Part 3

"Myöskin neiti Rosa ihastui viehättävään maisemaan, ja he sopivat siitä, että matkustaisivat sinne ensi maanantaina, s.o. ylihuomenna."

Brede ja Krag vaihtoivat silmäyksiä.

"Siis sinä päivänä, jolloin prinssi saapuu", mutisi Asbjörn Krag.

Sitten lausui hän ääneensä:

"Missä tämä puhelu tapahtui? Ovenvartijahuoneessako?"

"Ei, kuinka voitte luulla jotakin sellaista... Ei, me puhelimme hotellin lukusalissa."

"Olitteko yksin uusien vieraiden kanssa?"

"En, toinen itävaltalaisista oli myöskin huoneessa, mutta hän istui niin kaukana ja oli niin syventynyt sanomalehteen, että hänen oli mahdotonta kuulla mitään. Hän muuten myöskin aikoo Krokklevenille -- varsinaisesti juuri siitä tulinkin tänne teille puhumaan."

"Matkustaako hän yksinään?"

"Ei, tilanomistaja seuraa mukana."

"Huvimatka", mutisi salapoliisi. "Ja se herättää epäilyksiä... Kuinka saitte siitä tietää?"

"Sihteeri tuli aivan äskettäin minun luokseni ja kysyi, olinko tilannut ne vaunut.

"'Vaunut', hämmästyin minä. 'En minä ole kuullut puhuttavan mistään vaunuista.'

"'Varmasti', vastasi hän, vaikkakin hiukan hapuillen. 'Minähän olen tilannut vaunut Ringerikeen. Vai olisiko mahdollista, että olen unohtanut sen...? No niin, eihän vieläkään ole liian myöhä. Tahdotteko siis tilata vaunut kello viideksi Sandvikin asemalle?'

"'Kyllä', vastasin, 'sen teen mielelläni'. Ja nyt olen tilannut vaunut Sandvikiin. Herrat ovat jo matkustaneet junassa Kristianiasta. Vaunut ovat Sandvikissa."

"Milloin sihteeri puhui vaunuista?" kysyi Asbjörn Krag. "Oliko se sen jälkeen kuin te olitte puhellut Brenner-sisarusten kanssa?"

"Kyllä, se oli heti sen jälkeen."

"Eivätkö itävaltalaiset maininneet mitään siitä, että hekin aikoivat poiketa Krokklevenille?"

"Eivät, se olin minä, joka puhuin siitä."

"Kuinka sitten?"

"Kun sihteeri, herra Wilkens, mainitsi, että he aikoivat käydä katsomassa Norderhovin vanhaa kirkkoa Ringerikessä, sanoin minä, ettei heidän siinä tapauksessa olisi laiminlyötävä käyntiä Krokklevenillä. Kun hän sai nähdä valokuvan, näytti hänkin tulevan aivan haltioihinsa. Joka tapauksessa, sanoi hän, tahtoivat he ehdottomasti matkustaa Kuninkaan näköalapaikalle... Niin, tämän vain tahdoin teille sanoa."

"Oikein hyvä", sanoi Asbjörn Krag, "meille ovat kaikki tiedot arvokkaita."

Ovenvartija meni.

Krag pyysi puhelimitse heti automobiilin.

"Mihin ajattelet matkustaa?" kysäisi Harald Brede.

"Krokklevenille", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä. "Kiiruhda ja pue yllesi, niin että ennätämme sinne ennen noita molempia itävaltalaisia musiikinharrastajia."

Harald Brede nousi puoleksi vastenmielisesti.

"Pukeudu. Miksi minun on pukeuduttava?"

"Kotiin matkustavaksi pohjois-amerikkalaiseksi", vastasi Asbjörn Krag. "Me tulemme olemaan tänä vuonna ensimmäiset turistit Krokklevenillä."

"Ja älä unohda revolveria", lisäsi hän Harald Breden vetäytyessä yksityishuoneeseensa.

VI.

NAINEN, JOLLA OLI VIHREÄ HATUNSULKA.

Juuri kun molempain itävaltalaisten vaunut vierivät Sundvoldenia kohden, ajoi eräs automobiili kovaa vauhtia heidän ohitseen. Automobiilissa istuivat Asbjörn Krag ja Harald Brede valepukuisina.

Krag ennätti silmäillä noita molempia miehiä. Tilanomistaja saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli jo jokseenkin kalju pää ja punertavat kasvot. Hänen sihteerinsä Wilkens oli vähintään kymmenen vuotta nuorempi. Hän näytti miltei taiteilijalta koreasti kierrettyine viiksineen ja tuuheine kähärine hiuksineen. Päässään oli hänellä tavattoman leveälierinen hattu.

Asbjörn Kragin täytyi hymyillä, kun hän ajatteli, mitä lajia "taitelijoita" nuo molemmat herrat olivat. Toisen erikoisalana oli torven puhaltaminen, toisen mereen viskatun bassoviulun vinguttaminen.

Kun he saapuivat Sundvoldenin hotelliin, olivat salapoliisit vähintäänkin tunnin matkan itävaltalaisten edellä.

Kuten Asbjörn Krag heti oli epäillyt, osoittautui, etteivät nuo molemmat itävaltalaiset musiikinharrastajat ollenkaan kiirehtineet matkaansa vanhalle mielenkiintoiselle kirkolle, josta olivat puhuneet ovenvartijan kanssa. Päinvastoin jäivät he levollisina hotelliin, ihailivat näköaloja ja joivat samppanjaa.

Vahtimestari neuvoi heille tien Krokklevenille, mutta he vain nyökkäsivät ja vastasivat, että he luultavasti tulisivat uudelleen jo ensi maanantaina ja silloin kävisivät he Kuninkaan näköalapaikalla. Sitävastoin olivat he hyvin halukkaita tietämään, olisiko mahdollisesti joku pieni huvila vuokrattavana kesäksi tai vielä pitemmäksikin ajaksi, -- mieluimmin sellainen, joka oli hiukan tiestä syrjässä.

"Kyllä, on tosiaankin", sanoi vahtimestari. He saisivat vuokrata aivan pienen kalustetun talon, joka juuri oli vapaana, mutta se oli sangen kallis ja heidän täytyi maksaa hyvin. Se oli ihanalla paikalla ja siellä voisi elää vapaasti ja kenenkään häiritsemättä.

Itävaltalaiset asettuivat sen jälkeen vaunuihin, tuumivat hintaa sekä tahtoivat heti lähteä katsomaan tuota taloa.

Vahtimestari seurasi heitä.

Kun he vajaan kahdenkymmenen minuutin perästä palasivat, oli kaikki ratkaistu. He eivät olleet tinkineet, vaan olivat suostuneet maksamaan vaaditun vuokran. He muuttaisivat rakennukseen maanantaina iltapäivällä.

Itävaltalaiset nousivat sitten vaunuihin ja ajoivat jälleen takaisin ehtiäkseen ajoissa Kristianiaan menevälle iltajunalle.

Kun he olivat matkustaneet, sai Asbjörn Krag vahtimestarilta kaikki ne tiedot, joita hän halusi rakennuksen asemasta j.n.e.

Kello kymmenen olivat molemmat salapoliisit taas automobiileineen Kristianiassa.

"Näyttää siltä, kuin ei ryhdyttäisi mihinkään toimiin prinssin tulon vuoksi huomenna", sanoi Asbjörn Krag. "Mutta maanantaina tulee selvästi tapahtumaan jotakin. Mitä tulee tapahtumaan, on vaikea sanoa. Krokkleven näyttää kuitenkin valitun toimintakeskustaksi."

"Kenties on prinssin tarkoituksena tehdä matka Krokklevenille", puuttui Harald Brede puheeseen, "ja siinä tapauksessa on anarkisteilla varmaankin siitä tieto."

Vaikka oli jo hyvin myöhäinen, hankki Asbjörn Krag kuitenkin linnansihteeristön kautta tietoja valmistuksista, joihin oli ryhdytty prinssin matkan johdosta.

Hän sai tietää, että prinssi todellakin kävisi Krokklevenillä maanantaina.

Salapoliisit perustivat nyt koko sotasuunnitelman siihen edellytykseen, että sinä aikana tehtäisiin joku murhayritys ruhtinaallista vierasta vastaan.

Yönsä vietti Asbjörn Krag hotelli Europassa eräässä huoneessa, itävaltalaisten asunnon vieressä, vastapäätä neiti Rosan huoneistoa. Hän istui ja valvoi suurimman osan yöstä, mutta ei huomannut mitään merkillistä.

Koko seuraavan aamupäivän hän piti tarkkaan silmällä kaikkea, mitä nuoret müncheniläiset sisarukset tekivät.

He näyttivät olevan rakastettavia, nuoria ihmisiä. Heidän sukulaisuuttaan ei ensinkään voinut epäillä. He olivat niin toistensa näköiset kuin veli ja sisar ylipäänsä voivat olla.

Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä he tekivät retken kaupungille, käyden muutamissa kauppaliikkeissä. Muun muassa kävivät he eräässä jalokiviliikkeessä, mistä nuori nainen osti kaksi vanhanaikaista norjalaista hopeasolkea.

"En voi muuta kuin ihmetellä, jos nämä tulevat hänen veljelleen", ajatteli eräs herra, joka sattumalta oli samalla kertaa astunut puotiin. Se oli eräs Asbjörn Kragin vakoojista.

Mutta ne eivät ilmeisesti olleetkaan tarkoitetut hänen veljelleen, sillä juuri kun kauppa-apulainen oli panemassa niitä kääröön, tuli veli itse sisarensa luokse ja sanoi:

"Niistä hän varmaankin tulee iloiseksi."

Ylipäänsä he näyttivät kaikelta muulta kuin julmia murha-aikeita hautovilta anarkisteilta, se täytyi poliisimiesten vasten tahtoaankin tunnustaa. He esiintyivät tyynesti ja tottuneesti, he juttelivat ja nauroivat sekä katselivat silminnähtävällä mielenkiinnolla kaupungin harvoja nähtävyyksiä.

Herra oli matka-asussa ja nainen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti puettu. Hänellä oli erinomaisen kaunis hattu, jossa oli komea, vihreä sulka. Olkapään yli kulkevassa huomattavan paksussa nahkaremmissä riippui teräksinen matkalaukku. Useat vakoilevista poliiseista huomasivat, että hän erityisellä huolella vartioitsi tätä matkalaukkua, ikäänkuin se olisi sisältänyt suuria kalleuksia. Koko ajan hän piti pientä hansikoitua kättään sen päällä.

Molemmat itävaltalaiset pysyttelivät huoneissaan koko päivän. Vasta kello kolmen aikaan, kun kansaa alkoi kokoontua kadulle katsomaan prinssin kulkua linnaan, menivät molemmat musikaaliset herrat ulos.

Vähän sen jälkeen näkyivät myöskin Rosa Brenner ja hänen veljensä kansanjoukossa.

Asbjörn Kragin täytyi sisimmässään myöntää olevansa hyvin hermostunut.

Hänen hartioillaan lepäsi koko edesvastuu korkean matkustajan turvallisuudesta, ja vaikka hän tiesikin, että kaikkiin toimenpiteisiin oli ryhdytty viisaasti ja harkitusti, tunsi hän itsensä kuitenkin levottomaksi. Häntä vaivasi se, ettei hän voinut samalla kertaa valvoa kaikkia.

Kaukana kansan vilinässä Karl-Johaninkadulla saattoi hän erottaa kauniin anarkistin ja hänen seuralaisensa... No niin, niiden vuoksi ei hänen tarvinnut olla huolissaan. Heitä ympäröi neljä herrasmiestä, jotka näön vuoksi astuskelivat välinpitämättöminä edestakaisin -- kaikki siviilipukuisia poliiseja.

Kauempana hän näki itävaltalaisen tilanomistajan punertavat kasvot. Hänenkin kävelyään ja pysähtelyään seurasivat salapoliisit.

Mutta sihteerin, pitkätukkaisen Wilkensin, oli hän kadottanut näkyvistään. No niin, hänhän kyllä tiesi, että Harald Brede seurasi Wilkensiä, hän saattoi olla levollinen, mutta sitä hän ei ollut.

Nyt kuului kaukaa hurraahuutoja, ja Asbjörn Krag tunkeutui nopeasti väenpaljouden läpi suoraan sitä paikkaa kohden, missä kaunis anarkisti seisoi. Hän saattoi kaukaa nähdä tämän vihreän hatunsulan loistavan auringossa.

Hän asettui aivan neidin viereen.

Nyt kuuluivat hurraahuudot lähempää. Nuori neiti koetti tunkeutua lähemmäksi ajorataa, mutta se ei hänelle onnistunut. Alituisesti oli edessä muutamia epäkohteliaita herroja, jotka sulkivat pääsyn. Ei auttanut sekään, että muutamat nuoret miehet huusivat: "Tulkaa vain, neiti!" Hänen oli mahdotonta raivata tietä itselleen kansanjoukon lävitse.

Hänen kasvonsa saivat tyytymättömän, miltei vihaisen ilmeen.

Asbjörn Krag seurasi kuten haukka kaikkia hänen liikkeitään.

Nyt näkyivät kuninkaalliset vaunut, ja lakeijoiden kiiltävät hopeanapit välkkyivät auringon valossa.

Prinssi istui kuninkaan vieressä ja tervehti kansanjoukkoja rakastettavasti hymyillen. Hurrattiin ja heiluteltiin nenäliinoja.

Samassa silmänräpäyksessä kun vaunut kulkivat ohitse, teki neiti Brenner viimeisen epätoivoisen ponnistuksen työntyäkseen esiin, mutta Asbjörn Krag tarttui varovasti hänen käsivarteensa ja sanoi kohteliaasti, mutta varmasti:

"Neitiseni, älkää tunkeko sillä tavalla!"

Silloin _viittasi_ neiti kädellään prinssiä kohden ja huudahti kovalla äänellä: "Vivat!"

Prinssi kääntyi ja huomasi hänet.

Ihmeekseen huomasi Asbjörn Krag että hänen kuninkaallinen korkeutensa äkisti säpsähti ja tuli vakavaksi. Tunsiko hän anarkistin? Pelkäsikö hän pommia tahi revolverinlaukausta?

Samassa silmänräpäyksessä tuli Asbjörn Krag koskettaneeksi Rosa Brennerin teräslaukkua.

Neiti kääntyi heti, ja hänen silmänsä leimahtivat samalla kun hän tarttui lujasti laukkuun ikäänkuin suojellakseen sitä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Asbjörn Krag kadonnut ja sekaantunut kansanjoukkoihin, jotka nyt, prinssin ohiajettua, olivat muodostuneet kaaosmaiseksi joukoksi.

Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka, palasi hotelliin veljensä seurassa.

Hotellin isossa ruokasalissa oli järjestetty juhlapäivälliset ruhtinaan käynnin johdosta.

Kun suuri orkesteri päivällisen aloittajaisiksi soitti Baijerin kansallishymnin, olivat neiti Rosa Brenner ja hänen veljensä jo asettuneet erääseen pöytään. He juttelivat innokkaasti. Nuori mies tilasi samppanjaa. He kilistivät keskenään ja hymyilivät kuin hyvät sisarukset ainakin. Nuoren naisen kasvot aivan loistivat ihastuksesta, ja hän oli erinomaisella tuulella.

Eräässä viereisessä pöydässä istui kaksi norjalais-amerikkalaista -- molemmat salapoliisit.

"Katsohan kuinka tuo pieni piru osaa teeskennellä", kuiskasi Harald Brede.

"Niin, _jos_ hän nyt teeskentelee", huomautti Asbjörn Krag.

"Luonnollisesti hän niin tekee. Tuollaiseksi olen aina ajatellut naisanarkistin: hymyilevä, rakastettava, uskolliset ja viattomat silmät. Oliko häntä vaikea pitää silmällä, kun prinssi kulki ohitse?"

"Ei ollenkaan, meidän miehemmehän olivat hänen ympärillään ja he pitivät hänet alallaan... Mutta hän koetti tunkeutua esille."

"Sen kyllä uskon. Katso, tuolla istuu hän edelleenkin teräslaukkuineen. Ihmettelen, mitä hänellä siinä on. Se näyttää kovin epäilyttävältä... Pommiko, vai?"

Asbjörn Krag hymyili.

"Sitä en usko. Pikemmin suurehko summa rahaa."

"Etkö usko veljen hoitavan raha-asioita?"

"No niin, joka tapauksessa on siinä jotakin hyvin arvokasta, jota hän ei mielellään tahdo päästää näkyvistään. Kun seisoin hänen vieressään juuri silloin kun prinssi ajoi ohitse, jouduin sattumalta koskettamaan hänen laukkuaan."

"Haha! Sattumalta!"

"Niin kyllä! Sattumalta, joka tuntuu ajatellulta! Mutta silloin kääntyi hän heti ympäri ja hänen silmäystään en hevillä unohda. Samalla puristi hän kovasti laukkua."

"Sen uskon", sanoi Harald Brede. "Saat nähdä, että se on pommi kaikessa tapauksessa."

"Ei", väitti Asbjörn Krag.

Hän istui ajatuksissaan ja söi soppaansa.

"Mitä ajattelet?" kysyi Harald Brede, kun enemmän kuin viisi minuuttia oli kulunut hänen sanomatta sanaakaan. "Voisi melkein luulla, että olet tekemisissä uuden ja hämmästyttävän probleemin kanssa. No kuinka on?"

"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag vakavasti, "olen todellakin saanut jotakin ajattelemista viime hetkinä."

Tässä silmänräpäyksessä astui kaksi uutta vierasta ruokasaliin. Ne olivat molemmat itävaltalaiset. He olivat juhlapuvussa. Tilanomistajan frakin rintapielessä oli punainen ritarinauha.

Sihteeri, herra Wilkens, pyyhkäisi kädellään pitkää taiteilijantukkaansa ja tirkisteli kattoon kasvoillaan soitannollisen ihastuksen ilme. Sillä näkymättömissä oleva orkesteri oli juuri alkanut soittaa "Don Juan"-fantasiaa.

VII.

HUVINÄYTELMÄ RUOKASALISSA.

Itävaltalaiset istuutuivat erään pöydän ääreen, joka oli aivan lähellä molempia salapoliiseja.

Asbjörn Krag huomasi, että nuori sihteeri koko ajan tarkasti piti silmällä neiti Rosa Brenneriä ja hänen veljeään. Mutta niin pian kuin neiti Brenner sattui katsomaan heidän pöytäänsä päin, loi hän silmänsä alas ja alkoi hypistellä ruokalistaa.

"Nyt näemme, ymmärtääkö nuori ystävämme hoitaa asiansa", kuiskasi Asbjörn Krag virkaveljelleen.

Ketä hän tarkoitti "nuorella ystävällä", selvisi heti, kun eräs vahtimestareista kumartaen riensi itävaltalaisten pöydän luo vastaanottaakseen heidän tilauksiaan.

"Jotakuinkin", sanoi Asbjörn Krag ja nyökäytti päätään, "hänhän on oikein sukkela. Hän on käsittänyt tilanteen."

Vahtimestari, joka nyt parhaillaan vastaanotti itävaltalaisten tilauksia, oli sama henkilö, joka tarjoili tämän vuoden ensimmäisille matkailijoille, s.o. Asbjörn Kragille ja Harald Bredelle. Sitäpaitsi oli hän palvelemassa neiti Rosa Brenneriä ja tämän veljeä.

Mutta tuo vahtimestari oli vain yksi Asbjörn Kragin avustajia.

Hän oli tosin yksi nuorimmista, mutta Krag oli erityisesti kiintynyt häneen hänen rohkeutensa, viekkautensa ja näyttelijäkykyjensä takia.

Itävaltalaiset tarkastelivat viinilistaa, mainitsivat erään numeron, jolloin vahtimestari kumarsi ja meni pois. Hän palasi suurikupuinen pullo mukanaan.

Asbjörn Krag koputti.

"Tulen heti", sanoi vahtimestari. Kun hän vihdoin tuli salapoliisien pöydän luo, pyysi Asbjörn Krag heti viinilistaa, mikä hänelle kohta ojennettiin. Hän silmäili viinilistan lävitse, samalla kun hän koko ajan puheli vahtimestarin kanssa, niin että näytti siltä, kuin hän vain olisi keskustellut tämän kanssa viineistä.

"Oletko kuullut, mistä neiti Rosa ja hänen veljensä puhuivat?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän osoitti sormellaan numeroa 12, Bual, madeiraa.

Vahtimestari pudisti päätään ikäänkuin ei olisi hyväksynyt tätä viinilajia ja vastasi:

"Kyllä, olen kuullut osan keskustelusta."

"Mistä he puhuvat?" kysyi Krag edelleen ja osoitti numeroa 17, hyvin hienoa, vanhaa madeiraa, joka maksoi 8 kruunua puolikas.

"He puhuvat prinssistä..."

Eräs vieras kulki ohitse. --

"Tätä viiniä voin todellakin suositella."

"Kiitos, mutta minä luulen kaikessa tapauksessa, että valitsen tuota toista. (Vieraan mentyä.) Mitä neiti sanoi prinssistä?"

"Hän sanoi, että prinssi oli tavallista kalpeampi. Mutta hänen veljensä väitti, että prinssi oli samannäköinen kuin yleensä. Kun seuraavalla kerralla kuljin pöydän sivu, kuulin selvästi, että nuori nainen sanoi: 'Prinssi raukka, on sääli, että hänen on kärsittävä niin paljon vain korkean asemansa vuoksi'."

Samassa silmänräpäyksessä kumartui vahtimestari viinilistan ylitse niinkuin olisi tahtonut esittää jotakin erikoista merkkiä. Hänen sormensa osui sattumalta aivan sivulle. Siinä oli nimi: P.A. Larsen, viinikauppias.

"Hän on kaikessa tapauksessa anarkisti, jolla on hiukan sydäntä", mumisi Harald Brede, "hän tuntuu ikäänkuin säälivän uhriaan."

"Mitä muuta he ovat puhuneet?" kysyi Asbjörn Krag, samalla innokkaasti nyykäyttäen päätään ja pannen pois viinilistan, ikäänkuin olisi hyväksynyt vahtimestarin ehdotuksen.

"Neiti lausui jotakin sellaista, että jos prinssillä olisi toinen asema yhteiskunnassa, ei hän olisi joutunut sellaisen kohtelun alaiseksi. Edelleen puhuivat he Krokklevenistä ja mainitsivat useampia kertoja sanan 'huomenna'. Mitään muuta en kuullut."

"Hyvä on. Tuokaa siis meille puolikas madeiraa ja pitäkää tarkkaan silmällä itävaltalaisia."

Vahtimestari kumarsi, pisti servietin käsivarrelleen ja sipsutteli kuin tottunut tarjoilija ainakin matoilla peitetyn ruokasalin lattian yli. Hetkistä myöhemmin hän tuli tuoden tilatun viinin.

Kun hän seuraavalla kerralla tuli salapoliisien pöydän ääreen, uudistui hänen ja Asbjörn Kragin välillä sama huvinäytelmä.

"Mistä itävaltalaiset puhuivat?"

"Prinssistä."

"He myöskin?"

"Niin ja he puhuivat hyvin epäkunnioittavasti."

"Mitä he sanoivat?"

"He sanoivat, että he nyt Jumalan kiitos saavat aiheen musertaa hänet."

"Niin, sen kyllä tiesin", huomautti Harald Brede, samalla kun hän leikkasi kotlettia. "He ovat anarkisteja kaikki tyynni."

"Niin ja sitäpaitsi sain kuulla jotakin, minkä nuorempi herroista lausui, mutta jota minä en oikein voi sanoiksi pukea. He puhuivat nimittäin hirveää, miltei käsittämätöntä saksalaista murretta. Mutta ymmärsin jotakin sellaista kuin tulisi prinssin veri vuotamaan."

"Hyi toki", virkkoi Harald Brede, "tarttukaamme heti heidän tukkaansa."

"Itävaltalaiset puhuivat myöskin Krokklevenistä", jatkoi vahtimestari, "he aikovat varmasti mennä sinne huomenna."

"Niin, sehän on selvää", mumisi Asbjörn Krag, "että itse murhenäytelmä näyteltäisiin prinssin käydessä tässä luonnonkauniissa paikassa. Ymmärsitkö jotakin muuta siitä, mitä itävaltalaiset sanoivat?"

"Kyllä, he mainitsivat jotakin siitä, että löisivät kaksi kärpästä yhdellä iskulla."

"Ohoh -- tuhat tulimmaista, mitä se tahtoo sanoa?"

Harald Brede tuli aivan kalpeaksi.

"Kuningas tulisi seuraamaan prinssiä Krokkleveniin", kuiskasi Asbjörn Krag, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli serviettiä. "Kuulitko vielä jotakin?"

"Nuorempi sanoi, että hän on laajalti matkustellut, mutta ettei missään ole hänelle käynyt niin hyvin kuin hänen vanhassa kotimaassaan."

"Hm."

Asbjörn Kragin päättävät, voimakkaat kasvot saivat miettivän ilmeen. "No edelleen... Puhuivatko he neiti Rosasta?"

"Hiukkasen kyllä. Mutta silloin tehtiin juuri tilaus ja minun täytyi juosta tieheni."

"Mitä he sanoivat hänestä?"

"Vanha tilanomistaja puhui ilkkuen hänestä. Hän sanoi, että neiti penäsi liian paljon vastaan. Mutta nuori mies, tuo sihteeri, jolla on taiteilijatukka, arveli, että häneen voitiin luottaa. Hän sanoi, että pikku neiti kyllä hoitaa itsensä."

"Mitä tilanomistaja siihen vastasi?"

"Että hän toivoi parasta, mutta ettei hän pitänyt sitä mahdottomana, että neiti jollakin ajattelemattomalla tekosella 'turmelisi kaikki'. Siinä on kaikki, mitä tähän asti olen voinut siepata tietooni."

"Hyvä on. Jatkakaa työtänne."

Vahtimestari poistui taas. Ei kukaan ollut huomannut heidän salaperäistä keskusteluaan.

"No, onko olemassa epäilystä?" kysyi Harald Brede ja katsahti virkatoveriinsa.

Asbjörn Krag ravisti päätään.

"Olemme selvästikin vaarallisessa tilanteessa", sanoi hän, "meidän täytyy olla erittäin varovaisia, mutta vielä ei ole aika vangita heitä."

"Mitä ajattelet siis tehdä?"

"Pyytää audienssia."

"Minkä tähden?"

"Menen heti päivällisen jälkeen prinssin luo ja varoitan häntä", sanoi Asbjörn Krag.

Hän pyysi eräältä ohirientävältä vahtimestarilta sähkösanomakaavaketta.

"Sähkötätkö?" kysyi Harald Brede.

"Kyllä."

"Mihin?"

Asbjörn Krag ei vastannut.

Sen sijaan kirjoitti hän nopeasti sähkösanoman ja ojensi sen sitten virkaveljelleen.

Brede luki:

"Salapoliisilaitos München.

Mainitun naisen käytös on epäilyttävä. Onko hänet vangittava?

Pikavastaus.

Krag, salapoliisi."

Harald Brede nyökkäsi.

"Se on kenties varminta", sanoi hän.

Asbjörn Krag kutsui sitä salapoliisia, joka oli puettu vahtimestariksi, ja sanoi:

"Minulla on sähkösanoma, joka on lähetettävä. Onko joku meidän miehistämme ulkopuolella?"

"Kyllä, eräs siviilipukuinen salapoliisi istuu ovenvartijan huoneessa."

"No, jättäkää hänelle tämä sähkösanoma. Se on lähetettävä pikasähkösanomana. Älkää antako kenenkään nähdä sitä."

"Luonnollisesti en."

Vahtimestari riensi pois sähkösanoma mukanaan. Salapoliisit ottivat kahvia ja jäivät istumaan, jos mahdollista, tehdäkseen lisää huomioita.

Itävaltalaiset puhelivat innokkaasti hiljaisella äänellä. Neiti Rosa ja hänen veljensä olivat nyt lopettaneet päivällisensä ja poistuivat ruokasalista. He näyttivät niin tyyniltä ja varmoilta, että salapoliiseja ihmetytti. Mutta nyt oli heidät, kiitos vahtimestarin vakoilun, todistettu osallisiksi suunniteltuun salaliittoon. Muussa tapauksessa he olisivat epäilleet sitä, että tämä nuori kaunis nainen viattomine hymyineen todellakin hautoi niin hirvittäviä aikeita.

"Prinssin veri on vuotava", mumisi Asbjörn Krag... "lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla... mitä he voivat sillä tarkoittaa?"

Hän ajatteli, että Harald Brede ja hän vielä eilen iltapäivällä olivat istuneet ja harmitelleet ikäviä, työttömiä aikoja. Ja nyt! Nyt olivat he jo suuren murhenäytelmän kynnyksellä. Murhenäytelmän sellaisen, että siitä voi kehittyä jotakin hirvittävää, jotakin ennenkuulumatonta. Näytelmän, joka täyttäisi koko maan vavistuksella... Asbjörn Krag tuli merkillisen levottomaksi. Hänestä yksinään riippui, voitaisiinko kaikki tämä hirveä estää. Vihdoinkin olivat itävaltalaiset -- miltei kaikista viimeisinä -- lopettaneet päivällisensä, ja tämä oli merkkinä molemmille norjalais-amerikkalaisille eli salapoliiseille lähtöön.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Itävaltalaiset menivät ruokasalin lävitse suoraan sisäänkäytävää kohti ja salapoliisit seurasivat heidän kintereillään. Äkkiä kääntyi toinen itävaltalaisista takaisin noutaakseen nimikorttinsa, minkä hän oli unohtanut ruokasalin pöydälle. Hän oli nuorempi, sihteeri. Samassa silmänräpäyksessä sattui valo suoraan hänen kasvoilleen. Asbjörn Krag kääntyi silmänräpäyksessä ympäri, ja Harald Brede näki, että hän tarttui tuolin selkämykseen puristaen sitä niin kovasti, että rystyset vaalenivat. Hän ymmärsi, että Asbjörn Krag oli tehnyt hirvittävän havainnon, ja riensi nopeasti hänen luokseen.

Hän näki nyt, että Asbjörn Krag oli kalvennut.

Samassa silmänräpäyksessä menivät itävaltalaiset ulos käytävään. Ei kumpikaan heistä ollut huomannut Asbjörn Kragin mielenliikutusta.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Harald Brede hämmästyneenä. Asbjörn Krag kääntyi hänen puoleensa.

"Nyt tiedän, kuka toinen itävaltalaisista on", vastasi hän.

"Sihteeri... Kuka hän on?... Sinä et tarkoittane... Suuri Jumala, eihän se vain ole..."