Part 2

"Mutta tämähän on todellakin ihmeellinen tapaus elämässäni", huudahti hän.

"Onko siinä sitten jotakin kummasteltavaa?" kysyi Asbjörn Krag. "Ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi mahdollisuutta, että viulu voidaan rikkoa?"

"Kyllä... mutta tämä viulu... Olen nähnyt sen aikaisemmin. Tunnen sen vaaleasta, kauniista väristään ja tallasta..."

"Todellako!"

Molemmat salapoliisit tulivat äkkiä erittäin kohteliaiksi.

"Olkaa hyvä ja istuutukaa..."

"Selittäkää tarkemmin", sanoi Asbjörn Krag, "juuri tuota viulujuttua me pohdimme. Tulitteko kenties tänne samasta syystä?"

"En, mutta se on tavallaan yhteydessä minun asiani kanssa."

"Katsopas vaan! Sehän oli onnenpotkaus. Sanotteko nähneenne viulun aikaisemmin? Milloin?"

"Keskiviikkona näin sen viimeksi. Tänään on meillä lauantai. Siitä on siis kolme päivää."

"Siinä tapauksessa on sen täytynyt löytyä vedestä heti sen jälkeen kuin se oli sinne heitetty", huomautti Harald Brede.

"Vedestä!" huudahti ovenvartija, "voiko olla mahdollista, että se on ollut vedessä!"

"Kyllä", vastasi Krag, "se vedettiin ylös ankkuriketjun mukana. Luultavasti on se pudonnut suoraan ankkurin päälle. Mutta selittäkää nyt. Näitte sen viimeisen kerran keskiviikkona. Olette siis nähnyt sen useampia kertoja? Milloin muulloin?"

"Maanantaina, kun itävaltalaiset tulivat."

"Itävaltalaiset?" huudahtivat Krag ja Brede yht'aikaa.

"Niin, maanantaina tuli junassa kaksi itävaltalaista. He asettuivat asumaan hotelli Europaan, ja oli heillä paitsi muita soittokoneita myöskin tämä viulu mukanaan."

"Mitä muita soittokoneita heillä oli?"

"Toinen bassoviulu."

Harald Brede naurahti.

"Ynnä torvi ja pieni rumpu."

Nyt nauroivat molemmat salapoliisit, ja ovenvartija joutui aivan pois suunniltaan.

"Niin -- se on hyvin merkillistä", sanoi hän. "Juuri niiden itävaltalaisten takia olen täällä. Tehän, herra Krag, olette sanonut, että minä ilmoittaisin, jos näkisin jotakin epäiltävää. Ja tämä juttu tuntui minusta epäilyttävältä. Luulen että toinen itävaltalaisista on hullu."

"Silloin ei hän voi olla meille mielenkiintoinen."

"Mutta samalla hän näyttää olevan erittäin viisas. He ovat molemmat kunnon ihmisiä, kunhan vain ei olisi tuota kirottua soittoa."

"Soittoa?"

"Niin, he soittavat bassoviulua ja torvea tunnin joka päivä. Se ei ole juuri suloista kuulla. Toinen puhaltaa torvisooloa, toinen soittaa sitten soolon bassoviululla."

"Eivätkö he koskaan soita yht'aikaa?"

"Eivät, sitä en tiedä heidän tehneen. Mutta mitä kummaa tuo on?"

Ovenvartija oli havainnut ne eri esineet, jotka salapoliisit olivat viulun sisästä löytäneet.

Hän otti puupalasen kumpaankin käteensä ja katseli niiden maalauksia ilmeisellä mielenkiinnolla.

"Tunnetteko kenties myöskin ne?" kysyi Asbjörn Krag.

"Luulenpa tuntevani", vastasi ovenvartija. "Nämä puupalaset ovat maalatut aivan samanlaisiksi kuin seinät meidän huoneissamme. Ja katsokaahan tänne" -- sanoi ovenvartija näyttäen toista puupalasta -- "voisin vannoa, että tämä on otettu itävaltalaisten asuman huoneen laudoituksesta. Se on samanvärinen ja muodoltaan samanlainen. Mitä enemmän sitä katselen, sitä enemmän siinä suhteessa varmistun. Ei voi olla epäilystäkään siitä, herrat salapoliisit, että nuo puupalaset ovat sahatut hotelli Europan seinästä. Siitä olen aivan selvillä, mutta en siitä sen enempää viisastu."

"Antakaa puupalasten olla", sanoi Asbjörn Krag, "istukaahan ja rauhoittukaa. Ymmärtääkseni", jatkoi hän, "teidän täytyy selittää tämä asia juurta jaksaen."

IV.

KAUNIS ANARKISTI.

"Ensinnäkin", sanoi Asbjörn Krag, "tiedättekö itävaltalaisten nimiä?"

"Toisen nimi on Bleib ja toisen Wilkens. Bleib on tilanomistaja ja mikäli voin ymmärtää hyvin rikas. Wilkens on hänen sihteerinsä. Molemmat saapuivat mannermaajunassa kello kolme iltapäivällä. He ajoivat ajurilla hotelli Europaan. Niin pian kuin he olivat saapuneet, huomasin heti että tilanomistaja Bleib hyvin tunsi hotellin, vaikk'en minä voi muistaa nähneeni häntä aikaisemmin."

"Miten sen huomasitte?" kysyi Asbjörn Krag.

"Hän pyysi kaksi eri huonetta, numerot 21 ja 22, toisessa kerroksessa kadun puolella. Nyt sattui kuitenkin niin, että nämä huoneet olivat käytännössä, joten minun täytyi ilmoittaa hänelle, että hänen oli mahdotonta saada niitä.

"'Siinä tapauksessa en halua asua täällä', sanoi hän. Kun nyt ei kuitenkaan ollut mikään 'sesonki', emme me halunneet päästää luotamme niin hienoja vieraita kuin nämä näyttivät olevan. Minä menin siis niiden vieraiden luo, joilla oli nuo molemmat huoneet, ja pyysin heitä muuttamaan kahteen muuhun huoneeseen. Käytin tekosyynä sitä, että herra Bleib ja hänen sihteerinsä jo kauan sitten olivat tilanneet huoneet.

"Sillä tavoin saivat molemmat itävaltalaiset asua missä halusivat, ja herra Bleib kiitti minua avusta.

"Tavarat kannettiin huoneisiin. Niitä ei näyttänyt olevan erittäin paljoa. Molemmat bassoviulut ja torvi herättivät heti huomiotani.

"Herra Bleib antoi minun ymmärtää, että hän oli intohimoinen bassoviulun soittaja ja että hänen täytyi harjoittaa sitä tunnin verta joka päivä. Minä saisin määrätä, milloin katsoin ajan sopivimmaksi.

"Koetin turhaan selittää hänelle, että niin hyvin bassoviulun soittaminen kuin torven puhaltaminen häiritsisi muita vieraita, mutta silloin hän alkoi taas puhua muuttamisesta.

"Miltei olin taipuvainen antamaan noiden kiusallisten vieraiden mennä menojaan, mutta samalla ajattelin, että jos on sanonut A:n, pitää myöskin sanoa B.

"Sitäpaitsi katosivat kaikki epäilykset, kun itävaltalainen selitti, että hän mielellään maksoi huoneista kaksinkertaisen vuokran.

"Sen lisäksi tuli, että tänä aikana ei ollut juuri paljon vieraita. Minä määräsin siis, että he saisivat pitää soitannolliset harjoituksensa puoli kahden ja puoli kolmen välillä päivällä. Tuona aikana olisi soittaminen vähimmin haitallista.

"Nyt ovat molemmat herrat pitäneet soittoharjoituksiaan koko viikon. Aluksi se ei tuntunut niinkään pahalta, mutta nyt olen väsynyt soittoon. Se on miltei sietämätöntä. Sen lisäksi ovat hotellin muut vieraat alkaneet valittaa..."

"Mutta eikö tuo melu keskiviikkona loppunut?" kysyi Asbjörn Krag. "Silloinhan näitte bassoviulun viimeksi?"

"Kaukana siitä. Olenhan jo sanonut, että itävaltalaisilla oli mukanaan kaksi bassoviulua. Keskiviikkoiltana näin, että sihteeri, herra Wilkens tuli huoneestaan raahaten bassoviulua."

"Raahaten?"

"Niin, raahaten. En ole milloinkaan luullut että bassoviulu voisi olla niin raskas. Hän meni kadulle se mukanaan. Puoli tuntia myöhemmin hän tuli taas kotiin ja silloin ei hänellä ollut viulua.

"Kysyin häneltä, mihin hän oli jättänyt soittokoneen. Sen sijaan, että olisi vastannut, teki hän minulle puolestaan kysymyksen: 'Sanokaa minulle herra ovenvartija, onko soittokoneiden ja eritoten bassoviulujen rakenne teille tunnettu?'

"'Ei vähääkään', vastasin minä.

"'No', jatkoi hän, 'silloinhan ette paljoa kostu jos ilmoitan, että sointisävy on särkynyt ja että G-kieli on mennyt poikki'."

(Molemmat salapoliisit tulivat hyvin iloisiksi.)

"'Ei', vastasin, 'siitä en juuri viisastu'.

"'Sen uskon', vastasi itävaltalainen. 'Niin, bassoviulu on lähetetty korjattavaksi. On hyvin tärkeätä saada sointisävy kuntoon.'

"Torstaina, perjantaina ja tänään ovat itävaltalaiset soittaneet varaviulua. Mikäli voin ymmärtää, soittaa tilanomistaja itse viulua, kun taas sihteeri käsittelee torvea."

"Oletteko milloinkaan saanut tilaisuutta olla läsnä jossakin herrojen harjoituksessa?"

"En, he ovat hyvin varuillaan pitääkseen kaikki asiaankuulumattomat loitolla."

Asbjörn Krag hymyili.

"Onhan olemassa avaimenreikä", sanoi hän.

"Kyllä", vastasi ovenvartija, "olenkin tutkinut avaimenreikää, mutta tuloksetta. Osoittautui näet, että itävaltalaiset ovat tukkineet avaimenreiän. -- Kun havaitsin sen, päätin kääntyä teidän puoleenne, herra salapoliisi. Suljetut avaimenreiät ovat aina epäilyttäviä. Sitäpaitsi on itävaltalaisten esiintyminen ylipäänsä tuntunut minusta kummalliselta. Heillä ei näytä olevan mitään asioimistoimia, eivätkä he välitä kaupungin tai sen ympäristöjen katselemisesta. Näyttää miltei siltä, kuin he olisivat matkustaneet aina Wienistä asti tänne saakka suututtaakseen hotelli Europan ovenvartijaa bassoviulullaan ja torvellaan..."

"Se on aivan käsittämätöntä..."

"No entä lasku?" kysyi Krag. "Miten mahtaa olla sen maksamisen laita?"

"Sitähän minäkin pelkäsin alussa, mutta siinä suhteessa ei ole mitään hätää. Kun tänään esitettiin lasku koko viikolta, maksoi herra Bleib heti välittämättä edes katsoa oliko se oikea. Sitäpaitsi antoi hän laskun tuojalle runsaasti juomarahoja. Mutta päätin joka tapauksessa etsiä teidät, herra Krag, ja varoittaa teitä, mutta en odottanut tapaavani sihteerin bassoviulua täällä -- ja lisäksi tuollaisessa kunnossa."

"Sen voin aivan hyvin ymmärtää. Kiitän teitä antamistanne tiedoista. Menkää nyt takaisin hotelliin, niin tulen perästä tutkiakseni tilannetta lähemmin."

Ovenvartija meni ovelle.

"Mutta eräs asia täytyy teidän luvata minulle", sanoi Krag.

"Ja se on?"

"Ette saa kenellekään ilmaista mitään huomioistanne, joita olette tehnyt itävaltalaisista. Ja ennen kaikkea: älkää antako näiden tietää, että teillä on epäluuloja heitä kohtaan."

"Luonnollisesti en."

"Kiitos, nyt voitte mennä."

Kun ovenvartija oli mennyt, sanoi Harald Brede:

"Minä puolestani luulen, että itävaltalaiset aivan yksinkertaisesti ovat hulluja."

"Ja minä olen vakuutettu, että he ovat aivan täysijärkisiä. Heidän toiminnassaan on huomattavissa eräänlaista logiikkaa. -- He tulevat Kristianiaan päämääränään vuokrata huoneet numero 21 ja 22 hotelli Europasta. Minkätähden? -- He pitävät joka päivä tunnin pirullista meteliä. Miksi? Tuskinpa huvin vuoksi. He sahaavat reiän hotellin seinään. Mitä varten? -- Tässä jutussa on koko joukko salaperäisyyttä. Luulen, että siihen kätkeytyy joku arvoitus. Niin, rakas Harald Brede, nyt olemme vihdoinkin saaneet työtä..."

Harald Brede aikoi juuri vastata, kun ovi äkkiä avautui ja salapoliisipäällikkö astui sisään. Hänellä oli muutamia papereja kädessä.

"Herrat", sanoi hän, "tuon teille tärkeän tiedon. Olette luonnollisesti nähneet sanomalehdissä, että Baijerin prinssiä Friedrichiä odotetaan Kristianiaan lähipäivinä."

Molemmat salapoliisit olivat kyllä sen lukeneet.

"Ja tämän johdosta", jatkoi salapoliisipäällikkö, "olen saanut nämä kirjeet ministeriöstä. -- Ensimmäisessä ilmoitetaan päivä ja tunti, jolloin prinssi saapuu Kristianiaan, ja meitä muistutetaan ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tavallisia ulkomaisten ruhtinasten vieraillessa. Mutta sen ohessa lähetetään meille Münchenistä ihastuttavan nuoren naisen valokuva ja seuraava huomautus:

"'Mikäli olemme saaneet tietää, pitäisi nuoren entisen näyttelijättären, Rosa Brennerin, oleskella Kristianiassa samaan aikaan kuin prinssi. Pyydämme Teitä tarkasti pitämään mainittua naista silmällä. On erittäin tärkeätä, ettei hän millään tavalla joudu ikävyyksiin, vaikkakin jokaista hänen askeltaan on vakoiltava. Olisimme Teille kiitolliset, jos antaisitte meille yksityiskohtaisia tietoja hänen oleskelustaan Kristianiassa.'"

"Pieni naisanarkisti siis", virkkoi Harald Brede innostuneena, "sehän kuulostaa aivan suurenmoiselta."

Salapoliisipäällikkö pani asiapaperit ja valokuvan pöydälle ja jätti konttorin samalla lausuen, ettei tuntenut ketään muuta, jolle hän turvallisemmin voisi uskoa tämän arkaluontoisen tehtävän.

Valokuva esitti nuorta, erittäin kaunista naista, jolla oli suuret, uneksivat silmät.

"Hänhän näyttää enkeliltä eikä rikolliselta", sanoi Harald Brede.

"Miltei kaikki naisanarkistit ovat kauniita", vastasi Asbjörn Krag, "heissä on jotakin mielikuvituksellisen haaveellista. -- No niin", jatkoi hän, "kunnes kaunis Rosa saapuu, voimme ottaa urakallemme herrat bassoviulunsoittajat."

Hän otti hattunsa.

"Kello kolmelta tulee juna", sanoi hän virkaveljelleen, "tahtoisitko varmuuden vuoksi mennä rautatieasemalle siltä varalta, että tuo nainen tulisi, jolla aikaa minä tarkastan hiukan hotellia ja käyn tervehtimässä ystävääni ovenvartijaa."

Harald Brede suostui ehdotukseen, ja Asbjörn Krag lähti.

Kun hän tuli ovenvartijan huoneeseen, kuuli hän ihmeekseen äkkiä kaukaista parkumista jostakin hotellin ylemmistä kerroksista. Se kuulosti ikäänkuin lapsen kirkunalta.

"Eikö nyt tuollaisesta voi joutua epätoivoon", sanoi ovenvartija ja ravisti alakuloisena päätään. "Se on sihteeri, joka harjoittelee torvellaan."

Asbjörn Krag meni toiseen kerrokseen ja pysähtyi numero 21:n oven kohdalle. Hänen täytyi tunnustaa, ettei itävaltalaisen torvensoitto läheltä kuulunut niin hirveältä. Hän osasi joka tapauksessa soittaa.

Niin pian kuin torvisoolo oli tauonnut, aloitti bassoviulu esityksensä. Sen ääni kuului jylhemmältä.

Melu, minkä nämä molemmat soittokoneet saivat aikaan, oli sangen vahva. Asbjörn Krag kumartui ovea kohti ja kuunteli, saadakseen selville kuuluisiko mahdollisesti jotain muuta ääntä kuin tuo hirveä musiikki. Hän seisoi ja kuunteli kauan.

Sen jälkeen hän tarttui ovenvartijaa käsivarteen ja seurasi häntä hänen huoneeseensa.

"Kuulkaahan nyt", lausui hän, "asuuko ketään noiden sukkelain soittoniekkain huoneen vieressä?"

"Ei, ei vielä!"

"Silloin on kenties viereinen huone tilattu? Onko sen numero 23?"

"Ei", vastasi ovenvartija, "tilattu on se pieni, kaunis huoneisto, jonka vastapäätä itävaltalaisten huoneet ovat."

"Vai niin! Kokonainen huoneisto! Kuinka monta huonetta siinä on?"

"Kolme huonetta, salonki ja kaksi makuuhuonetta. Salonki on keskellä."

"Miten kauan on siitä, kun huoneet tilattiin?"

"Ei täyttä kahta viikkoa", vastasi ovenvartija.

"Ja kuka tilasi ne?"

"Eräs pari Münchenistä. Veli ja sisar."

Asbjörn Krag kävi vähitellen tarkkaavaiseksi.

"Eräs pari Münchenistä", sanoi hän, "mikä on heidän nimensä?"

Ovenvartija vastasi:

"Herran nimi on Fritz Brenner ja naisen Rosa Brenner..."

Salapoliisi säpsähti.

"Anarkisti", mumisi hän itsekseen.

V.

ENSIMMÄISET TURISTIT.

Samassa silmänräpäyksessä ajoivat kahdet vaunut hotellin pääsisäänkäytävän eteen, ja ovenvartijalle tuli kiire.

"Mannermaajuna on saapunut", sanoi hän, "täytyy heti ryhtyä toimeen."

Useampia vieraita saapui.

Asbjörn Krag seisoi sisäänkäytävällä välinpitämättömän näköisenä ja kädet selän takana, kuin joku hotellin vieras.

Kadun toisella puolella hän näki kummastuksekseen Harald Breden, joka nousi ajurin rattailta ja meni sisälle läheiseen puotiin.

"Nyt on tullut kaupunkiin joku, jota hän tahtoo pitää silmällä. Se on tuskin kukaan muu kuin tuo pieni, kaunis anarkisti."

Ja aivan oikein. Toisesta vaunusta nousi nuori, kaunis pari. Herralla oli yllään matkapuku ja kiikari keltaisessa nahkaremmissä olkapäällä.

Naisen Asbjörn Krag tunsi valokuvasta. Se ei ollut kukaan muu kuin anarkisti, entinen näyttelijätär Rosa Brenner.

Ovenvartija kumarsi syvään ylhäiselle parille.

"Ovatko huoneeni kunnossa?" kuuli hän naisen kysyvän saksaksi.

"Kyllä, neiti", vastasi ovenvartija, "huoneet ovat täysin kunnossa."

Hän riensi edellä ja ohjasi heidät pieneen, kauniiseen toisen kerroksen huoneeseen.

Nyt olivat itävaltalaiset lakanneet soittamasta.

Asbjörn Krag kulki viistoon kadun poikki puotiin, mihin hänen virkatoverinsa Harald Brede oli mennyt sisälle. Se oli hedelmäliike. Krag tapasi todella ystävänsä siellä. Brede seisoi hyvin tyynenä ikkunan ääressä ja pureskeli viinirypäleitä.

"Nyt olemme siis päässeet käsiksi seikkailuun", puheli Krag, kun he olivat tulleet kadulle.

"Seikkailuun? Minä en ainakaan vielä saata nähdä, että on kysymys mistään seikkailusta."

"On, epäilemättä. Olen tehnyt keksinnön."

"Ja mitä sinä olet keksinyt?"

"Että on olemassa yhdysside bassoviulun ja kauniin anarkistin välillä."

"Uskomatonta", virkkoi Harald Brede. "Tuolla naurettavalla bassoviulujutulla ja pienen anarkistin traagillisella kohtalollako olisi muka yhteyttä! Sinun on myönnettävä, että se on mahdotonta."

"Mutta usein onkin vain kukonaskel vakavan ja naurettavan välillä", vastasi Asbjörn Krag. "Tässähän on ravintola. Asettukaamme täällä johonkin nurkkaan, niin selitän asian sinulle."

Kun he olivat saaneet kumpikin lasinsa, aloitti Asbjörn Krag:

"Ensinnäkin hylkään mahdollisuuden, että itävaltalaiset olisivat mielenvikaisia."

"Sitä ei sinun tule tehdä liian pikaisesti."

"Teen sen kaikesta huolimatta. Mielenvikaiset eivät koskaan keksi sellaisia hullutuksia, joilla nämä herrat huvittelevat itseään. Siis: itävaltalaiset ovat täysin normaaleja. He ovat mikäli ymmärrän hyvinkin viisaita, jopa älykkäitä."

"Merkillistä älykkyyttä!"

"Kaikenkaikkiaan minulle selvisi heti, että viisaat ihmiset eivät ryhdy niin suureen puuhaan hotellissa ilman että heillä on joku tarkoitus. -- Ensinnäkin muistui mieleeni, että he tahtoivat asua määrätyissä huoneissa, joiden numerot he tiesivät, vaikk'eivät koskaan ennen olleet hotellissa asuneet. Heillä oli siis jotakin etua näissä huoneissa asumisesta, mutta mitä? -- Nyt olen saanut selville, että tuo kaunis anarkisti, joksi häntä sanomme, on jo kaksi viikkoa sitten oleskeluansa varten Kristianiassa tilannut pienen, komean kolmen huoneen huoneiston. Itävaltalaisten huoneet erottaa tästä huoneistosta vain seinä."

Harald Brede heristi nyt korviaan.

"Ymmärrän, mihin tahdot pyrkiä", sanoi hän. "Arvelet että itävaltalaiset ovat valinneet nuo huoneet määrätyssä tarkoituksessa."

"Niin."

"Mutta missä tarkoituksessa?"

"Luultavasti vakoillakseen kaunista anarkistia."

"Siis eivät itävaltalaiset olisi soittotaiteilijoita, vaan poliisiurkkijoita?"

"Se ei ole juuri luultavaa", keskeytti Asbjörn Krag. "Poliisiurkkijain ei todellakaan olisi tarvinnut käyttää sellaisia kiertoteitä saadakseen tilaisuuden vakoilla tuota kaunista naista."

"Mutta elleivät he ole poliisiurkkijoita", sanoi Harald Brede, "niin en voi käsittää, mikä heitä voisi kannustaa anarkistia urkkimaan."

"Silloin et ajattele, kuinka anarkistit ja kaikki vallankumoukselliset työskentelevät. He ovat toveriensa alituisen valvonnan alaisina. He pitävät toisiaan silmällä. Toistaiseksi olen siinä käsityksessä, että itävaltalaiset myöskin ovat anarkisteja. Luulen, että neiti Brenner on tullut Kristianiaan erikoisessa tarkoituksessa, mahdollisesti murhatakseen nuoren prinssin. Ettei hän voisi pelata kaksoispeliä, ovat he lähettäneet molemmat itävaltalaiset Kristianiaan valvomaan häntä."

Harald Brede tuumi hetken.

"Minä edellytän, että loppupäätelmäsi ovat oikeat", sanoi hän, "ne tuntuvat ainakin hyvin todenmukaisilta. Mutta kuinka voit selittää tuon naurettavan musiikin, pasuunansoittamisen ja bassoviulun poruuttamisen?"

"Jos ajattelet bassoviulusta tekemiämme löytöjä, niin on siinä kyllä selitystä."

"Tekemiämme löytöjä? Nehän supistuivat aikamoiseen annokseen merenpohjasavea, isoon kiveen ja joukkoon puupalasia."

"Kiven voimme jättää pois laskuista", sanoi Asbjörn Krag, "se on pantu sinne vain painolastiksi. Savi ei myöskään näyttele mitään osaa. Mutta puupalaset! Ne olivat verrattain suuret ja lisäksi maalatut samalla maalilla kuin hotellihuoneen seinät. Jopa väitti ovenvartija, kuten muistat, että hän tunsi panelin eräässä noista puupalasista. Minusta näyttää senvuoksi enemmän kuin luultavalta, että nämä puupalaset ovat aivan yksinkertaisesti sahatut itävaltalaisten huoneen seinästä -- juuri sen huoneen, joka on seinätyksin anarkistin huoneiston kanssa. Minua ei ihmetyttäisi, jos seinästä olisi sahattu pois kokonainen suuri kappale, niin että on aukko esim. vaatekaapin takana. Naisen huoneessa salaa aukon seinäpaperi, jota ei luonnollisesti ole otettu pois. Sillä tavalla voivat itävaltalaiset kuulla kaiken, mitä tapahtuu hänen huoneessaan ja kenties tunkeutua sinne sisälle, jos niin tarvittaisiin."

"Mutta kuinka he ovat voineet saada aukon seinään huomiota herättämättä?" virkkoi Harald Brede. "Heidänhän täytyi joka tapauksessa sahata, murtaa ja hakata aukkoa."

"Siinä meillä on juuri selitys tuohon naurettavaan musiikkiin, jota muutoin tämän jälkeen en pidä ollenkaan naurettavana. Vieväthän sekä torvi että bassoviulu korviasärkevällä melullaan miltei kuulon läheisyydessä olevilta. Mikäli ovenvartija on kertonut, on itävaltalaisilla sitäpaitsi mukanaan pieni rumpu, ja heidän tarkoituksensa oli varmaankin käyttää sitäkin. Eikö sinusta tunnu merkilliseltä, että molemmat herrat käyttävät vain niin meluavia soittokoneita?"

"Minä arvelen sen juuri osoittavan, etteivät kaikki ruuvit heidän päässään ole paikoillaan."

"Sitä se ei osoita, vaan molemmat herrat ovat käyttäneet soittokoneiden hirmuista melua ainoastaan vaimentaakseen ne äänet, joita he itse olivat pakotetut aikaansaamaan murtaessaan aukkoa seinään."

Harald Brede tuijotti virkaveljeensä ja huokasi.

"Näyttää siltä, kuin sinä sittenkin olisit oikeassa", sanoi hän.

"Lopuksi on rikkisahatusta seinästä tullut aivan liian paljon puupalasia. He eivät ole voineet piilottaa kaikkea huoneistoonsa eivätkä matkatavaroihinsa. He ovat aivan yksinkertaisesti olleet pakotettuja viemään pois rojua. Sen vuoksi he panivat kaikki nuo epämieluisat esineet ynnä kiven bassoviuluun ja heittivät ne yhdessä mereen. Siten onnistui heidän poistaa roju herättämättä ovenvartijan epäluuloja. -- Jos minun luuloni ovat oikeat", päätti Asbjörn Krag, "on kaunis neiti Rosa Brenner tullut tänne Kristianiaan jollekin salaperäiselle asialle. Ja kun hänen toverinsa Saksassa eivät voi luottaa häneen, ovat he lähettäneet kaksi vakoojaa -- itävaltalaiset -- valvomaan häntä. On siis selvää, että meidän tarkkaavaisuutemme täytyy kohdistua yhtä paljon itävaltalaisiin kuin tuohon viehättävään naiseen."

Molemmat salapoliisit palasivat poliisiasemalle.

Siellä he kohtasivat salapoliisipäällikön.

"No niin, oli hyvä, että tulitte", sanoi hän. "Katsokaahan, tässä on minulla uusi sähkösanoma."

Hän antoi sähkösanoman Asbjörn Kragille, joka luki:

"Prinssin matkaa Kristianiaan on kiirehditty. Hän matkustaa Norjan pääkaupunkiin huomenna iltapäiväjunassa. Huomaa _kirje_." --

"Siis matkasuunnitelman äkillinen muutos", sanoi Asbjörn Krag. "Se tuskin merkitsee muuta kuin että prinssi pelkää. Niin tekevät ruhtinaalliset henkilöt aina kun he epäilevät murhayritystä. No niin, nythän olemme jo päässeet selville prinssin vihollisista, niin että siihen nähden ei matkasuunnitelman muutto merkitse mitään."

Molemmat salapoliisit istuivat sen jälkeen puoli tuntia keskustellen tilanteesta, kun yht'äkkiä eräs konstaapeli uudelleen ilmoitti hotelli Europan ovenvartijan saapumisesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui tuo kunnon mies sisälle.

"Katsopas vain! Miten voivat kaunis neiti Brenner ja molemmat soittoaharrastavat itävaltalaiset?" kysyi Asbjörn Krag.

"Aivan erinomaisesti", vastasi ovenvartija. "Niin pian kuin neiti Brenner ja hänen veljensä olivat muuttaneet huoneisiinsa, huomautin minä itävaltalaisille, että heidän oli lopetettava soittonsa vastaiseksi. Elleivät he tahtoisi siihen tyytyä, olisi parasta, että molemmat heti muuttaisivat hotellista."

"Ja mitä he vastasivat? He eivät luonnollisesti tahtoneet muuttaa?"

"Eivät, he halusivat mieluummin jäädä paikoilleen. He olivat sovinnollisempia kuin luulinkaan. He sanoivat, että jos asian laita on niin, tahtoivat he mieluummin lopettaa harjoituksensa. Ja muuten, sanoi sihteeri, eivät he kuitenkaan voisi aloittaa uudelleen, ennenkuin viulun häiriintynyt sointisävy oli korjattu."

Harald Brede naurahti.

"Noissa anarkisteissa on ainakin huumoria", mutisi hän.

"Kuuluuko muuten mitään uutta?" kysyi Asbjörn Krag. "Minkä vaikutuksen olette saanut neiti Brenneristä ja hänen veljestään?"

"He ovat", lausui ovenvartija, joka selvästi tuumi, ettei ollenkaan voinut olla puhetta heidän sekoittamisestaan itävaltalaisiin puuhiin, -- "erinomaista ja rakastettavaa väkeä. Erittäinkin veli on hyvin kohtelias ja puhelias. Hän kysyi minulta miltei heti, oliko tilaisuutta lyhyihin, virkistäviin huvimatkoihin kaupungin ympäristössä, ja minä mainitsin silloin Krokklevenin ja näytin hänelle valokuvan kuninkaan näköalapaikasta. Hän tuli heti hyvin innostuneeksi ja kutsui kohta sisarensa.

"'Sinne meidän täytyy matkustaa', sanoi hän. 'Itse rakas Rosa voit valokuvasta nähdä miten kaunista siellä on.'