Part 4

"Kyllä", sanoi Asbjörn Krag pannen painoa joka sanalle, "se on juuri sama mies, jonka New-York Heraldin piirtäjä niin mestarillisesti on meille hahmoitellut. Hän on suurrikoksellinen Leo Carsten..."

VIII.

PRINSSIN VAUNUT.

Ruokasali oli tällä hetkellä miltei tyhjänä vieraista, minkä vuoksi tuo tuskallinen näytelmä ei herättänyt mitään huomiota. Harald Brede oli yhtä kuohuksissa kuin hänen ystävänsä ja virkaveljensä.

"Miten tiedät, että hän on Leo Carsten?" kysyi hän kiivaasti.

"Tunsin hänet, kun valo sattui hänen kasvoihinsa", vastasi Asbjörn Krag. "Tunsin hänet silmistään, noista tuikkivista, sysimustista silmistä..."

"Mutta nyt tulee tilanne vielä vaarallisemmaksi", jatkoi Brede, "kun sellainen mies kuin tämä rohkea, kansainvälinen seikkailija on toisella puolella."

"Niin, mutta se tekee meidät samalla varovaisemmiksi... Luuletko, että hän huomasi jotakin?"

"Sitä en luule. Hän näytti ainakin aivan välinpitämättömältä."

"Sellaisen ihmisen kasvoista ei voi koskaan havaita mitään", vastasi Asbjörn Krag. "Miehen, joka Teddy Rooseveltin tavoin voi silmää räpäyttämättä esiintyä kiihtyneen amerikkalaisen valitsijajoukon edessä, täytyy olla kylmä ja tunnoton. Mutta tässä tulee meille kuitenkin jotakin uutta voimien koetusta. Emme saa kadottaa häntä näkyvistämme. Jos hän tekee jotakin kuinka vähän epäilystä herättävää tahansa, vangitsemme hänet heti. Kaikeksi onneksi näyttää hänellä olevan niin paljon omallatunnollaan, ettei meidän tarvitse pelätä toimeenpanevamme mitään aiheetonta pidätystä."

Myös molemmat salapoliisit lähtivät nyt ruokasalista. Harald Brede mutisi:

"Vai on mr. Carstenista myöskin tullut anarkisti. Sitä olisi tuskin voinut uskoa..."

Asbjörn Krag, johon hänen sanansa näkyivät vaikuttaneen, kääntyi häneen päin ja sanoi:

"Olet oikeassa. Ei ole juuri suuresti luultavaa, että Leo Carstenista olisi tullut anarkisti."

Molemmat salapoliisit jatkoivat matkaansa. Kun he saapuivat alas toiseen kerrokseen, pysähtyi Asbjörn Krag numero 21:n ulkopuolelle, jossa molemmat itävaltalaiset asuivat. Hän tarttui kädensijaan mennäkseen sisälle. Ovi oli lukittu. Sen jälkeen hän yritti numeroon 22. Myöskin tämän ovi oli lukossa.

"Ovatko molemmat itävaltalaiset menneet ulos?" kysyi hän ovenvartijalta, kun he kulkivat hänen huoneensa ohitse.

"Kyllä", vastasi hän, "he menivät aivan äskettäin. Ja minusta tuntui, kuin olisi heillä ollut jokseenkin kiire."

"Eivätkö he sanoneet, milloin he tulisivat takaisin?"

"Ei, siitä he eivät virkkaneet mitään."

Salapoliisit riensivät ulos kadulle.

"Heillä oli kiire", mutisi Krag rypistäen silmäkulmiaan. "Olisikohan tuo roikale kuitenkin huomannut jotakin ja alkanut epäillä?"

"Siinä tapauksessa ovat linnut kyllä lentäneet tiehensä."

He kävelivät pitkin katua.

"Mutta kaunein lintu on meillä kuitenkin jäljellä", jatkoi Harald Brede osoittaen kädellään hotellin ikkunaan päin.

Asbjörn Krag katsoi ylös.

Siellä ylhäällä toisen kerroksen ikkunassa seisoi neiti Rosa Brenner ja katseli onnellisena hymyillen kaupunkia. Äkisti viittasi hän jollekin, joka ilmeisesti oli kauempana huoneessa, ja vähän myöhemmin näkyi myöskin hänen veljensä. He varjostivat silmiään kädellään ja tirkistivät kadulle.

"Mitähän ihmettä he katsovat?" ihmetteli Harald Brede.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän huomasi komeat vaunut, jotka vierivät pitkin katua esiin. Liveriinpuetusta palvelijasta kuskipukilla saattoi päättää mitä lajia valjakko oli. Ne olivat kuninkaan vaunut, ja vaunuissa istui -- prinssi.

Asbjörn Kragilla oli tilanne heti selvillä. Kaunis anarkisti seisoi hotellinikkunassa ja odotti, että prinssi tulisi kohdalle. Jollakin salaperäisellä tavalla oli hän luultavasti saanut tietää, että tämä juuri siihen aikaan ajaisi siitä ohi. Hänellä oli komea kukkavihko kädessään valmiina alas heitettäväksi.

Krag meni keskelle katua ja ojensi kätensä merkiksi kuskille, ettei tämä ajaisi tätä tietä.

Kuski käsittikin heti varoituksen ja seisautti hevoset.

Krag viittasi nopeasti eräälle poikkikadulle, ja kuninkaallinen kuski totteli viittausta. Sen sijaan että olisi ajanut hotelli Europan ohitse, kääntyi hän sille poikkikadulle, jonka Asbjörn Krag oli osoittanut, ja ajoi sen jälkeen linnaan päin.

Enimmän ihmeissään suunnanmuutoksesta näytti olevan prinssi, joka istui yksinään vaunuissa. Hän kohosi puolittain ylös ja tirkisteli Asbjörn Kragia suurimmalla kummastuksella. Poliisimies tervehti kunnioittavasti, mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei vastannut tervehdykseen. Näytti miltei siltä, kuin hän olisi loukkaantunut salapoliisin sekaantumisesta hänen ajeluunsa.

Ja kun Asbjörn Krag silmäsi hotellin toisen kerroksen ikkunoita kohden, huomasi hän, että muutoin niin rakastettavan ja hymyilevän pienen naisen kasvoilla niinikään oli syvimmän suuttumuksen ilme. Hän näytti olevan aivan raivoissaan, katsellen Asbjörn Kragia uhkaavin silmin ja laskien sitten alas ikkunan kaihtimet. Mutta sitä ennen osoitti hän veljelleen, kuka tuo julkea oli, joka oli pysäyttänyt prinssin vaunut ja saanut ne kääntymään toiselle suunnalle.

"Niin käypi aina", sanoi Harald Brede pilkallisesti hymyillen ja samalla puristaen ystävänsä kättä. "Luullessaan tekevänsä hyvää saa kiitokseksi lisää vihollisia. Huomasitko, kuinka hänen kuninkaallinen korkeutensa katsoi sinuun, ja millaisia silmäyksiä ikkunan ääressä oleva nainen sinuun heitti?"

"Huomasin kyllä. Olen selvästi joutunut prinssin epäsuosioon."

"Mutta eihän hän tiedä, kuka sinä olet."

"Ei, mutta kuninkaallinen kuski tietää. Minä annoin hänelle tavallisen poliisisignaalin käsillä ja hän luonnollisesti puhuu prinssille, kuka minä olen."

"Viis siitä", virkkoi Harald Brede, "se oli kaikessa tapauksessa reippaasti tehty, rakas ystävä. Itse hämmennyin enkä tiennyt, miten voisin saada hevoset seisahtumaan tuona turmiollisena hetkenä. Se oli todellakin reippaasti tehty. Sellainen mielenmaltti! Nuoren ruhtinaan epäsuosion sijasta olet todellakin ansainnut briljanteilla koristetun baijerilaisen rintatähden. On enemmän kuin todennäköistä, että sinä olet pelastanut prinssin hengen."

"Minä alan todellakin epäillä sitä", lausui Asbjörn Krag, "mutta se on samantekevää, ja jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vieläkin kerran ajaisi näiden ikkunain ohi, pysäyttäisin minä hevoset. Ei voi tietää, mitä nuori nainen tuumii heittää hänelle... Mutta menkäämme nyt takaisin poliisiasemalle. On aika järjestää taistelu Leo Carstenia vastaan. Tällä kertaa on hän päässyt meidän käsistämme."

Kohtausta eivät kadullakävelijät olleet huomanneet, sillä heidän huomionsa oli ollut yksinomaan kiinnitettynä kuninkaallisiin vaunuihin. Muutamat kylläkin arvelivat, että ajoneuvot olivat tehneet tavattoman rohkean käännöksen, mutta siihen ei kiinnitetty erityistä huomiota. Ainoat, jotka olivat huomanneet Asbjörn Kragin sotaliikkeen, olivat Harald Brede, kaunis nainen hotellinikkunassa, prinssi itse sekä eräs yksinäinen kävelijä, joka nyt kummastellen katseli molempia norjalais-amerikkalaisia, kun he innokkaasti puhellen jatkoivat kulkuaan katua pitkin. Poliisiasemalla oli kaikki ylösalaisin. Salapoliisipäällikkö oli tuskasta ja hermostumisesta aivan hiessä. Poliisikonttoria oli koko iltapäivä pommitettu sähkösanomilla.

Useimmat sähkösanomat olivat Münchenin poliisilaitokselta.

Näytti siltä, kuin olisi siellä etelässä äkkiä aavistettu, että jotakin tapahtuisi Kristianiassa, ja kerta kerran perästä teroitettu, että Norjan poliisi tarkasti valvoisi prinssin turvallisuutta. Sitäpaitsi oli salapoliisipäällikkö harmissaan hänen kuninkaallisen korkeutensa varomattomuuden vuoksi. Nyt esim. oli hän lähtenyt ajelulle ilmoittamatta siitä edeltäpäin poliisille.

Asbjörn Krag lisäsi hänen kauhuaan kertomalla kohtauksesta hotelli Europan ulkopuolella. Salapoliisipäällikkö sanoi:

"Kuten monet muut ihmiset, jotka ovat vaaroille alttiina, vihaa hän poliisia ja jokaista, joka on asetettu valvomaan hänen turvallisuuttaan. Jopa hän koettaa petkuttaakin meitä. Jos poliisille on ilmoitettu, että johonkin on ryhdyttävä, että on kuljettava niitä ja niitä katuja, heti saapi hän voittamattoman halun tehdä aivan päinvastoin. Meidän asemamme tulee luonnollisesti sen kautta vielä vaikeammaksi."

Salapoliisipäällikkö sai nyt yksityiskohtaisen selonteon seikkailusta kauniin neiti Rosan kanssa ja hänen esiintymisestään hotellinikkunassa juuri samassa silmänräpäyksessä kun prinssin piti kulkea ohi.

"Eräs asia tuntuu minusta sangen kummalliselta", sanoi salapoliisipäällikkö. "Kuinka saattoi anarkisti tietää, että hänen kuninkaallinen korkeutensa juuri silloin ajaisi sitä katua? Jos onnettomuuden kukkuraksi olisi vakoilijoita prinssin välittömässä läheisyydessä, niin silloin on kaikki miltei toivotonta. Hyvät herrat, pelkään, että olemme pakotetut ilmoittamaan prinssille, että ellei hän kaikessa mukaudu meidän neuvoihimme, niin emme voi kauempaa vastata hänen turvallisuudestaan... No, katsohan vain, siellä on jo uusi sähkösanoma..."

Päällikön pöydälle oli heitetty sähkösanoma.

Hän luki osoitteen ja ojensi sen sitten Asbjörn Kragille.

"Se on teille", sanoi hän; "näyttää siltä, kuin se olisi tullut ulkomailta."

Asbjörn Krag mursi sähkösanoman. Hän luki sen kerran. Hän luki sen kaksi kertaa ja kuitenkaan ei hän näyttänyt tulevan sen viisaammaksi.

Se kuului:

"Välttäkää joka tapauksessa Rosa Brennerin vangitsemista."

"Nyt on minun järkeni pysähdyksissä", sanoi hän, "eli oikeammin sanottuna, nyt alan saada tilanteesta toisen käsityksen."

Samassa silmänräpäyksessä soi telefoni.

Kysyttiin Kragia, ja salapoliisi tarttui kuulotorveen. Se oli hotelli Europan ovenvartija.

"Nyt tiedän, mihin itävaltalaiset ovat menneet", sanoi tuo kunnon mies.

"Se ilahduttaa minua. Missä he sitten ovat?"

"He ovat matkustaneet pois."

"Mitä! Mihin päin sitten?"

"Samaan paikkaan, missä he olivat eilen -- Krokklevenille. Olen saanut kortin heiltä, missä he kirjoittavat, etteivät tule takaisin tänä iltana, vaan jäävät yöksi Sundvoldenin hotelliin."

Krag sulki puhelimen ja ilmoitti päällikölle ja Harald Bredelle, mitä ovenvartija oli puhunut.

"Mutta yhden asian ymmärrän", sanoi Asbjörn Krag puhuen ikäänkuin selvittääkseen omia ajatuksiaan, "että Leo Carstenia me emme saa päästää näkyvistämme."

Päällikkö kalpeni ja tirkisteli häntä suurin, kauhistunein silmin.

"Mitä sanotte! Leo Carsten? Tuo kansainvälinen seikkailija?"

"Niin."

"Mutta hänethän vangittiin New-Yorkissa kaksi kuukautta sitten."

"Mutta hänen onnistui paeta", huomautti Krag ojentaen hermostuneelle päällikölle amerikkalaisen salapoliisin kirjeen. Päällikkö luki sen nopeasti, ja hänen kätensä aivan vapisivat jännityksestä.

"_Leo Carsten_", mutisi hän, "onko nyt sekin seikkailija sukeltautunut rauhalliseen kaupunkiimme!"

"Epäilemättä", vastasi Krag, "ja pelkään, että juuri hän on prinssiä vastaan suunnatun murhayrityksen takana."

"Mutta Rosa?"

"Rosa on myöskin mukana murhenäytelmässä. Hän pelaa rohkeata peliä, kuten kauniit ja älykkäät naiset tavallisesti. Mutta --"

"Mutta?" Päällikkö katsoi uteliaana salapoliisiin.

"En ole oikein varma, onko hän ystävä vaiko vihollinen", vastasi Asbjörn Krag.

IX.

AUDIENSSI.

Tuntia myöhemmin oli Asbjörn Krag linnassa. Hän pyysi päästä prinssin puheille tärkeän asian tähden. Palveleva ajutantti meni hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse ja ilmoitti hänet. Hän palasi pian ja kysyi, oliko herra Krag sama poliisi, joka oli pysäyttänyt hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut ja antanut niiden mennä toista tietä.

"Kyllä", vastasi Krag, "se olin minä."

"No hyvä, prinssi haluaisi tietää, eikö puheillepääsyä voisi lykätä tiistaihin, jolloin hänellä on suuri vastaanottonsa."

Asbjörn Krag ymmärsi, että tämä kysymys merkitsi samaa kuin kieltäminen ja vastasi siis:

"En ollenkaan tahdo tuppautua hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse. Tulen aivan yksinkertaisesti varoittamaan häntä ja pyytämään häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta. Kaupungissa on anarkisteja."

"Mitä sanotte", lausui ajutantti, "onko kaupungissa anarkisteja! Siitä täytyy minun heti puhua prinssille." Mutta samassa silmänräpäyksessä avautui sisemmän huoneen ovi ja Asbjörn Krag seisoi hänen kuninkaallisen korkeutensa edessä. Prinssi astui esiin ja puristi hänen kättään.

"Paras herra", sanoi hän, "luonnollisesti en aio tehdä mitään moitteita, mutta minulla voi kuitenkin olla syytä olla hiukan harmissani siitä tavasta, millä poliisi sekoittautuu minun yksityisasioihini."

"Yksityisasioihin!" huudahti Asbjörn Krag. "Poliisi on ottanut vastatakseen teidän kuninkaallisen korkeutenne turvallisuudesta. Ja epäilemättä te esteettä voitte ajella missä tahansa kaupungissa, mutta hotelli Europan ohitse johtavaa katua pidämme erittäin vaarallisena."

"Minä ymmärrän sen. Mutta olin juuri aikonut ajaa tuon kauniin hotellin sivuitse. Minkävuoksi olisi se katu vaarallisempi kuin muutkaan kadut Kristianiassa?"

"Sentähden että poliisi on saanut selville, että anarkisteja on kaupungissa."

"Niinkö!"

Ilmoitus ei näyttänyt vähimmälläkään tavalla tekevän prinssiä levottomaksi.

"Näiden anarkistien joukossa", jatkoi Asbjörn Krag, "on nuori nainen, joka seisoi hotellin ikkunan ääressä, samassa silmänräpäyksessä, kun kuninkaallisen vaunun piti kulkea sivuitse. Huomasin sen, ja minun onnistui, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne havaitsi, viime silmänräpäyksessä saada ajopelit kääntymään toiselle kadulle."

"Nuori nainen, sanotte?"

"Niin. Hän oli myöskin läsnä, kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ajoi rautatieasemalta linnaan. Minusta tuntui, kuin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne huomannut hänet ja että hänen läsnäolonsa olisi vaikuttanut epämiellyttävästi."

"Sitä en voi muistaa. Kuinka hän oli puettu?"

"Harmaaseen kävelypukuun. Hänellä oli teräksinen matkalaukku, joka riippui olkapään yli kiinnitetyssä nahkahihnassa, ja vihreällä sulalla varustettu hattu päässä."

Prinssin kasvot vavahtivat.

Sitten hän kysyi:

"Seisoiko tuo sama nainen hotelli Europan ikkunassa?"

"Kyllä."

"En tunne häntä", sanoi prinssi, "mutta myönnän, että ohi ajaessani huomasin hänet, koska hänen pukunsa muistutti erään müncheniläisen hovinaisen pukua. Siinä kaikki. Hän näytti muutoin aivan viattomalta. Eikö teillä ole tiedossanne vaarallisempia anarkisteja?"

Asbjörn Krag kertoi nyt prinssille viime päivien näkemiään. Hän ei laiminlyönyt puhua Leo Carstenista, jota hän kuvaili erääksi mannermaan rohkeimmista ja vaarallisimmista rikollisista.

Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti. Kun Krag oli lopettanut, sanoi prinssi:

"Kiitän teitä työstänne ja huolenpidostanne. Kuitenkin ymmärrätte itse, että anarkistien vangitseminen juuri nyt olisi sekä epämiellyttävää että vaarallista. Lisäksi ei ole ollenkaan varmaa, että nämä ihmiset ovat anarkisteja. Voihan olla muita seikkoja, jotka ovat saattaneet heidät tänne. Ylipäänsä ei pidä liian hätäillen tehdä anarkistia jokaisesta, joka esiintyy hiukan muista eroavalla tavalla tahi äkisti ilmaantuu jonkun ruhtinaskäynnin aikana. Me kuninkaalliset henkilöt olemme tottuneet siihen, että kaikkialla ympärillämme on yhden- tai toisenlaatuisia vakoojia. Jokaista astumaamme askelta valvotaan. Voimme tuskin tehdä mitään niin ettei se tulisi yleisön tietoon. Pieninkin kasvojen liike, jonka teemme, on luonnollisesti valokuvattava. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos tahtoisitte suhtautua tähän asiaan levollisesti. Pitäkää kernaasti silmällä heitä kaikkia, erittäinkin tuota Leo Carstenia, josta mainitsitte, mutta välttäkää jos mahdollista huomion herättämistä. Minä kyllä itsekin tiedän olla varuillani ja suostun mielelläni mukaantumaan poliisin toivomuksiin mitä matkoihini ja retkiini tulee."

"Ellemme heti tule pakotetuksi toimittamaan vangitsemista", sanoi Asbjörn Krag, "täytyy teidän kuninkaallisen korkeutenne suostua erääseen toimenpiteeseen."

"Ja se on?"

"Suunniteltu retki Krokklevenille täytyy peruuttaa."

"Krokklevenille?" toisti hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Onko se tuo suurenmoinen näköalapaikka, josta minulle on näytetty valokuva?"

"On."

Prinssi meni hymyillen Kragin luo ja taputti häntä sangen rakastettavasti olkapäälle.

"Kiitos teille", sanoi hän.

Asbjörn Krag katsahti kummastuneena häneen.

"Kiitos teille", lausui hänen kuninkaallinen korkeutensa uudelleen. "Nyt olen saanut pätevän syyn pyyhkiäkseni tämän retken ohjelmastani."

Asbjörn Krag kumarsi.

"Ei ole nimittäin mitään maailmassa, jota minä kammoksun niin paljon kuin sellaisia näköalapaikkoja", jatkoi prinssi, "erittäinkin kun niille on niin vaikea kiivetä kuin tälle lienee. Siis mielihyvällä suostun luopumaan Krokklevenin matkasta."

"Kiitos. Mutta älkää mainitko mitään matkan sikseen jättämisestä ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä."

"Luonnollisesti en."

"Silloin voi teidän kuninkaallinen korkeutenne olla rauhallinen", sanoi Asbjörn Krag. "Puhumattakaan meistä", lisäsi hän, kuivaten hikeä otsaltaan.

Prinssi hymyili rakastettavasti, puristi vieläkin kerran hänen kättään, sanoi, ettei hän unohtaisi Kragia, ja vetäytyi sitten takaisin huoneisiinsa. Asbjörn Krag lähti linnasta huomattavasti keveämmällä sydämellä kuin oli sinne tullut.

Hän meni suoraa tietä hotelliin, missä hän tapasi Harald Breden vilkkaasti puhelemassa ovenvartijan kanssa. Ovenvartija kertoi, että neiti Brennerille oli tullut kirje, joka oli saanut sekä hänet että hänen veljensä kovin kiihdyksiin. Keneltä tuo kirje oli tai mitä se sisälsi, sitä ei ovenvartija tietänyt. Molemmat salapoliisit puhelivat kahden kesken hotellin lukusalissa. Täällä kertoi Asbjörn Krag virkaveljelleen audienssista ja sen erittäin tyydyttävästä tuloksesta. Salapoliisi ei voinut kyllin ylistää prinssin myöntyväisyyttä ja rakastettavuutta.

"On aivan kuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni", sanoi hän. "Nyt annamme neidin, hänen veljensä ja molempain itävaltalaisten rauhassa matkustaa Krokklevenille. Viime hetkessä jättää prinssi matkansa sikseen. Anarkistit tulevat petetyiksi ja saavat seisoa ja odottaa Kuninkaan näköalapaikalla jokseenkin pitkänenäisinä. Kun sitten herrat itävaltalaiset kääntyvät takaisin, on prinssi jo matkustanut tiehensä, ja me voimme vallan tyynesti vangita heidät ilman että tämä vangitseminen voitaisiin asettaa ruhtinaan käynnin yhteyteen."

Päivä kului. Itävaltalaisia ei kuulunut. Neiti Rosa ja hänen veljensä pysyttäytyivät enimmäkseen huoneissaan.

Asbjörn Krag istui koko yön valveilla ja vahti hotellia.

Jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän jalkeilla.

Mutta müncheniläiset sisarukset olivat olleet vielä aikaisemmin ylhäällä. Kun Asbjörn Krag aamulla tuli alas salonkiin, sai hän tietää, että neiti ja hänen veljensä aivan äsken olivat matkustaneet Sandvikiin matkustaakseen sieltä edelleen Sundvoldeniin ja Krokklevenille.

Silloin Asbjörn Krag hymyili. Sillä hän luuli nyt, että peli oli voitettu.

Jos hän olisi tiennyt mitä yllätyksiä päivä toisi mukanaan, ei hän varmaankaan olisi hymyillyt.

X.

PUHELIMESSA.

Asbjörn Krag tunsi itsensä nyt paljoa tyynemmäksi kuin päivää ennen. Anarkisteja oli petetty. Prinssi oleskeli koko päivän Kristianiassa ja hän lähtisi kaupungista jo iltajunassa, ja siihen mennessä ei kaiken todennäköisyyden mukaan kukaan noista epäillyistä henkilöistä ennättäisi takaisin ihanalta huviretkeltään Kuninkaan näköalapaikalle.

Luonnollisesti oli Asbjörn Kragilla vakoojiaan Sundvoldenilla. Eräältä läheisyydessä olevalta puhelinasemalta antoi eräs hänen miehistään -- sama, joka oli edellisenä päivänä esiintynyt vahtimestarina -- tietoja tilanteesta ja miten se hetki hetkeltä kehittyi.

Ensimmäinen ilmoitus:

"Nuo molemmat itävaltalaiset eivät ole vielä nousseet. Hotellin omistaja on kertonut, että he aamupäivällä aikovat käydä uudessa huvilassaan, mutta ettei heillä ole aikomusta muuttaa sinne ennenkuin parin päivän päästä. (Se tahtoo sanoa, etteivät he koskaan tule muuttamaan sinne, ajatteli Asbjörn Krag.)

"Nuori kaunis müncheniläinen nainen ja hänen veljensä ovat juuri saapuneet. He istuvat verannalla aamuauringon ihanassa paisteessa ja juovat kahvia. He molemmat ovat loistavalla tuulella. He puhuvat tekevänsä pienen kävelyretken aamupäivällä. Minun on onnistunut kaapata eräs neiti Rosan lausunto. Hän sanoi: 'Prinssihän ei tule ennenkuin kello kolme!'..."

Toinen ilmoitus:

"Nyt ovat neiti Rosa ja hänen veljensä juoneet kahvin. He kävelevät juuri käsikkäin. Molemmat ovat haltioissaan ihanasta ilmasta ja ihastuttavasta paikasta. Olen saanut tarjoilijan paikan hotellissa. Erinomainen paikka, huonot juomarahat. Itävaltalaisia ei ole vielä näkynyt."

Kolmas ilmoitus:

"Nyt ovat molemmat itävaltalaiset syöneet aamiaisen. He näyttävät olevan oikeita juomaratteja, joka tapauksessa ovat he jo aamuhetkellä tyhjentäneet koko pullon samppanjaa.

"Luonnollisesti oli minulla kunnia heitä palvella. Sen pahempi puhuvat he yhtämittaa hirvittävää saksalaista murrettaan. Nyt he sitäpaitsi ovat alkaneet puheessaan venytellä sinne tänne, joka vaikuttaa, että se on minulle miltei mahdotonta ymmärtää. Niinpä sanoi heistä nuorempi, siis Leo Carsten, samalla kun hän kohotti samppanjalasinsa:

"'Juon pelin onnistumiseksi, vanha hallintoneuvos.'

"'Niin, kippis', vastasi tilanomistaja.

"Vähän sen jälkeen hän lisäsi:

"'Niin, nyt olemme sekoittaneet kortit hänen kuninkaalliselle korkeudelleen."

"Toinen lausunto, joka minua suuresti kummastutti, kuului:

"'Luulen, että hän tulee viheriäksi kiukusta, kun hän on taas kotona Saksassa.'

"He eivät todellakaan nimenomaan maininneet prinssin nimeä, mutta minulla oli se tunne, että he puhuivat hänestä koko ajan.

"Myöhemmin aterian aikana huomautti lihava mies kuinka oivallista oli 'ensin poimia vanhus, sitten nuori mies ja lopuksi kaunotar'.

"Kaikki tämä tuntuu minusta yhä enemmän ja enemmän salaperäiseltä.

"Kun herrat olivat lopettaneet aamiaisensa, antautuivat he puheisiin kanssani. Erittäinkin nuori herra oli utelias. Olen saanut sen vaikutelman, että hän juuri on todellinen päällikkö ja sehän on hyvin luultavaa, koska hän on Leo Carsten.

"'Tähän aikaan vuodesta ei liene monta vierasta?' lausui hän.

"'Ei', vastasin minä, 'ei tavallisissa oloissa, mutta tänään kyllä tulee, kun prinssi saapuu'.

"'Luuletteko niin', jatkoi hän. 'Voitteko te saada tilaa kaikille?'

"'Kyllä, niin toivomme.'

"'Me kai olemme ensimmäiset täällä?' lausui tilanomistaja.

"'Ette', vastasin, 'te olette toiset järjestyksessä'. 'Vai niin, ketä on tullut ennen?' 'Eräs nuori saksalainen pari.' Vasta nyt heräsi Leo Carstenin mielenkiinto. 'Mitä sanotte', virkkoi hän, 'nehän ovat maanmiehiämme, mitä väkeä he ovat?' 'He ovat Münchenistä.'

"Molemmat itävaltalaiset tirkistivät kummastellen minua, ja lihavalta herralta pääsi huudahdus: 'Johan nyt! Sehän on merkillistä.'

"'Niinkö arvelette?' kysyin. 'Mitä merkillistä siinä on?' 'Ei mitään, minä vain ajattelin jotakin', vastasi hän. 'Mistä he viimeksi saapuivat?' kysyi Leo Carsten. 'Kristianiasta aamujunassa. He ovat asuneet hotelli Europassa.'

"'Vai niin, silloin täytyy heidän olla niitä', kuulin Leo Carstenin mutisevan. Sitten hän kysäisi:

"'Tiedättekö heidän nimensä?'

"'Kyllä, sillä he ovat jo kirjoittaneet nimensä matkustajakirjaan.'

"'Tuokaa kirja tänne', huusi hän kärsimättömästi. Annoin hänelle kirjan, mihin müncheniläinen herra oli kirjoittanut omansa ja sisarensa nimen.

"Leo Carsten luki ja ojensi kirjan senjälkeen merkitsevin liikkein vastapäätä istuvalle toverilleen.

"Senjälkeen he kysyivät minulta, tiesinkö, missä herrasväki nyt oli. Sanoin, että he olivat ulkona kävelemässä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. 'Luuletko sinä?' kysyi toinen. 'Menisimmekö?' vastasi toinen.

"Ja äkkiä molemmat nousivat ja ottivat hattunsa. Carsten pyysi minut luokseen ja kysyi: 'Miten kauan siitä on, kun he lähtivät hotellista?' 'Kaksikymmentä minuuttia, luulisin.' 'Kulkivatko he nopeasti?'

"'Mitä vielä -- tavallisessa kävelytahdissa. Ei näyttänyt siltä, kuin heillä olisi ollut kiire.'

"Kun hän oli saanut tietää kaiken tämän, antoi hän minulle runsaasti juomarahoja ja sanoi:

"'Katsokaahan, me miltei luulemme että ne ovat wieniläisiä tuttaviamme. Tahdomme päästä siitä selvyyteen. Mutta se on tuleva yllätyksenä, käsittänette, ja senvuoksi ette saa puhua, että me olemme seuranneet heitä.'