Part 7

Sinne tultuamme, otimme troskan hotelliin ja sovimme ajurin kanssa eli vetturinin, miksi täällä ajuria sanotaan, vaikka vähän nimestä, nylkee hän reissuvaisia yht'hyvin, olipa sitten min-niminen tahansa -- että hänen piti saaman kaksi liraa kyydistä. Kaikissa Italian kaupungeissa ajavat vetturinit edeltäpäin sovitusta maksusta, ovat kohteliaita ja nöyriä, sekä kiitollisia kun heille antaa vähän juomarahaa päälle. Livornossa vaan saimme kokea, että voipi toisinkin olla, sillä päästyämme hotelliin, vaati tuo veitikka neljä liraa kyydistään. Me viittasimme sopimukseen, ja sitä ei kieltänytkään ajuri, vaan sanoi tarkoituksensa olleen kaksi liraa kultakin hengeltä, ja kun ylikyyppari ja portinvartija pitivät hänen puoltaan, niin täytyi meidän maksaa. Ei se ole noiden kahden liran tähden, kun tätä tapahtumaa mainitsen, sitä teen harmissani vaan tuollaisesta julkisesta peijaamisesta ja hävyttömästä valehtelemisesta. Hotelli, jonka palvelijat näin vetturinin kanssa astuivat salaliittoon matkustavia vastaan, oli nimeltä "Grande Bretagne". Varokoon sitä pesää ken kova onni vie Livornoon.

Yöllä nukuin onnettoman huonosti, sillä minussa oli vielä nytkin tuo kummitusten-pelko ja paitse sitä oli vereni sappeutunut harmista. Kuinkas ihmeen-ihanaa italiankieltä eikö Kalleni ollut puhunut vetturinille, ja enkös minä sitten pauhannut, mutta mitäpä siitä apua, kun ei mies ymmärtänyt saksaa sanaakaan. Kalle sanoi minun huutaneen unissani niin että hän havahti; mutta taisinko nukkua muka makeasti kuin lapsi kätkyessä, kun semmoista unta näin, että kummitus kyyditsi minua troskassa helvetin portille, jossa sitten ylikyyppari ja portinvartija sieppasivat minut ja lähtivät viskaamaan tulijärveen? Se oli kauheata.

Puolen neljän aikana täytyi lähteä taas, kulahuttaa kahvin suuhunsa, ajaa asemalle, seista ja tömistellä odotussalissa, Italiassa kun ei niissä ole tarpeeksi asti istuimia, ja sitten soilottaa Pisaan semmoisessa matkustajajunassa, jota mitkä yhteisvaunut tahansa pystyisivät saattamaan häpeään. Pisassa piti muuttaa sille junalle, mi Genuasta oli tullut ja oli täpösen-täynnä englantilaisia, jotka tällä junalla aina ajavat Romaan.

Eno Fritz odotti meitä.

"Kiiruusti", huusi hän, "muuten joudumme eroitetuiksi; kapineet ovat merkityt jo. Dalli! Dalli!"

Minä huomasin tyhjän vaunun ja syöksin siihen nuolen nopeudella, Kalleni ja eno Fritz perässä. Tuskin olimme istahtuneet, niin töyttäsi samaan vaunuun vielä joitakuita henkilöitä. Ne olivat englantilaisia. Minä tietysti ihastuin.

"Jos olisimme ajoissa asemalle tulleet, niin olisimme vähäisellä juoma-rahalla voineet saada sievän eri vaunun", sanoi eno Fritz. "Livorno kai oli niin teidän mieliinne, että nyt otatte muutamia englantilaisia kernaasti kaupan päälle".

"Fritz älähän ivaile, sinä olit oikeassa, Livornosta ei ole mihinkään. Toivottavasti sinulla on ollut parempi huvi".

"Minulla on ollut sangen lysti", vastasi hän, "sillä eräässä erittäin somassa Lung-Arnon kahvihuoneessa tulin tuntemaan joitakuita hyvin herttaisia pisalaisia, jotka, niinkuin kaikki italialaiset, olivat suuresti kohteliaita vieraalle, joka niin näytti ihastuneelta heidän maahansa ja kansaansa."

"Fritz, oliko naisia seurassa?"'

"Oli."

"Kauniita?"

"Hyvin kauniita."

"Mitä naisien kanssa puhelit?"

"Siitä, kuin on onnellista olla naimatonna."

"Se on suoraan sanoen hävytöntä."

"Hyvä Wilhelmina, säästä minua kuulemasta viisauttasi, se nyreyttää niin mieltä toisinaan."

Kalleni nukkui ja minäkin olin väsyksissä niin kuin murmeli, joka sen sijaan että olis' pitänyt olla horroksissa, on saanut kaiken talvea hankkia elatustansa hyppäämällä vanteen läpi, mutta taisinkos oikoa sohvalle, kun nuo englantilaiset tuossa olivat? Ei, mutta olipa heistä jo toinen ruotto aikeessa venyä pitkälleen. Mitä hän ei olisi uskaltanut englantilaisen naisen läsnäollessa, sitä hän koetti saksalaisen rouvan ja perheen-emännän saapuvilla ollessa, mutta minäpä loin häneen koukomaisen katseen ja sanoin:

"Istukaas heti siivolla, muuten näytän teille --!"

Nyt hän veti koivet luokseen ja painoi itsensä omaan nurkkaansa niinkuin me muutkin. Siitä otimme riemuryypyn päästä päähän.

[Sivistynyt englantilainen eroaa räätärin vaan ja kähertäjän siistimistä maanmiehistään yhtä paljon kuin muissakin kansoissa sivistyneet semmoisista heikäläisistä, joiden kasvatus on ollut huolimaton. Kun häntä likemmältä tuntee, on hän hyvinkin hauska ja jotensakin vapautunut tuosta umpimielisyydestä seuraelämässä. Mutta tavallinen matkustaja-englantilainen (ja valitettavasti myös tyttäret ja veljentyttäret) saattaa itsensä käytöksensä kautta niinhyvin _en grus_ kuin _en detail_ niin mahdottomaksi muitten kärsiä että paraskin ihmis-ystävä empii kokemasta, piilisiköhän näin runsaan julkeuden, röyhkeyden ja naurullisuuden takana muita omaisuuksia, jotka ansaitsisivat satunnaista tutustumista. Toim. muist.]

Eno Fritz oli Bädekeristä saanut tietää, sen seudun, jossa meidän tänä aamuna oli kuljettava, ei olevan juuri ihanuudesta kehuttavan, ja voisin siis minä vähän nukahtaa, ilman pelotta että kauniimpia maisemia jäisi minulta lasista katsomatta. Mutta tää seutu on pahassa huudossa kesäkuumeista. Talvella ja keväällä ovat asukkaat täällä yhtä terveitä ja iloisia kuin nuo noromaissa laiduntavat karjalaumatkin, mutta niinpiankuin päivät lämpenevät, nousee laaksoihin malaria, ja ihmiset pelastuvat kuumeesen sairastumasta ainoasti siten että pakenevat vuorille ja jättävät kylät ja talot sikseen, kunnes ilma syksynpuoleen taas raitistuu. Sanottiinhan meille, ett'ei malariata vielä ollut olemassa, mutta otimme sentään siemauksia vähän tiheämpään, sillä kuumebakteriot pomppoavat paljoa paremmin pois vahvistetusta elinrakennuksesta kuin huonosta. Ja kaadetaanhan hyvää rommia tai konjakkia myös hillottujen hedelmien päälle, jotta säilyisivät hyvinä ja tulisivat homehtumasta varjelluiksi; niin ovat meidän-aikaiset tauditkin, kuten olen lukenut, sisällistä homehtumista vaan. Sentähden onkin tätä nykyä niin monta nuorta ihmistä, joll'ei ole oikeata neroa eikä ryhtiä -- ne ovat lahoutuneet ja ravistuneet ennen aikojansa.

Minä olin pyytänyt eno Fritziä havauttamaan minua Civita Vecchiassa, sillä se kaupunki oli mielessäni unhottumatonna aina lapsuuden ajoista asti. Eräällä maantiedetunnilla, näette, opettaja sukaisi minua korvalle tään kaupungin tähden, kun en tiennyt, montako siinä oli asujainta.

Silloin olin sangen onnettomalla mielellä, sillä semmoinen tollakka olin ett'en vähääkään väliä pitänyt siitä, oliko niin ja niin monta tuhatta ihmistä siinä tai siinä kaupungissa, johon en kumminkaan ikänä pääsis' käymään; mutta sittemmin kyllä havaitsin, että asujainten määrä kaupungeissa onkin maantieteen ydin. Ei suinkaan julenne luulla saaneensa kasvatusta nuoruudessaan se, joka ei täsmältä tiedä, onkos kuinka monta asujanta esim. Aberdienissä, Filippopolissa tahi Pampelonassa. Nuo numerot tosin sitten haihtuvat mielestä, asukasten määrä myös enenee taikka vähenee, mutta on sitä kumminkin kerran tiedetty. Ja tieto on mahti!

Nyt katselin suopeasti tuohon kaupunkiin meren rannalla, sen linnantorneihin ja kukkiviin niittuloihin, jotka ulottuivat aina muurien juurelle saakka.

"Kuuleppas, pikku Civita Vecchia, sinun tähtes' sain kerran korvatillikan, mutta älkäämme siltä olko vihamiehiä. Siihen aikaan sinussa oli 10,734 asujainta; semmoista ei unhota hopussa." Kumma kyllä tään kaupungin nimeä äännetään Italiassa väärin. Italialaiset nimittäen sanovat Tschivita veckja, vaikka pitää oleman Sivita vekkiä, niinhän koulussa opetettiin. Saksilaiset sanovat myös Berne ja Dräsen, vaikka sivistyneen suussa nää nimet kuuluvat Pirna ja Dresden. Maakunnan-murteita kai.

Kahdessa tunnissa piti pikajunalla päästä Romaan. Ei siis enään tullut torkkumisista mitään, sillä minä odotin ilomielin, aivan kuin lapsi joulua, jo kohta saavani nähdä tuota ikuista kaupunkia, niinkuin sitä runoniekat nimittävät. -- Roma! Mitä kaikkea eikös ole tapahtunut Romassa! Milloinka vaan mailman historiata on tehty, siin' on aina Roma ollut kaupassa osallisena. Roma, se nyt on se oikea historiallinen ala. Ja nyt tulisin sitä astahtelemaan minä, Wilhelmina Buchholz, syntyisin Fabian, Landsbergerin kadulta. Se oli melkein uskomattoman ideaalista!

Jok'ainoa minuutti kurkistin akkunasta katsellakseni, eikös Romaa vielä näkynyt, vaan sen asemesta näin semmoisen maiseman, joka näytti silmään niin sanoakseni taudilliselta. Se osa Italiaa, jonka kautta tässä ajoimme, on ihan vajaalla semmoisia metsiä kuin meillä Saksanmaalla on, meidän pyökkien ja tammien voimaa ja mehua. Ikivanhoina aikoina sanotaan Italiassakin olleen kauniita metsiä, silloin kun vielä luultiin, jumalien asuvan metsän piiloissa, ja joka ainoata puuta pidettiin niin pyhänä, kuin nyt vahtikojua Wilhelminkadulla, vaikka niissä ei asunut sotamies, vaan ainoasti luonnon-impi, jonka täytyi kuolla samalla kuin puunsa menehtyi. Sittemmin kuin Italialaiset älysivät kehnonpäiväisiksi sekä jumalat että immet hakkasivat he puut kumoon ilman omantunnon arveluita, vaan jättivät huolta pitämättä uusista istutuksista, ja niin katosi ajan pituuteen se siunaus, joka siihen saakka heillä oli ollut metsistään ja saloistaan. Nyt nousi vesi ja vei peltomullan mennessään, nyt tuli helle ja kuivetutti kasvullisuuden, nyt ilmaantui kuumetauti ja levisi näille maille.

Sievät kylät hävisivät, rikkaiden romalaisten kesähuvilat hajosivat pirstaleiksi, ja jumalien temppelit raukenivat raunioiksi. Se oli jumalattomuuden ja ahneuden rangaistus. Metsää tulee säästää, se on sangen kallis-arvoinesta.

Kun ei ole heillä enää oikeita metsiä, joista saisivat halkoja, niin täytyy Italialaisten mistä vaan löytävät hakea polttopuita kuin myös risuja aituuksiksi taikka herneiden ja sitroonien peittämiseksi hallaöinä. Ei mikään puu ole heille liika korkea, he kiipeevät ylös ja leikkelevät oksat pois, kunnes yksi ainoa lehvä on latvassa jälellä, ja senpä tähden näkee haaskaamattomia puita hyvin harvassa vaan. Kypresseille sentään ei tehdä pillaa, niillä kun on niin hienot haarat; ja koska kypressit paraasta päästä ovat hautuumailla, saavat ne siitäkin syystä olla rauhassa. Hedelmäpuissa heitetään ainoasti hedelmiä-kasvavat lehvät, jotta kaikki puun voima pääsisi hedelmää väettämään; ja samaten tehdään mulperi- ja öljypuille. Muita puita pidellään varsin pahasti, ja nuo kuuluisat Italian piniot olisivat ihan toisennäköisiä, jos ei niitä leikeltäisi. Mutta ajan pituuteen on totuttu pitämään näitäkin vaivaisia kauniina. Minä olen Neapelissa nähnyt pinioita joita ei saatu karsia, ja niiden ja tavallisten pinioin välillä oli yhtä suuri eroitus, kuin kerityn ja keritsemättömän villakoiran. Köyhällä Italiassa ei ole polttopuita, koska hänen esi-isänsä ne ovat korjanneet jo aikoja ennen hänen syntymistään, -- ja sentähden hän ottaa niitä missä lähimpänä löytää.

Myrttipensaita myös kassaroidaan ja niilläkin uuneja lämmitetään. Niin on joka maalla eri tapansa; me sidomme myrtistä morsiuskruunuja. Mutta meillä on taas turpeita niin paljon.

Nytpä avaantui näköala avaran maiseman yli, jota ilmanrannalla vuoristo rajoitti. Siin' on Albanian ja Sabinian vuoret, ja tää vähän epätasainen alamaa on Campagna. Se kun olisi meillä Berlinissä! Sotaharjoituksia varten varsin mainio. Ja nyt pisti näkyviin kupukattoja ja torneja. Se on varmaankin Roma! Samassa asettuivat nuo molemmat englantilaiset vaunuakkunasta katselemaan, joten tyyten estivät meitä näkemästä mitään. Juuri nyt, kun minä tahdoin tervehtää ikuista Romaa, nousi kaksi englantilaista selkälappeata minun ja tuon pyhän kaupungin väliin! Mutta nuo ruutuiset nuorukaiset eivät vielä tunteneet rouva Buchholzia eikä hänen kyynäspäidensä voimaa.

"Olkaapas tunkeilemata!" huusin. "Muutkin ihmiset ovat maksaneet!"

Minä painoin heidät paikoillensa, ja järjestin niin, että saimme kaikki samasta akkunasta katsella, ilman ettei toinen ollut toisen tiellä.

Siinä on nyt Roma kirkkoineen, palatsineen, huviloineen ja puutarhoineen, hökkelineen ja raunioineen! Me ajamme alatse muinoisen vesijohdon, sitten Tibervirran yli, luostarien ohitse, viinamäkien sivutse. Yhä useampia kupukattoja tulee näkyviin. Pyramidi näkyy; taustassa kohoaa komea kupulaki kaikkien muiden rakennusten ja tornien yli -- se on Pietarinkirkko. Höyryveturi viheltää, massina malttuu ja juna seisahtuu perrongin eteen. Me olemme oikein todella Romassa!

Seitsemän kukkulan kaupungissa.

Mintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. -- Terveisiä Schvabiin. -- Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä Mommsenin kanssa. -- Mintähden Nero oli niin kelvoton. -- Uusi pylvästarha Berlinissä. -- Mintähden apostoli Pietarilla ei ollut hyvä näköala. -- Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmeliini. -- Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memroninpatsaana ja rouva Buchholz rupesi runoa kirjoittamaan. -- Miten Hadrianon tuhka on sijaa siirtänyt. -- P. Pietari. -- Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa vuotavan. -- Soitannollisia tietoja. -- Skat'ia.

Me emme olleet sentään ainoat vieraat Romassa, sillä puolet Englannin asujamista oli täällä myös. Mainittava on, että useimmat englantilaiset naiset ovat suruvaatteissa kun käyvät katsomassa Italiassa; niill'ei ole valkoista, ei vähintäkään viirua kaulassa eikä ranteilla. Eno Fritz väitti, että näin pukeutuvat puhtaisuudesta, koska likaa ei eroita läheskään niin pian mustalla pohjalla kuin valkoisella, mutta minä ja Kalleni olimme yksimieliset siitä, että me puolestamme tahdomme pitää siistiä liinavaatteita, särkekööt pyykkiakat niihin vaikka kuinka monta kiveä.

Hotellin yhteisvaunuun emme menneet, vaan ajoimme somassa troskassa kaupunkiin, jotta ei joku töykeä englantilainen naama pääsisi pilaamaan meidän hyvää mieltämme. Jo aseman vastapäätä näkee raunioita vanhasta Uomista, nimittäin Diokletianon kylpylaitoksen, jossa kirjastosali on tehty kirkoksi. Tää on niin suuri, että Berlinin tuomiokirkko hyvin mahtuisi siihen, sitä päätin, kun sittemmin siinä käytiin. Salvator Rosa tässä kirkossa lepää; nuo harmaakaapuiset karthusiani-munkit näyttivät meille hänen hautaansa. Ja se vanha munkki, joka saatti meitä, oli Schvabista; hän lähetti terveisiä koti-maallensa, jota hän luultavasti ei eläissään enää tulisi näkemään. Näitä terveisiä toimitan täten.

Sieltä menimme Aqva felicen sivutse; se on yksi Roman monista vesilaitoksista ja ensimäinen fontana, minkä vieras näkee. Sitten yhdytimme hevois-rautatien, ja se katu, johon nyt käännyimme oli yhtä uuden-aikainen kuin hevois-rautatiekin. Romassa on kaikki kirjavata sekoitusta: ikivanhaa, vanhanpuoleista, uutta ja uusinta, sikin sokin. Täälläpä on salaneuvoksen-kortteerikin, vaan ei puoleksikaan niin komea kuin Berlinissä. Sitävastoin sanotaan hyyrit huokeammiksi.

Kun seisahduimme Orient-hotellin eteen, tuli portinvartija vaunuin luo ja sanoi saksaksi, nyt ei olevan tilaa meille, ja että ylipäätään tulisi olemaan vaikea saada huoneita, sillä kaikki paikat olivat täynnä ulkomaalaisia, enimmiten englantilaisia, joita pääsiäis-viikolla suurissa parvissa samoaa Romaan. Hän neuvoi meitä toiseen hotelliin, jossa saimmekin majaa, upeita huoneita upeisiin hintoihin, pääsiäisen aikana kun on Romassa kaikki varmaankin kolme kertaa kalliimpata kuin muulloin.

"Kalle", sanoin minä, "voimmehan yhden päivän olla parooneja olevinamme, koska nyt kerran Romassa olemme. Mutta huomenna lähdemme Neapeliin emmekä tule tänne takasin ennen kuin vieraat ovat suorineet tiehensä ja hotellit käyneet, huokeammiksi."

Eno Fritzinkin yhdyttyä tähän tuumaan, vaatetimme itsemme niin hienoksi, että kun sitten menimme ruokasaliin aamiaiselle, kyypparit riensivät meitä palvelemaan ja kunnioittivat meitä excellenzoiksi. Minäpä käyttäydyin niin pönäkästi mutta samalla niin ailahtavasti, että Kalleni useasti ihan hämmästyksissä katseli minuun, ja eno Fritz nauroi kyyppareille että oli kuolla. Minä nuhtelin häntä vakaasti ja arvolla tästä talonpoikamaisesta käytöksestä, vaan ei se auttanut, päinvastoin, hän sanoi:

"Jos nyt näkisit itseäs, Wilhelmina, niin varmaan toivoisit, että voisit viedä itses tuollaiseksi täytettynä kotiin Berliniin."

Tuskin oli hän tätä sanonut, niin kyyppari, joka meitä oli passaellut, juoksi hihittäen ulos; sitten saimme tietää, hänen olevan saksalaisen ja siis ymmärtäneen kaikki puheemme. Eno Fritz enemmiten ei osaa kohottaida korkeampaan lentoon, mutta mitäs siihen saa kun on nuorempi veli semmoinen. Eihän siinä pääse valitsemaan.

Ulkona paistoi päivä kultaisena, ja me päätimme heti lähteä Romaa katselemaan. Tuo saksalainen passari haki meille sangen somat vaunut ja neuvoi ajurille minne menemän piti. Me nousimme istumaan ja hetkuimme läpi Italian pääkaupungin.

Kalleni oli ihka uudessa valkoisessa puvussaan erinomaisen uljaan näköinen, ja minä sovelluin hänen seuraansa oivallisesti haaleassa kesäleningissäni, mustassa pitsisaalissani ja punasinertävissä hansikkaissani; eno Fritz sitävastoin harmaanviheriäisessä matka-asussa, kädessä sininen, pumpulinen sateenvarjo, näytti vaan visu-tarpeiselta matkailijalta. Kansa kaduilla seisahtui ja katsoi meihin ihmeissään, niin että tuo eno Fritzin vaatetus minua oikein suututti.

Mutta suuttumaan ei joutanut kauaksi, sillä kaikkialla oli katsomista ja tarkastamista. Kulta- ja kalliskivi-kaupat Corsolla, suuret valokuvat, vaunuja, ihmisiä -- kaikki hämmästystä herättävää. Ja nyt ajaa kuskari hiljemmin ja sanoo: "il campidoglio", osottaen jotenni korkealla olevaan rakennukseen. Se on Capitolium, jonka sanotaan ennenmuinoin hanhien pelastaneen; siitä ovat sitten muinaistutkijat tulleet siihen varmaan päätelmään, että vanhat romalaisetkin keittivät mustaa-rokkaa, mutta josko sitä laittelivat omenoilla ja veskunoilla seassa, niinkuin me, siitäpähän aikanansa otetaan selvä, toivon minä. Sitten sanoo ajuri: "il foro", ja osottaa paikkaan, jossa on temppelien ja muitten rakennusten jäännöksiä ja jota sivistyneet ihmiset sanovat forumiksi. Ja nyt pidämme Colosseumin edessä, ja sinne menemme sisään.

Kyllähän Veronan arena on koko lavea laatikko, mutta mitäs se on Colosseumiin verrattuna? Tää oli mailman suurin teatteri, siihen mahtui 87,000 katselijaa, ja 90 ovea oli tässä neljän kerroksen korkuisessa rakennuksessa. Nyt on kolmas osa vaan jättiläisrakennuksesta jälellä, muut kaksi kolmannesta ovat jalot romalaiset keskiaikana tahi niillä vaiheilla käyttäneet kirkkoin ja palatseinsa rakennuksiin, ja mistäpä ne mukavammin olisivat saaneet valmiiksi tikatuita kiviharkkoja kuin Colosseumista. Kalkkiakin muuraustyöhönsä tiesivät helposti hankkia siten, että murtivat marmorivuolut seinistä ja polttivat kuvapatsaat, sekä sotkivat kalkkia vedestä ja niiden tuhasta. Kolme semmoista kalkkihautaa on löydetty forumissa, jossa useimmat muinaisteokset ovat olleet pystytettyinä; ne menivät niin helposti muruiksi ja niistä sai parasta kalkkisekoa, kun olivat mitä hienointa marmoria ja mainion sirotekoisia.

Ensimäisiä näytäntöjä Colosseumissa kesti sata päivää ja niissä tapettiin 5,000 petoa. [Tästä tiedosta kuin myös monesta muustakin selityksestä antikin alalla, tulee, minun kiittää tohtori Karl Theodor Gedertziä, joka on mahdottoman tavastunut näissä asioissa. Kun kysyn "Tohtori, missä se on kirjoitettuna?" niin hän sanoo: Pliniossa sivusta 911 taikka Tacitossa taikka Juvenalissa, ja se on aina oikein osattu. Pyydän saada lausua syvimmät kiitokseni tälle meidän perheen ystävälle. Wilhelmina Buchholz.] Vielä nytkin voipi nähdä petojen häkit, vesijohdot meritappeluja varten, ja suunnattoman suuren kellarirakennuksen, jossa oli koneistoja, vaatetushuoneita sekä syötävien gladiatorien ja orjien odotushuoneita. Voi, mahtoipa olla komeata tää kaikki, silloin kun vielä hyvin menivät asiat! Viisituhatta villiä petoa! Se oli toista kuin tuo eläimistö minkä minä mennä vuonna nä'in Berlinissä!

Colosseumin pihalla oli Neron aikana tekojärvi ja tämä taas sen uhkean puutarhan sisällä, jonka hän oli teettänyt kultaisen kartanonsa ympärille. Kun ei ollut tarpeeksi tilaa tätä varten, anasti hän ison osan Romaa murhapolton kautta. Se oli hänen mielestä helpoin ja halvin neuvo, koska silloin ei kukaan yksityinen voinut voittaa kartanollansa, joka oli juuri sillä kohdalla missä uusi katu tuli avattavaksi.

Minä olen Nerosta paljonni tuumaillut ja lukenut, sillä hän on luonne ja voisi sangen hyvin soveltua sankariksi historiallisessa romaanissa, jos ei hän olisi liika törkeä naisen kynän kuvailtavaksi. Se työ lienee siis jätettävä Ebersille, Ecksteinille tahi Dahnille, vaikka minäkin mielelläni pistäisin voitot siitä taskuuni.

Minun ajatukseni Nerosta eroavat monessa kohdin muitten mielipiteistä, esim. Mommsenin; naisen päätelmät, näette sen, ovat useastikin tarkemmat kuin miesten, joilta tyyten puuttuu kodin tuntoa, niinpiankuin työssä ovat mailman-historian kanssa.

Nerosta ei ollut paljo mihinkään, siit'ei epäilemistäkään. Nuo alinomaiset näytelmätkin jo ovat moitittavat minun luulleni, sillä seuranäytelmistä syntyy usein ikäviä tapahtumia, ja voipi olla iloinen, jos niistä vihdoin-viimein saadaan aikaan edes jotakuinni hyväksyttävä naimiskauppa.

Nuorukaisella tavallisesti on hyviä luonnonlahjoja vaan ei omaisuutta vähääkään, neitosella taas on rahoja vaan ei luonnon-lahjoja minkään-arvoisia, vaikka kohta hän näyttelee pääosissa. He ovat aina yhdessä losoksilla, he katselevat toisiinsa, he pitävät kiini toisistansa, he syleilevät ja suutelevat soinen toistansa, ja sanovat vielä sitten, että niin on heidän osansa. Mutta minä sanon: "Seuranäytelmien kautta on jo moni turmeltunut, ja kukas sen tietää, josko ei tuo alinomainen näytelmäin-peluu tuonut vahingollista vaikutusta Neronkin luonteesen?"

Ja millainen oli Neron vaimo? kysymme vielä, käännellessämme lehdet entuuden kirjassa, sillä sehän on tietty asia, että huono vaimo voi pilata paraankin miehen, kun taas hyvä vaimo helpostikin voi huonotapaisen miehen saada hyveitten tielle taas. Neron ensimäinen vaino, Octavia, sanotaan olleen siihen aikaan nähden jotenni siivon, mutta hänen vikansa oli, ett'ei hän tiennyt miten Neroa oikein oli piteleminen. Seuraus siitä oli se, että Nero eli lopen kauheasti, monesti hän ei tullut kotiin ei päivällä eikä yöllä, ja sitten hän oppi tuntemaan erään Poppea Sabinan, jonka hän naikin, mestautettuansa Octavian. Tämä Sabina, hän nyt oli mitä sopimattomin vaimo semmoiselle kuin Nero. Johan hänen vaatetuksistaankin miehensä olisi voinut hävitä! Muulit, jotka vetivät häntä, kengitettiin kultakenkiin, ja joka päivä kannettiin hänen kylpytiinuunsa viiden sadan muulintamman maidot. Se oli ihon hienoudeksi muka. Mutta tuommoinen kun oli rouva, niin täytyihän Neron joutua harhateille, sillä se joka maidossa kylpee, mitä semmoinen sitten tahtoo kahviinsa? Sulatettuja helmiä kai, kuin Kleopatra -- ja tälläkin lopullisesti ei ollut muuta neuvoa kuin että omilla rinnoillaan imettää käärmeitä, niinkuin niin usein näkee vanhain mestarein tauluissa.

Vähin puhumin, Nero oli kauhea, mutta ken vähänkin tuntee inhimillistä elämätä, hän ei voi kieltää sitä, että molemmat rouvat olivat syynä siihen huonoon todistukseen, minkä mailmanhistoria muistokirjassaan hänelle antaa.

Ja kun sitten "Uarda'sta" tahi "Keisari'sta" tahi muista ihanista kirjateoksista näkee, ett'ei siihen aikaan aateltu eikä puhuttu hiukkastakaan toisin kuin meidän aikoina Landsberger-kadulla, paitsi että sanottiin esim. forum Maitotorin sijassa, Memphis eikä Leipzig ja papyros sanomalehden asemesta, niin täytyyhän pitää minun käsitystä Nerosta oikeana, sillä minä asun Landsberger-kadun varrella.

Kaiketikin luulen minä turhaksi vaivaksi kaikkia koetuksia saada Nerosta muka kelvollista, kun ei Rubinsteinkaan operallaan voinut pelastaa häntä kunnollisesta kommelluksesta.