Part 8

Mahdotonta on kertoella niitä tunteita, jotka valtaavat ihmisen mielen, kun hän nyt viimeinkin on sillä historiallisella alalla, mistä hän sitä ennen on hankkinut niin pohjallisia tietoja selväsisältöisissä, opettavaisissa ja sivistävissä, yleisesti ymmärrettävissä, kansantajuisissa, naismailmalle nimen-omaan tarkoitetuissa teoksissa. Se on meidän aikamme suurenmoisia tunnusmerkkejä, että voimme saada mitä taidetta tahi tiedettä tahansa, aivan kuin kylmää ruokaa vähäsen, markasta annos. Ainoasti luvunlaskukirjoja eivät ole saaneet huokeatajullisiksi vielä, sentähden täytyy edelleen oppia noita neljää laskutapaa saman vanhan opetusmuodon mukaan suurella vaivalla, kiusauksella ja päänpuhkaisulla. Siitä nuorison liika vaivaus!

Kalleni oli Colosseumista ihan ihmetyksissä; kerta toisensa perään huudahti hän: "Mitäs on Berlinin uusi pylvästarha tähän verraten?" -- Voipiko Berliniläinen paremmin ylistää vierasta kaupunkia kuin koska hän näin julkisesti ja kernaasti myöntää sen etuuksia ja kentiesi paremmuutta? Ja kuitenkin sanotaan hänestä, ett'ei mikään saa suosiota hänen pääkaupunkilaisten silmäin edessä. No niin -- panettelemista ei puutu.

Annettuamme juomarahoja ja tyydytettyämme joitakuita kerjäläisiä, ajoimme eteenpäin katselemaan S. Peter in Montoris'ta niin sanotulla Janiculus-vuorella. Siinä apostoli Pietari piinattiin kuolijaksi; ja sieltä oli hänellä vielä viimeisellä hetkellä mitä ihanin näköala yli Roman ja Campagnan aina Albanian ja Sabinian vuoriin saakka, mutta koska romalaiset pyövelit ristiinnaulitsivat tuon vanhan miehen ylös-alaisin käännettynä, ei voinut hänellä olla suurta iloa näköalasta, veri kun varmaan pakkasi päähän.

Tää näköala Romaan on valtava, siinä nyt on se entinen mailman hallitsijatar, siinä se silmäimme eteen levittää aikain vanaaman kauneutensa. Kaikkialla pistää näkyviin raunioita ja taittumia, vesijohtojen kaaria, pylväitä ja patsaita, temppeliä ja palatsein jäännöksiä. Colosseum, Pantheon ja kauempana Hadrianon hauta, Enkelilinna. Se on se vanha Roma, jota keski-ajan Roma ei voinut sysätä syrjään, se kun oli liika jättiläis-suuri.

Jälkimäiseen kuuluu palatsit ja kirkot kupulakeineen ja tornineen -- 400 kirkkoa ja kappelia luetaan -- ne ovat suurin komeus, minkä kaupunki vielä omaa. Uusin Roma sitävastoin on uutta, muuta siitä ei ole sanomista. Huoneukset ovat nelisnurkkaisia ruohonpäisillä akkuna-luukkuloilla ja asukkaina on niissä pääsiäisen-aikana mylordeja ja myladeja. Kaikki kaupungin erilaisuudet yhtenä ovat sentään sitä ihaninta, mitä milloinkaan olen nähnyt; ennenkuin kuolen, tahtoisin vielä kerran katsella Romaa Janiculolta. Se herättää aattelemaan!

Albanian vuorien takaa nousi musta pilvi, joka heitti synkät varjonsa vuorten yli, vaan itse Roma oli kirkkaimmassa päivän valossa. Yhä pimeämmäksi peittyi taivaan ranta, kunnes siitä ei näkynyt mitään; ja ainoasti kun salamata iski, välähtivät Fraskatin valkoset talot ja huvilat kummuilla näkyviin, ja tuikkasi vuorien harja pimeydestä esiin.

Vetturini kysyi, saisiko hän viedä meitä katsomaan erästä merkillistä paikkaa. Kun siihen myönsimme, ajoi hän kaikellaisia aidatuita teitä ja seisahutti viimein jonkin vanhan romalaisen vesijohdon raunion edessä. Siinä, osotti hän kiviseinässä näkyvään tykinkuulaan, ja puheli suurella vilppaudella. Minä eroitin hänen puheesta ainoasti: _"Garibaldi" -- "Italia unita" -- "Evviva Italia" -- "Evviva il re"_, ja päätin hänen olevan aika tyhmeliinin; eihän siinä ollut mitään katsomista muuta kuin rojua ja pirstoja.

Mutta eno Fritz sanoi:

"Minun on tää poika mieliin. Hän kun näkee vierasten silmissä että he Romaa ihailevat, niin hän näyttää heille; sen rautakuulan, minkä Franskalaiset sinkahuttivat hänen kotokaupunkiinsa kun tulivat paavia auttamaan Italiata pitämään sorron alla. Hän huutaa innostuneena: Eläköön Garibaldi, eläköön yhdistetty Italia, eläköön kuningas! Pelastajata kurjuudesta ja häpeällisen vallan alta hän ei unhota, vaan kunnioittaa häntä miten paraiten taitaa, ja se on minulle mieleistä. Tule tänne Italialainen, tässä saat vähän juomarahoja, juo malja onneksi isänmaasi, sekä sen vapauttajan ja hallitsijan. Näytä jokaiselle vieraalle kuula, vaikk'ei tää muuriromu ole likimainkaan Heidelberg'in-linna. Mekin tyhjentäkäämme tänään pullo parasta viiniä Saksanmaan onneksi; emmehän toki isänmaan-rakkaudessa jääne jälelle romalaisesta troskan-ajurista."

Hän antoi vetturinille kourallisen pientä rahaa, ja tämä huusi iloisesti:

"_Evviva Germania! Evviva Bismarko_!"

"Se on hyvä, anna mennä. _Avanti, avanti_!"

Muutaman minuutin ajettuamme tuli eteen kauniita kasvitarhan laitoksia, erinomaisen hienoja, kukkapenkereillä koristetuita nurmikoita, palmuja ja agaveja, kukkivia Japanin ja kotimaan ruusuja; se oli Paolo-fontana, joka on paljoa upeampi fontanelleja Brandenburgin portin edustalla, vaikka näillä taas ei ole vertaistansa mieltä-liikuttavassa yksinkertaisuudessa. Täältä ai'oimme mennä Doria Pamphilis-huvilan puistoon, mutta koska vaunuja sinne päästetään ainoasti maanantaina ja perjantaina kello yhdestä -- yksivetoisia vaunuja ei milloinkaan -- niin astuimme vaunuista pois, sillä oikea "villa" täytyi meidän saada nähdä. Franskalaiset ovat ampuneet murskaksi monta huvihuonetta, ja haavoittaneet monta kuvapatsasta, aivan kuin olisivat nää ihmisiä, mutta sittenkin on puisto sangen kaunis ja näkö-ala Pietarin-kirkkoon ja Vatikaniin vallan viehättävä.

Sillä välin kuin me, luonnon ihanuutta ahmustaen, kävelimme lehtokujia, joita tiheässä reunusti talvitammeja, öljypuita ja muita outoja puunlajeja, pimeni taivas niin äkkiä, että meidän oli mahdoton päästä sadekuuroa pakoon portin edessä odottaviin vaunuihin. Se roikkasi meitä niskaan niin rajusti, ikäänkuin sadetta valmistelevat enkelit taivaassa olisivat sanoneet: "Tuossa kävelee rouva Buchholz, uusi leninki yllä, annetaanpa hänelle ruiskutus!" Jos se sade, joka täällä kaasi alas neljännestunnissa, olisi Berlinissä tullut maahan, niin sitä olis' kestänyt vähintäkin kahdeksan päivää. No, minä olin läpikastunut, ennenkuin sade pääsi oikeaan alkuunsakaan, ja Kalleni oli surkean näköinen valkoisissa vaatteissaan, jotka tuossa tuokiossa olivat likomärät, -- hänet olisi voinut ripustaa kuivamaan siposillänsä. Vieläpä päälliseksi lähti väri minun uusimuotisista punasinertävistä hansikkaistani. Ja leninkini oli onnettomassa siivossa.

"Enkös minä sanonut että tuommoisia turhia retuja sinun olis pitänyt jättämän kotiin", sanoi eno Fritz. "Jos asuisit Romassa viikkokausia ja kävisit vieraissa, sitten olis' tuo hienokas puku paikallansa. Matkoilla pidetään matkavaatteita, muista se. Ja nyt joutuin hotelliin, lankoparka louskuttaa leukaluitansa vilusta valkoisissa vaatteissaan. Jos hänelle jotain tulee, niin saat sitä omalle-tunnollesi."

"Missä on konjakki?" huudahdin.

"Hotellissa."

"Kuinkas voit sitä sinne unohtaa?" karjasin eno Fritz'ille. "Jos Kalle raukka vilustuu, niin se on sinun syy eikä minun."

Me kiiruhdimme hotelliin niin nopeasti kuin mahdollista oli, ja veimme Kallen sänkyyn. Hän valitti luistavan, häntä vilusti ja värisytti. "Kun ei vaan olisi hänessä kuume tulossa!" aattelin kauhistuen. Minä hieroin häntä kelpo lailla, ja eno Fritz sillä välin juotti hänelle groggia paraasta konjakista, jonka hän oli piilossa pitänyt juhlallisia tilaisuuksia varten; ja niin kävi Kalleni niin lämpöseksi ja koreaksi ja niin hyvälle mielelle, että hän monta kertaa lausui, Romassa olevan erinomaisen lysti, ja minun olevan hänen kulta-eukkosensa.

Kun hän oli nukkunut, sanoi eno Fritz:

"Kyllä hän kohta tointuu, voin siis huoleti mennä katsomaan, min-näköinen Roma on iltasilla. Hyvästi Wilhelmina!"

Minä ripustin kreivilliset vaatteet kuivamaan komeassa kammarissamme, ja käskin tuomaan ruokaa meille huoneesen. Kyyppari, kun tuli sisään, töllisti vaatteisiin, Kalleeni joka sängyssä makasi, sitten minuun, vaan ei virkannut sanaakaan. Jos ei olisi ollut säädytöntä minun tehdä, niin kyllä olisin mielelläni antanut kyypparille aika kyydin, niin suututti minua hänen luihu nenäkkyytensä. Niin hävyttömästi voivat ainoasti saksalaiset kyypparit käyttäidä, ne luulevat vierasten olevan heidän tähden, eikä heidän olevan siinä vierasten tähden! Mutta mistä tulee tuo käsitystenhämmennys? Joo, siitä ett'ei ole ammattikouluja kyypareja varten. Vasta sitten kun on saatu aikaan semmoisia kaikkine professoorineen ja muine tarvekaluineen, vasta silloin voipi tässäkin kohdin odottaa parannusta.

Rengiksi aikoville olisi myös koulu tarpeen, eikä kuuruuakkojakaan haittaisi heidän askareisiinsa valmistava oppilaitos, sillä heistä ei ole monta, jotka ovat pohjallisia ja puhdistavat joka loukon.

Niin näytteli nykyinen vuosisata avoimia haavojansa minun särjetylle sydämelleni, siinä kun istuin vieressä Kalleni, joka nukkui kuin Memnonin-patsas, mi myöskin, kuten tiedetään, valitti, kun sitä unessaan häirittiin. Tässä yksinäisyydessä, mailman-murheitten vallassa, aattelin noita vanhoja jumalia, Apollo di Belvedere'ä -- runo-taitoa!

"Oi runottaret", kuiskaelin jott'en nukkuvaa häiritsisi, "jos ette par'aikaa ole kummeina jollekulle noita monilukuisia, valantehneitä saksalaisia runoammatin miehiä, niin lentäkää tänne ja tuokaa mukananne Delphin tuoli, sillä minulla on kova halu runoella!"

Kun Kalleni havasi puolen-yön seudussa, eikä muuta valittanut kuin janoa, niin taisin julkilukea hänelle yhden värsyn sitä runoelmaa, jota tarkoitin omistaa Danten haamulle ja nimittää "Tiberin ihanalla rannalla". Tää värsy kuului kuin seuraa:

"Oi muinaisuuden maa, mi appelsiinines Niin ihmeellinen oot, niin suur' ja ihana! Kuin jalon-ihanat on taide-teokses, Kuin suuri mestaries' kunnia! Jos kappaleissa onkin monta kuvaa vaan, Antiikin henki heistä ei koskaan katoa: Puu hedelmistäns helpost' tunnetaan, Niin haljennutkin mahdista vanhain muistuttaa."

Mieheni sanoi tätä pätkää hyvin kauniiksi, vaan että runoelmat häntä vähän väsyttivät, ja antautui siis taasen unen valtaan. Eno Fritz taas sanoi aamulla, että värsy oli kauhea. Kuka nyt on oikeassa, ja ketä pitää totella? Vähäksi aikaa ainakin on minulta poistettu tuo runoilemisenhalu; sittenpä tulevat kevätvaatetukset, kesällä kylpyreissu ja syksyllä taas hilloin-keittämisiä y.m., eikä silloin ole aikaa. Mutta onkos värsy todellakin kauhea? [Jos rouva Buchholz aikoo jatkaa runoelemistaan, niin on parasta että hän astuu johonkin kirjalliseen seuraan keskinäistä kiittelemistä varten. Runoudessa on kilpailu kova. Toim. muist.]

Neapeliin ei tullut vielä lähdettyä, sillä Kalleni täytyi levätä tarpeeksensa. Kuinka enkös ollut onnellinen siitä että ne sikaarit, jotka henkeni kaupoilla pelastin, maittoivat hänelle, sillä noita pitkiä Cavouria, joita Italiassa poltellaan, ei hän pistänyt suuhunsa sitten kun kerran koetti niitä. Silloin ei käynyt hänen paremmin kuin Italialaisten itsensäkään, jotka, missä niitä vaan näkee kävelevän tahi seisovan, syleksivät kuin laama-eläimet. Niin kauan kuin hän poltti ja ison aikaa jälestäpäinkin, oli siis Kallenikin aivan laamana.

Otimme nyt lujat matkavaatteemme ylle, ja läksimme aamiaisella oltuamme taas huviajelulle Romaan.

Kosk'ei nyt enää käynyt meidän pöyhkeileminen korkeimmassa somuudessamme, se kun yhdessä liossa yhäti riippuu kotona hotellissa, niin emme nostaneet minkäänlaista huomiota. Parempi se olikin sillä, niinkuin sitten kuulin, Italialaiset pitävät niitä, jotka ovat nyppyvaatteesen ja nankkiniin puetut, tyyten parantamattomina. Itse he tarkasti karttavat vilustumista, etenkin niissä seuduissa, joissa kuumetauti vaanii, ja joihin valitettavasti Romakin kuuluu, jos kohta jotkut korttelit ovat terveellisiäkin.

Romalainen pyrkii pois kotiin kun päivä laskee, ja oleilee kotona muutaman tunnin auringon laskettua, sillä sillävälin kuumehöyryt nousevat lämminneestä maasta ja leviävät viilistyneesen yö-ilmaan. Mutta sitten hän taas lähtee liikkeelle, käy tuttavia tervehtimässä taikka menee kahvilaan taikka siekailee Colonna-torilla tai Corsolla ja käyttäikse laaman tavalla noiden väkevien sikaarien takia.

Mitä hyötyä nyt on omistajilla noista kallis-arvoisista huviloistaan? Borghesen huvila esim. on keskellä komeata puistoa, joka on aivan sennäköinen kuin olisi se perustettu vanhojen vaski-piirrosten mukaan, vaikka päinvastoin vaskipiirrokset ovat sen mukaan piirretyt, ja huvilan sisällä on marmorikuvia, niin kuuluisia, ett'ei kukaan ihminen niitä pysty maksamaan; mutta kuumetaudin tähden täällä ei uskalla asua kukaan.

Ompa merkillistä, että useat kuvapatsaat, jotka opaskirjoissa ovat kahdella tähdellä varustetut, minusta näyttivät aivan niinkuin olisivat ne, samaten kuin useat ihmiset, saaneet yhden taikka useamman tähden, ilman että on tietoa siitä, mistä hyvästä heitä näin on koristeltu. Saavathan monet tähtejä syystä että ovat päässeet taluttamiseen tarpeelliseen ikään, ja siis aattelin, että monet antiikeistakin ovat tähtensä saaneet sentähden kun ovat niin vanhat. Kun ei ollut saapuvilla professori Quenglhuberia eikä herra Spannbeiniä, minulle selittämässä, mintähden ruma monesti on kaunis ja kaunis monesti ruma, niin täytyi minun omin päin tutustua kuvapatsaisiin ja itse haalia kokoon mitä maksoi vaivan heitä tietää.

Mieltäni kiinnitti villa Borghesessa eräs pronssinen poika, koska se oli spartalainen olevinaan. Nuo Spartalaiset olivat eriskummaista kansaa, jossa kaikki tarkoitti ruumiin-voimia vaan; me sitävastoin pidämme paremmin yhdenvuoden-vapaaehtolais-tutkinnosta, paljosta opista, heikosta rinnasta ja likinäköisyydestä. Kun tuommoinen spartalaisen pojan jalka aamupäivän kilpa-juoksussa sattui katkeemaan -- sillä sporttimies oli jok' ainoa Spartalainen jo luontoansa -- ja haavalääkäri väänti sitä sijoilleen taas niin että luut narskuivat, niin poika lauloi vaan täyttä kurkkua: "Hei lai la, hei hoi vaan." Jälestä puolenpäivän jo juoksi hän kilpaa taas, ja jos ei hän ensimäistä palkintoa saanut, saattoi tapahtua että sydämensä seisahtui surusta ja häpeästä ja poika, perille päästyänsä, putosi kuolleena maahan. Siitä syystä oli minusta tää kuvapatsas niin erittäin mainittava, vaikk'ei sille ole katsottu hyväksi antaa tähteä; ja vasta vanhuuden-historian valossa nähtynä, se saakin täyden arvonsa. Ei ainoasti taide ja kauneus anna arvoa taideteokselle, sitä tekevät myös ne tarinat ja jutelmat, mitkä voidaan kertoa teoksesta, tekijästä taikka kuvan merkityksestä. Senpätähden sanotaan arvostelijoilla olevan tukalan työn kun kirjoitettavaksi tulee taideteoksesta, josta ei tiedetä minkäänlaista ryövärikaskua, ja tää puute mahtanee myös olla syynä heidän alituisiin valituksiin, ettei muka historiallisia tauluja enää maalata, sillä kun pääsevät semmoisesta kirjoittamaan, tarvitsee heidän hakea vähän historiasta vaan taikka tietosanastosta, saadaksensa semmoisia opettavaisia tietoja kuin nekin ovat jotka tässä olen esiintuonut tuosta spartalaisesta pojasta. Mutta onkohan se taiteilijain asia huojentaa arvostelijoille elämä?

Villa Borghesessa on vielä sitten kuvapatsas: Napoleonin sisar Venuksena. Kyllähän minä antiikissa suvaitsen jos jotakin, syystä että siihen aikaan ei ollut muoteja, koska nuo vanhat kreikkalaiset säästyttivät senkin vähäisen trikoomäärän, jota vailla tätä nykyä ei saa kukaan Herkules eikä Ilmatar esille astua; mutta kun nainen marmoritilassa makuusohvalla loikoilee ja tahtoo luulotella ihmisiä ett'ei hänellä ole ollut mitään yllensä ottaa, ja kumminkin on keisarin sisar, jota keisari vähästä hänen pyynnöstään olis' koristellut kiireestä kantapäähän pelkillä timanteilla, vaikkapa varasti ne, niin on se jo melkein hullua. Vaan se mahtanee olla sukuperäistä, sillä Napoleonilla Milanossa ei ole mitään päällänsä, eikä hänen sisarellaan Romassa sen enempätä. Kalleni oli aivan yhtä mieltä kuin minä, eno Fritz sitä vastoin sanoi meidän mielipiteitämme poroporvarillisiksi. Mutta minä olen ihan vakuutettu siitä, että jos minä, hänen täysi sisarensa, seisoisin kipsi- tahi marmori-Venuksena hyllyllä vieraskammarissamme, niin hän olisi ensimäinen huutamaan hävyttömäksi tuollaista taideteollisuutta.

Muista kuvapatsaista en mitään sano, syystä että vasta tuomiopäivänä pääsisin kertomukseni loppuun jos lähtisin lavertelemaan kaikista kuvista, joita näkee täällä sekä itse kaupungissa että huviloissa. Kaikkialla toriloilla havaitsee, millä oivallisella tavalla ennen-aikaan Romassa tiedettiin käyttää kuvanveistäjäin taidetta, kaupungin kaunistamiseksi mahdollisuutta myöten.

Nähdessäni noita kauniita, marmorikuvilla koristetulta suihkukaivoja, toivoin että semmoisia olis' meillä Berlinissä. Romaan tulee ulkomaalta tuhannen tuhansia vuosittain, mutta mikä Berlinissä vieraille tulee eteen, jos ei ole katseltavia muutamaksi viikoksi? Ajamiseen kaupungin-radalla he kyllästyvät viimeinkin, eikä kanavan-rakennuskaan heidän mieltä viehätä.

Tiedustellessamme kirjeitä "Orientissa", olikin siinä kirje meidän tyttäriltä. He olivat terveitä ja virkeitä, vaan uutisia ei ollut heillä erinäisiä, paitsi että koirain-karanttenia taas oli kuuluutettu ja että muuan salakähmänen vaimo-ihminen kuleksi Kukkais-kadulla ja tempaili korvarenkaat pienten lasten korvista. Se oli tietysti minusta yhtäkaikki, täällä kun olin Romassa. Vielä sitten valittivat, minun viimeisen kirjeeni olleen niin korkea-oppisen, ett'eivät he sitä ymmärtäneet. Minä päätin siis vasta kirjoittaa selkeämmin.

Kun olimme taas menemässä ulos, kuului äkkiä tuttu ääni:

"Herra Jesta, rouva Buchholz, tässähän he ovat!"

Rouva Kliebisch ja hänen keskenkypsymätön miehensä tulivat alas. Jälleennäkeminen oli hyvin iloisaa, sillä matkoilla kun yhdyttää -- olipa neljännestuttaviakin vaan, niin silloin sen vasta oikein näkee, että ihminen on seuraelävä, ja siitä sitten tulee paremmin tuntemaan, mikä meillä määränä on.

Rouva Kliebisch kysyi, josko halutti meitä kuulla Allegrin mainiota Miserereä, jota oikeana saa kuulla ainoasti Romassa. Koska Sextinista soittokuntaa ei enää käytetty kirkollisissa toimituksissa, niin annettiin englantilaisia varten joka päivä miserere-soittajaisia, jotka alkoivat kello neljä jälestä puolenpäivän.

"Jos se on mainio", sanoin minä, "niin täytyyhän meidän se kuulla".

"Kuuluisampaa musiikkia ei ole", vakuutti rouva Kliebisch. "Mieheni tosin tykkää enemmän operetista, mutta tänä päivänä tulee hän minun tähteni mukaan. Eikö niin, Hinnerich?"

"Miserere on niin kuuluisa, Henrietta!" vastasi herra Kliebisch keveällä huokauksella.

Kun soittajaisista sopimuksia oli tehty, läksimme Pietarin-kirkkoon. Vaikka se vähän minua harmitti, että Kliebischien herrasväki asui huokeammissa huoneissa "Orientissa", johon minä itse olin heidät neuvonut, kun taas meidän täytyi majailla hotellissa jossa oli kreivillisiä hintoja, en ollut sentään suutuksissa Henriettalle, päinvastoin kiitollinen hänen huomiollisuudestaan miserere-pilettien suhteen. Me kävelimme Enkeli-sillan yli. Marmori-enkelit, jotka ovat siltapatsaille pystytetyt, ovat kummallisen mustankirjaviksi sammaltaneet. Muutamilla on valkoinen vartalo vaan mustat kädet, toisilla tummat posket ja valkoinen nenä, toiset taas ovat ihan hallavia; mutta kun kuuluu olevan yhteensä 60,000 kuvapatsasta Romassa, niin niitä ei jouda puhdistamaan niinkuin meillä linnansillalla, jossa kuvien siivonta vie puolen vuotta. Jos samaten tehtäisiin Romassa, niin johan ensimäiset kuvapatsaat olisivat sammaleen vallassa taas aikoja ennenkuin viimeiset joutuisivat harjattaviksi. Se olisi yhtä hyödytön työ, kun jos syksyllä ruvettaisiin Unter den Linden'issä liimaamaan kaikki maahan karisseet lehdet oksiin kiini jälleen. Paitsi sitä ovat nää kaksitoista suunnatonta enkelinkuvaa, Bädekerin mielestä, todisteita vaan senaikuisesta vajanaisesta kaavaustaidosta. Senpätähden eivät ansaitse parempata kohtaloa kuin että muuttua mustiksi.

Hadrianon hauta on Enkeli-linnaksi nimitetyssä linnoituksessa. Keskellä tuota summattoman suurta varustusta on se pieni hautakammio, johon hänen tuhkansa siunattiin säilöön. Mutta tuhan he ovat heittäneet hunningolle. Ei sitä tiedä, kuka vielä mailmassa leikittelee meidän luilla, kun Hadrianustakin kohtaan on voitu käyttäidä näin pahasti. Minä olen nähnyt montakin hänen rintakuvaansa; hän näkyy hyvin halusta ottaneen kuvansa kuvanveistäjissä, sillä joka museossa on vähintäkin puoli tusina Hadrianuksia, ja minä niitä nähdessäni aattelin: "Miesparka, keisarina ollessasi moni sai jalat allensa sinun tähtes', tuhkana täytyy sinun itsesi siirtää sijasi; toivon kumminkin, että sinulla nyt on hyvä sija ijankaikkisessa autuudessa."

Sitten ajoimme P. Pietarin edustalla patsaskäytäviä, joissa kolme vaunua voi ajaa rinnakkain ja jotka ovat maksaneet ainoasti kolme ja puoli miljoonaa. Keskellä toria seisoo obeliski, jota ei saatu ylös, ennenkuin vettä päälle kaattiin. Kahden puolen heittelevät kaksi suihkulähdettä kuohuvaa vettänsä ilmaan ja kastelevat torin kivikutomasiltaa sillä puolella mihin milloinkin tuuli pirskoittaa vesipisarat. Ennen obeliski seisoi Caligulan circus'ella, jossa Nero piti näytelmiänsä. Tätä obeliskia tapaeli noiden elävien tulisoihtujen himeä kuume. Nää olivat kristin-uskolaisia, joita oli kääritty tulen-ottaviin aineisin ja sitten sytytettiin palamaan, jotta Nero iltahämärässä paremmin näkisi, miten villit koirat raatelivat eläintennahkain sisään neulotuita ihmisiä, tulisoihtujen velilöitä ja sisaria.

Siinä jossa tällaisia hirveitä asioita tapahtui, kohoaa nyt Pietarin-kirkko, suurin kirkko koko mailmassa.

Me astuimme alas vaunuista, ja nousimme ylös noita leveitä astuimia, jotka pääporttiin vievät. Joka noustavalla ylenivät ylenemistään nuo jämeät pilarit eteis-salin ovella, josta minä pyörähdin sisään niinkuin olenkorsi kurimukseen. Eteishuone oli jo kirkko itsessään, kuinka eikös sitten olis' suunnaton P. Pietari?

Minun täytyy se tunnustaa, että sydämeni sykki sievemmin sisään-astuessani, mutta kun pari askelta olin ottanut, hajosivat minun odotukseni. Olin luullut kaikkea vielä suuremmaksi!

Tosin hämmästytti minua eriväristen marmoriseinäin loisto, kultahohto holveissa, nuo huikaisevan valkoiset pyhimysten kuvat, ja etäällä nä'in pienten liekkein pilkkivän kultaisessa seppeleessä, ne olivat kai vahakynttilöitä -- mutta missä oli tuo suunnaton suuruus?

Kalleni kulki pikaisemmin edellä ja lähestyi toista pylvästä oikealla, jonka vieressä pieni marmori-enkeli seisoo ja ojentaa sisäänastuville pyhällä vedellä täytettyä näkinkodan kaltaista kuppia. Nyt kun Kalleni saapui aivan enkelin eteen, nyt nä'in kuinka pieni Kalleni oli, ja kuinka mahdottoman suuri taas enkeli, jota olin pitänyt ihan pienenä kuvana. Yht'äkkiä tuntui minusta ikäänkuin olisi kirkko käynyt suuremmaksi, ja minä aina pienemmäksi. Henkeni salpautui ja minua valtasi pelko. En voinut olla itkuun purskahtamatta.

Kalleni tarjosi minulle kätensä, mutta kauan kesti, ennenkuin mieleni oli asettunut.

Kun virkesin taas tyynemmin ajattelemaan, enkä enää pelännyt tätä suurta huonetta ja sen valtavata loistoa, vaan rupesin tarkemmin katselemaan erityisyyksiä, tulin siinä eno Fritzin luo, joka Bädekeristään haki selkoa, mitä se ja se merkitsi ja mintähden se oli vetänyt luokseensa taidetta tuntevan yleisön silmät.

"Mitä hän sanoo! P, Pietarista, onko hän ihan ihmetyksen innossa?" kysyin.

"Katsotaan", vastasi eno Fritz ja luki sitten: "Pietarinkirkon ulkomuoto on moitteelle alttiiksi annettava, sisusta sitävastoin vaikuttaa voimallisesti mieleen, vaikka se on niin ylellisesti täytetty sekasortoisilla, mutuilla koristuksilla. Siinä kaikki."

"Vai niin hän sanoo? Muatuita koristuksia? Katsoppas mokomaa! -- Kun marmoriseinät ovat niin kauniita, ett'en kauniimpia minä voi aatella, ja kuvat suunnattomassa suuruudessaan kuitenkin ovat ihan paraan kokoisia ja sangen ihania, komeroistaan kun katselevat, niin tää kaikki on muatuita koristuksia. Tahtoisinpa nähdä millaisia oikeat koristukset ovat, koska nämät ovat vääriä."