Chapter 2

VAIMO. Niin, tuota, en tiedä varmaan olisiko siinä nyt 5 tai 10 markkaa; sillä Liisa kirjoitti -- se on nimittäin Liisa Laamaselta, tuo ravintolan entinen steeterska, jos hänet tunsitte, ja joka nyt on Pietarissa palveluksessa erään herran luona, joka kuuluu olevan kolmas mies keisarista. Niin, Liisa kirjoitti että ensi kerralla lähettää hän vaan pienemmän summan, sillä kurssin ovat hupsut panneet niin huonoksi, ettei rahaa saa kiskomallakaan. Mutta jos siinä on enemmänkin, niin sama se, kyllä minä nekin korjaan, jos vaan --

POSTINHOITAJA. No, osaatko sinä kirjoittaa?

VAIMO. Kirjoittaa? Ei, hyvä herra postimestari, ei se tämmöiseltä vanhalta ihmiseltä enää tahdo luistaa. Opetettiinhan sitä minullekin ennen maailmassa, ja osasinhan minä kerran nimeänikin töhrätä, mutta siitä on jo niin monta vuotta, ettei -- --

POSTINHOITAJA. Niin no, siinä tapauksessa sinun täytyy hankkia tänne joku henkilö, joka kuittaa sinun puolestasi; muuten sinä et tuota kirjettä voi saada.

VAIMO. Voi, voi, mistä minä nyt semmoisen osaan löytää? Olkaa hyvä, herra postimestari, minä rukoilen nöyrimmästi, olkaa hyvä ja kirjoittakaa minun edestäni!

POSTINHOITAJA. En minä sitä saa tehdä, laki sen kieltää.

VAIMO. Vai niin! Vai laki kieltää! (Kääntyy kirjuriin) Mutta eikös tämä teidän kisällinne voisi?

KIRJURI. Kisälli! Hanki paikalla kirjoittajamies, äläkä puhu tuhmuuksia!

VAIMO. Suokaa anteeksi! Kyllähän minä mielelläni hankkisin, mutta kun en tunne koko kaupungissa muita kuin ruununvoudin Kalle-rengin, joka istuu vankilassa vekselin väärentämisestä... No, tuopa oli ikävätä! Mitäs nyt on tehtävänä! Kuulkaapas, onko tuo kirjoittaminen sitten niin tarpeellinen? Eikö -- --?

POSTINHOITAJA. Johan sinä kuulit, ett'et sitä ilman kuittia voi saada, sen räpäkkö!

VAIMO. Jahah, kyllä! No, mikäs tässä muu auttaa sitten. Antakaahan tänne, niin koetan, muistaisinko vielä, kuinka noita koukeroita piirustellaan. Mitäs sitä kirjoitetaan?

POSTINHOITAJA. Kirjoita nimes tähän lappuun -- täss' on kynä.

VAIMO. Jahah, kunhan nyt vaan tuota alkua muistaisin, niin kyllähän sitten loput -- (Kirjoittaa ja mutisee itsekseen) Niin ensin tuo viiva noin -- sitten tuo noin -- ja a sanoo a -- _ärrä_ -- i -- kas niin --

POSTINHOITAJA. Näytäppäs tänne! Mitä sinä sinne oikeastaan kirjoitat?

VAIMO. Nimeni, niinkuin herra postimestari --

POSTINHOITAJA. Onko nimesi Maria myöskin?

VAIMO. Onhan se.

POSTINHOITAJA. Maria Evastiina Antikainen?

VAIMO. Eikö mitä; minä olen Maria Minkkinen.

POSTINHOITAJA. Maria Minkkinen?! Oletko hullu? Juurihan sanoit olevasi Evastiina Antikainen?

VAIMO. E-e -- en suinkaan -- enhän minä sitä ole sanonut --

POSTINHOITAJA. No, miksi sinä sitten tulit sen kirjeen noutamaan? Onko sinulla mikään oikeus siihen? Onko sulla valtakirja, häh?

VAIMO. Ei -- eihän minulla --

POSTINHOITAJA (jatkaen): Ja tiedätkös, mikä edesvastaus tuommoisesta on? Jos tekisin oikein, niin hakisin poliisin ja antaisin viedä sinun putkaan, että siellä saisit miettiä, mitä se on virkamiestä sillä tapaa --

VAIMO. Voi voi, hyvä herra postimestari, antakaa anteeksi! Se on Evastiinan syy! Kun hän näki minun tulevan kaupunkiin, huusi hän perästäni: »Kuuleppas, Mari, sieppaapas samassa pois tuo rahakirje postista, niin saat kahvikupin ja viinaryypyn, kun tulet takaisin!» -- niin että enhän minä tiennyt muuta kuin --

POSTINHOITAJA. Pois, tuoss' on ovi! Äläkä näytä naamaasi täällä vast'edes, muista se, mokoma!

VAIMO. Kyllä, kyllä -- (Mennessään) Jeesus, tuommoista äkäpussia, joka aivan kuoliaaksi säikäyttää!

POSTINHOITAJA. Katsos, noin hän nyt pilasi tuon kuitin. No, kaikenlaisia harmia sitä pitää olemankin!

(Juo lasin vettä). Postiljooni (kuorsaa).

POSTINHOITAJA (huutaa täyttä kurkkua): Lundqvist, sinä riivattu mies! Jos et sinä pysy valveilla, niin minä, niin totta kuin elän, annan sinulle rangaistusreissun ja kirjoitan posti-tirehtöörille, että sinä olet suuri juoppo ja että --

POSTILJOONI. E-e-enhän minä. Pidin vaan silmäni kiinni, kun tuo päivän paiste niin kovasti -- --

(Vasemmanpuolista ovea avataan taas).

POSTINHOITAJA. Minä tulen, minä tulen. (Kirjurille) Menen vähän tuonne sisään. Jos tarvitaan, niin tulkaa hakemaan!

(Menee).

KIRJURI. Jahah, kyllä minä --. Hyvä että hän meni, niin saan olla rauhassa, sillä kovin tuntuu nyt mieleni raskaalta. -- Niin, kyllä se nyt taitaa olla loppu minun ja Helmin välillä, ja eihän se kumma olisikaan, kun häntä niin pahasti loukkasin. Miksi en voinutkaan paremmin hillitä itseäni? Sillä jos hän olisikin kihloissa luutnantin kanssa, niin syytönhän hän on siihen, kun minä en koskaan ole rohjennut puhua suutani puhtaaksi. Niin, aika pöllö olin, se on vissi! Mutta olemmehan tuttuja jo lapsuudesta saakka, ja pitäisihän Helmin jokseenkin tietää minkälaisia tunteita minulla on häntä kohtaan. Saakeli soikoon! Jos vaan varmaan tietäisin, mitä tuo kirje tuossa sisältää, niin antaisin mielelläni vaikka koko vuosipalkkani! -- Mutta katsoppas, eikö hän unhottanut tuonne hansikkaansa? Aivan oikein, hänen se onkin. Ah, kuinka hieno ja pehmoinen se on! Mikä vieno tuoksu siitä lähtee! Ja kuinka suloisesti se hänestä muistuttaa! Ja hän, hän siis nyt olisi minulta ijäksi kadonnut -- tullut toisen omaksi! Ei, se on mahdotonta, minä en voi sitä ajatellakaan, en, vaikka kuinka koettaisin!

ERÄS POIKA. Antakaa minulle kahdenkymmenen pennin merkkejä markan edestä.

KIRJURI (omissa ajatuksissaan): En, ennenkuin näen sen omilla silmilläni, tahi kuulen sen häneltä itseltään, sillä --

POIKA (kovemmin): Tämän edestä 20 pennin merkkejä!

KIRJURI (kuin edellä): Sillä niin kummalliselta, niin kaikin puolin oudolta tuntuu minusta, että hän ottaisi -- --

POIKA (huutaa): Markan edestä 20 pennin merkkejä!

KIRJURI (säikähtyen): Ole huutamatta, hunsvotti!

(Antaa pojalle postimerkkejä).

POIKA. Kiitos! Morjesta vaan!

(Katoo).

KIRJURI. Niin, oudoltahan se tuntuu, se on totta, mutta kuinka selittää tuota kirjettä tuossa? Sillä mistä muusta kuin rakkauden asioista nuori tyttö voi kirjoittaa nuorelle miehelle! Niin, kuta kauemmin tuota ajattelen, sitä enemmän vaan pääni siitä pyörälle käypi.

NEITI EUFROSYNE (pistää päänsä sisään peräovesta): Herra postimestari! -- herra sihteeri! minä saan ilmoittaa teille jotakin: posti tulee, posti tulee!

KIRJURI (välinpitämättömästi): Vai niin --

NEITI. Niin, se on vielä hyvin kaukana -- tuolla Jyrkkämäen kohdalla vasta kuuluu kello -- mutta se tulee semmoista hirmuista vauhtia, että kyllä se tuossa tuokiossa on täällä. Mutta missä postimestari itse on?

KIRJURI. Missä lienee.

NEITI. Vai niin, mutta kuulihan sihteeri että hän lupasi antaa minulle tuon paketin heti postin tultua? Eikö totta, kuulihan sihteeri sen --?

KIRJURI (kärsimättömästi): No, kyllä --

NEITI. Niin, että jos hän rupeisi kronglaamaan, eikä tahtoisikaan sitä antaa, niin te voitte muistuttaa häntä tuosta hänen lupauksestaan ja puhua minun puolestani. (Kiekailevasti) _Tahdotteko_ sitä -- _tahdotteko_ puhua puolestani, herra sihteeri --?

KIRJURI. Mitä minä --

NEITI. Ei, vastatkaa nyt! Tahdotteko puollustaa minua, jos postimestari panisi vastaan? Minä olisin teille sitten niin _äärettömästi_ kiitollinen. Tahdotteko sitä, sanokaa -- sillä se olisi niin sanomattomasti _tärkeää_ --

KIRJURI (ärjäsee): Menkää hiiteen! Minä en viitsi lorujanne kuunnella!

NEITI. Fyy! Mitä se on? Kuka sillä tapaa yleisöä kohtelee? Minä kirjoitan tästä sanomalehtiin, niin saatte nähdä, mitä siitä seuraa! Fyy, semmoista raakuutta! Fyy!

(Katoo).

KIRJURI. Kirjoita vaikka keisarille, minä en siitä välitä! Niin, minä en enää välitä! Niin, minä en enää välitä koko maailmasta. Jos olisi minulla tässä myrkkyä, niin pistäisin suuhuni, että pääsisin tästä elämästä. Hoh hoo sentään!

HELMI (tulee).

KIRJURI. Ah, mitä näen minä! Hän!

HELMI (kylmästi ja lyhyesti) Taisin unhottaa tänne hansikkaani? Onko se täällä?

KIRJURI. Hansikkasi? En tiedä varmaan; en minä ole sitä nähnyt --

HELMI. Vai niin, sitten minä olen pudottanut sen muualle --

(Aikoo mennä).

KIRJURI. Ei, kuule, kyllä se täällä onkin --

HELMI. No, mitä sinä sitten valehtelet! Anna se tänne!

KIRJURI. Minä aioin sen pitää vaan siksi kun olisin tavannut sinua mutta --

HELMI. Joutavata! Anna se tänne vaan!

(Ottaa sen ja aikoo mennä).

KIRJURI. Älähän -- kuulehan --!

HELMI. Ei ole aikaa.

KIRJURI. Helmi, yksi sana vaan --!

HELMI. En jouda.

KIRJURI. Yksi ainoa sana vaan!

HELMI (pysähtyy): No, mitä nyt sitten?

KIRJURI. Tuota -- hm -- minä taisin vähän loukata sinua tässä äsken.

HELMI. Niin, vieläkö kehtaat siitä puhua! Milloinka minä olen sinun edessäsi koketteerannut? Sano se, ole niin hyvä!

KIRJURI. Et milloinkaan, se on totta --

HELMI. Ja olenko minä muille koketteerannut sitten, mitä? Ei, sanokoot minusta mitä tahansa, mutta koketti en ole, sen tiedän varmaan.

KIRJURI. No, koeta nyt unhottaa nuo pahat sanat. Mutta kun tekee semmoisen äkkiarvaamattoman huomion, minkä minä vastikään, niin -- --

(Vaikenee).

HELMI. Minkä huomion? Sinä puhut arvoituksilla.

KIRJURI. Ei se mitään ollut. Ja mitä siitä enää on puhumistakaan. Voimmehan sentään olla ystäviä, yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin -- eikö niin?

HELMI. Sinä olet todellakin kummallinen! Ovatko kenties ihmiset kertoneet sinulle jotain pahaa minusta --?

KIRJURI. Ei suinkaan, toista se on. Mutta en minä sitä nyt tällä kertaa voi selittää --

HELMI. No, parasta se taitaa ollakin. Toimita nyt humöörisi hauskemmalle kannalle ja muista, ett'et unhota pois postista tuota kirjettä luutnantti Saabelhjelmille! Se on tärkeä kirje.

KIRJURI (kylmästi): Jahah, kyllä! (Häneen katsomatta) Vai on se niin tärkeä?

HELMI. Se on tietty. Se on karhumakirje meidän puodista, oikein ankara lisäksi.

KIRJURI. Mitä?! Karhumakirje?

HELMI. Niin, kahdestakymmenestä hansikkaparista, jotka herra kauniisti jätti maksamatta, kun hän täältä matkusti, Luuli kai pääsevänsä velastaan sillä tavoin että välistä minua hienosteli, mutta eipä onnistunutkaan; sillä pappa käski minun kirjoittamaan, että jos ei rahaa heti tule, niin jätetään ne uloshaettavaksi. Saa nähdä nyt, mitä tuo hieno sotaherra siihen vastaa.

KIRJURI. Onko se mahdollista? Sinä et siis -- sinä et siis olekaan -- --?

HELMI. Mitä?

KIRJURI. Et siis olekaan kihloissa?

HELMI. Kihloissa!? Minä?

KIRJURI. Niin, tuon luutnantin kanssa?

HELMI. Luutnantin kanssa?! Oletko sinä aivan --?

KIRJURI. Siinä ei siis ollutkaan perää! (Ottaa häntä kädestä) Helmi! Kultaseni --!

HELMI (irroittaa itsensä) Herra Jumala, mitä nyt!

KIRJURI. Helmi! Sinä tunnet minun; me olemme lapsuuden toveria. Olisiko se mahdollista, että, jos kysyisin sinulta -- jos sinä --?

HELMI. Herra jestan, laske minut -- laske minut --!

KIRJURI (jatkaen): Niin, jos kysyisin sinulta, pidätkö minusta sen verran -- luotatko minuun niin paljon, että uskaltaisit -- että tahtoisit --?

HELMI. Olethan sinä ihan vimmattu --! Tässä kaikkein kuullen --! Laske -- laske --!

KIRJURI. En, minä en sinua laske ennenkuin sinä sanot, rakastatko minua?

HELMI. No, Janne, mitä se nyt on? Päästä minut -- päästä paikalla --!

KIRJURI. Sano ensin, tahdotko tulla omakseni!

HELMI. Voi, voi, päästä minut, päästä minut --

KIRJURI. Sano, tahdotko tulla omakseni?

HELMI. Tahdonhan, tahdonhan, mutta --

KIRJURI. Se on siis totta! Helmi! Morsiameni! Armahani!

(Suutelee häntä vaikka hän vastustelee).

HELMI. Etkö sinä sitä jo kauan ole huomannut? Luulin että se liiankin selvään olisi tullut näkyviin. Mutta mitä tuosta kumminkaan voi tulla, kun olemme niin köyhiä, ja kun sinun tulevaisuutesi on niin hämärä ja epävarma --

KIRJURI. Ei hätää, ei ollenkaan hätää; kyllä asiat itsestään selviävät, kun vähän odotamme. Pääasia on vaan, että rakastamme toisiamme ja että sinä olet minun oma, kiltti --

(Yrittää häntä suudella, mutta samassa kuorsaa postiljooni oikein kovasti ja monilla »rulaadeilla»).

HELMI. Taivas, mitä se oli?

KIRJURI. Lundqvist vaan. Ei se tee mitään -- älä mene!

HELMI. Minun täytyy, minun täytyy --

KIRJURI. Jäähän nyt hetkeksi! Yksi muisku -- yksi ainoa vaan!

HELMI. Ei nyt -- toinen kerta -- iltasella. Hyvästi!

(Katoo).

KIRJURI. Vai niin, nyt se siis on tehty, tuo jota niin kauan aikaa olen miettinyt. Vähän kummalliseltahan tuo tuntuu, mutta kuitenkin niin rauhalliselta, niin onnelliselta! Niin, nyt on minullakin joku, joka minusta pitää. Hei vaan, pois tieltä! Nyt on tämä poika kihloissa, hei!

(Postiljooni kuorsaa hiljaa tämän repliikin kestäessä).

KAUPPANEUVOS (astuu sisään. Hän tervehtii kohteliaasti, mutta kylmästi): Hyvää päivää! Voisinko saada tavata herra postimestaria?

KIRJURI. Jahah, kyllä, herra kauppaneuvos. (Menee ovelle) Jos postimestari olisi niin hyvä ja --

POSTINHOITAJA (sisältä muristen): Minä tulen, minä tulen.

KIRJURI. Olkaa hyvä ja istukaa, herra kauppaneuvos! Tässä olisi tuoli -- --

KAUPPANEUVOS. Kiitos! Älkää vaivatko itseänne!

(Jää seisomaan).

KIRJURI. Kaunis ilma tänään, kaunis ilma!

KAUPPANEUVOS. Onhan tuo satanut koko päivän?

KIRJURI (katsoo ikkunaan päin): Onko satanut? Kas, kun en huomannutkaan, kun luulin että --

POSTINHOITAJA (tulee sisään): No, mitä nyt? (Erikseen) Kauppaneuvos!

KAUPPANEUVOS. Herra postimestari, minä tulen tänne eräässä ikävässä asiassa. Noin puoli tuntia sitten lähetin tänne kirjeen, jota seurasi viisi markkaa, mutta rahoja ei otettu vastaan.

POSTINHOITAJA. Minä en ole velvollinen vaihtamaan.

KAUPPANEUVOS. Tuota uskon sen verran kuin se ansaitsee; mutta se ei olekaan pääasiani. Te olette epäkohteliaasti kohdellut minun palvelustyttöäni ja lisäksi hänen ja tämän nuoren herran kuullen haukkunut minua pässinpääksi ja lurjukseksi.

POSTINHOITAJA. Se -- se on valhe!

KAUPPANEUVOS (kirjurille): Te voitte sen todistaa. Eikö postimestari niin sanonut?

KIRJURI. En, enhän minä -- en minä kuullut --

KAUPPANEUVOS. No, kyllä tuosta kohta selkoa otetaan. Sillä asia on sitä vaikeata laatua, ett'en millään muotoa voi sitä jättää, minä kun olen pakoitettu tuosta kunnianloukkauksesta viemään teidät oikeuteen.

POSTINHOITAJA. Mitä? Oikeuteen? Se on sikamaista!

KAUPPANEUVOS. Minä myönnän teille kuitenkin yhden ehdon.

POSTINHOITAJA. Minä en huoli ehdoista --

KAUPPANEUVOS. Minä lausun sen kumminkin. Jos nimittäin tämän päivän kuluessa vieraiden miesten läsnäollessa pyydätte minulta anteeksi, niin --

POSTINHOITAJA. Minä en pyydä anteeksi, en kuuna päivänä, ei vaikka minut vietäisiin Siperiaan!

KAUPPANEUVOS. Niinkuin sanottu, minä odotan tämän päivän. Hyvästi! (Kirjurille) Hyvästi, herra!

(Menee).

POSTINHOITAJA. No, onko ennen mokomata kuultu! Vai kunnianloukkauksesta! Enhän minä ole hänestä mitään sanonut! Tuommoinen tukkijunkkari! Keinottelija! Varas!! Rosvo!!! Ryöväri!!! Huh, missä on vettä? Antakaa tänne lasi vettä, vettä -- pian!

KIRJURI. Tässä, kas tässä!

(Antaa hänelle läkkitolpon).

POSTINHOITAJA (yrittää juomaan): Oletteko järjeltänne, ihminen! Läkkiähän tämä on!

KIRJURI. Läkkiä! Anteeksi, Herran nimessä!

(Postikello kuuluu).

KIRJURI (juoksee ikkunaan): Kas tuossa tulee posti! Ja kolmella hevosella! Lundqvist, herää, herää!

POSTILJOONI. Mitä? Kuka minua huusi?

(Kaatuu lattialle).

POSTINHOITAJA. No, nyt on maailma mullin mallin! Sihteeri on tullut hulluksi, postiljooni makaa humalassa lattialla, ja posti tulee kolmella hevosella! Piru olkoon postimestarina, enkä minä!!

(Peräovi avataan selälleen, ja matkustavainen postiljooni sekä kaksi kyytimiestä kantaa laukkuja sisään. Lundqvist nousee ja auttaa heitä. Samassa tulvaa huoneeseen paljon muitakin ihmisiä, kirjeitä ja pakettia kädessä, niiden joukossa Kaupunginpalvelija, Reppunen, Talonpoikaisvaimo ja Neiti Eufrosyne. Yksi tahtoo ostaa postimerkkejä, toinen kysyy kirjettä, kolmas on saanut väärin takaisin, neljäs kysyy, mistä posti on tullut, viides pyytää vaihtamaan sadanmarkan setelin, ja Neiti Eufrosyne vaatii ulos pakettiaan. Postinhoitaja raapii päätään ja huutaa että »vasta tunnin päästä, vasta tunnin päästä» ja käskee postiljoonin ajamaan heidät ulos kaikki tyyni. Postiljoonit koettavat kyytimiesten avulla tyrkätä heitä ovea vastaan, mutta he panevat vastaan.

Neiti Eufrosyne pyytää vielä kerran pakettiaan: »Mutta kun postimestari lupasi -- kun se on niin tärkeä -- ja kun se sisältää aivan uudenaikaisen [salaperäisesti] tournyyrin.» Keskellä tätä melua laskeutuu esirippu, mutta Eufrosyne ehtii vielä huutamaan: »minun tournyyrini, minun tournyyrini!»)