Part 12

Väristys vavahutti poikaa, ja hänen kasvonsa kalpeni. Sitten koetti hän taas vapautua -- käänsihe ja väänsihe sinne tänne, kiskoen mielettömästi, vimmalla ja epätoivolla kahleitaan, mutta turhaan. Ja kaiken tämän kestäessä tuo vanha ihmissusi ilkkuen nauroi häntä, nyykäytti päätään ja hioi rauhassa veistään, tämän tästäkin mumisten: "Hetket on kalliit, ne on luetut ja kalliit -- rukoile kuolevaisen rukous!"

Poika päästi epätoivon huokauksen ja lakkasi läähättäen yrityksestään. Kyyneleet tuli hänen silmiinsä ja vyöryi toinen toisensa perästä hänen poskilleen. Mutta tää sydäntä särkevä näky ei voinut saattaa sääliä tuon villin pedon mieleen.

Päivä alkoi koittaa. Erakko huomasi sen ja lausui tuikealla, vaikka vähän hermostuneella äänellä --

"En saa enää olla haltioissani! Yö on jo mennyt. Se tuntuu minusta minuutilta -- ainoastaan minuutilta; kunpahan olis kestänyt vuoden! Sinä kirkkoryövärin jälkeläinen, sulje kuihtuvat silmäsi, jos pelkäät katsoa -- --".

Loput puheesta hupeni epäselvään mumisemiseen. Vanha erakko pani polvilleen, veitsi uhkaavana kädessään, ja kumartui vaikeroivan pojan ylitse --

Mutta hiljaa! Kuului äänien kajahdus ulkoa mökin läheltä -- veitsi putosi erakon kädestä. Hän heitti lampaannahan pojan yli ja sänttäsi ylös varisten kuni haavan lehti. Äänet yltyivät, kävivät yhä raaemmiksi ja juroimmiksi; sitten kuului lyöntiä ja sivalluksia ja hätähuutoja ja sitten sukkelaan poistuvaa jalankapsetta. Heti sen perästä seurasi jono elämöiviä kolkutuksia mökin ovelle, ja ääni huusi --

"Halloo! Auki! Ja väleen! Kaikkein pirujen nimessä!"

Oi, se oli mitä ihaninta musiikkia, mi konsanaan oli soinut kuninkaan korvissa! Sillä olipa ääni Miles Hendonin ääni!

Erakko, purren hammasta voimattomassa raivossa, kiirehti ulos makuusuojasta sulkien oven jälestään. Ja kohta sen jälkeen kuuli kuningas seuraavan puhelun "kappelista" --

"Rauhaa ja terveyttä, kunnioitettava herra!"

"Missä on poika -- _minun_ poikani?"

"Mikä poika, hyvä ystävä?"

"Mikä poikako? Älä tule valheines, pappi herra, äläkä koe mua pettää! -- minä en ole sillä tuulella nyt. Lähellä tätä paikkaa sain mä kynsiini konnat, jotka -- arvatakseni -- tuonaan varastit hänet minulta, ja minä panin heidät tunnustamaan. He sanoit hänen lähteneen heillä karkuun taas, ja he olit seuranneet hänen jälkiään tänne teidän ovellenne asti. He näyttivät minulle hänen jälkensäkin maassa. Nyt älä narraa minua enää, sillä katsos, pyhä herra, jollet näytä mulle hänen piilopaikkaansa, niin -- miss' on poika?"

"Oi, hyvä herra, kenties te tarkoitatte tuota kuninkaallista, rääsyistä maankiertäjää, joka oli täällä yötä. Jos semmoinen kuin te todellakin pidätte lukua semmoisesta kuin hän, niin tietäkää, että minä olen lähettänyt hänet pois asialle. Hän tulee tuossa paikassa takaisin." -- "Milloin? Milloin? Sano pian, äläkä menetä aikaa -- enkö minä voi häntä saavuttaa? Milloin on hän palaava?"

"Ei teidän tarvitse kiihoittua. Hän on tuossa hetkessä palaava".

"No, olkoon menneeksi. Tahdonpa odottaa. Mutta seis! _Tekö_ lähetitte hänet asialle? -- Tekö! Se on totta tosiaan valhe -- hän ei olis mennyt. Hän olis repinyt teitä vanhasta parrastanne, jos olisitte rohjenneet antaa hälle niin hävyttömän tehtävän. Te olette valhetellut, ystäväiseni, niin, valhetellut olette te. Ei teille eikä kellekään muulle ihmiselle olis hän juossut asioita".

"Ei muulle _ihmiselle_ -- tuskinpa vain. Mutta minä en ole ihminen".

"_Mitä?_ Mitä Jumalan nimeen olet sinä sitten?"

"Se on salaisuus -- muista, ettet sitä ilmoita kellekään. Minä olen pääenkeli!"

Tuli siinä huudahus Hendonilta -- eikä aivan jumalista laatua. -- Sitten lausui hän --

"Tässä on todellakin täysi syy hänen taipuvaisuuteensa! Muuten tiesin varsin hyvin, ettei hän liikuttaisi kättä eikä jalkaa, tehdäkseen alhaista palvelusta kellekään kuolevaiselle. Mutta täytyyhän, Jumala nähköön, kuninkaankin totella, kun pääenkeli antaa komentosanan! Annappas kun hiljaa! Mitä elämää se oli?"

Koko ajan pikku kuningas makasi kammiossaan, väliin pelosta vavisten, väliin toivosta täristen. Ja kaiken aikaa hän myös pani kaiken voimansa meluamaan niin paljon kuin suinkin, yhä siinä toivossa, että hänen mekastuksensa saapuisi Hendonin korviin; mutta joka kerta hän katkeruudella huomasi, että koetus ei onnistunut tai ei ainakaan vaikuttanut Hendoniin mitään. Viimeinen huomautus hänen uskolliselta palvelijaltaan tuli sentähden myöskin kuin herättävä henkäys vapailta vainioilta kuolevaiselle! Ja hän ponnisti voimiaan vieläkin kerran, ponnisti kiusallakin, kun erakko samassa lausui --

"Elämää? Min'en kuullut muuta kuin tuulen vinkua".

"Kenties oli se sitä. Niin, varmaankin se sitä oli. Min' olen huomannut sen kaikesta koko -- tuoss' on se taas. Ei, se ei oo tuulta! Mikä kummallinen, mikä outo ääni! Tulkaa katsomaan, mistä se tulee!"

Nyt oli kuninkaan ilo melkein tukehuttava. Hänen väsähtyneet keuhkonsa ponnistit viimeisetkin voimansa tässä toivon hetkessä, mutta suljetut leukapielet ja peittävä lampaannahka laimistutit tuloksen. Jo masentui poika raukan sydän aivan auttamattomasti, hänen kuullessaan erakon lausuvan --

"Ah, se tuli ulkoa -- pensastosta, luulen mä, tuossa takana. Tulkaa, minä näytän tietä".

Kuningas kuuli heidän menevän puhellen keskenään; kuuli heidän askeleensa kuolevan -- ja sitten taas oli hän yksinään uhkaavassa, kauheassa, kammoittavassa kalman hiljaisuudessa.

Tuntui kuin ihmisikä menisi, kunnes hän jälleen kuuli askeleita ja ääniä -- ja tällä kertaa kuuli hän jotain muutakin, joka selvästi oli kavioiden kapsetta. Sitten kuuli hän Hendonin lausuvan --

"Minä en o'ota enään. Minä en _voi_ o'ottaa enään. Hän on mennyt eksyksiin tähän tiheään metsään. Mihin suuntaan hän meni? Pian -- näyttäkää se mulle".

"Hän -- mutt' älkääppäs! Minä tulen muassa."

"Hyvä -- hyvä! Te ootte kyllä parempi kuin näytätte. Jumal'avita Luulenkin, ettei oo olemassa mitään muuta pääenkeliä niin hyvällä sydämmellä kuin teidän. Tahdotteko ratsastaa? Tahdotteko astua tämän pienen aasin selkään, joka on poikaani varten, taikka tahdotteko kenties paiskata pyhät säärenne tämän kurjan muulin lapaluille, jonka olen varannut itseäni varten? Petkuttivat, kun petkuttivatkin, päälle päätteeksi minut hinnassa, senkin nylkyrit!"

"En tahdo ratsastaa -- pitäkää muulinne ja taluttakaa aasianne. Minä olen tukevampi omilla jaloillani ja tahdon käyttää niitä".

"Hyvä on. Pitäkää vain sitten vähän aikaa tätä pientä petoa, kun minä panen henkeni vaaraan ja koen nousta tämän ison itikan selkään".

Sitten seurasi sekaisin potkuja, huimauksia, kopsetta ja kapsetta, johon liittyi jono tulvana tulevia kirouksia -- ja lopuksi muulille aika aamusaarna, joka nähtävästi masensi eläimen rohkeuden, koska sen vihollisuus sen perästä näkyi väsähtyvän.

Sanomattomalla kauhulla kuuli pieni kuningas äänten ja askelten hiljenevän ja kuolevan pois. Hetkeksi menetti hän kaiken toivonsa nyt, ja pimeä epätoivo valtasi hänen sydämmensä. "Ainoa ystäväni on viekoiteltu pois, ja me emme näe toinen toistamme enään", huokaili hän; "erakko on palaava ja -- --" Hän päätti lauseen läähätyksellä, ja kerrassaan rupesi hän taas niin rajusti kiskomaan siteitänsä, että tukehuttava lampaannahka puistui hänen päältään.

Ja nyt hän kuuli ovea avattavan! Narina kylmensi hänet ytimiin asti -- jo oli hän tuntevinaan veitsen kaulallansa. Kauhu sai hänet ummistamaan silmänsä, kauhu hänet avaamaan ne jälleen -- ja hänen edessään seisoi John Canty ja Hugo!

Hän olisi huudahtanut "Jumalan kiitos!" jos hänen leukapielensä olisi olleet vapaat.

Pari minuuttia myöhemmin olit kuninkaan jäsenet siteistään irti, ja hänen vangitsijansa, jotka olit temmaisseet kiinni yksi kumpasestakin käsivarresta, veivät hänet hyvää kyytiä läpi metsän.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Petoksen uhri.

Vielä kerran sai nyt "kuningas Hupsu ensimmäinen" kuleksia maankiertäjäin ja rosvojen seurassa, olla heidän hassujen pilapuheiden ja surkeiden sukkeluuksien ampumatauluna ja joskus, kun päämies sattui kääntämään selkänsä, Cantyn ja Hugon halvan vihankaunan esineenä. Ei kenkään muu kuin Canty ja Hugo vihannut häntä. Muutamat toisista pitivät hänestä, ja kaikki ihmettelit hänen rohkeuttaan ja henkevyyttään. Kahden tai kolmen päivän kuluessa Hugo, jonka hoivassa kuningas oli, teki kaikki voitavansa salassa saadakseen pojan hämilleen, ja illalla, juominkien ollessa paraillaan, huvitti hän kumppaniansa tekemällä pojalle jos jotakin kiusaa -- aina ikäänkuin sattumalta. Kahdesti hän astui kuninkaan varpaille -- sattumalta tietysti ja kuningas, niinkuin kuninkaan tulee, ei ollut siitä tietävinään eikä osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä; mutta kolmas kerta kuin Hugo teki samaa iski kuningas hänet maahan kalikalla, koko seurueen riemuksi ja nauruksi. Hugo, raivostuneena ja häpeissään hyvin, sänttäsi ylös, sieppasi toisen kalikan ja kävi pienen vastustajansa kimppuun. Heti muodostui kehä kamppailijain ympäri, vetoa pantiin ja tappelijoita ussutettiin. Mutta Hugopa ei ensinkään kestänyt tässä tappelussa. Tämän yrittelijän hurjat ja kömpelöt hyökkäykset kävivät vallan nurin narin nyt, kun hän mitteli kykyään moisen käsivarren kanssa, joka oli harjaantunut Euroopan etevimpäin mestarien johdolla keppitaistelussa, kalikkakamppauksessa ja aseleikkien kaikissa konsteissa ja kepposissa. Pieni kuningas seisoi valppaana ja miellyttävänä vastassa ja väisti tiheää iskutulvaa helposti ja varmasti. Tämä seikka taasen täytti kirjavan katsojajoukon myrskyisellä suosiolla. Ja joka kerta, kun kuninkaan harjoittunut silmä keksi avonaisen aukon iskuissa, seurasi salaman nopeudella lyönti Hugon päähän. Seurasi silloin remahtavaa riemua ja naurua, joka oli todellakin jotain ihmeteltävää kuulla. Neljäsosa tunnin perästä Hugo vetäytyi takaisin, ruti rusentuneena, runneltuneena ja sitä paitse säälimättömän naurun ja pilkan ampumatauluna. Mutta tappelun eheä sankari nostettiin päin vastoin iloisen rahvaan hartioille ja kannettiin riemusaatossa päämiehen viereen kunniapaikalle, jossa hän kaikenmoisilla juhlamenoilla kruunattiin kaikkien taistelukahakkojen kuninkaaksi. Hänen entinen, vähäarvoisempi tittelinsä peruutettiin juhlallisesti, ja päätettiin että se, ken vastedes mainitsisi sitä, tulisi ajetuksi maanpakoon tästä joukosta.

Kaikki yritykset saattamaan kuningasta hyödylliseksi joukolle olit menneet hukkaan. Hän oli järkähtämättömästi kieltäytynyt tekemästä mitään; sitä pait oli hän aina valmis karkaamaan. Ensimmäisenä päivänä paluunsa jälkeen oli hän lähetetty erääseen kyökkiin, jota ei vartioitta; sieltä palasi hän tyhjin käsin, olipa vielä kokenut herättää talonväkeäkin. Hän lähetettiin kattilanpaikkurin mukana auttamaan tätä töissä; mutta poika ei tahtonut tehdä työtä, vaan oli suorastaan uhannut kattilanpaikkuria hänen omalla juotosraudallaan. Ja lopulta oli Hugolla ja kattilanpaikkurilla täysi työ estääksensä häntä menemästä tiehensä. Hän lennätti kuninkuutensa tulen ja leimauksen jokaisen pään päälle, joka tahtoi supistaa hänen vapauttaan taikka pakoittaa häntä johonkin palvelukseen. Hän lähetettiin, Hugon johdolla, erään siivottoman naisen ja erään sairaloisen kapalolapsen kanssa ulos kerjäämään; mutta tulos ei ollutkaan rohkaiseva -- hän kieltäytyi pitämästä puheita kerjäläisten puolesta taikka millään tavoin olemasta osallinen heidän asioissaan.

Tällä tavoin kului useampia päiviä. Ja tämä kuleksivan elämän kurjuus kaikkine ikävineen, likoineen, alhaisuuksineen ja roskineen vaikutti vähitellen, mutta varmaan pienessä vangissa semmoisen muutoksen, että hän lopulla rupesi tuntemaan pelastustansa erakon veitsestä ainoastaan lyhyeksi loma-ajaksi kuolemasta.

Mutta yöllä, unissaan, hän unohti nämä synkät seikat, ja hän istui valta-istuimellaan ja hallitsi. Tämä asianhaara tietysti taas lisäsi hänen kärsimystään herätessä -- niin että kiusat kunakin aamuna, joka meni hänen paluustaan orjuuteen ja taisteluun Hugon kanssa, kävivät yhä katkerammiksi ja tukalammiksi kärsiä.

Seuraavana aamuna taistelun jälkeen Hugo nousi ylös sydän täynnään kostontuumia kuningasta vastaan. Hänellä oli erittäinkin kaksi suunnitelmaa. Toinen oli saattaa tuolle pojalle, hänen ylpeälle mielelleen ja "luulo"-kuninkuudelleen oikein musertavan nöyryytyksen. Ja jollei tämä onnistunut, oli toinen suunnitelma se, että kuninkaan niskoille vedettäisiin rikos sitä tai tätä lajia ja että hän sitten kiedottaisiin lain säälimättömiin kynsiin.

Seuraten ensimmäistä suunnitelmaansa päätti hän nyt panna "laastarin" kuninkaan säärelle, aivan oikein ajatellen, että tämä kiusaisi ja nöyryyttäisi häntä viimeisiin asti. Niin pian kuin laastari rupeisi vaikuttamaan menisi Hugo pyytämään Cantyn apua ja pakoittaisi kuningasta panemaan säärensä katsottavaksi maantielle ja kerjäämään almuja.

"Laastari" oli ammatillinen nimitys keinotekoiselle haavalle. Sen valmistamiseksi teki laittaja taikinan eli haudepuuron sammumattomasta liimasta, saippuasta ja vanhan raudan ruosteesta ja mättäsi sen nahkapalasen päälle, joka sitten sidottiin lujasti sääreen. Tämä kääre kalvoi pian rikki nahan säärestä ja teki lihan sen alla raa'aksi ja inhoittavaksi nähdä; sitten voideltiin haava verellä ja sai sen kautta vieläkin mustemman ja viheliäisemmän värin. Sitten pantiin sen ympäri side ryysyisiä riepuja niin huolimattomasti, että inhoittava haava irvisti läpi ja herätti ohikulkijani säälin.[12]

Hugo sai avukseen kattilanpaikkurin, jota kuningas oli peloittanut juotosraudalla. He ottivat pojan mukaansa kattilanpaikkaus-retkelle muka, ja tultuaan leiripaikan näkyvistä löivät he hänet kumoon, ja kattilanpaikkuri piti hänestä kiinni sillaikaa kun Hugo sitoi laastarin lujasti ja pitävästi pojan sääreen.

Kuningas raivostui ja julmistui luvaten hirttää heidät molemmat, kun hän jälleen pitäisi valtikkaa kädessään. Mutta he pitivät lujasti häntä kiinni ja ilakoitsit hänen voimatonta vastustustaan ja nauraa irvistit hänen uhkauksilleen. Tätä kesti kunnes taikina rupesi vaikuttamaan, eikä aikaakaan, ennenkun työ olisi ollut täysi, jollei olisi sattunut häiriö. Mutta se sattui; sillä juur siihen hetkeen astui näyttämölle sama orja, joka oli pitänyt niin myrkyttävän puheen Englannin laista ja tämä mies teki lopun leikistä kiskaisten pois taikinat ja kääryt.

Kuningas tahtoi lainata pelastajansa rusikkakepin ja paikalla pehmittää roistojen selkäluut. Mutta mies kielsi; siitä voisi tulla harmia -- jääköön, arveli hän, asia iltaan. Silloin olisi koko joukkio ko'olla; silloin ei ulkomaailman kävisi sekaantua seikkaan. Hän marssitti seuran takaisin leiriin ja kertoi tapahtuneen jutun päämiehelle. Tämä kuunteli, punnitsi seikkaa ja määräsi sitten, ett'ei kuninkaan siitä lähin enään tarvitsisi ryhtyä kerjuuseen, sittenkun oli käynyt ilmi, että hän oli sovelias johonkuhun korkeampaan ja parempaan -- jonka tähden hän, päämies, heti paikalla koroitti pojan kerjäläisten ammatista varkaiden virkaan!

Hugo oli ihastuksissaan. Hän oli jo koettanut saada kuninkaan varastamaan, mutt' eipä onnistunut. Nyt ei enää olisi mitään senkaltaista huolta, sillä kuningas ei varmaankaan voisi kieltäytyä noudattamasta käskyä, joka lähti suorastaan pääkortterista. Niin hän siis jo samana iltapäivänä suunnitteli ryöstöretken, jota tehtäessä kuningas pelattaisiin lain kouriin; ja se tehtäisiin moisella kekseliäällä sodanjohtotaidolla, että kaikki näyttäisi satunnaiselta ja ilman tarkoitusta tapahtuneelta. Sotahukkojen kuningas oli näet populaari nyt, ja joukkue tulisi menettelemään jotenkin epäarmollisesti epäpopulääriä jäsentä vastaan, joka olisi harjoittanut niin vakavaa kavallusta kuin toisen jättämistä yhteiselle viholliselle, laille.

No, hyvä. Varhain seuraavana aamuna Hugo pötki saaliinensa lähimmäiseen kylään, ja molemmat kulkivat hiljalleen katuja pitkin siellä, toinen vartoen jotain varmaa tilaisuutta pahan aikeensa toteuttamiseen, toinen puolestaan yhtä varmaa juonta juoksemaan tiehensä ja siten pääsemään ikuisesti vapaaksi inhoittavasta vankeudestaan.

Kumpikin antoi useamman sopivan tilaisuuden liukua käsistään; sillä kumpikin oli salaisimmassa sydämmessään päättänyt tällä kertaa olla ihan varma asiassansa. Ei kumpikaan tuumannut antaa kuumeentapaisen halunsa vietellä itseään mihinkään epävarmaan seikkailuun.

Hugon tilaisuus tuli ensiksi. Viho viimein läheni heitä näet eräs nainen, joka kantoi jotain myttyä korissa. Hugon silmät säteilit syntistä iloa, hänen sanoessaan itsekseen: "Tuhat tulimmaista, jos voin saada hänet sotketuksi _tähän_, silloin hyvästi, sä tappelukukkojen kuningas!" Hän odotti ja vartoi -- näköänsä levollisena, mutta tositeossa kipenöitsevän kiihdytyksen vallassa -- kunnes vaimo oli käynyt ohi ja aika oli käsissä. Silloin hän kuiskaten sanoi --

"Odota tässä kunnes minä tulen takaisin." Ja hän lensi saaliinsa perästä.

Kuninkaan sydän sykähti iloa -- hän voi nyt todellakin paeta, jos Hugon tutkimus vain vei vastustajan tarpeeksi kauvas.

Mutta tämmöinen onni ei ollut kuninkaalle suotu. Hugo hiipi vaimon perästä, näpisti mytyn ja tuli juosten takaisin sulkien sen vanhaan viltti rähjyn sisään, jota hän kantoi käsivarrellaan. Samassa hetkessä nosti hirveän melun vaimo, joka huomasi tappionsa sen kautta, että hänen taakkansa keveni, vaikka hän ei nähnyt näpistystä. Hugo pisti, jäämättä seisomaan, kääryn kuninkaan käteen sanoen -- "Juokse perästäni kuin tuulessa ja huuda: 'Ottakaa varas kiinni', mutta muista, että viet heidät harhaan."

Seuraavassa hetkessä käänsi Hugo katukulman ja syöksi mutkaiselle takakadulle -- ja seuraavassa tuli hän jälleen näkyviin, näyttäen hyvin viattomalta ja välinpitämättömältä, ja asettui seisomaan erään vesipumpun taakse odottaakseen tulosta.

Loukattu kuningas viskasi kääryn maahan. Ja viltti putosi erilleen juur samassa kuin vaimo tuli paikalle, yhä enenevä ihmisjoukko kantapäissään. Hän tarttui toisella kädellään kuningasta ranteeseen, tempasi kääryn toisella ja rupesi haukkumaan herjaamaan poikaa, samalla kuin tämä, vaikka ilman menestyksettä, koki repeytyä irti vihaisen vaimon puserruksista.

Hugo oli nähnyt kylliksi -- hänen vihamiehensä oli vangittu, laki saisi hänet kouriinsa nyt. Hugo siis pötki tiehensä riemuiten ja nauraen ja kääntyi vähitellen leiriin päin, harpaten hajasäärin ja mietiskellen uskottavaa kertomusta asiasta, jonka hän antaisi päämiehen parvelle.

Kuningas väänteli vääntelemistään itseään irti vaimon puserruksista ja huudahti tämän tästäkin harmissaan --

"Päästä minut, sinä hullu. Enhän minä vienyt sun kurjaa tavaraas!"

Väkijoukko kertyi kuninkaan ympärille ammentaen hänen hartioilleen herjauksia ja haukkumasanoja. Eräs nokinen seppä joll' oli vyöliina nahasta ja paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin, ojensi jo käsivartensa ja sanoi tahtovansa ruhjota hänet, läksyksi muka. Mutta juur silloin kimmelsi pitkä miekka ilmassa ja kävi, litteäpuoli alaspäin, miestä käsivarteen vakuuttavalla voimalla, samalla kun aseen haaveellinen omistaja hauskasti haastoi --

"Hei, hyvät ihmiset, älkää hätäilkö, älkää olko liian kiukkuset, älkää käyttäkö liian kovia sanoja! Tämä on asia, joka tarvitsee lain punnitsemista, eikä mikään yksityinen teko, vaan virallinen juttu. Päästä poika irti kynsistäs, vaimo hyvä".

Seppä mittaili voimakasta sotilasta silmillään ja astui mutisten syrjään hieroskellen käsivarttaan. Vaimo päästi vastenmielisesti pojan ranteen. Väkijoukko katseli vierasta karsain silmin, mutta piti viisaasti kyllä leukaläpensä. Kuningas sänttäsi pelastajansa turviin, palavin poskin ja säkenöivin silmin, huudahtaen --

"Kauan olette viipynyt surukseni, mutta nyt tulette tarpeelliseen hetkeen, sir Miles. Hakatkaa nyt tämä roistoväki palasiksi!"

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Prinssi vankina.

Hendon pidätti nauruaan ja kumartui alaspäin ja kuiskasi kuninkaan korvaan --

"Hiljaa, hiljaa prinssi, käyttäkää kieltänne varovaisesti -- eli oikeammin: älkää käyttäkö sitä ollenkaan. Luottakaa minuun -- lopussa kiitos seisoo." Sitten lisäsi hän itsekseen: "_Sir_ Miles! Olinhan, Jumala nähköön, kokonaan unohtanut olevani ritari! Herra Jumala, kuinka merkillistä sentään! Millä itsepänttäisyydellä hän pitää muistissaan tuota hullunkurista aatosta! -- -- Tyhjä ja höperö titteli on minun, ja kuitenkin on se jotakin, että olen sen ansainnut. Sillä minusta on se enemmän kunniakasta, että miestä pidetään ritarina hänen unelmainsa ja varjojensa valtakunnassa, kuin jos häntä katsottaisiin liian alhaiseksi tullakseen kreiviksi muutamissa tämän maailman todellisissa kuningaskunnissa."

Suljettu kehä aukeni päästääkseen sisään poliisikonstaapelin, joka nyt lähestyi valmiina laskemaan kouransa kuninkaan olkapäähän, kun Hendon keskeytti --

"Hiljaa, hyvät ystävät! Pois käsi -- hän tulee kyllä mukaan. Minä takaan sen. Näyttäkää vain tie, me seuraamme."

Poliisimies kävi edellä vaimon ja hänen käärynsä kanssa. Miles ja kuningas seurasi, ihmisjoukko kantapäissään. Kuningas tahtoi kapinoida mutta Hendon sanoi hälle matalalla äänellä --

"Malttakaa mielenne, sire -- teidän lakinne ovat teidän oman kuningasvaltanne terveellistä hengitystä. Jos nyt niiden juuri niitä vastustaa, niin miten sitten oksat niitä kunnioittaa? Nähtävästi on yksi näitä lakeja rikottu. Kun kuningas on taas omalla valtaistuimellaan, voipiko se koskaan loukata häntä, jos hän muistaa, että hän, ollessaan näennäisesti yksityisenä henkilönä, antoi lainkuuliaisesta kuninkaan vajota kansalaiseksi ja alistua lain valtaan?"

"Te olette oikeassa, älkää puhuko enää. Te saatte nähdä, että mitä Englannin kuningas vaatii alamaisen kärsivän lailta, sen hän itsekin tahtoo kärsiä, niinkauan kuin hän alamaisena on".

Kun vaimo kutsuttiin todistamaan rauhatuomarin eteen, vannoi hän, että pieni vanki aidakkeen takana oli sama henkilö, joka oli toimittanut varkauden. Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt väittää vastaan, ja niin oli kuningas, kun olikin, näytetty syylliseksi. Kääry aukaistiin nyt, ja kun sisällys huomattiin pieneksi pullakaksi porsaaksi, näytti tuomari hämmästyneeltä; ja Hendon kävi kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa säpsähti säikähdyksestä, ikäänkuin sähkövirta olisi sen läpäissyt. Mutta kuningas ei ollut millänsäkään, tietämättömyys kun häntä suojeli. Tuomari punnitsi päässänsä asiaa, tuskallisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi sitten vaimon puoleen kysyen --

"Minkä arvon panette tälle omallenne?"

Vaimo niiasi vastaten --

"Kolme killinkiä ja kaheksan penceä, korkea oikeus -- minä en voi helpottaa pennyäkään, jos tosi hinta on pantava".

Tuomari katsoi pahoilla mielin, alla päin väkijoukkoon, nyökkäsi sitten konstaapelille ja sanoi --

"Tuomiosali puhtaaksi ja ovet kiinni!"

Tehtiin kuten käskettiin. Ainoastaan molemmat oikeuden jäsenet, syyttäjä ja syytetty ja Miles Hendon jäivät. Miles seisoi siinä kangistuneena ja kalpeana, ja hänen otsalleen kerääntyi suuret karpalot kylmää hikeä ja valuivat virtana hänen kasvojaan alas. Tuomari kääntyi taas vaimoon ja sanoi liikutetuin äänin --

"Tämä taitamaton poika raukka oli kenties tuskallisen nälän vallassa, sillä ajat on kovat köyhälle. Muistakaa mitä sanon: hän ei näytä pahailkiseltä, mutta kun nälkä ahdistaa, niin -- -- vaimo hyvä! tiedättekö, että kun joku varastaa tavaraa yli kolmentoista ja puolen pennyn arvon, laki määrää, että hän on _hirtettävä_ siitä?"[13]

Pieni kuningas säpsähti, silmät siirollaan ja kauhistuen, mutta malttoi pian mieltänsä ja näytti sitten levolliselta. Niin ei ollut vaimon laita. Hän hypähti ylös vapisten peljästyksestä ja huusi --

"Voi, pyhä Jumala, mitä olen minä tehnyt? Herra laupias varjelkoon! Minä en tahdo pientä poika raukkaa hirteen, en koko maailmastakaan! Voi, korkea oikeus, pelastakaa minut tästä -- mitä pitää minun tehä, mitä _voin_ minä tehä?"

Tuomari pysyi juhlallisena sanoen sävyisästi --

"Epäilemättä on sallittuna muuttaa arvomäärää, koska sitä ei vielä ole pöytäkirjassa ".

"Pankaa sitten Jumalan nimen porsaalle hinnaks kahdeksan pennyä, ja siunattu olkoon päivä, joka pelasti omantuntoni tästä julmasta jutusta!"