Part 6

Iltapuolella olimme kuuluisassa Campo Santossa. Se oli samallainen kuin Milanossa, enemmän suuremmoinen vaan, ja enemmän marmorikuvia täällä näytteeksi aseteltu. Paluumatkalla tuli vastaan kymmenen vaunua; joka vaunuissa oli neljä henkeä, paksuja, pieniä, -- vanhoja ja nuoria, miehiä, naisia yhteen-sullottuina. Se oli "seuramatka", ja heitä vietiin ympäri aivan kuin lammas-laumaa. Ajurit nauraa hekottivat ja ruoskivat hevosiansa, ja niin kuin tuo raju metsän-ajo Noita-ampujassa huhahti vaunu-karavaani sivutsemme.

"Kalle", sanoin minä, "nuo onnettomat ihmiset eivät saa levähtää milloinkaan. Tahtoisitko sinä tulla tällä tavoin piiskalla kiidätetyksi kautta Italian?"

"En", vastasi hän, "minä en tahdo Italiata nauttia niinkuin nautitaan olutta klasillinen, jonka jossakussa aseman-ravintolassa hätimmiten kulahuttaa kurkkuunsa. Semmoisena pidettäväksi se on liika ihana."

Tiellä takasin kaupunkiin hoksasin jotain, joka minua suuresti suretti. Useasti jo olin huomannut teillä, missä vähänkin vettä lirisi, isoja kivi-ruuhia, joitten tarkoitusta en tiennyt, mutta nyt sain siitä selkoa. Näissä ruuhissa vaimot pesevät pyykkiä. Mutta millä tavalla? He hierovat pyykkivaatteita suovalla, pistävät veteen ja panevat niitä ruuhen leveälle reunalle; siinä niitä sitten muokataan kaikin voimin isolla kivellä, kunnes kylliksi ovat saaneet. Sitten huuhdotaan niitä ja ripustetaan akkunoista pistäville keppilöille kuivamaan päivänpaisteessa. Tuo voi kyllä olla kuvan-ihana näky maalareille -- ja onhan noita valkosia ryysyjä melkein joka ainoassa italialaisessa taulussa -- mutta tuollainen peseiden piteleminen oikein vihloo sydämeen huolellista emäntää. Ja minä kudotin Kallelleni matkaksi ihka uusia paitoja hienokaisilla poimuilla, jotta hän täällä näyttäisi oikein somalta. "Hyvä luoja", aattelin, "minkä näköisiä nekin ovat, kun kotiin pääsemme?" Niin oli kuin arvasin, niissä oli kahdessa raamuja aivan kuin veitsen viiltämiä. Mutta mitenkä voi olla niin tyhmä ja kivillä hangata pesuvaatteita, täytyyhän niiden mennä rikki. Ja tätä surua sain ihan yksin kantaa, sillä mitä miesväki ymmärtää siitä mikä liinavaate-kaappiin kuuluu?

Seuraavana aamuna läksimme pois Genuasta, mutta ilman herra Spannbeinia. Hän saatti meitä asemalle ja otti toimittaakseen kapineet junalle. Ylipaino minua taasen hyvin harmitti, vaan en antanut eno Fritzin huomata mitään, ett'ei hänelle tulisi oikeus.

"Hyvästi toistaseksi", sanoi herra Spannbein.

"Ja miten nyt on noiden vanhain mestarien laita?" kysyin minä.

"Minä olen luvannut piirustaa kattomaalauksista kuvia Quenglhuberin kirjaa varten", vastasi hän alakuloisesti.

"Terveisiä Ottilialle!" huusin hänelle, junan lähtiessä.

Riviera di' Levante.

Sunnuntai-ajatuksia. -- Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon. -- Mielitehtoinen yhdyttäminen. -- Mintähden rouva Buchholz pelkää paholaista. -- Kummitus. -- Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. -- Mintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. -- Miten eno Fritz huvitteli. -- Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta on asujainta Civita Vecchiassa. -- Miten matkailijat olivat tulla estetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.

Oli sunnuntai. Oikealla kädellä kiilteli meri, ja missä vuoria nousi rautatietä vastaan, siinä oli tunneli puhkaistu. Kallioilla kasvoi agaveja ja puutarhoissa olivat sitrooni- ja appelsiini-puut täynnänsä hedelmiä; alempana pavut kukkivat, ja viikunapuiden isot lehdet puhkeilivat, ja laakeripensaista oli kokonaisia lehväsaleja -- herneetkin kukoistivat, kaikki oli komeata. Eno Fritz sanoi, että vereksillä ruokakasveilla voisi tehdä hyviä kauppoja täältä Berliniin, vaikk'eivät nää kasvakset likimainkaan ole niin hyviä ja mehevän-makuisia kuin meidän, sillä tässä kuumuudessa ne kypsyvät liika pikaisesti. Berlinissä kun syödä loskaavat mitä tahansa, miellytti meitä sitä enemmin nähdä mitä kaikkea täällä vihanteli ja kukoisti, semminkin kun minun Kalleni mielestä silpoherneiden soveliaisuus hamburginkanaan on viisas luonnon laitelma. Kun tunnelin läpi olimme karahutelleet, avaantui aina viehättävä näköala, ja niinpiankuin juna johonkin paikkaan pysähtyi, kuului rantamainingin loisketta ja kirkonkelloin kumahtelemista. Se oli niin juhlallista, niin päivän-loistoisaa ja ihmeellisen rauhallista, ett'en saanut puhutuksi, ja jos ei tuo juna olisi rähissyt ja melunnut, olisin luullut, että joku minulle lauleli tuutulaulua ja että kaikki mitä silmä näki oli haavekuvia vaan. Mutta tulipa tunnelia viimein jo liika tiheään, ja minä huudahdin närkästyksissäni:

"Eihän toki ihminen mahda olla mikään koppamato!"

Riviera di Levante'lla tahtoisin asua joitakuita viikkoja kesällä, mutta tietysti siinä jossa tuo muinaisjäännöksien raunioille rakennettu maantie viepi asuttujen seutujen kautta, eikä noissa luolissa joitten läpi höyryveturi vyräjää.

Sitten Spezzian lahti tuli näkyviin, tää Italian sotasatama laivoinensa. Kumma kun eivät ihmiset koskaan voi elää rauhassa keskenänsä! Ensin rakennetaan kartanoita, palatseja ja kirkkoja, ja sitten kaikkityyni ammutaan raunioiksi ja pirstoiksi. Mitäs hyvää siitä on? Kellä siitä on hyötyä? Voittajalla, sanotaan. Voi olla, mutta saa hänkin silmänsä mustaksi.

Siinä nyt sotalaivat kiikkuvat auringon kullassa kimeltelevillä laineilla, ja rantaan asti leviää hedelmällisiä ketoja, ihana puutarha niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kunnakkeilla harmaita öljypensastoita, losopaikoissa ketoja puutarhan hedelmiä, ja siellä täällä taloja, joissa ahkeria ihmisiä asuu. Sanotaan aina italialaisten olevan muka laiskoja. Mutta tahtoisinpa minä tietää, viljeleekö täällä maa itse itseään, sitovatko viiniköynnökset itsensä, istuttavatko puut itsensä ja putoaako kukkakaali taivaasta tänne? Ei, tähän kaikkeen tarvitaan työtä. Ja eikö se ole kyllä että ihmisten täytyy taistella luonnon kanssa, pitääkö heidän välttämättömästi vielä hävittämän toinen toisensa ja sen, minkä he vaivalla ovat saaneet eloon? Minun mielestäni nuo sotalaivat eivät ensinkään soveltuneet tähän pyhäaamu-maisemaan.

Kauempana Carraran vuoristo tuli silmiin. Luulisipa sen olevan lumen peitossa, mutta se on sorastaan vaan valkea. Avenzan asemalla näimme suuria marmoriharkkoja, joita sinne oli kuletettu Carraran louhoksista, ja muutaman mahdottoman ison möhkäleen edessä seisoi ja tarkasteli sitä eräs herra.

"Kah, professori Sohaper'han se on Berlinistä", huudahdin minä, "häntä täytyy minun puhutella".

"Etköhän erehdy, Wilhelmina?" kysyi Kalleni.

"En erehdy, minä tunnen hänen, näinhän minä älyn suudelmaa hänen otsallaan silloin kun hänen jalo teoksensa, Goethen muistopatsas, paljastettiin Thiergartenissa."

Minä vaunuista ulos, ja sanoin hänelle nimeni. Hän oli hyvin avomielinen, eikä ensinkään ylpeä niinkuin monet kuuluisat miehet, sanalla sanoen, kaikin puolin ihmisentapainen.

"Herra professori, aiotteko tehdä uusi Goethe tahi jotain muuta jalon-ihanaa?" kysyin osoittaen harkkoon.

"En", vastasi hän, "marmori on Viktoriaa varten joka Kunniasaliin tulee".

"Kuinka se on mahdollista", kysyin sitten, "että herra professori voipi luoda tuosta mahdottomasta kivestä niin eloisia kuvia".

"Oh, mikäs siin' on", vastasi hän hymyillen, "kuvat ovat harkoissa jo, niitä pitää vaan hakata niistä näkyviin".

"Näkeekö herra professori sitten päältäpäin jo mitä harkot sisällä pitävät?" kysyin kummastellen, ja siihen hän vastasi, että sepä olikin taide.

Ensimäinen lähtömerkki annettiin, ja minulla siis valitettavasti oli vaan muutaman minuutin aikaa puhella professorin kanssa. Se on todellakin suuresti mielitehtoista kohdata kuuluisaa taiteilijaa niin sanoakseni täydessä luomispuuhassa. Mitä mainiollista kirjoitelmaa eikös voisi kokenut kynä kolhia Gartenlaubeen tämmöisen yhdynnän johdosta!

Kalleni arveli vähän tunkeilevan näköiseksi että näin ryhdyin professori Sohaperin puheille.

"Vielä mitä!" vastasin minä. "Antoipa hän kuin antoikin minulle luvan käyttää tätä puhelemista."

"Mitenkä niin?"

"Näet, kun sanoin, että minusta olisi sangen lystiä saada mainita häntä kirjassani jollakulla kiittelevällä lauseella, niin vastasi herra professori sanasta sanaan näin: 'Sitä en voi estää.'"

"Se oli kielto, Wilhelmina."

"Älä pahaksi pane, Kalle, mutta oppineiden puhetapoja minä tunnen paremmin kuin sinä. Säädyllisemmin ei voinut hän ilmoittaa suostumustansa."

Kalleni kohautti olkapäitään, mutta minä painoin mieleeni joka sanan, jonka olin kuullut. Siihen velvoittaa kunnioitus kuuluisia miehiä kohtaan kun niitä intervievaa.

Tulimme sitten Pisaan. Kaupunki on hiljainen, mutta sievän-näköinen. Virvoiteltuamme, menimme kuuluisaan tuomiokirkkoon. Mutta ennenkuin sinne pääsimme, pakkasi meihin oppaita iso joukko. Eno Fritz sanoi meille, ett'emme semmoisia tarvinneet, sillä hän tuli aivan hyvin aikaan Bädekerillä, jonka ohjauksia helposti osaa noudattaa, vaan kun miehet millään muotoa eivät ottaneet eretäkseen, puhutteli hän heitä sujuvalla italiankielellä, josta minä suuresti hämmästyin.

"Taidatko sinä italiankieltä puhua?" kysyin.

"No mitenkäs muuten; täytyyhän sen, joka tekee kauppoja italialaisten kanssa, toki ymmärtää heidän kieltään käyttää."

"Ja sitä sanot nyt vasta?"

"Minä odotin kunnes opin oikein osaamaan", vastasi hän, "ja nyt koetan puhua ei ainoasti ennakko-opintojen johdolla, vaan myös korvakuulon mukaan, sillä se on pääasia. Jos meidän kielen-professorit opettaisivat korvan, eikä vaan gramatikan mukaan, niin ei tarvitseisi heidän itsensä eikä oppilaansa vieraissa kielissä jäädä takapajulle renkilöistä ja kyyppariloista."

"Ja sinä taisit kylmäkiskoisesti katsella, miten minun Kalleni vaivasi päätään italian lukemisella. Kylläpä olit ilkeä!"

"Hän tulee hyvin vielä tarvitsemaan tietojansa, silloin kun en minä ole teidän kanssanne ja herra Spannbein armastelee Ottiliaa. Muutenkin se oli parasta mitä hän tais' tehdä."

Olimme sillä välin nousseet tuomioylängölle, joka kohoaa kaupungin perillä ja on kuin suuri tarjotin, minkä päällä tuomiokirkko, tuomiokappeli, Campo Santo ja nojaava torni seisovat; ja siitä tarjottimesta ei niitä nouki pois kukaan, siihen koetukseen ne ovat liika suuria. Tuomiokirkon pääportin edustalla vätjästeli köyhiä kosolta ja kerjäsi apua kaikenmoisissa äänissä. Genuassa ja Veronassa ei kukoista kerjääminen niin kuin täällä, siis olivat kohta Kallelta kuparit kaikki. Kun kerjäläiset näkivät, ett'ei enempätä ollut, jättivät meitä rauhaan. Eno Fritz myös tiesi laittaa ne luotaan; hän teki etusormellansa vihjan, jonka he ymmärsivät ja joka merkitsi: tässä ei anneta mitään. Sen hänelle oli opettanut Berlinissä eräs ystävänsä, joka tunsi Italian perin pohjin.

Rakennukset ovat komeat, mutta niiden ihanuuden vaikutusta himmentivät minun silmissäni muutamat kamalat asiat. Koska parast'aikaa pidettiin messuja tuomiokirkossa ja me emme tahtoneet tulla häiritsemään, niin kävimme ensiksi katselemassa Campo Santoa. Se on nelisnurkkainen piha pylväskäytävän sisällä, ja sinne on tuotu laivalastittain multaa Jerusalemista; sillä ennen luultiin, että autuaammin levätään siinä mullassa, mutta sittemmin on tiede todistanut niin ei olevan. Pylvästön rinnakkaisella seinällä on maalauksia, jotka kuvailevat viimeistä tuomiota ja helvettiä. Se on ihan hirvittävää, kuinka pirut piinaavat sielu-raukkoja ja viskelevät niitä tulikivi-järveen. Ainoasti noille hurskaille erakoille he eivät tee mitään pahaa; niiden luokse tulee enkelejä ja vie ne taivaasen, ja siitä nousi kuin paino minun omalle-tunnolleni, sillä Kalleni ja minä emme ole erakoita, emmekä ole koskaan aatelleetkaan paastoamista eikä lihamme kurittamista. Sydäntäni siis kovin ahdisti ajatellessani, että tuommoinen pukkijalka piru kentiesi kerran voisi viskata minutkin kihisevään pikikattilaan, ja vielä sitten toinen työntää haarukkansa minun enkelin-hyvän mieheni läpitse. Sillä viisastelkoot oppineet miten paljon tahansa, ett'ei muka helvettiä ole, niin ei sitä tiedä ihminen, mitä eteen tulee, ja pirua ei saa kukaan katoamaan minun luulostani. Ilman viatta ei ole kukaan ihminen, ja olisin minäkin monesti voinut olla lemmekkäämpi Kalleani kohtaan; siis tunsin itseni syntiseksi ja rangaistavaksi, siinä kun kävelin hautojen ja synkeiden kypressien välillä, ja kauhistuin kuolemata ja pirua. Täälläpä niitä oli seinälle maalattu.

"Kas niin!" sanoin kun olimme kadulla taas, "nyt en mene enää hautuumaalle milloinkaan, sillä en minä ole tullut Italiaan peloitettavaksi ihan kuolijaksi. En ollenkaan!"

Tuomio-kirkossa vielä veisattiin. Oli siis tuon nojaavan tornin vuoro tulla tarkastuksemme alle. Eno Fritz ehdotteli nousta sinne ylös.

"Tuohonko pahukseen, joka niin kallellansa seisoo?" huudahdin säikäyksissä. "Voipihan se kaatua minä silmän-räpäyksenä hyvänsä. Kalle sin' et saa mennä sinne!"

Mutta mitäpä rukoilemisista apua, kun miesten päähän joku hulluus on astunut; eihän muuten tulisikaan toimeen tuommoisia vetoja, että juoda pitää kaksikymmentä absinthryyppyä tahi juosta ravia Charlottenburgiin, joista sitten ruumiina ovat kahden vuorokauden kuluttua. Niin tälläkin erää, sillä täytyihän tietysti Kallen nousta torniin. Mutta koska kolme miestä välttämättömästi tulee olla kun sinne kavutaan, syystä että kahden pitää käydä kiini kolmanteen, jos tään rupeaa tekemään mieli syöstä itsensä sieltä alas, niin luulin voivani estää torniin nousemista siten ett'en minä myöntynyt tulemaan heidän kanssaan; mutta jätinpäs lukuun ottamatta tuota roistoväkeä; kerjäläisistä, näette, saa parilla vaskilantilla kenen hyvänsä heittämään henkensä alttiiksi ja menemään mukaan, jos kolmatta miestä tarvitaan.

Kalleni nousi kuin nousikin torniin, ja minä jäin odottamaan alhaalla. "Jos nyt torni romahtaa nurin, juuri kun Kalleni on ylhäällä!" aattelin. "Kaatuahan sen täytyy, jok'on noin vino, sillä kuinka monta uutta rakennusta eikös kukistu maahan kohta kun ovat valmiita, ja tää torni on seisonut kuka sen tietää kuinka kauan -- vanhuuden heikkoudesta kai se ei enää pysy suorassa! Mitä tulee eteen minulle lapsiparkain kanssa, kun tuo on raunioihinsa haudannut heidän isänsä ja elättäjänsä, ja minä jäänyt mailmaan yksin, turvattomana leskenä?"

Kuta enemmin katselin tornia, sitä vinommalta se näytti ja sitä suuremmaksi kävi minun tuskani. Minä ummistin silmäni jott'en pyörtyisi, ja rukoilin sydämen ahtaudessa: "Herra Jumala taivaassa, anna tornin pysyä seisallaan edes niin kauan kunnes enkelin-hyvä Kalleni on päässyt siitä alas, niin minä mielelläni anteeksi annan Bergfeldtskalle kaikki hänen ilkeytensä, vaikka se aina on hän joka alkaa, ja min'en tahdo hänelle mitään pahaa. Sitten käyköön miten käy, siihen kun ei voi mitään. Varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta, rakeista ja vaarallisesta ilmasta, tulipalosta ja valkean hädästä, ruttotaudista, sodista ja kalliista ajasta, ja vapahda meitä väijyjän paulasta. Amen!"

Samassa kosketti minua joku, ja minä käännyin. En toivo kenellekään ihmiselle semmoista säikähdystä, kuin minua valtasi, nähdessäni nyt hirmuisen kummituksen aivan edessäni. Alapuolelta se vähän näytti munkilta, mutta yläällä ei ollut mitään ihmisen-kaltaista, sillä eihän ihmisen asua ole tuollainen mahdoton, suippo yömyssy, johon on leikattu kaksi ympyriäistä aukkoa silmiä varten, ja joka on pään yli vedetty. Minä huusin kohti kurkkua ja juoksin pakoon, sillä en voinut muuta aatella kuin että se oli ihan ilmetty paholainen, joka nyt tuli noutamaan minut, keittääksensä minua ynnä noiden Campo Santon sieluparkain kanssa piessä ja tulikivessä. Mutta mihin päästä piiloon keskellä tätä aukeata tuomiokirkko-toria? Ei puuta, ei pensasta. Nojaava torni oli ainoa turvani. Minä edellä, kummitus kintuilla, täyttä ravia tornin ympäritse. Jos se kaatuu niin kaatukoon; saahan siinä kummituskin osansa.

Miten kauan tätä jahtia kesti, en tiedä, sen vaan muistan, että jalat uupuivat allani ja henkeni salpautui, niin ett'en voinut edes huutaa apua; minä olen nimittäin vähän pulsakka varreltani, enkä ensinkään luotu kilpajuoksuun soveliaaksi. Minusta nyt olikin yhtä, otti minut kummitus tahi tukahduin minä luonnollisella tavalla, sillä pitemmältä en jaksanut.

Kummitus lähestyi verkkaisesti, kun se huomasi, minun seisahtuneen hengästyksissä, eikä se tuon pitkän kaapunsa kanssa päässytkään ihan kovaa vauhtia.

"Älä tule tänne!" huusin. "Muuten raappasen!"

Mutta siitä huolimatta se tuli likemmäksi, ja astuen eteeni ojenti minulle jotakin vaivais-tukkia.

"Vai niin", huudahdin, "pitääkö nyt rahoja koottaman helvetinkin hyväksi? Sitähän tavallisesti tehdään taivaan takia vaan!"

Kummitus ei ymmärtänyt minua. Siitä vasta älysin, ett'ei se ollutkaan mikään henki, ja annoin hänelle viidenkymmenenpennin-rahan, joka unehduksissa oli piillyt minun kukkarossani Berlinistä asti. Silloin kummitus liikahtihe niinkuin kiitosta tarkoittaen ja meni, sanaakaan sanomatta, tuomiokirkkoon.

Niin kamalaa kohtausta en ollut eläissäni kokenut. Lukeehan sitä toisinaan romaaneissa naamioista, eikä niistä pidä lukua mitään, ja näkeehän semmoisia teaattereissa, jolloin ne, varsin murhenäytelmissä, ovat oikein naurettavan näköisiä, kun astuvat esille vanhoissa kaapuissaan ja käyttävät itsensä aivan kuin tahtoisivat peloittaa lapset sänkyyn; mutta kun tuollainen elävä muumio keskellä päivää tulee ja taputtelee ihmistä olkapäälle, juoksee hänen jälestään, vieläpä kerjää häneltä pennilöitä, niin voipihan se ihminen kummastua.

Kun Kalleni taas oli alaalla, vankalla maalla, syleilin häntä niin rajusti, että hän ihan hämmästyi siitä, kuin myös kyynelvirrasta, jota nyt en voinut pitemmältä pidättää; eikä tää käytökseni tullutkaan tyydyttävästi selitetyksi, sillä ei tainnut Kalle saada tolkkua minun katkonaisesta kummitus-jutustani. Minua lohdutti sentään se asia, että Kalleni eheänä oli jälleen sylissäni, ja olin siis kohta itkenyt mieleni tyyneksi taas. Tuomiokirkkoon kun en ottanut tullakseni, sanoen sen täydeksi kummituksia, jotka säikähyttävät ihmisiä selvällä päivälläkin, näkyi Kalle aattelevan, että eiköhän ollut ajuni hourauksissa; ja kun kehoitin häntä menemään itse vakuuttumaan, puisteli hän vaan päätänsä ja meni eno Fritzin kanssa tuomiokirkkoon.

Takasin tultuaan, taisi eno Fritz selvittää minulle, miten tuon kummituksen laita oli.

"Se oli joku Misericordia-veljeskunnan jäseniä", sanoi hän; "siihen kuuluu niin hyvin rikkaita kuin köyhiä, ja kaikki, olivatpa mitä säätyä hyvänsä, ovat velvolliset auttamaan köyhiä, hoitamaan sairaita ja hautaamaan kuolleita. Voipi siis tapahtua, että herttua on kantamassa kerjäläisvaimon ruumiin-arkkua, että nuori teikari virvoittelee kuolinvuoteella kituvaa ukkoa ja että rikas kauppamies kulkee, tulisoihtu kädessä, sen paarin edellä, jonka päällä hautuumaahan viedään köyhä ratus, joka puutteista kellistyi kuolemaan. Ja ett'ei näitä laupeuden-töitä estäisi mikään turha häpeäminen, eikä kukaan pääsisi taas kerskailemaan hyvillä töillänsä, sentähden Misericordia-veljet kääriytyvät pitkiin munkkikaapuihin ja vetävät pussin päähänsä."

"Jos se oli kreivi eli herttua, joka tässä äsken kummitteli, niin olkoon se tällä kertaa hänelle anteeksi annettu", sanoin minä, "mutta se on vissi, että Berlinissä ei olisi Misericordiasta, sillä kaikki kaupungin katupojat juoksisivat noiden naamariherrain jälessä."

"Eikä niillä olis onnea keräyksillänsäkään", lisäsi Kalle, "sillä useat ihmiset eivät anna isompia rahoja, elleivät saa julkisesti kuittia niistä sanomalehdissä. Eikä voisi kukaan saada tähteä takkiinsa hyvän-tekeväisyydestään, kun se näin olisi valepuvussa tehtävä."

"Tahtoisinpa tietää", säisti eno Fritz, "ottaisikohan monta rouvas-ihmistä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, kun heidän täytyisi tämmöinen ruma puku ottaa yllensä? Ja kuinkas monta eikö luule laupeuden-töillä voivansa torjua moitteet maineeltansa, kun he silloin tällöin suurella humulla heittävät Saksan valtakunnan pöydälle pari sataa markkaa hyvänteon-laitoksia varten."

"Monet luulevat, että julkinen hyväntekeväisyys on hypoteekki taivaalle, vaan että siitä pitää ottaa voittoja jo täällä maan päällä", sanoi Kalle. Ja niin me kävelimme, hauskasti ja kummaltakin puolen opettavaisesti puhellen, Pisan hiljaisia katuja; eno Fritz vaan väliin pyysi neuvoa Bädekeristä ja tarkkautti huomiotamme katseltaviin esineisiin.

Tuomiokirkon pronssinen kynttiläkruunu, joka johdatti Galileita keksimään lerkkukelloja, jäi valitettavasti minulta näkemättä, kun pelkäsin tuota kummitusta.

Eno Fritz nyt selitti siitä minulle sanoen suuren kruunun kiikkuvan vitkallensa, sinne tänne, vaan pienten lamppujen jotka siitä riippuvat, keikkuvan hilpeästi, kilin-kalin, kilin-kalin. Kun Galilei tämän huomasi saarnansa aikana, joka jo oli liika pitkäksi venynyt, tuli hän selville siitä, että täytyi keksiä kelloja -- isompia kirkkoa varten, jotta saarnat saisivat kohtuullisen pituuden, ja pienempiä kotia varten, jotta paakut eivät kiehuisi liika kauan.

Galilei harrasti hyvin edistymistä ja yleistä parasta, vaan vastustajat vainosivat häntä ja pakottivat häntä valalla kieltämään väitöstänsä maan liikunnosta. Kun hän oli vannonut valansa, sanoi hän: "Hyvät herrat, ei tää auta mitään -- se liikkuu sittenkin!" Silloinpa suuttuivat papit. Entäs sitä! Ja nyt tietää pieninkin lapsi, että kaikki mailmassa on liikuntoa ja ikuisia luonnonlakeja, ja köyhimmälläkin on kello, jonka hän hätätilassa voi panna pantiksi. Siitä kaikesta tulee meidän kiittää pisalaista Galileita.

Mutta täytyy täydellisesti tajuta Galilein merkillisyyden, jos mieli voida oikein arvossa pitää sitä paikkaa, jossa hän eli ja vaikutti; minä en tahdo ruveta ketään tarkoittelemaan, mutta siitä olen varma, että löytyy ihmisiä, jotk'eivät tiedä tään taivaallista koko Galileista, ja siis en tahtoisi hänestä puhua yhtä sanaakaan rouva Bergfeldtin läsnä ollessa.

Katselimme sitäkin palatsia, missä Byron asui, jonka "Manfred'iä" kerran näimme operassa. En muista varmaan oliko Manfred jotain unhottanut, vai tahtooko hän jotain unhottaa -- oli miten oli, mutta koko kappale puhuu muistia vaan, ja lopulla tulee kummituksia, jotka vievät hänet mennessään. Mistä lordi Byron on kummitukset saanut, se nyt on selvällä, sittenkuin tiedän että ne Pisassa katuloilla juoksentelevat omissa valloissaan.

Nälkätornista on ainoasti historiallinen pohja jälellä. Tähän torniin arkkipiispa Ruggieri salpasi kreivi Ugolinon ynnä hänen viiden lapsensa kanssa, eikä antanut heille ei leivänpalaa, ei vesitilkkaa eikä muuta lukemista kuin vanhan ruokalistan. Alusta luuli kreivi, että hänen arkkipiispallinen vihamiehensä pilanpäiten vaan pidätti heiltä ruoan, mutta kun ei kyypparia kuulunut ja lapset nälissään rupesivat syömään toinen toisensa, silloin näki hän, että tässä olikin täysi totuus. Arkkipiispalta sittemmin väänti paholainen niskat nurin. Eno Fritz kertoi kauniista murhenäytelmästä nimeltä "Ugolino", jossa kaikki nälkään-kuolemisen tuskat kuvaillaan viidessä näytöksessä, mutta tätä kappaletta ei milloinkaan loppuun asti näytetä, sillä kun nuorinkin poika rupeaa nääntymään ja vaikeroitsee mahassaan mynkyävän, jo valtaa surku katselijoita kalleriassa niin, että viskoilevat poikapoloiselle voileipiä ja makkaraa, pelastaaksensa häntä kuolemasta, ja siten tulee näytelmä pilalle. Ylipäätään tahtovat ihmiset ennen nähdä ilveilyksiä kuin murhenäytelmiä, koska useimmat luonnoltaan ovat taipuisat rakastamaan, eikä läheskään niin monta ole luontoansa murhamiehiä.

En voi sanoa, että Ugolino sai minut lystille tuulelle, ja minulle siis oli mieleistä pistäytyä Livornoonkin, jonka reissun muuten olimme maksaneetkin jo, kun kiertomatka-pilettejä ostimme. Eno Fritz sanoi ystävänsä, Hamburgin tohtorin, varoittaneen häntä Livornoon menemästä.

"Minä en voisi silmiäni ummistaa tässä kummituskaupungissa", vastasin minä. "Voimmehan huomenna varhain lähteä Romaan aivan yhtä hyvin Livornosta kuin Pisasta."

Loppu laulusta oli se, että minä ja Kalleni läksimme, ja eno Fritz ja tavarat jäivät Pisaan.

Tää matkanen oli, sen tunnustan kernaasti muiden varotukseksi, tyhmä tuuma. Seutu ei ole sanottavaksi mitään, ja katseltavia ei, kuulen-ma, löydy Livornossa päivälläkään. Iltahämärässä tulimme ja aamuhämärässä menimme, eikä meillä koko Livornosta ollut muuta kuin öljykalan-haisua, harmia ja vastuksia.