Part 13

Miles Hendon unohti kokonaan kaiken sopivaisuuden ilossaan ja hämmästytti kuningasta ja loukkasi hänen arvoansa paiskaamalla kätensä hänen ympärillensä ja painamalla hänet sydämmellensä. Vaimo teki jäähyväiset niiaten ja poistui porsaineen; ja konstaapeli, avaten hälle oven, seurasi ahtaaseen porstuaan. Tuomari kirjoitti pöytäkirjaansa. Hendon aina varovaisena tuumasi, että oli hyvä tietää, minkä tähden oikeuden palvelija seurasi vaimoa ulos. Ja niin hän siis hiipi hiljaa hämärään porstuaan ja asettui kuuntelemaan. Hän kuuli seuraavan keskustelun --

"Se on lihava porsas ja näyttää herkkuiselta. Min' ostan sen sulta. Täss' on kaheksan penceä".

"Kaheksan penceä, totta maarian! Älä luulekaan. Se maksaa mulle kolme killinkiä ja kaheksan penceä, hyvää rehellistä rahaa viime hallituksen ajalta, jota vanha Henrikki vainaja ei koskaan ollut koskenut taikka väärentänyt. Min' annan palttua sun kaheksalle pencelles!"

"Vai niin, tuuli puhaltaa nyt sieltä päin. Sinä olit valalla ja vannoit väärän valan, että porsas oli ainoastaan kaheksan pencen arvossa. Tule heti kanssani tuomarin eteen ja vastaa rikoksestas! -- ja silloin poika on kieppuroiva hirressä".

"Hiljaa, hiljaa, herra kulta! Älkää sanoko mitään enää. Minä tyy'yn kaheksaan penceen. Antakaa ne tänne ja älkää hiiskuko asiasta mitään enään".

Vaimo lähti itkien tiehensä. Hendon hiipi takaisin oikeussaliin, johon konstaapelikin pian tuli, kätkettyänsä saaliinsa varmaan paikkaan. Tuomari kirjoitti vielä hetken aikaa, piti sitten kuninkaalle vakavan, mutta hyväluontoisen puheen ja tuomitsi hänet viimein vähän ajan vankeuteen paikkakunnan tyrmään ja sitten ruoskittavaksi julkisesti. Hämmästynyt kuningas avasi suunsa ja olisi varmaankin antanut käskyn hyvän tuomarin mestattavaksi paikalla, mutta hän sai varoittavan viittauksen Hendonilta ja piti yhä suunsa eikä hiiskunut sanaakaan. Hendon otti häntä kädestä, teki syvän kumarruksen oikeudelle, ja molemmat marssivat konstaapelin johdolla vankihuoneelle. Samassa hetkessä, kun he tulit kadulle, seisahtui äkästynyt hallitsija, tempaisi kätensä irti ja huudahti --

"Pöllöpää, luuletko minun tahtovani mennä tavalliseen vankilaan _elävänä?"_

Hendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti --

"_Tahdotteko_ luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme varomattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette pysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa kärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai iloita siitä, mitä on tapahtunut".

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Pako.

Lyhyt talvipäivä oli päättymässä. Kadut oli autiot; ainoastaan muutamat satunnaiset kulkurit kiirehtivät eteenpäin näyttäen kuten aina ihmisiltä, jotka tahtovat lopettaa askareensa niin pian kuin mahdollista ja sitten päästä hauskaan kotiin yltyvästä tuulesta ja hämärästä. He eivät katsoneet oikeaan eikä vasempaan eivätkä heittäneet tarkkaavaa silmäystäkään tuttaviimme, tuskimpa näkyivät heitä näkevänkään. Edvard kuudes kyseli ihmetellen itseltään, tokkohan koskaan ennen näytelmää kuninkaasta, joka marssiskeli vankeuteen, oli kohdannut mokoma välinpitämättömyys. Hetken päästä konstaapeli saapui eräälle autiolle torille ja oli menossa sen yli. Tultuaan sen keskelle pani Hendon kätensä konstaapelin käsivarrelle ja sanoi matalalla äänellä --

"Vartokaappas vähä, hyvä herra, tässä ei kuule meitä kukaan, ja minä tahtoisin sanoa pari sanaa teille".

"Velvollisuuteni kieltää, hyvä herra; älkää siis estäkö minua, yö pakkaa päälle".

"Seisokaa kuitenkin; asia koskee hyvin läheltä teitä. Kääntäkää selkänne hetkinen, älkää olko näkevinänne: _antakaa tämän poika paran juosta tiehensä."_

"Ja sen sanotte te minulle; herra! Minä vangitsen teidät -- --"

"Älkää kiivastuko, älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, vaan olkaa rauhassa --" sitten hän alensi äänessä kuiskaukseen ja puhui miehen korvaan -- "porsas, jonka puijasitte kahdeksalla pencellä, saattaa maksaa niskanne, mies".

Konstaapeli parka, joka kovin hämmästyi, oli ens'aluksi mykkänä kuin kivi. Sitten hän tuli kielilleen taas ja rupesi rupattamaan ja uhkailemaan; mutta Hendon pysyi täydelleen tyynenä ja vartoi kunnes toisen sanatulva oli tuhlattu. Sitten sanoi hän --

"Minä pidän teistä paljon, ystäväiseni, enkä mielelläni näkisi teidän joutuvan mihinkään pulaan. Huomatkaa nyt: minä kuulin kaikki tyyni -- jok' ikisen sanan. Tahdon sen näyttää teille". Sitten Hendon uudisteli sen puhelun, jonka konstaapeli oli pitänyt porstuassa vaimon kanssa, sanasta sanaan ja päätti tällä lailla --

"Kas nyt -- enkö ole toistanut sitä ihan oikein? Enkö minä voisi todistaa sitä oikein tuomarin edessä, jos niin tarvittaisiin?"

Mies parka oli nyt hetkeksi aivan mykkä pelosta ja epätoivosta; mutta pian hän kääntyi toiselle tuulelle ja sanoi hilpeydellä, joka kuitenkin oli teeskennelty --

"Tästäkös on nostettava asia, tästäkin, jota tein pilallani! Minähän ainoastaan laskin leikkiä vaimon kanssa".

"Oliko sitten vaimon porsaskin teille leikkikalu?"

Mies vastasi jotenkin terävästi --

"Ei mitään muuta, herra hyvä -- minä vakuutan, se oli leikkiä kaikki tyyni".

"Minä rupeen teitä uskomaan", sanoi Hendon puoleksi ivallisella, puoleksi tunnustelevalla äänellä. "Mutta odotappas tässä hetkinen, sillaikaa kun minä juoksen tuomarin luo kysymään -- sillä hän on nähtävästi mies, joka ymmärtää mikä on leikintekoa, niinkuin hän ymmärtää lakiakin".

Hän oli jo poistunut hiukkasen yhä jutellen. Konstaapeli, kahden vaiheilla, pyöriskeli sinne ja tänne, purkasi suustaan pari kirousta ja huudahti sitten -- "Älkää menkö, hyvä herra -- vartokaa vähä -- tuomarin luo, sanotte te. Niin, asian laita on se, että hän ei oivalla leikkiä enemmän kuin kuollut raato! -- Tulkaa, niin saamme jutella asiasta. Piru vieköön! olen nähtävästi pulassa -- ja ainoastaan viattoman pilanteon tähden. Olen perheellinen mies; vaimo ja kakarat -- -- Olkaa järkevä, herra hyvä. Mitä te haluatte multa?"

"En muuta kuin että olette olevinanne kuuro ja sokea kunnes lasketaan sataan tuhanteen -- hitaasti laskettuna tietysti", sanoi Hendon äänellä miehen, joka vain pyytää tavallista pientä palvelusta toiselta.

"Mutta se on surmakseni", sanoi konstaapeli epätoivossaan. "Voi, älkää vaatiko multa liikaa, herra hyvä. Katsokaa vain tätä asiaa kaikin puolin, ja te näette sen olleen sulaa leikin tekoa multa -- niinkuin se selvästi olikin. Ja jos sitä sanottaiskin muuksi kuin pilanteoksi, niin on se, kun onkin, virhe niin pieni ja vähäpätöinen, että julminkaan rankaisu siitä ei voisi olla muuta kuin nuhteet ja varoitus tuomarin huulilta".

Hendon vastasi tähän juhlallisuudella, joka pani ilman kylmenemään konstaapelin ympärillä --

"Tällä teidän niinsanomallanne pilanteolla on määrätty nimitys laissa -- ettekö tunne sitä?"

"En, minä en sitä tunne! Kenties minä oon menetellyt kovin tyhmästi. Minä en aavistanut, että sill' oli nimitys -- oi, pyhä Jumala, minä luulin että s' oli ensimmäinen laatuaan".

"Ei -- sillä on nimitys. Laissa sanotaan senkaltaisesta seikasta _Non compos mentis lex talionis sic transit gloria mundi_."

"Oi, herra Jumala!"

"Ja rangaistus siitä on kuolema!"

"Jumala olkoon minulle armollinen, minä vaivainen, syntinen ihminen!"

"Te olette nauttinut etua ihmiseltä, joka itse oli syntiä tehnyt ja oli huutavassa hädässä ja teidän armonne vallassa; te olette anastanut tavaraa kolmentoista ja puolen pennyn arvon yli maksaen vain rovon siitä, ja tämä on lain nimessä salakähmäistä petosta, juonekasta vilppiä, vääryyttä virantoimituksessa _ad hominem expurgatis in statu quo_ -- ja rankaisu siitä on kuolema hirressä, ilman armotta, ilman lunastuksetta ja ilman pienintäkään papin lohtua".

"Tukekaa minua, tukekaa minua, herra kulta, minun sääreni pettävät! Olkaa armollinen -- säästäkää minua tästä tuomiosta, ja minä käännän kernaasti selkäni enkä näe rahtuakaan siitä, mitä tapahtuu".

"Hyvä, nyt olette järkevä. Ja jätättekö myöskin porsaan omistajalle?"

"Jätän, totta tosiaan jätänkin -- enkä koskaan koske toiseen, vaikka se tulis taivaasta pääenkelin kanssa. Menkää vain -- en näe mitään, olen supi sokea. Sanokaa sitten, että te mursitte sisään ja päästitte pojan irti väkivallalla. Onhan ovi ränstynyt ja vanha. Minä voin lyödä sen rikki keskiyön ja aamun välillä".

"Tehkää niin, te kunnon mies. Ei mitään harmia tule siitä. Tuomari itse on ylenmäärin hyvä tälle poika paralle. Eikä tule tuomari kyyneltä vuotamaan eikä musertamaan vanginvartian luita, sentähden että poika on päässyt pakoon".

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Hendon Hall.

Hendonin ja kuninkaan päästyä konstaapelin näkyvistä, sai hänen majesteettinsa asiakseen kiirehtimään ulos kaupungista määrättyyn paikkaan ja vartomaan siellä, kunnes Hendon kävisi ravintolassa ja maksaisi laskunsa. Puoli tuntia myöhemmin ratsastelit hipsuttelit nuo molemmat ystävykset itäänpäin Hendonin surkeilla sotaoriilla. Kuninkaan oli nyt lämmin ja mukava olla, sillä hän oli riisunut repaleensa ja pukeutunut siihen käytettyyn pukuun, jonka Hendon oli ostanut Londonin sillalla.

Hendon oli nyt varuillaan, ettei hän liian rasittaisi poikaa; hän arveli näet, että kovat päivämatkat, epäsäännölliset ateriat ja epäsäännölliset unet vaikuttaisit vahingollisesti poikasen hämmentyneeseen mieleen; jota vastoin lepo, säännöllisyys ja kohtuullinen urheilu ihan varmaan jouduttaisi hänen paranemistaan. Soturi halusi nähdä hänen pyöritetyn päänsä paikoillaan jälleen ja nuo sairaaloiset aatokset ajettuina ulos hänen rasittuneista aivoistaan. Senpätähden päätti hän liikkua hiljalleen kotiinpäin, josta hän niin kauvan oli ollut suljettuna, -- eikä noudattaa kärsimättömyyttään ja kiirehtiä matkaa kulkemalla yöt päivät.

Matkustettuaan kuninkaan kanssa noin puolitoista penikulmaa, saapui Hendon hänen majesteettinsa seurassa melkoiseen kylään, jossa he yöpyivät hyvään ravintolaan. Entiset tavat uudistettiin nyt. Hendon seisoi kuninkaan syödessä hänen tuolinsa takana ja toimitti passarin virkaa. Majesteetin mennessä maata, riisui Hendon hänen vaatteensa ja valitsi sitten lattian omaksi vuoteekseen, pannen nukkumaan oven eteen ja vetäen viltin yllensä.

Seuraavan päivän ja sitä seuraavan lönkötit he laiskotellen eteenpäin jutellen keskenään niitä seikkailuja, joita olit sattuneet heille siitä kun erosivat; ja molemmat olit he yhtä innostuneet, toinen toisensa jutuista. Hendon jutteli seikkaperäisesti kaikki vaelluksensa etsiessään kuningasta ja kertoi, miten tuo pääenkeli muka oli narrannut häntä yltympäri metsät ja maat ja viimein vienyt hänet mökkiinsä takaisin, hoksatessaan, ettei hän päässyt vieraastaan muuten. Sitten -- kertoi Miles -- meni tuo vanha vintiö sänkykamariin, mutta tuli heti sieltä ulos horjuen koiviltaan ja kauhistus kasvoissaan; ja hän sanoi odottaneensa, että poika palautuneena makaisi siellä lepäämässä, mutta ei nyt muka ollutkaan niin. Hendon oli vartonut mökissä kaiken päivää; toivo kuninkaan palaamisesta sammui hänessä silloin, ja hän lähti hakemaan häntä taas.

"Ja vanha Sanctum Sanctorum _oli_ todellakin hyvin pahoillaan, kun teidän armonne ei tullut takaisin", lausui Hendon; "minä näin sen hänen naamastaan".

"Niin, totta maarian, _sitä_ en ensinkään epäile!" sanoi kuningas -- ja kertoi sitten omat tapahtumansa; jotka kuultuaan Hendon oli harmissansa, ettei hän tappanut tätä pääenkeliä, kun niin sopi.

Matkan viimeisenä päivänä Hendonin henki liiteli yläilmoissa. Hänen kielensä liikkui alinomaa. Hän jutteli vanhasta isästään, hän jutteli veljestään Arthurista, hän jutteli monesta sulavasta seikasta, joka valaisi heidän jaloa ja ylevää luonnettaan; hän oikein raikkui rakkaudesta, puhuessaan Edithistä; hänen sydämmensä pamppaili moisesta ilosta, että hän tuon tuostakin laski jonkun veljellisen ja ystävällisen sanan Hugh'istakin. Hän viipyi kauvan kuvittelussaan tulevasta perhe-yhtymisestä Hendon Hallissa; minkä äkkiyllätyksen hän saattaisi jokaiselle ja mikä tulva Jumalankiitoksia ja riemuhuutoja siellä syntyisi.

Kaunis oli seutu, täplikäs kartanoista ja hedelmätarhoista, ja tie johti laajain viljamaitten läpi, joiden lainehtiva avaruus, leimattuna maiden hiljaisilla nousuilla ja laskuilla, nostatti mieleen valtameren laskevaa ja nousevaa aaltoilemista. Iltapäivällä kääntyi tuo palaava tuhlaripoika tuon tuostakin sivullepäin oikeasta suunnasta nähdäkseen, eikö joltakin kumpulalta saattaisi tunkeutua kaukaisuuden läpi ja saada vilkaisua kodista. Viimein onnistui hän ja huudahti innossaan --

"Tuolla on kylä, teidän majesteettinne, ja sen syrjässä on linna! Tästä voitte nähdä linnan tornit; ja tuo metsä tuolla -- s' on isäni puisto. Ah, _nyt_ saatte nähdä mitä loisto ja muhkeus on! Kartano, joss' on seitsemänkymmentä huonetta -- ajatelkaappas! -- ja seitsemänkolmatta palvelijaa! Muhkea asumus tosiaan meikäläisille, eikö niin? Tulkaa rientäkäämme -- malttamattomuuteni ei kestä vitkastelemista enää".

He ponnistivat aasiensa voimia. Kuitenkin kävi kello jo neljättä heidän viimeinkin saapuessaan kylään. Matkustajat ajaa lötköttivät sen läpi. Hendonin kieli kävi alinomaa. "Tässä on kirkko -- ihan samassa murattipuvussa kuin ennen -- ei s'oo suurempi eikä pienempi". "Tuoss' on kapakka, vanha Punainen Leijona -- ja tuoll' on vanha tori". "Täss' on tanssiriuku ja tuossa vanha pumppu -- kaikki entisellään; ihmiset vain on muuttunut; kymmenen vuotta saa mullistuksen aikaan ihmisissä. Muutamat heistä luulen tuntevani, mutta minua ei tunne kukaan". Niin hänen pakinansa luisti. Jo oli päästy kylän loppuun. Siinä matkustajat käänsivät koukkuiselle ja ahtaalle tielle, jonka molemmin puolin oli korkeat pensasaidat, ja kiirehtivät sitä eteenpäin kappaleen matkaa, kunnes viimein tulivat avaraan puutarhaan pramean portin kautta, jonka suuremmoiset pilarit olit koristetut vaakunoilla ja vertauskuvilla. Upea aateliskartano olla oletteli heidän edessään.

"Terve tulemaa Hendon Hall'iin, kuninkaani!" huudahti Miles. "Voi mikä suuri päivä! Isäni ja veljeni ja lady Edith tulevat ikäänkuin hupsuiksi ilosta. He eivät varmaankaan näe eikä kuule ketään muuta kuin minua, meidän ensiksi tavatessa, ja niin jäätte te ikäänkuin takapajulle -- mutt' älkää olko millännekään siitä. Se kyllä paranee, sillä kun minä sanon, että te ootte holhottini ja sydämmeIleni erittäin rakas, niin saattepa nähdä vain kuinka he puristavat teitä rinnalleen Miles Hendonin tähden ja tarjoovat teille kodin ja konnun iankaikkiseen päivään asti!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Hendon maahan suuren sisäänkäytävän edessä, auttoi kuningasta alas, tarttui hänen käteensä ja syöksi sisään. Muutama askel vei hänet isoon huoneeseen. Hän astui sisään, istautti kuninkaan suuremmalla nopeudella kuin kursastuksella ja juoksi sitten erään nuorenpuoleisen miehen luo, joka istui kirjoituspöydän edessä takkavalkean ääressä.

"Halaile minua, Hugh", huudahti hän, "ja sano mua tervetulleeksi taas! Ja kutsu isämme tänne, sill' eihän tunnu koti kodilta, ennenkuin olen puristanut hänen kättänsä ja katsonut häntä silmiin ja kuullut hänen äänensä vielä kerran!"

Mutta Hugh vetäysi takaisin, ilmaistuaan hetkellistä hämmästystä, ja suuntasi sitten tutkistelevan silmäyksen vastatulijaan -- silmäyksen, joka ensiksi osoitti loukattua ylpeyttä, mutta sitten muuttui, sisällistä ääntä noudattaen, oudoksuvaksi uteliaisuudeksi, johon oli sekoittunut todellista tai teeskenneltyä sääliä. Hetkisen perästä lausui hän lempeällä äänellä --

"Teidän ymmärryksenne näkyy saaneen kosketuksen, vieras parka. Luultavasti olette kärsineet hätää tai saaneet kovia kolauksia maailmassa. Teidän ulkonäkönne ja vaatteenne todistavat sen. Kenen luulette minun olevan?"

"Kenenkö luulen? Kenenkä muun kuin sen kuin olet? Minä 'luulen' sinut tietysti Hugh Hendoniksi", sanoi Miles suoraan.

Toinen jatkoi samalla äänellä --

"Ja kuka luulette itse olevanne?"

"Luulolla ei ole tässä mitään tekemistä! Etkö sinä sitten ole tuntevinasi, hä, että minä olen sun veljesi Miles Hendon?"

Mieluisan yllätyksen ilme vivahteli Hughin kasvoilla, ja hän huudahti --

"Mitä! Eikö tämä ole pilantekoa? Nousevatko kuolleet haudastaan? Jumalan kiitos, jos niin olisi! Meidän poloinen poikamme -- palanneena syliimme kaikkein näiden viheliäisten vuosien perästä! Voi, se olisi liian hyvää ollakseen totta, se _on_ liian hyvää ollakseen totta. -- Minä pyydän, säälikää meitä! Älkää tehkö pilaa! Kas niin -- tulkaa valoon -- antakaa minun tarkoin katsella teitä!"

Hän tarttui Miles'iä käsivarteen, veti hänet ikkunalle ja alkoi oikein syödä häntä suuhunsa silmillään, kääntäen ja vääntäen häntä sinne tänne ja pyörien pirteästi hänen ympärillään, oikein tunteakseen hänet kaikin puolin, sill'aikaa kun palannut tuhlaajapoika, ilmi iloissaan hymyili ja naureskeli ja nyykäytti päätään ja sanoi --

"Katso vain, veikkoseni, katso vain. Älä pelkää ollenkaan. Sinä et ole näkevä yhtään jäsentä etkä yhtään piirrettä, joka ei kestäisi tätä tutkimusta. Tunnustele ja tuijota joka paikkaa niin kauan kuin tahdot, mun vanha veljeni Hugh -- Minä olen sittenkin sun vanha veljesi Miles, sun hävinnyt veljesi, enkö niin? Voi, onhan tämä suuri päivä -- sen olen jo sanonut monta kertaa! Anna kätesi, käännä poskesi -- hyvä Jumala, olenhan kuolla iloon!"

Hän oli juur syleillä veljeänsä; mutta Hugh teki kädellään poistavan liikkeen ja kallisti sitten surullisesti leukansa rinnoilleen sanoen liikuttavasti --

"Oi, Jumalani, anna mulle armostas voimia kestämään tätä kauheasti rauennutta toivetta!"

Miles joutui aivan hämilleen eikä saanut sanaa suustaan hetkeksi. Sitten hän kuitenkin sai kielensä käymään ja huudahti --

"_Mitä_ rauennutta toivetta? Enkö mä ole sinun veljesi?"

Hugh ravisti mielipahoissaan päätänsä sanoen --

"Minä olen rukoileva Jumalaa, että niin olisi laita ja että muut silmät huomaisit sen yhtänäköisyyden, joka on mun silmiltäni salattu. Voi, minä vain pelkään, että kirjeessäni on puhuttu täyttä totta?"

"Missä kirjeessä?"

"Siinä, joka tuli meren poikki noin kuus seitsemän vuotta sitten. Siinä sanotaan, että veljeni kaatui tappelussa."

"S' oli valhe se! kutsu tänne isäs -- hän kyllä minut tuntee."

"Kuolleita ei kutsuta."

"Kuoll --?" Milesin ääni oli sortua, ja hänen huulensa tärisivät. "Mun isäni kuollut! Voi, s' oli raskas sanoma. Puolet ilostani on poissa nyt. Anna mun sitten nähdä Arthur veljeäni -- hän tuntee minut. Hän tuntee minut ja tuopi lohtua."

"Hän on myöskin kuollut."

"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet -- molemmat menneet -- Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä! Voi, sääli toki minua! -- älä sano, että lady Edithkin -- --"

"On kuollutko? Ei, hän elää?"

"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla luokseni! Ja jos _hänkin_ minut kieltää -- mutta ei, hän ei tahdo. Ei, ei, _hän_ minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet tänne -- tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat".

"Kaikki ovat poissa pait viisi -- Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja Margareeta".

Niin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja rupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen --

"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden uskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen -- todellakin kummallinen asia."

Hän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan oli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen majesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi ymmärtää ivallisesti lausutuiksi --

"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan niitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden vaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania."

"Voi, kuninkaani", huudahti Hendon hiukan punastuen, "älkää tuomitko minua -- oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi -- hän on sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa. Minäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat ja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee lapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas. Minä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu minuun luottaisikaan, niin pyydän minä _teitä_ ainakin muu uskomaan. En kestäisi muuta."

"Minä en epäile teitä", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja vilpittömyydellä.

"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!" huudahti Hendon innolla, joka osoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi kuningas --

"Epäilettekö sitten _minua?"_

Syyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi aukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.

Kaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä tuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen eteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan kuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja huudahti --

"Oi, Edith, kallis -- -- ".

Mutta Hugh pidätti häntä vakavalla silmäyksellä ja sanoi naiselle --

"Katso häntä tarkoin. Tunnetko hänet?"

Miles'in äänen kuullessaan oli nainen säpsähtänyt vähäsen ja hänen poskensa punoittanut; nyt vapisi hän. Jännittävän hetkisen ajan seisoi hän kuni naulattuna paikalleen. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä ja katsoi Hendonia silmiin kivettyneellä, pelästyneellä kummastuksella. Veri vajosi hänen poskiltaan pisara pisaralta, kunnes ei mitään niissä näkynyt kuin kalman kalpea kolkkous. Sitten lausui hän äänellä, joka tuntui yhtä kuolleelta kuin hänen kasvonsa: "En tunne häntä." Kääntyi pois horjuen, hillityllä nyykytyksellä, ja hoiperteli ulos huoneesta.

Miles Hendon vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen kuluttua sanoi hänen veljensä palvelijoille --

"Nyt olette saaneet häntä katsella. Tunnetteko hänet?"

He pudistelivat päätään. Sitten sanoi heidän herransa --

"Ei liioin palvelijat teitä tunne, sir. Minä pelkään jonkun erehdyksen tässä tapahtuvan. Näittehän, ettei myöskään vaimoni teitä tunne."

"Sinun _vaimosi!"_ Tuossa paikassa oli Hugh pusertuneena seinää vasten ja rautakoura hänen kurkullansa. "Sinä konnamainen orja! Nyt ymmärrän kaikki. Sinä kirjoitit itse tuon valehtelevan kirjeen, ja minun varastettu morsiameni ja tilukseni ovat hedelmänä siitä. Tuoss' on -- korjaa nyt täältä luus, niin pääsen minä häpäisemästä rehellistä sotilaskunniaani tappamalla semmoista viheliäistä kääpiötä kuin sinä!"

Veripunaisena kasvoiltaan ja melkein tukehtuneena horjahti Hugh lähimmälle tuolille ja komensi palvelijat panemaan kiinni ja sitomaan tuon murhamielisen vieraan. He arvelivat kuitenkin, ja yksi sanoi --

"Hän on aseissa, sir Hugh, ja me olemme aseettomat."

"Aseissa! Mitä sitten, ja teitähän on niin monta! Pankaa kiinni hänet, sanon mä!"

Mutta Miles varoitti heitä tekemästä liikoja ja lisäsi --

"Te tunnette minut vanhastaan -- minä en ole muuttunut. Tulkaa tänne, jos teitä haluttaa."

Tämä muistutus ei ollut omiaan rohkaisemaan palvelijain tappelutuulta. He pysyivät sekaantumatta asiaan.

"Menkää sitten, te viheliäiset pelkurit, ja asestakaa itsenne ja vartioitkaa ovia, sill'aikaa kun minä lähetän noutamaan vahtia." Sitten hän kääntyi kynnykseltä ja sanoi Miles'ille: "Te kai kyllä huomaatte teille edullisemmaksi, ett'ette enää ärsytä minua turhilla yrityksillä pakoon."

"Pakoon? Säästä nää huolet, jos ne on ainoat, jotka sua surettaa. Sillä Miles Hendon on Hendon Hall'in herra ja kaiken siihen kuuluvan. Hän jääpi tänne -- älä muuta luulekkaan."

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Ei tunnusteta.

Kuningas istui hetken ajan ajatuksissaan. Sitten hän katsoi ylös ja sanoi --

"S' on kummallista -- todellakin kummallista. En voi sitä ymmärtää."

"Ei, herra kuningas, täss' ei ole mitään kummallista. Minä tunnen hänet. Hänen käytöksensä on aivan luonnollinen. Hän on syntymisestään saakka ollut konna."

"Ooh, mitä mä _hänestä_, sir Miles."

"Hänestä? Mistä sitten? Mistä kummallisesta sitten puhutte?"

"Siitä, ettei kuningasta kaivata."

"Mitä? Ketä? Luulen, etten teitä oikein ymmärrä."