Part 1

Produced by Tapio Riikonen

PRINSSI JA KAUNIS NÄYTTELIJÄTÄR

Salapoliisikertomus

Kirj.

STEIN RIVERTON

Suomentanut

Julius Varmanen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

SISÄLLYS:

I. Muistopuhe ja kirje. II. Bassoviulu. III. Itävaltalaiset. IV. Kaunis anarkisti. V. Ensimmäiset turistit. VI. Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka. VII. Huvinäytelmä ruokasalissa. VIII. Prinssin vaunut. IX. Audienssi. X. Puhelimessa. XI. Ontuva saksalainen. XII. Mitä salapoliisi näki. XIII. Selvitys.

I

MUISTOPUHE JA KIRJE.

Harald Brede haukotteli.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Ei ollenkaan mitään", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä, kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag, selaillen sanomalehteä.

Oli aamupäivä. Molemmat etevät salapoliisit, jotka istuivat Kragin virkahuoneessa, olivat päättäneet "raataa koko kesän." Oli hiljaista, ei mitään tekemistä, tapahtui vain taskuvarkauksia ja tuollaista joutavaa. Ei yhtään arvoitusta, ei salaisuutta, ei rikosta -- ei edes nimetöntä kirjettä.

"Tämä on miltei sietämätöntä", sanoi Harald Brede haukotellen toistamiseen.

Viheriällä pöydällä hänen edessään oli sikin sokin joukko kirjeitä ja lattialla hänen jaloissaan mahtava pino vanhoja sanomalehtiä huolimattomasti päällekkäin heiteltyinä.

Harald Brede sytytti sikarin ja sanoi, että hän kaikesta huolimatta tahtoi mennä kaupungille, nähdä katuja ja ihmisiä -- ja tuntea tuulahduksen keväästä, joka juuri nyt oli todella tullut Kristianiaan. Sillä vuono oli peilikirkas ja vilisi jo valkoisia purjeita, ja Studenterrundenin puut olivat pukeutuneet vihreihin harsoihin ja levittivät ylt'ympäri vienoa keväistä tuoksua.

Asbjörn Krag ei vastannut, vaan ratisteli harmistuneena sanomalehteä.

"Kun ajattelen", sanoi Harald Brede, mennen samalla ikkunaan ja tirkistellen Yong-torille -- "kun ajattelen, mikä jännittävä ja mielenkiintoinen aika meillä oli silloin kun Thomas Busch toimiskeli tässä kaupungissa, niin mieltäni kaivelee tämä torkkuva elämä, jota meidän nyt täytyy viettää. Täällähän ei ole mitään, mihin tarttua. --"

"Sitä tulee kyllä, tulee kyllä", mutisi Asbjörn Krag.

"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti, mutta sen miehen ympärillä oli aina elämää ja liikettä. Oli synti, että hänen piti päättää päivänsä sillä tavalla."

"Niin", vastasi Asbjörn Krag, puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti. "Oikeastaan pitäisi minun kaupungin puolesta olla iloinen, että olemme päässeet siitä rikoksellisesta ainiaaksi, mutta oli miten oli, niin en voi olla huoahtamatta joka kerta kun ajattelen tuota vanhaa, kunniallista veijaria."

Harald Brede nauroi.

"Niin, rauha hänen muistollensa, -- sitä hän hyvin tarvitsee."

Asbjörn Krag jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut virkaveljensä äänekästä iloa:

"Me miehet", hän pani erikoisen painon sanalle miehet, "tunnemme kuitenkin lopuksi vissiä, omituista rakkautta pahimpia ja kiukkuisimpia vihollisiamme kohtaan. Etkö ole huomannut, miten vähän viha meidän elämässämme merkitsee. Kaksintaistelijat tervehtivät toisiaan, ennenkuin miekat kalskahtavat vastakkain, ja kun vastustaja on kuollut, laskee toinen taistelija miekkansa ja tervehtii uudelleen. Hän ei kumarra vain kuolleen vihollisensa edessä, vaan koko olemassaolon arvoituksen edessä. Pohjimmalta emme vihaa ihmisiä, vaan heidän pahoja tekojaan..."

"Anteeksi", lausui Harald Brede, "mutta se näyttää minusta olevan miltei samaa."

"Ei aivan", virkkoi Asbjörn Krag hetkisen perästä. "Meidän tulee ensinnäkin muistaa, ettei vielä kukaan ole vetänyt rajaa hyvän ja pahan välille. Vain yhteiskunnalliset lait ovat asettaneet rajamerkit yhteiskunnan suojaksi ja mukavuudeksi. Tämä luonnollisesti on oikein, koska yhteiskunnan on oltava yksilöä korkeammalla, ja sen vuoksi täytyy sinun ja minun yhteiskunnan edustajina käydä sotaa elämästä ja kuolemasta jokaista yksilöä vastaan, joka menee noiden rajojen ylitse."

"No niin?"

"Niin, meidän on kuitenkin muistettava, että on ihmisiä, jotka jo syntymästään saakka ovat joutuneet lain rajojen ulkopuolelle, onnettomia ihmisiä, jotka heti alusta alkaen ovat meidän luonnollisia vihollisiamme."

"Kenties... kenties", myönsi Harald Brede vetäen samalla syvin henkäyksin raikasta kevätilmaa keuhkoihinsa. "Kenties on!"

"Ei kenties... on varmasti. Ja nämä ihmiset ovat kaikista traagillisimpia. Me voimme heidän joukossaan tavata ihmisiä, joita voimme vain surkutella, ihmisiä, jotka olisivat saattaneet kohota korkealle, ellei heidän elämänsä olisi mennyt vinoon. Thomas Busch esimerkiksi. Mikäli miehuus ja nero vielä luetaan hyveisiin elämässä, oli Thomas Busch..."

"Hyvä ihminen kenties?" virkkoi Harald Brede hymyillen.

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.

"Niin, niin, saat kernaasti nauraa, ellet tahdo seurata ajatusjuoksuani. Hänen kohtalossaan oli tragiikkaa. Mitä olisikaan hän saanut aikaan, jos hän olisi työskennellyt kanssamme, sen sijaan että hän työskenteli meitä vastaan. Sen vuoksi, rakas Harald Brede, voimme kernaasti kaivata häntä. Hän ansaitsi paremman kohtalon kuin alinomaa joutua kynsiimme ja taas paeta lopuksi kuollakseen joutavassa rautatieonnettomuudessa."

"Niin... mikäli hän nyt todellakin kuoli."

Asbjörn Krag naurahti.

"Sen hän teki, tällä kertaa ei meidän tarvitse pelätä nenästä vetämistä. Ja vanha ystävämme Stein Riverton on itse piirtänyt viimeiset sanat hänen hautakiveensä: Rauha hänen muistollensa."

Harald Brede jätti paikkansa ikkunassa, asteli hitaasti edestakaisin huoneessa ja haukotteli kolmannen kerran.

"No niin", sanoi hän lopuksi, "tulokseksi keskustelustamme jää kuitenkin, että saan istua paikallani ja lihoa."

Asbjörn Krag nauroi sydämellisesti. Ensimmäisen kerran hän oli kuullut ystävänsä itse koskettelevan tätä arkaluontoista aihetta, josta toverit usein olivat tehneet viatonta pilaa.

"Rakas ystävä", sanoi hän samalla lyöden virkaveljeänsä olkapäähän, "siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi. Täällä on minulla jotakin, joka kenties voi olla sinusta mielenkiintoista."

Harald Brede tukahutti äkkiä neljännen haukotuksensa ja kumartui ystävänsä käsivarren yli. Asbjörn Krag oli sangen verkkaisesti ottanut povitaskustaan kirjeen. Kuori oli varustettu amerikkalaisilla postimerkeillä, ja salapoliisi aukaisi hitaasti sinisen, täyteenkirjoitetun kirjepaperin ja jatkoi:

"Se tuli juuri tänään. Se on ystävältäni ja virkatoveriltani James Cliffordilta, joka on New-Yorkin kelvollisimpia salapoliiseja. Tapasin hänet Amerikanmatkallani ja tulimme heti hyviksi ystäviksi. Clifford on tarmokkaimpia henkilöitä mitä tunnen, mutta laiska kirjeenkirjoittaja, ja ymmärsin heti, niin pian kuin näin hänen nimensä kirjeen alla, että vain ammattitoimet ovat voineet pakottaa kynän hänen vastahakoiseen käteensä..."

Salapoliisi vaikeni hetkeksi, ja Harald Brede kumartui innostuneena kirjettä katsomaan.

"No?" sanoi hän vihdoin.

Asbjörn Krag jatkoi:

"Otaksumiseni osoittautuikin oikeaksi. Kuulehan nyt, mitä oivallisella virkaveljellämme on ilmoitettavana."

Ja hän luki:

"Rakas Asbjörn Krag!

Ensinnäkin sydämellinen kiitos yhdessäolostamme New-Yorkissa, yhdessäolosta, jonka aina olen lukeva hauskimpiin muistoihini. Ei ollut ainoastaan harvinainen onni saada tavata niin älykästä ja kuuluisaa virkaveljeä..."

"No niin", keskeytti Asbjörn Krag hiukan hämillään, "hyppäämme alkulauseen yli, mutta täällä alempana on jotakin, joka mahdollisesti voi olla mielenkiintoista."

Ja hän jatkoi:

"Se että nyt otan vapauden kirjoittaa Teille, rakas virkaveli, johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että eräs kuuluisimmista ja pelätyimmistä rikoksellisistamme, Leo Carsten, kaksi päivää sitten pääsi murtautumaan ulos 'Mustasta tähdestä', mihin hänet oli suljettu odottamaan sähkötuolia. Todellakin onnistui Teidän, rakas virkaveljeni, kerran tehdä sama manööveri, ja Te olitte kyllin rakastettava ilmoittaaksenne minulle, kuinka siinä menettelitte. Miten Leo Carsten on toiminut, on minulle sitävastoin täydellinen arvoitus. Hiljaa ja jäljettömästi, kuten hänen tapansa on, on hän kadonnut ja lienee jo aikoja sitten pudistanut Amerikan tomut jaloistaan. Syy, minkä vuoksi tahdon ilmoittaa tästä Teille, on aivan yksinkertaisesti se, että me hyvällä syyllä epäilemme Leo Carstenin paenneen Norjaan. Norja on nimittäin hänen varsinainen isänmaansa, jos nyt ylipäänsä käy sanominen, että hänenlaisellaan kansainvälisellä rikoksellisella on isänmaata tahi edes halua omistaa sellainen. Leo Carsten on maailmankansalainen sormenpäitä myöten, enkä varmaankaan liioittele, kun väitän, että hän on vaarallisin rikollinen, joka viimeisellä vuosikymmenellä on esiintynyt. Hän näyttää osaavan kaikki, tietävän kaikki ja vielä enemmän: oikeassa silmänräpäyksessä käyttävän hyväkseen kaikkea rohkeasti ja julkeasti. Hän on sukkela kuin orava, vahva kuin karhu, viekas kuin kettu ja rohkea kuin leijona.

Kaikkialla on hänellä ystäviä ja suosijoita, jotka mieluummin menisivät hänen puolestaan kuolemaan kuin pettäisivät hänet.

Sillä Leo Carstenilla on kolme ominaisuutta, jotka roistoväen silmissä tekevät hänen vastustamattomaksi: hän kostaa julmasti ja henkilöön katsomatta, jos joku häntä vastustaa, hän ei petä väkeään, jos he hänen tähtensä joutuvat onnettomuuteen, ja ennen kaikkea hän tuhlaa kultaa kuin ruhtinas.

Ylt'ympäri Europan pääkaupungeissa on hän toiminut: Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä, Pietarissa, Wienissä ja Madridissa, kunnes hän kunnioitti Amerikkaa korkealla läsnäolollaan. Hänen kepposensa eivät ole tavallisia rikoksia, ne ovat taidetekoja, näytelmiä, älykkäästi ajateltuja ja mestarillisesti näyttämölle asetettuja. Mikä näytelmäkirjailija hänessä onkaan mennyt hukkaan! Sen ohessa hän näyttelee kuin vain harvat. Kaikissa mahdollisissa hahmoissa on hän esiintynyt ja viime vaalitaistelussa hän teki todellakin tasavaltalaisille ruman kepposen esiintymällä eräässä tilaisuudessa Theodor Rooseveltina ja pitämällä tulisen puheen sekä senjälkeen ryöstämällä vieraanvaraisen isäntänsä kassakaapin. Samalla oli entisen presidentin juna pysäytetty erään pienen rautatieaseman sivuraiteille ja asema huolellisesti eristetty kaikesta sähkösanomayhteydestä ulkomaailman kanssa. Asia kyllä saatiin selville ja painettiin villaisella, mutta siitä huolimatta sitä siellä täällä käytettiin vaalitaistelutarkoitukseen. Että Leo Carsten on mennyt Europaan, siitä olemme miltei vakuutetut. Luulemme näet saaneemme selville, että hän oli matkustanut 'Oceanicilla', ja olimme sen vuoksi miltei varmat hänen kiinnijoutumisestaan. Lähetimme langattomalla sähkösanoman kapteenille ja käskimme häntä toimeenpanemaan perusteellisen tutkinnon kaikkiin matkustajiin nähden. Kahdeksan tunnin perästä saimme kuitenkin vastauksen: Carsten ei ole laivalla. Se seikka, että hän mahdollisesti on ajatellut tehdä 'visiitin' entiseen isänmaahansa, on todellakin vain arvelua, mutta luulen olevani varma siitä, että hän monista syistä nykyisin välttää vanhoja toimintakeskuksiaan. Joka tapauksessa olen tahtonut varoittaa Teitä, rakas virkaveljeni.

Jos Te kysyisitte minulta hänen ulkonäköään, niin minä luultavasti joutuisin neuvottomaksi, sillä hänen ulkomuotonsa vaihtelee kuin huhtikuun ilma. Itse olen yksi niitä harvoja, joiden oikeudenkäynnin aikana on onnistunut vilahdukselta nähdä Leo Carstenin 'siviilinaama'. Minun täytyy tunnustaa, että hämmästyin, sillä sileämpää ja jokapäiväisempää ulkonäköä on tuskin yksinkertaisimmalla ravintolatarjoilijalla. Hän on keskikokoinen, jäntevä, kasvot soikeat, puoleksi germaanin, puoleksi etelämaalaisen. Tukka on musta ja lyhyeksileikattu; ihmeelliset ovat ainoastaan silmät, jotka loistavat kuin mustat timantit ja joskus voivat hehkua kuin kissan silmät pimeässä.

Lähetän tässä piirustuksen, minkä 'New York Heraldin' piirtäjä samassa tilaisuudessa teki kuuluisasta rikoksellisesta. Se on todellinen, pieni mestariteos, hetken innostuksessa syntynyt, ja vain kaipauksella siitä eroan. Se puhuu paljon voimakkaammin kuin mitä minä jäykillä sanoilla voin ilmaista...

Vastaanottakaa sydämelliset terveiseni, rakas virkaveli. Jos kohtalo soisi Teidän toimittaa tuo uskalias rikoksellinen häntä odottavalle kunniaistuimelle: sähkötuoliin, ei kukaan olisi iloisempi kuin Teidän

uskollinen James Clifford."

Kun salapoliisi oli lopettanut lukemisen, olivat molemmat ystävykset hetkisen hiljaa ja Krag katseli hymyillen Harald Breden tarmokkaita ja ällistyneitä kasvoja. Sen jälkeen tarttui hän ääneti vielä kerran kirjekuoreen ja veti siitä kokoontaitetun lyijykynäpiirustuksen. Hän pani sen eteensä pöydälle, ja molemmat poliisimiehet kumartuivat katsomaan amerikkalaisen sanomalehtimiehen mestariteosta.

James Clifford oli oikeassa. Tuo yksinkertainen piirustus ansaitsi todellakin sen ylistävän mainesanan, minkä amerikkalainen salapoliisi oli sille antanut, ja Asbjörn Krag oli ensisilmäyksellä näkevinään Leo Carstenin yhtä ilmielävänä kuin tämä olisi seisonut hänen edessään. Rohkeapiirteinen, soikea pää miltei lapsellisine kasvoineen. Puoliavoimet huulet paljastivat valkoisen hammasrivin, musta tukka ympäröi matalaa, kaunismuotoista otsaa, mutta mustat, levottomat silmät muodostivat ihmeellisen vastakohdan kasvojen pehmeille piirteille, antaen Cliffordin ulkomuodolle niin erikoisen sävyn, että Asbjörn Krag tunsi pelkästään tämän piirustuksen avulla voivansa keksiä hänet tuhansien joukosta.

II.

BASSOVIULU.

Harald Brede nousi ensiksi paikaltaan.

"Kyllä", sanoi hän, "kaikki tämä oli hyvin mielenkiintoista, mutta en käsitä, että siitä voi olla meille apua."

"Mitä tahdot sanoa?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän huolellisesti kääri kokoon kirjeen ja piirustuksen ja pani ne takaisin lompakkoonsa.

"Tahdon sanoa", jatkoi Harald Brede, "että tuo erittäin oivallinen herra Carsten kaiken todennäköisyyden mukaan ei ole auttava meitä kuluttamaan tätä ikävää aikaa. Mies, jolla on maailma toimintakenttänään, ei luultavasti asetu tähän maailman kolkkaan. Onhan se vain yksi mahdollisuus miljoonista muista ja..."

Harald Brede kohautti olkapäitään.

"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag, "en minäkään olisi kiinnittänyt erikoisen suurta huomiota juttuun, ellei olisi tullut toista tiedonantoa."

Harald Brede teki voimakkaan liikkeen.

"Mitä sanot, uusi kirjekö?"

"Ei, sähkösanoma. Katsohan tänne! Se tuli miltei yht'aikaa kuin kirje."

Krag vetäisi taskustaan esille kokoonrypistetyn sähkösanoman ja suoristi sen.

Se kuului;

"Olkaa varuillanne. On syytä epäluuloihin.

J.C."

Harald Breden silmät suurenivat.

"Kyllähän", jatkoi Asbjörn Krag, "nämä oraakkelimaiset sanat eivät sano juuri paljoa. Mutta tunnen Cliffordin ja tiedän, että hän on mies, joka harvoin liioittelee. Kun hän on poikennut niin paljon tavoistaan, että on lähettänyt sekä kirjeen että sähkösanoman, niin on hänellä myös pätevät syyt siihen."

Hän rypisti sähkösanoman jälleen kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

"No niin", jatkoi hän sitten, "on vain yksi, joka voi antaa vastauksen."

"Ja se on?"

"Aika, rakas ystävä", huomautti Asbjörn Krag hyväntuulisena.

"Ja mitä ajattelet tehdä?"

"Mahdollisesti kävelyretken kauniissa kevätilmassa, jos sinä tahdot tulla mukaan."

"Mutta", jatkoi Harald Brede, ajatuksissaan kynsien korvantaustaansa, "eikö kuitenkin olisi varminta asettaa muutamia ylimääräisiä vahteja rautatieasemalle ja laivasilloille?"

Asbjörn Krag naurahti sydämellisesti.

"Ei, rakas ystäväni, mitä sinä ajattelet", sanoi hän leikillisesti. "Sinulla oli äsken muutamia täysin oikeita vastaväitteitä, jotka tekivät epäilyksenalaiseksi kuuluisan vieraan tänne tulon. Ja sinä olet kuitenkin mielikuvituksen mies... mutta nuo muut!" Krag kohautti olkapäitään. "Luuletko, että minä asettuisin alttiiksi vaaralle tulla nauretuksi vasten kasvoja. Ei, tällä kertaa saamme tyytyä olemaan vailla seikkailuja."

Harald Brede nyökkäsi miettivästi.

"Mutta", lausui Asbjörn Krag äkkiä, "jättäkäämme koko juttu syrjään. Puhuimme uutisista. Minä olen kertonut omani, nyt on sinun vuorosi. Onko sinulla mitään sydämelläsi?"

"Ei, ei mitään... Kyllä, tosiaankin, taskuvarkaus eilen illalla. Varomaton nainen menetti tungoksessa laukkunsa ja siinä olleet 17 kruunua 20 äyriä."

"Ajattelepas miten mielenkiintoista!"

"Muutoin olemme jo saaneet varkaan kiinni. Kolmentoistavuotias katupoika. Hänet on lähetetty kasvatuslaitokseen."

"Ajattelehan, niin hirveän mielenkiintoista."

Harald Brede haukotteli vieläkin kerran.

"Ei", sanoi hän, "nyt luulen, että minä seuraan sinun neuvoasi ja teen kävelyretken auringonpaisteessa. On ihana kevätilma."

Hän oli jo pannut kätensä ovenripaan, kun virkatoverinsa huudahdus äkkiä pidätti hänet.

Harald Brede kääntyi.

"Halloo", huudahti Asbjörn Krag pää melkein sanomalehden peitossa, "sehän on merkillistä."

"Mikä niin merkillistä?"

"Eräs ilmoitus", vastasi Krag, "jonka nyt olen nähnyt kolmena päivänä peräkkäin."

"Niin, mutta olenkin nähnyt, että sinä useampia päiviä peräkkäin olet istunut ja leikellyt sanomalehdistä epäiltäviä ilmoituksia voimatta löytää pienintäkään lähtökohtaa, mistä aloittaa."

"No niin, mutta tämä on oikein merkillistä."

"Mitä se siis on?"

"Ilmoitus jostakin löydetystä bassoviulusta."

"Kas, eihän tuo ole niin omituista, rakas virkaveli, tässä eräänä päivänä havaitsin minä ilmoituksen kadonneesta lyhtypatsaasta."

"Mutta tämä ilmoitus on ollut lehdessä kolmena päivänä peräkkäin ja nyt on bassoviulu löydetty -- merestä. Näyttää siltä, kuin se olisi tarttunut ankkuriin ja sen mukana vedetty ylös."

Harald Brede istuutui jälleen ja otti sikarin suustaan.

"Sallihan minun kuulla mitä ilmoitus sisältää", sanoi hän, "onhan mahdollista, että siinä piilee jotakin."

Asbjörn Krag luki:

"Melkein uusi hieman hiekkautunut bassoviulu on löydetty merestä Vippetangenin luona. Voidaan periä Pedersenin laivakonttorista, Iso Rantakatu."

Harald Brede naurahti.

"Mutta sehän on täysin naurettavaa", sanoi hän, "sehän kuulostaa salakähmäiseltä."

"Ilmoitus on, kuten sanottu, ollut kolmena päivänä peräkkäin. Näyttää siltä, kuin ei kukaan tahtoisi ilmoittautua omistajaksi."

Asbjörn Krag otti puhelinluettelon ja etsi siitä Pedersenin numeron.

Hän tapasi Pedersenin itsensä puhelimessa. Krag esittelihe ja kysyi häneltä, miten oli tuon kummallisen löydön laita.

"Niin, olen yhtä kummastunut kuin tekin", vastasi laivatarpeidenkauppias, "en todellakaan tiedä, mitä minun on tehtävä bassoviululle. Tahtoisin mielelläni päästä siitä, sillä se on iso kapine, sanon, ja se on vain tiellä liikehuoneessani."

"Kuinka sen löysitte?" kysyi salapoliisi.

"Höyrylaiva Liverpoolin miehistö löysi sen. Kun he haalasivat ylös ankkuriköyttä, seurasi bassoviulu mukana. He jättivät sen minulle, koska heidän oli lähdettävä matkalle samana päivänä."

"Oliko se meren pohjassa?"

"Kyllä se oli varmasti pohjassa. Se on ylt'yleensä pohjasaven tahraama."

"Mutta luulisi kuitenkin, että bassoviulun pitäisi uida pinnalla kuin korkki."

"Niin kyllä tavallisen bassoviulun. Mutta tämä on aivan epätavallinen."

"Mitä suvaitsette sanoa? Mitä se merkitsee? Epätavallinen bassoviulu!"

"Niin, se on raskas. Sitä ei juuri jaksa nostaa."

"Kenties se on tehty jostakin kovasta puulajista?"

"Ei, sen sisässä on jotakin."

"Onko jotakin sisässä?"

"Kyllä, koska se kolisee, kun sitä ravistelee."

"Te saatte lähettää bassoviulun löytötavaravarastoon", sanoi Asbjörn Krag, "niin tulemme tutkimaan sitä lähemmin."

"Sydämellisellä mielihyvällä. Siten pääsemme vapaaksi siitä hirviöstä. Minä annan heti kuljettaa sen rattailla pois."

"_Kuljettaa rattailla?_ Onko se niin painava, ettei sitä voi kantaa?"

"Suuri ja vahva mies voisi mahdollisesti kantaa sen, mutta minun juoksupoikani ei siihen mitenkään pysty."

"Hyvä, tuleepa olemaan hauska saada tarkastaa vähän lähemmin tuota merkillistä bassoviulua", sanoi Krag.

"Neljännestunnin kuluttua se on poliisiasemalla. Hyvästi."

Puhelinkeskustelu päättyi.

Asbjörn Krag kääntyi Harald Breden puoleen.

"No, mitä sanot?" lausui hän.

"Juttu näyttää kieltämättä merkilliseltä."

"Niin", vastasi Asbjörn Krag, "ja kaikkein merkillisintä on, että kauppias sanoi bassoviulun sisässä olevan jotakin."

III.

ITÄVALTALAISET.

Molemmat salapoliisit odottivat suurella jännityksellä bassoviulua, vaikk'ei kumpikaan heistä voinut olla ajattelematta, että tilanne oli hiukan koomillinen.

"Siinä se on", virkkoi äkkiä Harald Brede, joka oli seisonut ikkunan vieressä ja uteliaana tirkistellyt kadulle.

Eräs poika toi kärryillä bassoviulua.

Asbjörn Krag antoi parille konstaapelille määräyksen kantaa viulun salapoliisikonttoriin.

Oli sangen hupaista nähdä kahden konstaapelin retuuttavan esinettä, jonka soittajat tavallisesti kantavat kainalossaan. Viulu asetettiin lattialle, ja Harald Brede koetti sitä nostaa.

"Niin, kyllä jaksan sitä kantaa", sanoi hän, "mutta tuhat tulimmaista, miten raskas se on."

Niin pian kuin viulua liikutettiin, kolisi sen sisällä jokin raskas esine.

Liitospaikat olivat vielä kuivan saven peitossa, mutta muutoin oli viulu täysin vahingoittumaton. Ankkurin mukana oli se noussut tasaisesti ja hiljalleen vedenpintaan.

Kaikki kielet olivat ehjät. Asbjörn Krag näppäsi niitä, jolloin niistä lähti vääriä ja teräviä säveliä.

Läsnäolevat konstaapelit hymyilivät. He eivät olleet milloinkaan edes ajatelleet mahdollisuutta, että sellainen esine voisi löytyä meren pohjasta.

Niin pian kuin Asbjörn Krag ja Harald Brede olivat jääneet kahden kesken, haki edellinen murtoraudan työkalukaapistaan.

Heidän täytyi sahata pari minuuttia, ennenkuin saivat kannen irti.

Soittokoneen sisällys oli sangen hämmästyttävä.

Ensin nostivat he sieltä suuren kiven. Se oli ilmeisesti pantu sinne, jotta viulu pikemmin uppoaisi.

Sitten he saivat käsiinsä muutamia neliskulmaisia puupalasia.

Ne olivat toiselta puolen maalatut. Ei kumpikaan salapoliiseista voinut ymmärtää, mihin niitä oli käytetty. Ne näyttivät eniten jostakin seinästä sahatuilta.

Edelleen löysivät he koko joukon rojua, halonkappaleita y.m.s., mikä kaikki oli saven peitossa samoinkuin koko viulun sisus.

Kun salapoliisit olivat tyhjentäneet viulun sisustan ja panneet löydetyt esineet eräälle tuolille, nousivat he pystyyn ja katsoivat toisiinsa.

Ensin puhkesi aina iloinen Harald Brede leveään nauruun.

Sen perästä alkoi Asbjörn Krag nauraa. Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.

"Kuitenkaan tämä ei ole yksinomaan naurettavaa. Selvästi piilee tässä jotakin."

"Joka tapauksessa en käsitä mitä se voisi olla", vastasi Harald Brede. "Toivon, että se mies, joka heitti viulun mereen, olisi täällä. Silloin parissa minuutissa muutamin valituin sanoin opettaisin hänelle, miten tällaisia hienoja soittokoneita käsitellään."

Asbjörn Krag yritti vastata, kun äkillinen naputus ovelle keskeytti hänet.

Eräs alemmista virkamiehistä ilmoitti, että muuan mies seisoi ulkona ja halusi puhutella Asbjörn Kragia.

"Nimi?" kysyi Krag.

"Hän sanoi nimensä olevan Salvesen ja olevansa Hotelli Europan ovenvartija."

"Vai niin. Anna hänen tulla sisään."

"Ehkä hän tietää jotakin uutta", virkkoi Harald Brede silmäillen vihaisin katsein viulua, "sillä onhan kaikki tämä vain pilaa."

"Sitä en usko", vastasi Krag, "sillä kuten tiedät, olen hotellien suosiossa. Niin pian kuin vähänkin epäiltävää tapahtuu, kertovat ovenvartijat sen heti minulle. Tämä Salvesen on käynyt täällä monta kertaa, vaikka hänellä ei olekaan ollut mitään mielenkiintoista kerrottavana. Mutta saammepa nähdä. Tässähän mies on."

Ovenvartija Salvesen astui sisälle syvään kumartaen. Hän pysähtyi ovelle kultareunainen lakkinsa kädessään.

"No", kysyi Asbjörn Krag, "mikä tuo teidät tänään tänne?"

Ovenvartija, joka hetken merkityksen tähden oli hyvin salaperäisen näköinen, aikoi juuri ruveta selittämään asiaansa, kun hän nähdessään kiillotetun viulun äkkiä silminnähtävästi muuttui.

Hän pudotti univormulakkinsa lattialle ja alkoi tuijottaa viuluun, ikäänkuin se olisi ollut joku merkillinen eläin.