Part 9

"Se on todellakin vahinko", sanoi eno Fritz, "että niin useat vanhat mestarit, maalarit, kuvanveistäjät ja arkkitehdit, niin vallan vähän ovat voineet tehdä herrain taidetuomarien mieliksi. Jos olisivat aavistaneet, joutuvansa kerran haukutuiksi matka-käsikirjoissa, niin kaiketi olisivat joko vaivanneet itseänsä vielä enemmän tahi --."

"Tahi?"

"Käyttäinneet mielin kielin sen-aikaisia arvostelijoita kohtaan, pyrkineet heidän ystävyyteensä ja ennen kaikkea uskoneet yhtä lujasti ja vakaasti kritikin kaikkivaltaisuutta kuin yleisön tyhmyyttä. Silloin olisi etevämpien käynyt paremmin, eikä keskinkertaisten niin hyvin".

"Minä toivon, ett'et minua lue tuohon tyhmään yleisöön?"

"Minä puhun vertauskuvallisesti vaan, Wilhelmina, sillä minä puhuu antiikin ajoista; meidän vuosisadalla semmoista tietysti ei tule kysymykseenkään. Nythän vallitsee sula oikeus, kadehtimattomuus, puoltamattomuus, tieto, ymmärtäväisyys ja hyvä päättämystaito, eikä mikään pahuus, kaupan-alaisuus eikä kavaluus. Jokainen on niin sivistynyt että hän kyllä tietää, tyhmyyden olevan lahjan jota ei saa väärinkäyttää!"

"Se on oikein. Ja tulevat sukupolvet vielä selittävät tätä meidän ideaalista, ihmisellistä aikakautta ansion mukaan."

"No mitenkäs muuten", vastasi eno Fritz.

Mitä minä olin luullut kultaiseksi seppeleeksi, oli, likeltä katsellessani, monilukuisia lamppuja, jotka, kultaisten haarain kantamina, palavat apostoli Pietarin muistoksi. Hänen hautansa on tään tabernakelin alla; ylähällä kohoaa kirkon kupulaki; kun siihen katsoo, ei voi ymmärtää, sen olevan niin mahdottoman korkean.

Täällä nä'in myös pronssi-kuvapatsaan: pyhä Pietari avaiminensa; kuvan isosta varpaasta ovat hurskaat jo suudelleet puolet pois. Tämä apostolinkuva on noiden suurien urkujen alla, jotka ovat pienten pyöräin päällä ja siis helposti saadaan kulkemaan minnekä milloinkin jumalanpalveluksessa soittoa tarvitaan.

Pietarinkirkko on kaikin puolin ihmeellinen. Ylhäällä kirkon katolla asuu koko siirtokunta työväkeä ja vartijoita. Heillä on siinä ryytimaita, vuohia ja muita eläviä, -- oma mailinansa, johon hyvin tyytyvät. Taivas ylähällä ja kaikkein kirkkoin kirkko alla; ei voi siinä kohdata heitä mikään paha. Kupulaki on niin suuri, että se aina kaataa varjon; ja miel' istua viileämmässä, täytyy tuolinensa väistyä väistymistään kupoolin ympäritse. Kupoolin nuppiin sopii kuusitoista henkeä tahi kymmenen à kaksitoista, jos ovat lihavia.

Ennenkuin jätimme P. Pietarin, katselin rippikojuja, joita on kaikkia kansoja ja kieliä varten, ja jotka siinä ovat aivan kuin tullipaviljonkeja tiellä ijankaikkisuuteen. Lelettäviä lapsukaisia varten vaan ei ollut niitä. Keskiportin tienoissa näytti eno Fritz meille siltaan kiinnetyn kivikutoman, jonka päällä Saksan keisarit ennen aikaan kruunattiin.

"Nyt on loppu noiden kruunausten", sanoi Kalleni. "Hän, joka on tehnyt maansa keisarin-valtakunnaksi, hänen on kruunu samassa. Siihen ei tarvita kolmatta."

Minä olisin paljon antanut, jos nyt olisimme päässeet oikein makuisalle aamiaiselle jossakin Berlinin paremmassa ravintolassa, mutta meidän täytyi kuin täytyikin tyytyä tuohon pahaan italialaiseen ruokaan. Eno Fritz kestitsi meitä Asti spumante-viinillä, jota sanovat kototekoiseksi samppanjaksi. Kahdesta markasta pullo ei muuta voi tahtoa, ei edes jäätä jähdykkeeksi, jota siis ei saatukaan.

Suurissa hotelleissa on jotenkin hyviä ruokia, vaan koska kohtuulliset amerikkalaiset eivät juo ruokapöydässä, vaan päihdyttävät itsensä huoneissansa, niin täytyy nälkäisen saksalaisen kantaa noita korkeita table-d'hôte-hintoja. Sittemmin söimme useinkin Corodottissa ja Morteossa, ja olimme hyvin tyytyväisiä. Morteossa corsolla on wieniläistä oluttakin: pieniä kuppia kuin lintusille, kaikki kallista, mutta viileä ja hyvä olla.

Niinkuin luvattu oli, menimme noutamaan Kliebischin herrasväkeä, ja sitten kuuntelimme kaikki miserereä. Sali oli täpötäynnä englantilaisia, paraasta päästä naisväkeä suruvaatteissa. He mulkoilivat silmiänsä kadehdittavassa hartaudessa; mutta minusta se oikein kävi kamalalle, sillä kuului aivan kuin neljällä vierettäin olevalla pihalla olis' seisonut laulukunta kussakin ja nää samalla aikaa olisivat lähteneet vetämään eri nuottiansa kukin. Oli siinä ihmisiä taikka kissoja, se on yhtäkaikki. Ensimäisten kymmenen minuutin kuluttua sanoi eno Fritz sieraintensa vuotavan, ja puikki tiehensä. Mutta englantilaiset! Heidän ihastuksensa yltyi yhä.

Rouva Kliebischinkään mielestä ei ollut miserere kaunista, ja herra Kliebisch nurisi siitä että olivat lähteneet hotellista tämmöisen kurjanpäiväisen konsertin tähden. Minäkin olisin paremmin tykännyt jostain tunnollisemmasta, kuin esim. "On kaino kukka niityllä". Rouva Kliebisch sanoi, että semmoisia lauluseuroja kuin meillä on, ei ole koko Italiassa, ja siinä hän oli oikeassa. Kun me toisinaan lähdemme huvimatkalle jonkun lauluseuran muassa, kuinkas viehättävän kauniisti eikös silloin lauleta! Aatelkaappas kuinka juhlalliselta näyttää, kun laulajat astuvat asentoon, aivan kuin olisi mestaus kysymyksessä. Johtaja jakelee äänet. Muutamat käyvät kalpeiksi, niin he pelkäävät. Sitten kajasee. Kyllä kelpaa kuunnella!

Jos ei ole lauluseuraa mukana, niin eihän tietysti sitten voi olla vaatelias; täytyy tyytyä, jos herrat saavat alkuun laulua "Riemu, säen taivahasta", vaikk'eivät laulaisikaan sitä loppuun asti. Näkeehän sentään heidän hyvän tahtonsa. Enempiä lauluja he tavallisesti eivät osaa, heillä kun ei ole mukana laulu- eikä nuottikirjoja. Senpätähden se olisi varsin soveliasta, jos mieleisimmät laulelmat olisivat hattujen sisusteelle painettuina, niin eivät herrat lauluveljet sanoista ainakaan joutuisi pulaan, sillä ei mikään niin tuskastuta naisia seurassa kuin nähdä miten siinä pinnistävät ja pinnistävät, ilman että siitä sittenkään syntyy sen valmiimpata.

Mutta ennen minä jätän kuulematta olipa mitä laulua tahansa, kuin kuultelen kerran vielä miserereä. Pää käy kipeäksi jo kun aattelen tuota miserereä.

Minua kumminkin kummastutti se, kun moniaat laulajista saivat äänensä niin korkealle, ja sitä rouva Kliebischkin oli huomannut. Eno Fritz selitti meille, että näiden n.s. paavillisten laulajain jo piennä pitää vannoman ett'eivät milloinkaan nai, ja sitten heitä opetetaan näin kimeästi laulamaan. Rouva Kliebisch oli iloinen siitä ett'ei hänen Himmerichinsä ollut ruvennut tuommoiseksi miserere-laulajaksi, Henrietta kun, toisin käytyä, ei olis saanut häntä.

Minä kysyin rouvalta, mitä hän muuten piti musiikista täällä Italiassa? Hän sanoi, että mitä täällä enimmästi kuuli, oli operakappaleita; hän luuli, että lauluja semmoisia kuin Brahmsin, Jensenin, Naubertin ja Hoffmanin sepittämät, ei lauleta Italiassa, ja päätti semmoista tuomiokirkko-laulua, kuin Berlinissä on, ei saatavan täällä aikaan.

"Kyllähän italialaisissa kirkoissa soitto hilpeältä kaikuu", sanoin minä; "ja jos kansa on tottunut hartauttaan harjoittamaan valssin mukaan, niin se on heidän oma asia." Eno Fritz myös myönsi paraaksi, että itsekukin saisi huvitella mielensä mukaan, ja kysyi, josko herra Kliebisch pelasi skat'ia.

"_Josko_ pelaan?" vastasi tää.

Onni oli että rouva Kliebisch sai miehensä tulemaan pois hotelliin oikealla ajalla, muuten herrat olisivat korttipöydässä istuneet selvään päivään saakka. Mutta minä vannoin sydämeni pohjassa kostonvalan, ja ennenkuin nukuin olin päättänyt kerrankin näyttää herroille, missä korttileikki Italiassa on pidettävä.

Neapelin lahden rannalla.

Mintähden rouva Kliebisch ei suvainnut kuuttakahdeksannesta tahtia eikä sitrooneja. -- Soitannollista kurjuutta. -- Rosvo. -- Yhtäläisyys auringon edessä. -- Saksalainen tiedon temppeli. -- Santa Lucia. -- Mintähden rouva Buchholz toivoi, ett'ei olis käynytkään koko museossa. -- Mintähden neapelilainen lazzaroni ei huolisi vaihtaa onneansa berliniläisen pankkiirin onneen. -- Neapel ulkoa. -- Koira ja saituri. -- Kärpäset ja Capuciinilainen. -- Mintähden rouva Buchholz niiaa kalan edessä. -- Mintähden Vesuvio hurjistui. -- Capri. -- Mintähden Amalfissa erästä reikää päiväkirjassa kunnioitetaan. -- _Addio, mia bella Napoli_.

Nyt mennä jyryytettiin kohti Neapelia.

Kliebischin herrasväki oli yhtynyt meidän seuraamme; herra skat-pelien vuoksi -- Henrietta minun hyvien neuvojen tähden, sillä vanhempi rouva on tietysti enemmän mailmata kokenut kuin nuori, joka hääreisullansa on.

Minä kysyin, josko oli ollut rattoista Garda-järven rannoilla.

Olihan se sentään ollut.

Oliko hän sielläkin nähnyt appelsiineja ja sitrooneja?

"Näin, valitettavasti."

"Valitettavasti -- miten niin?"

"Voi hyvä rouva Buchholz, mitäs enkös ole saanut kärsiä. Hinnerich ei tyytynyt, ennenkuin olimme höyrylaivalla. Järvi kuohui yhä kauheammin kuta pitemmälle päästiin, minä vapisen vielä sitä aatellessa. Laiva keikkui, ylös alas kuudenkahdeksanneksen tahdissa aivan kuin jossakin Hillerin sepittämässä rondossa."

"Ja sitten teidän rupesi mieltä vääntämään?"

"Ei, ei ihan vielä, minä olen jotenkin tottunut musiikkiin. Hinnerich kun näki miten minusta tuntui pahalta laivassa olo, oli lohtumaton ja koetti virkistää minua kaikellaisilla virvokkeilla. Kaikkea, mitä vaan neuvottiin hänelle, kantoi hän minun nautittavakseni: kahvia, selttervettä ja viimein yhden kuoritun sitroonin, jonka pitäis' muka tekemän minua terveeksi."

"No, tokko se auttoi?"

"Jotta päästä puremaan sitrooniin, täytyi minun avata suutani, ja se oli onnettomuudeksi. Samassa oli, näette, minun uusi samettileninkini ja Hinnerichin haalea päällystakki peräti pilalla; minussa oli sen verran tuntoa vielä, että sitä huomasin. Mutta sitten minulta katosi kaikki, paitsi tuota kuudenkahdeksannen-tahtia, joka lakkaamatta piti häijyä nakutustaan minun pyörtyneessä päässäni. -- Hinnerich sittemmin kertoi minulle, että hän ja eräs merimies olivat laahanneet minut polttokajuuttaan, jolloin minä olin ollut aivan kuin katkennut lemmenkukka. Hinnerich oli ihan epätoivoisena ja huusi minulle: 'minä olen tappanut vaimoni, minä olen Henriettan murhaaja, mintähden annoin hänen astua tähän petolliseen laivaan? Voi kuinka kadun tuota onnetonta kiihkoani lähteä järvelle!' Tätä hän sai kertoa minulle vissiinkin sata kertaa, sitten kun taas olimme mantereella, ja minä aina suljin suudelmalla hänen suunsa ja sanoin: 'Voi sydänkäpyni, mitä tuskaa olet nähnyt! Minä tahdon palkita sinun uskollista rakkauttasi ja hellyyttäs'. 'Ja minä tahdon sulostuttaa sinun elämätäsi, enkelini', sanoi hän sitten lemmekkäästi, 'miten paraiten voin; sinä saat paljoa korkeamman samettileningin kuin tuo oli joka pilaantui, sen lupaan niin totta kuin olen Hinnerich Kliebisch.' -- Mutta voi hirveätä, min'en tuosta tapauksesta lähtein siedä sitroonien hajuakaan, enkä voi kuulla mitään Hillerin sepityksiä -- heti tulee meritauti."

"Hirveätä todella. Olitteko myös Milanossa?"

"Olimme."

"Näittekö tuomiokirkon?"

"Ulkoa vaan."

"Näittekö Napoleonin, joll'ei ole mitään yllä?"

"Ei."

"Näittekö Ehtoollisen?"

"Ei."

"Mitäs sitten näitte?"

"Hyvä rouva Buchholz, minä olin niin kipeä, ett'emme, tuskin ollenkaan, olleet hotellista poissa; Hinnerich ei luopunut minuutiksikaan minun tyköäni. Milanosta läksimme Bolognaan."

"Mitä siellä on?"

"Hyvin hyvä hotelli ja kaksi nojaavaa tornia."

"Kaksi? Bolognaan minä en mene, minä olen saanut kylliksi jo yhdestä nojaavasta tornista. -- Kalle, katsoppas, eikö Vesuviota rupeaa näkymään?"

"Koht' sillään, eukkoseni -- ruutua pöytään, sanoi entinen lasimestari. Herra Kliebisch, te olette etukynnessä."

"Rakas Hinnerichini, mikäs vuori tuoss' on vasemmalla kädellä?"

"Odota pikkusen, Henrietta -- valttia vielä; ja vieläkin kerran!"

"Jatkakaa vaan niin kauan kuin olette sisällä, herra Kliebisch", sanoi Kalleni.

"Onhan sinulla Bädeker, Fritz, katso siitä."

"Tuossa paikassa, Wilhelmina; näet, Kalle, nää kortit puhuvat latinaa, luulen!"

"Lopuskat otan minä!"

"Teillä jako, herra Kliebisch."

"Minun olisi pitänyt lyömän herttakympin lautaan, kyllä sitten olisivat olleet pahemmassa kuin pulassa", sanoi herra Kliebisch sakatessaan.

"Vielä mitä, minulla oli kuningas ja pari lankkua sen turvaksi."

"Me tahdomme tietää, mitä vuoria nuo ovat?" muistutin minä tuikeasti.

Sillä välin kun herra Kliebisch sakkaeli, katseli eno Fritz kirjasta.

"Ne ovat Abruzzit!" lausui hän.

Rouva Kliebisch säikähtyi yhtä kovasti kuin minäkin. Me olimme siis näin likellä Abruzzeja, jossa ihmishenki on huonommassa kurssissa vielä kuin Elbeim-osakkeet. Ja meidän luonnolliset varjelijamme vaan löivät korttia. Varmuuden vuoksi toki suljettiin akkuna.

"Kalle", huudahdin minä, "etkö tiedä että rosvoja on aivan ympärillämme?"

"Teidän herra miehenne nyhtää meistä rahoja, ihan kuin olis' hän kotoisin täältä", sanoi herra Kliebisch leikkisästi. Minua harmitti tuo vaisu vielä entistä enemmän, sillä kokkapuheita miehestäni en suvaitse. Rouva Kliebisch'in tuli jo vedet silmiin.

"Hinnerich ei rakasta minua enää", uikerti hän, "koko tuntiin hän ei ole suudellut minua kertaakaan."

"Voittehan hotellissa ottaa vahinkonne takaisin", vastasin minä ilkamoiten.

Hän loi minuun nuhtelevan katsauksen ja sanoi ihkuen:

"Oi, jos tietäisitte kuinka minä lemmin Hinnerichiä. Mitä olisin minä ilman hänettä? Surkea pianisti, jonka täytyisi elää muitten ihmisten armoilla, ja opetustunneilla kuuden groschen'in hinnasta tunnilta. Mitäs ovat ne konsertit, mitkä me vähäarvoiset soittoniekat annamme -- mitä ovat ne muuta kuin soitannollista kerjuuta? Meitä kutsutaan seuroihin soittamaan, kuta useammin sitä paremmin kai, ja siitä hyvästä sitten ostetaan meidän soittajaisiimme, kun niin pitkälle pääsemme, muutama tusina pilettejä, joita sitten jaellaan ilmaseksi köyhille sukulaisille tahi emännöitsijälle ja hänen perheellensä. Semmoisella kuulijakunnalla ei kunniaa kartu. -- Entä rahavoitto? Voipi olla iloinen, jos on 10 à 12 markkaa jälellä, kun sali, kaasu, painokustannukset ja apumiesten vaivat ovat maksetut. -- Te ette tunne tuota loistavata soitannollista kurjuutta. Te ette tiedä, kuinka vaikeata on meikäläisten päästä eteenpäin kun tähän aikaan ihmisillä on niin mahdottomia vaatimuksia. Voi, pianpa huomasin, ett'en minä konsanaan tulisi kuulumaan noiden valikoituin joukkoon, minä tunsin, miten haihtuivat minun uneksimani kunniat ja kuuluisuudet, miten todellisuus tuli ja kahletti minua pianoon, jossa seuraksi sain, ei taidetta, vaan puutteita ja nöyryytyksiä, joita niin kosolta kohtaa tuota silkkileningillä ja pestyillä hansikkailla koristettua köyhyyttä. Näistä kahleista vapautti minut Hinnerich, ja jos ei hän minua enää rakastaisi, niin surmaisin itseni."

"Rouva Kliebisch", sanoin minä, "puupukissa voi toisinaan olla talia enemmän kuin luullaan. Senpätähden en ole niinkään epäsuosiollinen teidän Hinnerich'iänne kohtaan, vaikk'ei hänellä juuri ole minun intohimojanikaan."

"Ah, jos oikein tuntisitte hänen!" virkahti rouva.

Minä katsoin tarpeelliseksi tämän mielenliikutuksen päälle ehdotella pikku virvoittajaa. Ensin ottivat herrat, koska juuri sattui pysähdys peliin jakamisen tähden, ja sitten antoivat pullon meille.

Kun rouva Kliebisch oli maistamaisillaan tätä oivallista virvotus-ainetta, noputti samassa joku akkunaan, ja muuan musta muoto pyysi päästä sisälle. "Rosvot!" parkaisi rouva Kliebisch ja pudotti pullon maahan. Herrat kavahtivat ylös. Mutta säikähdys oli joutavan-päiväinen, sillä tuo ryöväriksi luultu olikin kivihiili-savusta mustunut konduktööri vaan, joka ilmoitti, että kohta ollaan Neapelissa. Hän ehkä tuumi saavansa, juomarahoja, mutta tuon säikähdyksen tähden siit'ei tullut mitään.

En ole vielä ihan selville aprikoinut sitä asiaa, ovatko nuo juomarahat jotain ryöväystä säädyllisemmässä muodossa vai eikö? Kun hotelliin matkustaja majoittuu, niin tiettyhän se on, ett'ei hänen itsen sovi laasta huonetta, petata, lankata saappaita eikä tuoda kahvea ja ruokaa kyökistä. Mutta niinpian kuin hän tekee lähtöä, jopa ovat juomarahojaan pyytämässä kaikki ne ihmiset, jotka näitä välttämättömiä askareita ovat toimittaneet. Miksikä semmoista nimittäisi?

Hyvällä saksan kielellä sitä sanotaan abruzzeri'ksi. Pitääkö ostaa hotellein palvelusväen suosiota pienillä ratoilla? Onko ylipäätään minkäänlaista järkeä siinä, kun pitää tuolla turhalla mammonalla ostaa vielä kotorengin suopean hymyn? Onko se ylimyksellistä pyrkiä sisäpiian kunnioittamaksi rahalla-raskautetulla kädenlikistyksellä? Ei suinkaan -- vaikka eno Fritz tässä kohdassa on toista mielipidettä kuin minä.

Hän nimittäin väittää, että matkustaja tulee paremmin passatuksi, jos tää, vieras kuin on ja muukalainen, antaa hotellin palvelijoille juomarahoja, mutta mitä varten pitää erittäin palkita palveluksia, joita hotellin tulee tarjona pitää ilman eri maksutta? Hulluuttahan se on. Ja josko tuommoinen poikaloppi mustassa hännystakissa tahi taas joku pölyrätin donna on minua kohtaan enemmän suosiollinen kuin toiselle vieraalle taikka antaa minun astua tuuman korkeammalle hänen yksiomaisessa kunnioituksessaan, niin se on minusta kaikki yhtä.

Englantilaiset ja Amerikkalaiset eivät ole tottuneet juomaraha-liikkeesen, eivätkä annakaan niitä. Ja kuitenkin, tahi ehkä juuri sentähden, heille osoitetaan enintä kohteliaisuutta, he saavat paraat huoneet, paraat paikat ruokapöydässä, ja heidän on kaikin puolin hyvä olla.

Juomarahain antamisella olemme itse päällemme vetäneet suorakohtaisen veron, joka menee miltei mahdottomiin. Nuori mies, joka syö päivällisensä ravintolassa ja iltasella juo lasin olutta, ei pääse vähemmillä juomarahoilla passarille, kuin kymmenen penniä kultakin kerralta, jos mieli välttää herra kyypparin epäsuosiota. Se tekee vähintäin kuuskymmentä markkaa vuodessa. Jos valtio hyödyllisiin tarkoituksiin pyytäisi hänen varoistaan nää kuusikymmentä markkaa, kuinka eikös hän valittaisi, kuinka eikö sanomalehdissä meluttaisi, kuinka paljon pakinoimista eikö nousisi valtiopäivillä! Jos hänen täytyisi antaa nää rahat köyhille, kuinka eikös hän vääntelisi ja kiemurtelisi? Mutta kyypparin suosio on hänestä niin suuresti täydellinen. Voipiko naurettavampaa ajatella!

Että Italiassa enemmän vielä kuin muualla harmistuu jnomaraha-verosta, se on mitä luonnollisin asia mailmassa, sillä täällä kaikesta saa maksaa pakkoalmun, taiteesta, luonnon ihanuudesta, elämästä tällä ja tuolla puolen hautaa. Oikea Italialainen luulee, että yli-enkeli Gabriel, kun oli ajanut pellolle ensimäiset ihmiset kontrahdin-rikkomisen tähden, pyysi Adamin antamaan hänelle juomarahaa, vaan kun hän ei mitään saanut, syystä ett'ei vaski eikä nikkeli vielä ollut keksitty, niin hän sitten ei päästänyt ensimäisiä vanhempiamme enää sisään.

Italia on kyllä paikkapaikoin paratiisi, mutta ilman noita juomarahoja se olisi vielä enemmän paratiisin kaltainen.

Herrat lopettivat nyt tuon tärkeän-tähdellisen pelinsä, ja sitten keräsimme kokoon kaikki kalut ja kamsut, jotta olisimme valmiina perille tullessa. Tyhjän pullon otti herra Kliebisch täytettäväksi omalla kustannuksellaan, joka älyntodiste teki minut vielä enemmän leppyisäksi häntä kohtaan. Niin luonnollinen asia ei koskaan olis' johtunut herra Spannbeinin päähän, sillä taiteilijat ovat liiallisesti tottuneet ilmaseksi saamaan virvoituksia, vieläpä paikkapaikoin maksuttomia voileipiä juuston kanssa.

Me kulimme kautta viljamaiden, jotka enemmän sentään näyttivät hedelmäpuutarhoilta, missä puissa uhkeita viiniköynnöksiä suikerteli, -- sekä sivutse ryytimaiden, joissa kaikki oli niin mehuisan ja uhean näköistä. Olipa niissä kaalia, paratiisi-omenia, kurpitsoja, kurkkua, sallaattia, papuja tai herneitä, niin kaikki kasvoi niin raisusti, kuin aikoisi joka laji viedä ensimmäisen palkinnon ryytimaa-näyttelössä. Maat olivat somat kuin tuukatut pöydät, tiet suorat kuin viivainen mukaan vedetyt, pensas-aidat koreasti karsitut, ja niiden välillä orangi- ja sitrooni-puita sekä noita japaanilaisia mistelejä, joitten pienet keltaiset, hapahkat hedelmät olisivat vielä makuisampia, elleivät niiden kovat sydämet olisi niin petollisesti isot. Rikka-ruohoista ei tietty mitään.

Vesuviota ei näe rautatieltä, sillä Monte Somma on edessä. Neapeliin tulee junalla ihan niinkuin muihinkin kaupunkeihin; sama tulo, sama hälinä, joka paikassa. Eno Fritz sanoi: "Vai niin, tämä siis on Neapel. -- No, välttäähän tuo!" -- Ja sitte oli meillä taas, niinkuin tavallisesti, kiusaa noista helsingin kapsäkkilöistä.

* * * * *

Ote päiväkirjastani.

Me olemme olleet jo kolme päivää Neapelissa ja vieläkin olen minä kuin pyörryksissä. Miten nyt alan kertomustani tästä kaupungista? [Vanhaan tapaan likipitäen näin: Neapel on pohj. lev. 40° 5' kohdalla, pohjois-puolella sitä lahtea, jonka 7-8 maantieteellisen peninkulman pituista kehää rajoittaa luot. Capo Misene ja kaakk. Punta della Campanella ja jota vielä sitten merestä eroittavat Procidan ja Ischian saaret länn. ja Caprin saari etel. j.n.e. j.n.e. Toim. muist.] Eihän täällä pääse rauhalliseen olentoon ei ollenkaan. Kaikki on elävyyttä. Taivas elää, meri elää, päivä, koko luonto. Entä ihmiset? Ne pitävät elämätä ikäänkuin koulupojat jotka juuri ovat päässeet ulos koulusta ja pois koulumestarin vallasta.

Romassa vallitsi jotain suurellista; niin, ja kuka nyt hautojen kesken kaarestaisi? Neapelissa sitävastoin, mikä on ollut ja mennyt se unohtuu pois, niin kuin mekin unohdamme talven, kun ensimäinen kesäpäivä on käsissä; ja täällä on ainainen kesä. Joka päivä tuo uuden eloisuuden, ja tarpeet kun ovat vähät, ei huoli kansa surra huomisesta päivästä. Senpätähden se ei murehdi eilispäivästäkään. Jokainen on itsehensä tyytyväinen semmoisena kuin on eikä pidä itseänsä huonompana kuin naapuriansa, vaikka tämän nutussa on yksi reikä vähemmän. Minä tarkoitan köyhiä, joiden iloksi sininen taivas, meri ja lekkoinen päivä on olemassa yhtä hyvin kuin rikkaiden. Köyhinkin tietää iloita, oli hän kuinka kapiköyhä tahansa.

Neapelilaisia sanotaan laiskoiksi, kun moni heistä hyvin vähällä työllä pysyy leivässä; heitä myös sanotaan tyhjän-toimittajiksi. Se on väärin.

Käsityöläiset työskentelevät avokadulla. Se on oikein lystiä nähdä, kuinka väsymättömiä ja uutteria he ovat. Köyhemmissä kaupungin kortteliloissa istuvat vaimot rukkinensa kadulla ja kehräävät sitä karkeata lankaa, josta sitten kudotaan heidän yksinkertaista leninkikangastaan. Sukkien asemesta heillä tavallisesti ei ole muuta kuin ilmasto, etenkin arkipäivinä. Mutta pyhäksi pynttäävät he itsensä. Yksinkertainen leninki, kirjava nauha, tekokulta-koristuksia kaulassa ja korvissa, ja sitten vallattoman hyvä mieli. Se on heidän paras koristuksensa. Miltei mieleni tehnyt heidän kanssaan naurella, hilastaa ja olla yhtä hillitön ilossa kuin he, mutta mitä sitten minusta olis' aateltu Landsberger-kadulla? Meillä kaikki noudattavat muoteja, yksin palvelus-piiatkin. Muoti tuo murheita muassaan, ja semmoisia tuntee Neapelin tytär yhtä vähän kuin lunta huhtikuussa. Kenen tähden hän vaivaisi itseänsä ja kuluttaisi varojaan? Sulhasensa. Hänkään ei ole mikään muodinnarri. Muitten ihmisten tähden? Hän on iloinen ja hilpeä vaikk'ei hän vaatteillaan voi nostaa muitten kateutta. Ja kuinkas iloinen ja hilpeä eikö hän ole!