi tuimasti vanhukseen ja sanoi --
"Kuningas _ei_ ole mielenvikainen, mies poloinen -- ja sinä teet paremmin, jos pysyt asioissa, mitkä koskevat sinua lähemmin, kuin tuommoisissa kapinallisissa juoruissa."
"Mitä poika pakisee?" sanoi Andrews, hämmästyneenä tästä rohkeasta hyökkäyksestä niin odottamattomalta taholta. Hendon antoi hälle salaa viittauksen, eikä vanhus jatkanut kysymyksiään, vaan juttuansa --
"Kuningas vainaja haudataan Windsor'issa näinä päivinä -- kuudentenatoista tässä kuussa, ja uusi kuningas kruunataan Westminster'issa kahdentenakymmenentenä."
"Minun mielestäni heidän pitäisi löytää hänet ensin", mumisi hänen majesteettinsa ja lisäsi sitten salaperäisesti: "Mutta kyllä he pitävät huolen siitä -- ja minä myös."
"Kuka Herran nimessä -- --"
Mutta vanhus ei päässyt pitemmälle -- varoittava viittaus Hendonilta vaiensi hänen muistutuksensa. Hän jatkoi juttuansa --
"Sir Hugh lähtee kruunaukseen -- ja hyvillä toiveilla lähteekin. Hän toivoo näet palaavansa valtion päärinä, sillä hän on lordprotektorin erinomaisessa suosiossa."
"Minkä lordprotektorin?" kysyi hänen majesteettinsa.
"Hänen armonsa Sommersetin herttuan."
"Minkä Sommersetin herttuan?"
"Herra Jumala, eihän löydy muuta kuin yksi -- Seymour, Hertfordin kreivi."
Kuningas kysyi tulisesti --
"Milloinka _hän_ on tullut herttuaksi ja Iordprotektoriksi?"
"Tammikuun viimeisenä päivänä."
"Ja -- sanokaappas -- kuka on tehnyt hänet siksi?"
"Hän itse ja valtakunnan neuvosto -- kuninkaan avulla."
Hänen majesteettinsa säpsähti. "_Kuninkaan_ avulla? _Minkä_ kuninkaan, hyvä sir?"
"Minkäkö kuninkaan? Totta tosiaankin! (Mikä taivaan nimessä poikaa riivaa?) Kun meillä vain on yksi, eihän ole tuohon kysymykseen vaikea vastata -- hänen kaikkein armollisin majesteettinsa kuningas Edvard kuudes -- jota jumala varjelkoon! Niin, ja kaikkein lempein ja kallihin keijukainen hän onkin, olkoon hän sitten vähän väärä päästään tai ei -- sanovat hänen paranevan päivä päivältä. Hänen kiitostaan laulavat kaikki; ja kaikki siunaavat häntä ja rukoilevat taivasta, että hän kauan saisi hallita Englantia. Hän oli alkanut hallitustaan pelastamalla Norfolk'in herttuan hengen, ja nyt hän paraikaa puuhailee niiden lakien kumoamista, jotka julmimmin rasittavat ja kiusaavat kansaa."
Nämä uutiset panivat hänen majesteettinsa vallan mykäksi hämmästyksestä ja upottivat hänet semmoiseen syvään surullisuuden uinailuun, ettei hän kuullut sanaakaan enää vanhuksen jutusta. Hän tuumaili itsekseen, voisiko tuo "kallihin keijukainen" todellakin olla se kerjäläispoika, jonka hän oli jättänyt palatsiin puettuna hänen omaan ruhtinaalliseen pukuunsa. Se ei ollut mahdollista, että s'oli hän, sillä hänen käytöksensä ja puheensa hänet pettäisivät, jos hän ilmestyisi Wales'in prinssinä -- ja silloin hänet ajettaisiin ulos, ja oikeaa prinssiä kuulutettaisiin ja etsittäisiin. Oliko se sitten mahdollisia, että neuvosto olisi ylentänyt jonkun vesan aatelistosta hänen sijaansa? Ei, sillä hänen enonsa ei sitä sallisi -- hänhän oli kaikkivaltias, ja hän tietysti musertaisi semmoisen yrityksen. Poikasen miettimiset jäivät, kun jäivätkin, tuloksetta. Mitä enemmän hän koki selvittää tätä ongelmaa, sitä epäselvemmiksi kävit kairan laidat hänen päässään, jota pakotti jo kovin, sitä huonommaksi kävi hänen unensa. Hänen malttamattomuutensa päästä London'iin yltyi tunti tunnilta, ja vankeus kävi hälle jo melkein sietämättömäksi.
Hendonin kaikki temput olit turhia -- kuningas ei hoiventunut niistä. Mutta pari vaimoa, jotka oli kahlehdittu hänen lähelleen, heillä oli parempi menestys. Heidän lempeällä vaikutuksellaan sai hän jälleen rauhaa ja oppi kärsivällisyyttä. Hän oli kovasti kiitollinen ja tuli vähitellen pitämään heistä ja mieltymään heidän läsnäolonsa herttaiseen ja suloiseen vaikutukseen. Hän kysyi, minkätähden he olit vankeudessa, ja heidän sanoessaan, että he olit baptisteja, hymyili hän ja kysyi -- "Onko tää sitten rikos, josta suljetaan vankeuteen? Minä olen pahoillani, sillä tietysti menetän teidät -- he ei voi kauvan pitää teitä täällä mokoman pikku asian vuoksi."
He eivät vastanneet, mutta jokin ilme heidän kasvoissaan teki kuninkaan levottomaksi. Hän sanoi tulisesti --
"Te ette vastaa -- mutta sanokaa mulle Herran tähden -- eihän siit' ole vieläkin jotain rangaistusta? Sanokaa mulle, mä pyydän, eikä ole mitään pelättävää."
Turhaan kokivat he siirtää keskustelun toiselle uralle. Hänen pelkonsa oli hereillä, ja hän pysyi siinä kiinni --
"Tahtovatko he ruoskia teitä? Ei, niin julmia he ei toki ole? Sanokaa, ettei he ole. Etteivät _tahdo?_ Vai tahtovatko?"
Naisten kasvot ilmaisivat hätääntymistä ja murhetta, mutta siinä ei käynyt välttää vastausta. Toinen heistä sanoi liikutuksen vapistuttamalla äänellä --
"Oih, sinä saat sydämmemme halki, sinä hellä sielu! Jumala meitä auttakoon kantamaan rist -- --"
"S'on tunnustus!" keskeytti kuningas. "Siis he _tahtovat_ ruoskia teitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä en sitä kestä. Rohkeutta vain! -- minä pääsen täältä kohta omilleni jälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!"
Kun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.
"He ovat pelastetut!" sanoi hän iloissaan. "Mutta voi minua! -- he olit lohduttajani täällä."
Kumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta, joka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina tahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä kalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.
Juur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja komensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi -- olihan suorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja hengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen hitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin kahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.
Neliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat sinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan selkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin vartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko, ja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan ja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi talvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä sinne tänne.
Keskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä silmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän kauhistui ja sanoi itsekseen: "Voi, he eivät siis olekkaan päässeet vapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? -- ja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai kristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he ovat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä, kun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että minä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa en voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se päivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa. Jokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata sijaan."
Suuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään. He kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten näitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi väkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt puhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu niihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi siellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes ja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja naisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä juhlallinen äänettömyys.
Nyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas näki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä polttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä sytyttämässä!