Part 5

"Minä ymmärsin, kumarsin ja pistin rahat taskuuni.

"Senjälkeen lähtivät itävaltalaiset, kiiruusti kulkien samaa tietä kuin molemmat müncheniläiset sisarukset. Ja nyt olen aivan yksin hotellissa. Kuljen ympäri pitkin verantaa servietti kädessä ja haukottelen."

Neljäs ilmoitus:

"Itävaltalaisilla ei ollut tänään onnea. Neljännestunti sen jälkeen kuin molemmat herrat olivat lähteneet hotellin verannalta, tulivat müncheniläiset sisarukset takaisin toista tietä.

"He varustautuvat nyt tekemään kävelymatkan Krokklevenille. Kysyin eivätkö he odottaisi, kunnes prinssi tulisi. Pantaisiin toimeen joukko juhlallisuuksia, liputus ja muuta sellaista. Nuori nainen vastasi, että hän mieluummin halusi nähdä prinssin Kuninkaan näköalapaikalla.

"Kysyin vielä eivätkö he halunneet saada seuraa. Täällä oli nimittäin pari itävaltalaista, jotka myöskin ajattelivat tehdä tuon hankalan vuoristomatkan. Mutta silloin vastasi herra Brenner nopeasti ja varmasti:

"'Ehdottomasti emme. Me menemme mieluummin yksinämme.'

"Juuri nyt he valmistautuvat lähtemään."

Viides ilmoitus:

"Neiti Brenner ja hänen veljensä ovat nyt lähteneet Krokklevenille.

"Itävaltalaiset tulivat takaisin hotelliin hengästyneinä ja harmissaan siitä, etteivät olleet tavanneet saksalaisia. Kerroin silloin, että molemmat sisarukset äskettäin olivat olleet täällä, mutta menneet taasen ulos.

"'Mihin?'

"'Krokklevenille!'

"'Jopas jotakin!' virkkoi sihteeri, alias Leo Carsten. 'Se oli merkillistä.'

"Myöskin lihava herrasmies ilmaisi kummastuksensa.

"'Niin, silloin ei meillä ole muuta neuvoa, kuin seurata perässä', sanoi hän. 'Milloin prinssi saapuu?'

"'Tunnin kuluttua.'

"'Se on hyvä. Silloin voimme olla siellä ylhäällä, kun hän tulee.'

"Neuvoin heitä ottamaan ratsuhevoset, ja he pitivät tätä ehdotusta oivallisena. Kummastuksekseni he ottivat mukaansa suuren matkakirstun. He sanoivat, että siinä oli ruokaa ja juomatavaroita, mutta en voi käsittää, kuinka asian laita on. Kaikessa tapauksessa eivät he ole saaneet näitä ruokatavaroita täältä hotellista... (Eikä täältäkään ajatteli Asbjörn Krag.)

"Nyt ovat ratsuhevoset saapuneet ja he valmistautuvat retkelle. Kansaa on jo alkanut saapua katsellakseen prinssin tuloa."

Kuudes ilmoitus:

"Aivan äsken naulattiin nähtäväksi ilmoitus, että prinssi on jättänyt Krokklevenille aikomansa matkan sikseen. Tieto herättää monenmoista tyytymättömyyttä. Kansa kääntyy kotiinpäin. En ole vielä nähnyt itävaltalaisia enkä müncheniläisiä sisaruksia. Luultavasti he istuvat parhaillaan Kuninkaan näköalapaikalla, kärsimättömästi odottaen kuuluisan prinssin tuloa."

Sitten kului pitkä tovi, ennenkuin Asbjörn Kragin vakoilija soitti uudelleen. Vasta myöhemmin iltapäivällä tuli seuraava puhelintieto:

"Itävaltalaiset ovat juuri nyt palanneet hotelliin. He ovat aivan haltioissaan retkensä johdosta. Leo Carsten kysyi minulta, minkä vuoksi prinssi ei ollut tullut. Voin vain viitata ilmoitukseen muutetusta matkasuunnitelmasta.

"'No niin', sanoi hän, 'sehän on yhdentekevää. Meillä on ollut ihana matka ilman prinssiäkin.'

"Itävaltalaiset ovat tilanneet joukon ruokaa, niin että heidän eväänsä eivät näytä olleen niin suuret kuin olisi saattanut luulla heidän matka-arkkuunsa katsoen. Matka-arkku on nyt kannettu ylös heidän huoneeseensa. Kysyin heiltä olivatko he tavanneet müncheniläistä herrasväkeä.

"Leo Carsten katsoi kummastuneena minuun.

"'Mitä te tarkoitatte?' kysyi hän. 'Müncheniläistä herrasväkeäkö?'

"'Niinpä kyllä', vastasin minä, 'herrathan menivät ulos tapaamaan neiti Brenneriä ja hänen veljeään'.

"'Vai _heitä_ te tarkoititte', sanoi hän välinpitämättömästi. 'Luulimme, että tarkoititte joitakin meidän tuttaviamme. Emme todellakaan ole heitä ajatelleet senjälkeen. Olemme tyytyneet katselemaan näköalaa ja ihanaa luontoa. Emme ole heitä nähneet.'

"'Ettekö?' sanoin. 'Se on merkillistä.'

"'He ovat kenties matkustaneet', sanoi Leo Carsten.

"'Varmasti eivät', vastasin, 'he eivät edes ole tulleet takaisin Krokklevenin retkeltä. Ja kuitenkin lähtivät he matkaan paljon ennen teitä, herra.'

"'Olivatko hekin ratsain?'

"'Eivät, he menivät jalkaisin.'

"'Vai silleen. Silloin he ovat menneet metsään. Kaikessa tapauksessa emme ole nähneet heitä!'

"Minä tulen tarjoilemaan päivällistä molemmille herroille."

-- -- --

Tietämättä itse oikein siihen syytä, tuli Asbjörn Krag hiukan levottomaksi tämän puhelinkeskustelun jälkeen.

Minkä vuoksi olivat molemmat seikkailijat niin välinpitämättömiä siitä, että prinssi oli muuttanut suunnitelmaansa, kun he kuitenkin olivat tulleet hänen tähtensä?

Ja miksi he eivät olleet tavanneet müncheniläisiä sisaruksia?

Seuraava puhelinilmoitus tuli kuin pommi:

-- -- --

"Täällä on tapahtunut hirvittävä tapaus", huusi puhelimessa Asbjörn Kragin vakoilija vapisevalla äänellä. "Müncheniläinen herrasväki on tullut takaisin, mutta he ovat retkellään Kuninkaan näköalapaikalle joutuneet hyökkäyksen alaisiksi. Nuorta herra Brenneriä on revolverinkuula haavoittanut toiseen jalkaan, ja hänen sisarensa on vielä aivan mielettömänä kiihtymyksestä ja pelosta. Mutta kaikkein merkillisintä on, että he vain hyvin vastenmielisesti tahtovat puhua hyökkäyksestä ja että he ehdottomasti kieltäytyvät ilmoittamasta asiaa poliisille."

"Millainen oli tapauksen kulku?" kysyi Asbjörn Krag.

"Minulla oli lyhyt keskustelu herra Brennerin kanssa. Hänen haavansa on nyt sidottu eikä se ole paha, niin että hän voipi liikkua kutakuinkin esteettömästi."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi seisoneensa yhdessä sisarensa kanssa Kuninkaan näköalapaikalla, kun hyökkäys tapahtui. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että hän tuskin voi muistaa sitä. Kaksi tai kolme naamioitua miestä hyökkäsi äkkiä esiin. Ne tarttuivat hänen sisareensa. Hän koetti puolustaa sisartaan ja veti esiin revolverinsa, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt sitä käyttää, ampui toinen rosvoista laukauksen, niin että hän kaatui selälleen. Hän oli saanut sen varman käsityksen, että miehellä, joka ampui, ei ollut aikomusta tappaa, vaan ainoastaan haavoittaa häntä, ettei hän olisi voinut tulla sisarellensa avuksi tämän vaarallisessa tilanteessa.

"Toinen rosvoista otti neiti Rosan käsivarsilleen ja kantoi hänet alas tielle. Siellä he ryöstivät häneltä kaikki arvoesineet, rahat, sormukset ja muut kalleudet. Koko kohtaus kesti tuskin viisi minuuttia. Niin pian kuin olivat ryöstäneet nuoren naisen, katosivat rosvot. Herra Brenner oli lisäksi saanut tainnuttavan nyrkiniskun päähänsä. Kesti hetkisen, ennenkuin hän taas tuli tuntoihinsa. Rosvoista ei silloin näkynyt jälkeäkään. Herra Brenner väitti, ettei heillä ollut ratsuhevosia."

Asbjörn Krag kysyi:

"Huomasitteko, oliko nuorella naisella teräslaukkunsa, kun hän tuli takaisin hotelliin hyökkäyksen jälkeen?"

"Emme, teräslaukku oli varastettu. Siitä minä huomautin myöskin herra Brennerille, ja hän tuntui hiukan kummastuneelta, että minä mainitsin teräslaukusta.

"'Se ei ole arvokkainta', sanoi hän."

"Minkätähden hän ei tahdo ilmoittaa asiaa poliisille?"

"Sitä en tiedä. Hän sanoi, etteivät hän eikä hänen sisarensa halua mitään rettelöitä, mutta hän matkustaa takaisin Kristianiaan niin pian kuin mahdollista. Itävaltalaiset ovat jo lähteneet."

"Keitä luulette rosvojen olevan?" kysyi Asbjörn Krag. "Itävaltalaisiako?"

"Niin", vastasi hänen vakoojansa, "he voivat tuskin olla keitään muita. Rosvot olivat kertomuksesta päättäen hyvin puettuja. Mutta vaatteet, parran väri ja moni muu seikka eivät sovellu yhteen. Mutta he ovat luonnollisesti muuttaneet vaatteita."

"Niin, se on selvää. Matkalaukku --"

"Niinpä juuri, matkalaukku. Siinä ei luonnollisesti ole ollut ruokaa, vaan tekopartoja, peruukkeja, vaatekappaleita ja sen sellaista."

"Luonnollisesti."

Viimeinen puhelinilmoitus:

"Juuri nyt matkustivat müncheniläiset sisarukset asemalle.

"Sekä herra että neiti -- erittäinkin neiti -- näyttivät hyvin alakuloisilta. Neiti itki..."

XI.

ONTUVA SAKSALAINEN.

"Siis on tuo roisto Leo Carsten esittänyt kahtalaista osaa", ajatteli Asbjörn Krag hiukan vavahtaen.

Aamulla oli tilanne ollut selvä hänelle. Hän oli aprikoinut seuraavaan tapaan:

Oli suunniteltu murhayritys prinssiä vastaan.

Tämän murhayrityksen tulisi tehdyn suunnitelman mukaan tapahtua Krokklevenillä prinssin käydessä siellä. Nuori, kaunis anarkisti Rosa Brenner oli hänen kotimaansa keskuskomitean toimesta valittu tekemään murha. Mutta hänen toverinsa eivät luottaneet häneen ja senvuoksi olivat he lähettäneet nuo molemmat itävaltalaiset vakoilemaan häntä.

Tällä edellytyksellä oli Asbjörn Krag ryhtynyt toimenpiteisiinsä. Saamalla prinssin poistamaan retken ohjelmastaan oli hän estänyt koko murhayrityksen. Mutta nyt olivat viimeiset tapaukset sekoittaneet kaikki kortit ja aikaansaaneet täydellisen häiriön hänen johtopäätöksissään. Prinssin poisjääminen ei ollut tehnyt mitään erittäin syvää vaikutusta kumpaankaan puoleen. Sensijaan että olisi tehnyt murhayrityksen, joutui kaunis Rosa itse hyökkäyksen alaiseksi.

Kragin suunnitelmat olivat todellakin särkyneet. Minkä tähden neidin kimppuun hyökättiin? Oli mahdotonta, että se tapahtui hänen rahojensa tai arvopapereittensa varastamisen tarkoituksessa. Olisivatko nuo hävyttömät itävaltalaiset ryhtyneet tähän päättömään anastukseen saadakseen teräslaukun? Mitä mahtoi olla teräslaukussa?

Kaikkea tätä pohti Asbjörn Krag onnistumatta keksimään ainoatakaan tyydyttävää vastausta. Kuitenkin asetti hän muutamia miehiään vastaanottamaan Leo Carstenia. Länsiradan asemalla vilisi valepukuisia salapoliiseja.

Leo Carsten ja toinen itävaltalainen lähtivät aivan tyyninä asemalta, ja Asbjörn Kragin miehet eivät päästäneet heitä sekunniksikaan näkyvistään. Molemmat herrat menivät hotelli Europaan ja astuivat huoneisiinsa. Pari tuntia myöhemmin saapuivat myöskin Rosa ja hänen veljensä. Herra Brenner ontui hiukan toista jalkaansa. Prinssi oli nyt suojattu kaikelta vaaralta, niin että Asbjörn Krag voi olla tyyni tässä suhteessa.

Prinssi tulisi oleskelemaan koko illan aina matkaansa saakka linnassa.

Krag keskusteli päällikkönsä kanssa, ja he sopivat siitä, että pitäisivät arvossa prinssin toivomusta ja lykkäisivät vangitsemisen siksi, kunnes prinssi oli matkustanut. Sitävastoin päättivät he oitis ryhtyä toimeen siinä tapauksessa, että kuka hyvänsä noista epäillyistä henkilöistä tekisi yrityksen poistua hotellista lähestyäkseen prinssiä.

Asbjörn Krag ja Harald Brede pysyttäytyivät uskollisesti joko hotellissa tahi sen välittömässä läheisyydessä. Ei mitään erinomaista tapahtunut. Mutta Krag oli kuitenkin kummissaan siitä, että Leo Carsten tunsi itsensä niin tyyneksi ja huolettomaksi omaan turvallisuuteensa nähden. Sellainen rikollinen kuin hän, joka oli paennut sähkötuolin kuolettavasta syleilystä, voi tuskin tuntea olevansa missään paikassa turvassa.

Ja kuitenkin tuntui, kuin ei poliisi olisi ollut olemassa häntä varten. Hän ei huolinut noudattaa edes kaikkein yksinkertaisinta varovaisuutta. Varmaankin oli hän tuntematon tässä maassa, mutta hänen olisi pitänyt kuitenkin tietää, että maailma on pieni ja että kaikki sen poliisimiehet ovat raporttien kautta yhteydessä keskenään. Hänen valepukunsa oli miltei suorastaan kehno.

Päivä kului. Alkoi tulla pimeä. Oli vielä niin aikainen kevät, että illat eivät olleet aivan valoisia. Jo kello puoli kahdeksan sytytettiin valot hotellin huoneissa ja käytävissä.

Asbjörn Krag pukeutui tarjoilijaksi, ja kun noin kello kahdeksan aikaan itävaltalaisten huoneesta soitettiin, meni hän sinne sisään.

Hän jäi seisomaan ovelle, missä oli pimeintä, ja kysyi mitä herrat halusivat.

He tilasivat whiskyä.

Taaskin kummastutti Asbjörn Kragia heidän harvinainen tyyneytensä. Heidän huoneensa oli täynnä sikarin savua. Pöydällä oli heillä joukko muistiinpanoja ja papereita. Kun Asbjörn Krag tuli sisälle, istui vanhempi nappaillen kuten ennenkin bassoviulua ja Leo Carsten sormieli torvea.

"Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä ovenvartijalta", sanoi lihava herra, "emmekö me pian saa aloittaa uudelleen soitannollisia harjoituksiamme?"

"Kyllä", vastasi Asbjörn Krag, "sen minä teen."

"Kuinka kauan tulee tuo nuori herrasväki asumaan hotellissa?"

"Sitä en tiedä."

Tämä vastaus oli tietoinen valhe, sillä neiti Brenner oli juuri ilmoittanut ovenvartijalle matkustavansa seuraavana päivänä.

Krag oli erityisesti kiinnittänyt huomiota neliskulmaiseen, tummaan laatikkoon, joka oli pöydällä. Hän ei ymmärtänyt, mihin sitä käytettiin. Oliko se mahdollisesti joku kansainvälisten rikollisten kehuttuja helvetinkoneita? Samalla hän tarjosi whiskyn. Tämä oli ainoa tilaus, minkä itävaltalaiset illan kuluessa tekivät.

Asbjörn Krag istui nyt ovenvartijan huoneessa ja odotti.

Brenner-sisarusten huoneista ei kuulunut mitään. Olisi melkein voinut luulla, että he jo olivat menneet levolle. Sitten hiljeni vähitellen hotellin käytävissä. Mutta etempänä olevasta kahvilasta kuuli Asbjörn Krag kaukaista hillittyä erilaisten äänten melua, hälinää ja soittoa. Oli alettu soittaa Baijerin kansallislaulua, ja yleisö lauloi mukana. Kaupungissa vallitsi juhlatunnelma.

Kello puoli kymmenen kulki eräs korkeakauluksiseen, isoruutuiseen viittaan puettu olento ovenvartijan huoneen ohi. Se oli herra Brenner. Hänellä oli hoikka keppi kädessä, johon hän nojautui. Hän ontui hiukan toista jalkaansa. Oli selvää, että revolverin kuulan tekemä haava vaivasi häntä.

Asbjörn Krag oli riisunut päältään tarjoilijan takin ja pysäytti hänet sanoen:

"Anteeksi, herra, mutta ettekö ole herra Brenner?"

Baijerilainen katsoi hämmästyneenä häneen. "Kyllä. Mitä tahdotte?"

"Minä tahtoisin mielelläni puhua sisarenne kanssa", sanoi Asbjörn Krag, "olen poliisi."

Herra Brenner pelästyi suuresti, kun hän kuuli poliisia mainittavan -- seikka, jonka Asbjörn Krag heti huomasi.

"Eikö teistäkin ole hiukan liian myöhäistä häiritä nyt neitiä?" sanoi hän. "Enkö minä voi palvella teitä?"

"Asia koskee hyökkäystä Kuninkaan näköalapaikalla."

Herra Brenner hymyili.

"Vai niin, tuota vähäpätöistä seikkaa."

"Se ei ole ollenkaan vähäpätöinen seikka, hyvä herra. Se on hyvin vakava ryöstötapaus. Kaiketikin haluatte, että poliisi ryhtyy asiaan?"

"Ei, sitä emme halua, en minä eikä minun sisareni. Rahamäärä, jonka menetimme, oli vain vähäpätöinen, kaiken kaikkiaan ainoastaan muutamia satoja kruunuja. Sellainen vahinko ei haittaa meitä vähintäkään. Ja koska me aiomme lähteä huomenna, emme välitä olla missään tekemisissä poliisin kanssa."

"Hyvä, ettekö tahdo antaa meille rosvojen tuntomerkkejä?"

"En, sitä en todellakaan voi. Kaikki tapahtui niin äkkiä. En edes tiedä, oliko niitä kaksi vai kolme. Kaikissa tapauksissa olivat he hyvin puettuja ja naamioituja. Toisella oli vaalea parta. Siinä on kaikki mitä minä voin teille ilmoittaa."

"Se ei ole paljon."

"Olette oikeassa, siinä ei ole paljon."

"Mitä esineitä on varastettu?"

Herra Brenner näytti hämmästyvän.

"Se on jokseenkin samantekevää", sanoi hän, "kun emme missään tapauksessa halua poliisin sekautumista."

"Eikö teidän sisarenne teräslaukku ole varastettu?"

Herra Brenner vavahti. Hän kiivastui äkkiä.

"Tahdon sanoa teille kerta kaikkiaan", huudahti hän, "että se ei koske teitä vähintäkään. Te teette viisaimmin, ettette sekaannu siihen, mitä minä ja sisareni teemme. Tunnen kyllä teidät. Te juuri pysähdytitte hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut eilen iltapäivällä."

Asbjörn Krag harmistui hiukan toisen epähienosta esiintymisestä.

"Luulen", vastasi kristianialainen salapoliisi, "että hänen kuninkaallisella korkeudellaan on syytä olla tyytyväinen menettelyyni."

"Vai silleen, luuletteko niin", sanoi herra Brenner samassa mennen ovelle.

Hän poistui jäähyväisiä sanomatta.

Asbjörn Krag riensi nopeasti ovenvartijan huoneeseen, heitti olkapäilleen keltaisen viitan, vaihtoi hatun ja kiinnitti nopeasti leukaansa täysiparran. Senjälkeen hän syöksyi ulos kadulle.

Herra Brenner ei ollut ennättänyt kovin pitkälle. Krag näki hänen edellään. Baijerilainen ontui hiukan, mutta koetti salata sitä nojautuen keppiinsä.

Valepuku, minkä Asbjörn Krag noin ohimennen oli voinut hankkia, oli tietysti huono, mutta menetteli kyllä pimeässä.

Hän seurasi herra Brenneriä sopivan matkan päässä. Tämä kääntyi pari kertaa ympäri, mutta ei tuntenut häntä. Asbjörn Kragin suureksi kummastukseksi ohjasi herra Brenner askeleensa suoraan linnaa kohden.

Asbjörn Krag tunnusteli, oliko hänellä revolveri mukanaan. Oli... Saattoiko hävyttömän hyväkkään tarkoitus todellakin olla linnaan tunkeutuminen ja murha? Kristianialainen salapoliisi joudutti askeleitaan ja onnistui pääsemään lähemmäksi Brenneriä. Tänä iltana oli paljon väkeä liikkeellä, mutta Kragin oli helppo tuntea herra Brenner hänen isoruudukkaisesta takistaan ja liikkaavasta käynnistään.

Ennenkuin Asbjörn Krag oli ennättänyt selvästi käsittää, miten se tapahtui, oli Brenner mennyt linnanportista sisälle. Hän näytti linnan vahdille käyntikorttinsa, jolloin tämä kunniaa tehden laski hänet sisälle. Myöskin Asbjörn Krag päästettiin sisälle, kiitos poliisipiletin, mikä hänellä oli. Mutta nyt hän oli kadottanut herra Brennerin näkyvistään. Hänelle ilmoitettiin, että Brenner oli mennyt linnan itäiseen kylkirakennukseen, missä prinssi asui. Luultiin, että hän jo oli päässyt prinssin puheille.

Kalpeana tuskasta ja mielenliikutuksesta riensi Asbjörn Krag käytävien lävitse.

XII.

MITÄ SALAPOLIISI NÄKI.

Vastaanottohuoneen ovella Krag tapasi päivystävän ajutantin -- saman herran, jonka kanssa hän oli puhunut edellisenä päivänä.

Asbjörn Krag tahtoi tunkeutua sisälle, mutta upseeri pidätti hänet hymyillen ja sanoi:

"Ei, hyvä herra, meidän täytyy kuitenkin hiukan pitää kiinni hovitavoista. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ota vastaan näin myöhään."

"Anarkisti!" kuiskasi Asbjörn Krag, "ettekö ole nähnyt anarkistia!"

Upseeri suhtautui salapoliisin huudahdukseen hyvin tyynesti.

"En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten ole nähnyt", sanoi hän.

"Ettekö ole nähnyt erästä herraa isoruutuisessa viitassa, herraa, joka hieman ontui?"

"Ontuiko hän hiukan?" kysyi upseeri rypistäen keveästi silmäkulmiaan.

"Kyllä, hän on tunkeutunut linnaan väärällä passilla."

"Luuletteko niin?"

"Älkää ottako sitä seikkaa niin tyynesti!" huudahti Asbjörn Krag, joka odotti joka silmänräpäys saavansa kuulla laukauksen pamahtavan prinssin huoneessa. "Viittaan puettu mies on sen nuoren naisen veli, johon Münchenin poliisi on kiinnittänyt meidän erikoista huomiotamme."

"Todellakin? Mikä on nuoren naisen nimi?"

"Rosa Brenner."

Mitä tuo oli? Eikö upseeri vavahtanut? Asbjörn Krag tarkasteli häntä terävästi.

"Rosa Brenner", mumisi ajutantti, "sitä nimeä en voi muistaa aikaisemmin kuulleeni."

Asbjörn Kragin piti juuri vastata, kun hän samassa silmänräpäyksessä kaukana käytävässä näki etsimänsä miehen -- herra Brennerin.

Hän meni aivan tyynesti poispäin leveää rappukäytävää kohden. Hän oli ulosmenossa. Hän oli toimittanut asiansa. Mutta minkä asian?

Asbjörn Krag seurasi hänen perässään. Kun herra Brenner tuli ulos linnanportista, nosti hän ylös takinkauluksensa. Hän nyökäytti vahtisotilaalle ja käveli reippain askelin alas linnanmäkeä.

Mutta nyt huomasi Asbjörn Krag omituisen seikan. Herra Brenner ei enää ontunut. Muutoin oli hän samanlainen. Isoruutuinen viitta oli sama, keppi ja hattu niinikään. Mutta hän ei ontunut. Hän päinvastoin käveli notkeasti kuin koulupoika. Miten kaikki tämä soveltui yhteen?

Mies kulki aivan samoja katuja kuin oli tullut katsomatta oikealle tai vasemmalle. Hänellä oli selvästi määrätty päämaali.

Asbjörn Krag seurasi häntä tarkkaavaisesti ja suurimmalla jännityksellä. Viimeisten minuuttien elämykset olivat saattaneet hänen ajatuksensa täydelliseen sekasortoon.

Herra Brenner meni hotelliin. Asbjörn Krag seurasi aivan kantapäillä. Brenner pysähtyi ensin itävaltalaisten huoneen ulkopuolelle. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut kuulla, mitä nämä siellä sisällä tekivät. Sen jälkeen riensi hän äkkiä omalle ovelleen ja naputti.

Selvä ja kirkas "astukaa sisään!" kuului sisäpuolelta. Ja herra Brenner avasi oven ja astui huoneeseen. Asbjörn Krag jäi seisomaan kokonaan hämmentyneenä.

"Hänhän ei ontunut! Hänhän ei ontunut! Hänhän oli reipas kuin reippain voimistelija!"

Hänen päänsä meni pyörälle. Mitä saattoi kaikki tämä merkitä? Kuinka uskalsi tuo anarkisti myöhään illalla mennä linnaan? Miksi hän ei ontunut? Kenties oli hyökkäys Kuninkaan näköalapaikalla vain teeskenneltyä? Teeskenneltyä! Krag raapi päätään. Mutta minkä vuoksi... minkä vuoksi? Joka tapauksessa saattoi sillä tavoin selittää sen seikan, ettei Brenner tahtonut ilmaista ryöstöhistoriaa poliisille. Oliko se teeskenneltyä, sen seikan hän pian ottaisi selville.

Kragin täytyikin myöntää itselleen, että koko ryöstöjuttu tuntui hyvin seikkailumaiselta ja uskomattomalta. Jo niissä selityksissä, joita hänen oli onnistunut viekoitella herra Brenneriltä, oli silminnähtäviä ristiriitaisuuksia. Mutta mitä hyödytti sitten lainkaan sepustaa jotakin tuollaista?

Silloin tuli hotellin ovenvartija ja herätti hänet mietteistään.

"Kuulkaahan nyt", kuiskasi hän loistavin silmin, "enkö minä ole ollut kunnon mies?"

"Kuinka sitten? Oletteko tehnyt joitakin uusia havaintoja?"

"En, mutta voin päästää teidät itävaltalaisten huoneisiin."

"Sen kyllä uskon. Olen itse ollut siellä tarjoilijana, mutta se ei ole minua vähääkään hyödyttänyt."

"Mutta minä järjestän asiat niin, että te saatte olla siellä näkymättömänä."

"No, sitä sopii kuulla. Kuinka olette ajatellut sen järjestää?"

"Te tiedätte, että itävaltalaisilla on hallussaan huoneet numero 21 ja 22?"

"Kyllä."

"Tällä kertaa he oleskelevat huoneessa numero 21, siinä, jonka seinän takana on neiti Brennerin huoneisto. Toiseen huoneeseen voin päästää teidät. Ovi on avoinna. Sieltä voitte kuulla, mitä itävaltalaiset puhuvat."

"Erinomaista! Menkäämme heti sinne sisälle!"

Ovenvartija seurasi Asbjörn Kragia siihen huoneeseen, missä tämä itse oli asunut viime yön. Siitä johti ovi numeroon 22. Tämä ovi oli tähän saakka ollut lukittuna. Avain oli itävaltalaisten huoneessa. Mutta nyt oli ovenvartijan onnistunut saada oven raolleen.

Jo Asbjörn Kragin huoneesta he voivat kuulla itävaltalaisten puhelua. Salapoliisi voi selvästi erottaa Leo Carstenin terävän äänen.

"Olkaa varovainen, olkaa varovainen", kuiskasi ovenvartija, "jos he saavat kuulla teidän olevan täällä, on sekä teidän että minun loppuni lähellä."

"Menkää pois", vastasi Krag, "ja sallikaa minun jäädä yksin heidän kanssaan."

Ovenvartija hiipi pois äänettömästi kuin kissa. Kristianialainen salapoliisi oli nyt sisällä itävaltalaisten toisessa huoneessa. Hän puristi revolveriaan suonenvedontapaisesti. Myöskin toiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan. Sieltä tulvehti kirkas valo. Asbjörn Krag hiipi hiljaa aina oven rakoselle asti. Hän saattoi selvästi nähdä molemmat itävaltalaiset. He seisoivat sen seinän vieressä, joka erotti heidän huoneensa Rosa Brennerin huoneesta. Iso vaatekaappi oli työnnetty sivulle. Siitä kohden, missä tämä kaappi oli seissyt, oli suuri kappale seinää sahattu pois. Ainoastaan seinäpaperi Rosa Brennerin huoneessa peitti aukon.

"Niinpä ainakin yhteen seikkaan nähden olin oikeassa", tuumi Asbjörn Krag ojentautuen samalla eteenpäin ja kuunnellen. "Roistot ovat repineet seinän. Mutta mitähän kummaa heillä oikeastaan on tekeillä?"

Molemmat itävaltalaiset kävelivät varpaisillaan edestakaisin huoneessa, innokkaasti puuhaten jotakin. He olivat luultavasti aivan äskettäin siirtäneet kaapin, sillä he alkoivat nyt puhella kuiskaamalla peläten että Rosa ja hänen veljensä kuulisivat.

Mutta Asbjörn Kragin onnistui kuitenkin kuulla yhtä ja toista siitä mitä he sanoivat. Leo Carsten oli selvästi heistä toimeliaampi. Asbjörn Krag kuuli hänen kuiskaavan:

"Parissa minuutissa on kaikki selvänä. Onko sinulla tulitikkuja?"

"Kyllä", vastasi toinen tulitikkulaatikkoa helistellen.

Carsten otti sen mustan laatikon, minkä Asbjörn Krag aikaisemmin oli huomannut, ja asetti sen seinässä olevaan aukkoon.

"Nyt laukaisemme", kuiskasi hän, "ajattelehan miten säälittäviltä he näyttävät siellä sisällä..."