Part 11

"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy, jos se ei olis totta, niin s' _olis_ valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin minä ymmärrän asian."

Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä; eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella --

"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."

"Minä olen todellakin kuningas."

Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit taloon noutamaan hälle vähän syömistä.

Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."

Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri; sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli, liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan olit peräti turhat -- pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt mistään, vaan oli vaiti.

Vaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa sillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja ilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä -- poika ei näkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama -- hänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän puhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä, kaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja vankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän ei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi, että poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli olevansa oikealla jäljellä nyt -- poika oli varmaankin pikäntti. Niinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva. Lattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin oli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut häntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän ikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen ja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli vaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin sukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.

Hänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka oli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka lähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä liikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista ruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen: "No, todellakin olin oikeassa -- hän on autellut kyökissä!" Sitten poika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella tarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi itsekseen; "Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja ja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden ja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän onkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen järkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan palatsissa! Tahdonpa koettaa häntä."

Innostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan keittoa -- lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai parikin, jos niin tahtoi, -- ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen omille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi --

"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn, menneinä aikoina -- se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että minäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään. Mutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi kakkujen palaa."

Tarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas, aivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo asioistaan, ja seuraus oli sama -- ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo palasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä tuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja hyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka suruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja oli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.

Poika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä oikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella muodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli säätyarvo heitetty loukkoon -- eikä kumpikaan puolue aavistanut sitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää nuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin muitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt niin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa lieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä parempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas puolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt vaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle. Hän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle kannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja passaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten, niinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille kuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä hyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään kohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti alentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä tavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.

Aamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky oli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan, mutta sanoi sitten itsekseen: "Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi varmaankin myös pessyt astioita -- senpätähden olkoon menneeksi!"

Hän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen vielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle helpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta lopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja halusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin helposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani hänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti jommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa kuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että emäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten sai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan, että hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli kysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen historiakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua siitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen kissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin -- sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva pantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen, näkyi hänelle aivan luonnollisella --- kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton näky. Tämä odottamaton näky oli John Canty -- reppukauppiaan kantamus selässään -- ja Hugo!

Kuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää, ennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään tuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat, ja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset jätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä ahdasta kujaa pitkin talon takana.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Prinssi ja erakko.

Korkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän, mitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti metsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin, ennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki kaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei vartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä syvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa suojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen -- oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika ajottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne olit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei tuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden henkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle vielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.

Hänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi päivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja hänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti menemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle, mutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi, ja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus, että hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän sentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta hitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa ymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui puskiin ja pensaisiin.

Kuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta kävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja kuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta ikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta tiehensä ja piiloutua; mutta tästä tuumasta luopui hän heti, kun luopuikin, sillä olipa tämä ääni rukoilevaisen ihmisen ääni. Hän hiipi tuon ainoan ikkunan-aukon luo, kohosi varpailleen ja kurkisti sisään. Suojus oli pieni, lattiana paljas maa, joka oli kovaksi poljettu alituisesta käynnistä. Eräässä luukussa oli pehkuinen makuusija ja pari paikattua peittoa; sen lähellä sanko, kauha, malja ja kaksi, kolme pataa ja pannua. Siellä oli lyhyt penkki ja kolmijalkainen tuoli. Takassa oli vielä sammuneen tulen hiilokset. Pyhimysarkun edessä, jota yksi kynttilä valaisi, oli vanha mies polvillaan, ja eräällä puukirstulla sen vieressä oli avattu kirja ja ihmisen pääkallo. Mies oli suuri ja luinen, hänen partansa ja hiuksensa hyvin pitkät ja valkeat kuin lumi. Hän oli puettu lammasnahkoihin kiireestä kantapäihin.

"Pyhä erakko!" sanoi kuningas itsekseen; "olipa se onnen potkaus."

Erakko nousi polviltaan. Kuningas kolkutti oveen. Syvä ääni vastasi --

"Sisään! -- mutta jätä synti ulkopuolelle, sillä maa, jolla seisoa saat, on pyhä!"

Kuningas astui sisään ja seisahtui. Erakko heitti hohtavat, levottomat silmänsä häneen ja sanoi --

"Ken olet sinä?"

"Minä olen kuningas", kuului vastaus, niin rauhallisesti yksinkertainen.

"Terve tulemaa!" huusi iloisesti erakko. Sitten hommasi hän kuumeen kiireellä huoneessa ja alinomaa sanoen: "terve tulemaa, terve tulemaa" asetti penkin takan eteen; viskasi sitten muutamia risuja liedelle ja rupesi viimein mittailemaan lattiaa pitkillä, levottomilla askeleilla.

"Terve tulemaa! Monet ovat käyneet pyhäkössä täällä, mutta he ei ole olleet arvollisia, ja sentähden ovat, kun ovatkin he saaneet palata takaisin. Mutta kuningas, joka heittää kruununsa menemään ja halveksii toimensa turhaa loistoa ja pukee ruumiinsa repaleisiin, uhratakseen elämänsä pyhyydelle ja lihan kuolettamiselle -- hän on arvollinen, hän on terve tullut! -- täällä on hän asuva kaiket päivänsä kunnes kuolema tulee." Kuningas kiirehti katkaisemaan hänen puheensa ja selittämään hänelle, miten asiat oli, mutta erakko ei ottanut niitä korviin, tuskinpa kuulikaan häntä, vaan jatkoi jaaritustaan korotetulla äänellä ja lisätyllä innolla. "Ja täällä olet sä, kun oletkin, rauhassa. Ei kenkään oo löytävä pakopaikkaasi, ei kenkään tule sinua häiritsemään anomuksilla, että muka muuttaisit takaisin siihen tyhjään ja tyhmään elämään, jonka Jumala on saanut sinut hylkäämään. Täällä sä rukoilet, täällä sä luet Raamattua, täällä sä mietit tämän maailman turhuutta ja tyhmyyttä ja tulevan elämän autuutta. Sinä saat elää leivänkuorista ja kasveista ja joka päivä kurittaa ruumistasi ruoskalla, jotta sielusi puhdistuisi. Sinä saat pukea ihollesi jouhipaidan, saat juodaksesi vettä vain ja olla rauhassa, niin, aivan täydelleen rauhassa. Jos joku tulee sinua hakemaan, niin hän on palaava pilkattuna takaisin; hän ei oo sinua löytävä, hän ei oo sinua vaivaava."

Vanhus käveli vielä edestakaisin lattialla, herkesi puhumasta ääneensä ja mumisi vain itsekseen. Kuningas käytti tätä tilaisuutta selittääkseen asiansa, ja hän tekikin sen oikein kaunopuheliaisuudella, jota toi hänen kielelleen levottomuus ja pelko. Mutta erakko jatkoi mumisemistaan eikä ottanut hänen sanojansa kuuleviin korviin. Ja yhä vain mutisten lähestyi vanhus kuningasta ja sanoi painavasti --

"Uskonpa sulle salaisuuden!"

Hän kumartui vähän sanoakseen tarkoituksensa, mutta pidätti jälleen ja asettui kuuntelevaan asentoon. Hetkisen perästä meni hän, astuen varpaillaan, ikkunan-aukolle ja kurkisti ulos hämärään, tuli sitten, varpaillaan astuen yhä, taas sieltä takaisin ja kuiskasi, suu vasten kuninkaan korvaa --

"Minä olen pääenkeli!"

Kuningas säikähti kovasti ja sanoi itsekseen: "Jumala suokoon, että taas olisin ryövärien parissa! Sillä katso, nyt olen minä vankina hullulla." Hänen pelkonsa yltyi ja kiivastui hänen kasvoissaan. Matalalla ja kiihtyvällä äänellä erakko jatkoi --

"Näen sun tuntevas mitä ilmaa täällä on. Sun kasvoissas on kammo! Ei kenkään voi olla täss' ilmassa tuntematta sitä, sillä ompa se ilma juur taivahan säätä. Sinne menen mä ja palaan tänne silmänräpäyksessä. Enkelit taivaasta, jotka lähetettiin alas antamaan mulle tään kunnioitettavan aseman, -- tekivät minut, kun tekivätkin, juur tällä paikalla pääenkeliksi viisi vuotta sitten. Heidän läsnäolonsa täyttivät tään paikan sanomattomalla kirkkaudella. Ja he notkistivat polvensa minulle, kuuletko kuningas? -- minulle, sillä minä olin suurempi heitä. Minä olen vaeltanut taivahan tuvissa ja keskustellut patriarkkain kanssa. Koske mun käteeni -- älä pelkää -- koske siihen vain. Kas niin -- nyt sä oot koskenut kättä, joka on likistänyt Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin. Sillä minä oon vaeltanut taivaan valtakunnan saleissa, minä oon nähnyt Jumaluuden kasvoista kasvoihin!" Hän pysähtyi puheessaan, antaaksensa sanoilleen enemmän painoa. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttui, hän hypähti ylös taasen ja sanoi raivokkaalla vihalla: "Niin, minä oon pääenkeli, _ainoastaan pääenkeli!_ -- minä jok' oikeastaan olisin paavi! s'on toden totta. Minulle kerrottiin se taivaasta kaksikymmentä vuotta sitten. Oi, minä olin tulla paaviksi! Ja mä _olisin_ tullut paaviksi, sillä taivas oli niin sanonut -- mutta kuningas lakkautti mun uskokuntani, ja minä, tuntematon munkki, ilman ystävittä, olin viskattuna mieron tielle, ja multa oli riistetty mahtava kutsumukseni!" Nyt alkoi hän taas mumista ja nyrkitä otsaansa mitättömässä raivossa, väliin laskien suustaan mitä myrkyllisimpiä kirouksia, väliin huutaen: "Minkätähden olen minä ainoastaan pääenkeli -- minä, jok' olisin ollut paavi."

Niin, jatkoi hän noin kokonaisen tunnin ajan, kun pieni kuningas sillaikaa istui kärsimässä. Sitten yhtäkkiä vanhuksen raivo lohkeni, ja hän kävi kerrassaan lempeän lempeäksi. Hänen äänensä pehmeni, hän tuli ulos sumustaan ja rupesi juttelemaan niin luonnollisella tavalla ja niin ihmisystävällisesti, että täydelleen voitti kuninkaan sydämen. Vanha pyhimys muutteli pojan lähemmäs ahjoa ja teki hänelle mukavan sijan; paranteli tottuneella, ketterällä kädellä hänen mustelmiaan ja haavojaan ja kävi sitten valmistamaan, keittelemään illallista -- koko ajan rattoisasti pakisten pojan kanssa ja taputellen vuoroin hänen poskiansa ja päälakiaan niin ystävällisesti, että vähässä ajassa kaikkinainen pelko ja yrmeys, jonka pääenkeli oli herättänyt, muuttui kunnioitukseksi ja lämmöksi miestä kohtaan.

Tätä onnellista asiain tilaa kesti niin kauvan kuin illallista syötiin. Sitten, rukouksen jälkeen pyhäkön edessä, vei erakko pojan makaamaan erääseen läheiseen suojukseen ja pani patjoja hälle niin herttaisesti ja rakastavaisesti kuin konsanaan äiti lapselleen; ja sitten jätti hän poikasen ja istui taasen takan eteen, jossa alkoi kohennella valkeaa hajamielisellä tavalla, joka oli tarkoitusta vailla. Hetkisen päästä herkesi erakko siitä, taputteli sormilla otsaansa monet kerrat, ikäänkuin kokisi saattaa muistiin jotakin, joka oli lentänyt pois. Silminnähtävästi se ei luonnistunut. Silloin hän yhtäkkiä nousi kuin nuoli, sänttäsi vieraansa suojukseen ja sanoi --

"Olethan sinä kuningas?"

"Olen", kuului uninen vastaus.

"Mikä kuningas?"

"Englannin kuningas."

"Englannin kuningas? Sitten on Henrik kuollut!"

"Oi, niin on surullinen laita. Minä olen hänen poikansa."

Pimeä pilvi pimitti erakon otsaa, ja hän pui laihaa nyrkkiänsä, kosto silmissään. Niin seisoi hän hetkisen, hengitti hätäisesti ja nielasi kerta toisensa perään. Sitten sanoi hän syvällä äänellä --

"Tiedätkö, että s'oli hän, joka ajoi meidät kodittomana ulos maailmaan?"

Ei mitään vastausta. Vanhus kumartui ja tarkasteli pojan levollisia kasvoja ja kuunteli hänen tyyntä hengitystään. "Hän nukkuu -- nukkuu sikeästi". Ja kolkko katsanto katosi sukkelasti ja antoi sijaa ilkeälle ilolle. Hymy lensi untanäkevän pojan kasvoille. Erakko mumisi: "Kas niin, hänen sydämmensä on onnellinen", ja niinpä vanhus taasen kääntyi. Hän hiipi edestakaisin huoneessa etsien jotakin. Välistä kuunteli hän, välistä käänsi hän päänsä ja heitti sukkelan silmäyksen makuusijoon päin, kaiken aikaa mumisten ja mutisten jotakin itsekseen. Viimein löysi hän mitä näkyi etsivän -- vanhan ruostuneen lahtariveitsen ja tahkon. Sitten hän hiipi takaisin paikalleen takan edessä, istui pankolle ja rupesi hiljaa hiomaan veistä tahkoon yhä mumisten, mutisten ja mölisten. Tuuli huokaili yksinäisen huoneen ympärillä, ja yön salaperäiset äänet ähkyivät kaukana. Rohkeiden rottain ja hiirien kiiltävät silmät kurkistivat nurkistaan ja rei'istään vanhusta, mutta hän jatkoi askarettaan innollisesti, huolimatta heistä, välittämättä rahtuakaan semmoisista seikoista.

Pitkäin väliaikain perästä koetteli hän peukalollaan veitsen terää ja nyykäytti päätään tyytyväisenä. "Se teroittuu", sanoi hän; "niin, se teroittuu".

Hän ei huomannut ajan pakoa, vaan työskenteli työskentelemistään hautoen vain omia ajatuksiaan, jotka tuon tuostakin puhkesit puheeseen --

"Hänen isänsä teki meille paljon pahaa, niin, hän saattoi meidät perikatoon -- ja hän on mennyt pois ijankaikkiseen tuleen! Niin, pois ijankaikkiseen tuleen! Hän pääsi meiltä pakoon -- mutta se oli Jumalan tahto, niin, se oli Jumalan tahto, ja me emme saa nureksia. Mutta hän ei ole päässyt pakoon helvettiä! ei, hän ei ole päässyt pakoon helvettiä, ijankaikkista, säälimätöntä, hirmuista helvettiä -- eikä _sillä_ ole loppua ensinkään!"

Hän ähkyi äristen kiihtyneessä tilassaan, kaakottaen, nauraen toisinaan kuin kana, sitten hän taas puhkesi puhumaan. --

"Hänen isänsä se oli, joka teki tämän kaiken. Minä olen nyt ainoastaan pääenkeli -- mutta joll'ei häntä olisi ollut, niin olisin mä ehkä paavi!"

Kuningas liikahti vähäsen. Erakko hiipi kuin kissa makuusijalle, pani polvilleen sen viereen ja kumartui makaavan muodon yli, veitsi kiiltäen kädessään. Poikanen liikahti taas, hänen silmänsä aukesit hetkiseksi, mutta niissä ei ollut mietiskelyn merkkiäkään, ne eivät nähneet mitään. Ja seuraavassa hetkessä osoitti hänen levollinen hengityksensä, että unensa oli sikeä kuin ennenkin.

Erakko vartosi hetken aikaa ja kuunteli pitäen yhä samaa asentoa ja tuskin hengittäen. Sitten hän antoi käsivartensa vaipua alas ja hiipi jälleen pois sanoen --

"Puoliyö on jo aikoja sitten mennyt -- se on parasta, ettei hän pääse huutamaan, jos joku sattuisi kulkemaan tästä ohi tähän aikaan".

Hän hiipi ympäri suojuksessaan ottaen talteen milloin mitäkin, rievun siellä, nahkahihnan täällä. Sitten palasi hän takaisin ja onnistui, menetellen ankaralla varovaisuudella, sitomaan kuninkaan nilkat yhteen herättämättä häntä. Sen perästä koetti hän sitoa ranteet; hän teki useamman yrityksen pannakseen ne ristiin, mutta poika veti aina nukkuessaan toisen tahi toisen käden pois, juuri kuin side oli kiinnitettävä. Mutta viimein, kun pääenkeli jo oli joutua epätoivoon, poika pani itse kätensä ristiin, ja heti seuraavassa hetkessä ne oli sidottu yhteen. Sitten pantiin kääre nukkuvan pojan kaulaan ja kiedottiin hänen päänsä ympäri ja solmittiin kiinni --ja solmut vedettiin yhteen niin pehmeästi, niin tasaisesti ja niin taitavasti, että poikanen nukkui kaiken aikaa liikahtamattakaan.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Hendon pelastajana.

Vanhus hiipi nyt hiljaa pois, kumarruksissa kuin kissa, ja tuli takaisin tuoden matalan pankon muassaan. Hän istui sille, puolet ruumistaan himmeässä ja välkkyvässä valossa, puolet varjossa. Tuijottavat silmät nukkuvaan poikaan, piti hän sillä lailla kärsivällistä valvontaa siinä, huomaamatta ajan menoa, ja hioskeli hiljalleen veistänsä ja mumisi ja murisi itsekseen, näöltään ja asennoltaan muistuttaen ilettävää, hirvittävää hämähäkkiä, joka tuijottaa onnetonta hyönteis-parkaa, hänen verkkoonsa kietoutunutta.

Pitkän hetken mentyä huomasi vanhus, joka tosin tuijotti eteensä, mutt'ei nähnyt mitään, hänen mielensä ollessa uinailevilla matkoillaan, -- huomasi vanhus yhtäkkiä, että pojan silmät oli auki, ihan sepposelällään, katsoen kauhulla ja väristyksellä veistä. Tyydytetyn pirun hymyily hiipi vanhan ukon kasvoilla, ja hän sanoi, muuttamatta asentoaan tai askarettaan --

"Henrik kahdeksannen poika, oletko sä rukoillut?"

Poika väänteli voimatonna siteissään ja sai samassa suljetusta suustaan tukahutetun tärinän, jonka vanha erakko suvaitsi tulkita myöntyväksi vastaukseksi kysymykseensä.

"Sitten rukoile uudestaan. Rukoile rukous kuoleville".