Part 5

"Ne tulivat ett'emme sitä älynneetkään, peli kun juuri kääntyi erinomaisen mieltä-kiinnittäväksi".

"Tuo onneton peli! Mutta nyt se on teidän asia toimittaa minulle paikkani takasin; minä tahdon katsella näköaloja. Huutakaa konduktööriä."

Konduktööri tuli, hän puheli, Kalleni puheli, herra Spannbein puheli, eno Fritz puheli -- englantilaiset vaan eivät puhuneet sanaakaan, he tuijottivat edelleen meihin kellahtavilla silmillään eivätkä liikahtaneet paikalta. Eikä niistä päästykään.

Tässä nyt kiidin Italian kedoilla, mutta ihan ilman tarkoitusta. Tosin herra Spannbein jätti minulle sijansa toisen akkunan luona, mutta mitä hyötyä minulla siitä oli, veturin-savu kun laskihe sillen puolelle ja pilviinsä peitti kaikki maisemat? Ja kortinlyöntiä katsellakseni en ollut Alppien yli matkannut.

Ei siis kukaan taida minua moittia, jos olinkin vähän vihoissani. Mielihyvällä olisin heittänyt nuo molemmat englantilaiset arenan villien petojen eteen, ja hyvä! olisin huutanut jos leijona nakerti missiä luihin asti ja tiikeri puraisi misteriltä kurkun poikki. Jaa, kyllä vähän sisuni kuohui ja minua pahoitti se, kun ei peto-tappeluksia enää ollut muodissa. Tuo vanha hyvä aika oli sentään monissa kohdin kiitettävä.

Siinä tuumaillessani tepposia noille nurkkavieraille, juolahti minun mieleeni se että englantilaiset naiset eivät suvaitse tupakan-savua; oli kerran lady, joka seitsemän päivää makasi tainnuksissa siitä, kun muuan herra hehkuva sikaari suussa oli tullut sisään naisien huoneesen. Minä siis yllytin herroja polttamaan, ja jos paperossia olisi ollut meillä, olisin itsekin tupakoinut, tuli siitä sitten mikä seuraus hyvänsä.

Tupakan-poltosta oli apua. Missiä rupesi ryittämään, ja hän kun istui tuulen puolella, niin hänen täytyi pitää ikkuna kiini.

"Kyllä te tuprutattekin aivan kuin leipomauunit vähää ennen joulua", pilailin.

Ilman-laatu vaunussa kävi jotenni häkäiseksi. Nyt nousi englantilainen ylös ja pyysi herkeemään polttamasta. Mutta kyllä hänelle annettiin sana sanasta, kaksi paraasta! Eno Fritz, joka sokeroi vähän engeliskaa, teki hänelle selväksi asian kantaa sanoen, että ensimäisessä luokassa sai olla neljä henkeä vaan kussakin vaunussa. Englantilainen taas väitti, ett'ei saanut polttaa, jos joku matkustajoista sanoi vastaan. Me viittasimme siihen, ett'ei hänellä ollut tässä vaunussa tekemistä mitään. Minä sanoin: "Polttakaa, pojat, minä annan luvan".

Ensi asemalla kutsuttiin taas konduktööri. Älyttyänsä, että englantilainen valitti meidän päälle, yhtyi hän tyynesti tämän puolelle ja kielsi meitä polttamasta. Sepä ei ollut Kallen mieliin. Junan-johdattaja haettiin ja hän haki aseman-inspehtorin. Loppu laulusta oli se, että meidän täytyi muuttaa toiseen vaunuun -- syystä että edellisessä ei ollut tupakan-poltto sallittu. Tuskin olimme ulkona, niin englantilainen julkeasti sytytti sikaarin ja oli sennäköinen, kuin ei meitä olisi ollut olemassakaan.

"Siinä näemme missä mahdissa englantilainen on ulkomailla, ja miten saksalaista siellä ylen-katsotaan", huudahti Kalleni kun mennä höyryytettiin taas eteenpäin. "Minä olen vakuutettu siitä, että tuo englantilainen on joku Lontoon-suutari, sillä hävyttömyys ja sivistys eivät menesty yhdessä. Mutta hän kuuluu tuohon suureen brittiläiseen kansakuntaan, ja ottaa siis luvaksensa olla röyhkeä."

"Oikeus oli meidän puolellamme, mutta kuka saksalaista ulkomaalla auttaa tämmöisissä vähäpätöisissä asioissa. Ei hänen apunaan voi olla muu kuin arvon-anto, ja kuinkas vieras saattaa arvossa pitää ihmisiä, jotka eivät anna arvoa omalle isänmaallensa? Niin kauan kuin vielä olemme vierasten kansain apinoita, niin kauan kuin emme rakasta isänmaatamme niin sydämellisesti, että se on meille mahdotonta -- oli se sitten liehittelemisellä tai inhoittavalla nöyristelyllä kaiken ulkomaalaisen edessä -- alentaa sitä muiden maiden hyväksi, vieläpä pilkata sitä, -- niin kauan saa saksalainen ulkomailla kaivata vahvinta tukeansa, parasta turvaansa, mi on se kunnioitus joka hänelle Saksanmaan kansalaisena on tuleva."

Näin puhui Kalleni harmistuneena, ja täytyi valitettavasti, siihen nähden mitä meitä oli kohdannut, yhtyä hänen ajatukseensa. Eihän koko tää asia, tarkkaan katsoen, ollut kuin melkoinen vähäpätöisyys vaan, mutta suututti se siltä, siinä kun tulimme näkymään niin armottoman vähäisiltä. -- Englantilaiset jäivät istumaan, mutta meidän täytyi mennä tiehemme. Ja kumminkin olimme aivan yhtä hyviä kuin he. Todella ilkeätä!

Hämärti jo, kun Genuan merenlahdelma tuli silmiin. Olimme rientäneet tunnelien läpi ja siltojen yli, ja juuri kun kaunis maisema oli nähtävissä, pujahdimme taas tuommoiseen pitkään, pimeään koloon; siitä päästyämme olimme asemalla. Insinöörien pitäisi toki matkustavan yleisön hyväksi rakentaman rautatiet vähän enemmän kuvan-ihanasti, jotta jotakin saisi nähdä rahoistaan.

Kun olimme astuneet pois, kummastutti minua se, että eräs nuori mies univormun-tapaisessa puvussa kulki meitä kintuilla ja katseli meihin silmiänsä eroittamatta. Minä huomautin herra Spannbeinia siihen, vaan ei hänkään tiennyt mitä se merkitsi. Ottaessamme kapineemme tavarasta, astui tuo nuori univormu-herra esille ja sanoi meille jotakin kohteliaasti, mutta hyvin vakaasti.

"Mitä hän tahtoo, herra Spannbein?"

"Hän kysyy, josko on teillä tullaamattomia sikaaria."

"Mitä se häneen kuuluu?"

"Hän on tulli-virkamies."

"Me olemme aikoja sitten tullirajan ylitse päässeet."

"Hän tyytyykin kun vaan saa nähdä tullikuitin raja-, asemalta."

"Sen olemme hukanneet", sanoi eno Fritz.

Nuorukainen oli pahoillaan, mutta herrasväki oli vaunuissaan polttanut sikaareja jotka eivät hajunneet Regialta. Sitä olivat konduktööri, junan-johdattaja ja aseman-inspehtori valmiit todistamaan.

"Nuo helkkarin engelsmannit!" huudahdin minä.

Nyt piti ruveta tutkimaan. Mutta menipä se minun mielestäni jo liikanaisiin.

"Jaa", sanoin minä, "saattakaa vaan toimeen vastuksia meille; mutta huomenna minä kirjoitan Bismarckille, ja kyllä hän -- --"

Tuskin tapasi nuorukaisen korvaa tuo sana Bismarck, niin jopa hän muuttui sangen kunnioittavaiseksi ja kysyi, olimmeko _tedeschi?_

"_Prussiani_", sanoi eno Fritz.

"Kaupungista _Berlino_", lisäsin minä.

Nuorukainen puhui pari sanaa, kumarsi ja meni matkoihinsa. Me kiipesimme hotellin yhteis-vaunuihin ja ajoimme pois mekin.

"Näet, Kalle", sanoin pöyhkeillen, "Bismarckia he pelkäävät. Huomasitko kuinka hän hämmästyi heti kun sen nimen mainitsin?"

"Toivoisinpa oman-tuntomme olleen puhtaamman tässä asiassa", sopisi Kalle.

Mutta min'en tiedä, mikä on suurempi synti: polttaa italialaisia Regie-sikaareja vaiko salaa viedä kanssaan hyvän, sisääntuodun Berliniläis-havannan? Siitä ottakoot papit selvän; sanotaanhan niiden monesti ymmärtävän paremmin tupakkaa kuin noita vanhoja perustus-kirjoja.

Me kulimme hirveän kapeita katuja tornin-korkuisien huoneiden keskellä. Meidän hotelli oli sekin jonkunlainen leveä torni, sillä vasta kolmannessa kerrassa oli parterri, pieni kurjallinen ala.

Lapset olivat kirjoittaneet. He olivat terveet ja virkeinä. Ilma oli kylmää Berlinissä, ja uutta ei ollut tapahtunut mitään. Lopuksi kertoivat he, Bergfeldtskan käyneen heillä ja sanoneen, että kaikki naapurit ihmettelivät mitä minulla oli Italiassa tekemistä, enhän minä ollut likimainkaan kylliksi sivistynyt sinne mennäkseni. Siihen he olivat vastanneet, että naapurien pitäisi ennen hoitaman omia asioitansa kuin sekaantuman toisten toimiin ja tekemisiin, ja nyt kysyivät he, josko olivat olleet kylliksi epäkohteliaat.

Minä annoin kirjeen Kallelleni sanoen:

"Niinpian kuin kotiin tulemme, pyydän hänet oikeuteen; tuo kateellinen akka siellä käy ja koettelee panetella minua lasten edessä. Se on säätyvihaa ja sukuvainoa, siit'on vankeutta vähintäkin!"

Kalleni koetti lepyttää minua ja pyysi minua olemaan, tyynellä mielin ainakin päivällispöydässä.

"Olen niin tyyni kuin taidan, Kalle, mutta oletkos sinä tyyni, jos joku sylkee sinun soppaasi? Ensin englantilaiset ja sitten Bergfeldtska! Iloinen alku Genuassa!"

Ruoassa oli eriskummainen maku, mutta min'en tiennyt, oliko mieleni vai ruoan valmistaminen syynä siihen, että joka ruokalaji maistui samallaiselta. Kalleni veti suunsa irviin ja eno Fritz pureskeli hyvin hitaasti.

"Tää on oikeata italialaista ruoanlaitosta", selitti herra Spannbein.

"Mitenkä niin?" kysyin.

"Kah, ettekö tunne, että kaikessa ruoassa on öljyä seassa?"

Nyt ymmärsin, mintähden kaikki lajit maistuivat yhdenlaiselta. Italia kävi yhä enemmän italialaiseksi, sen huomasin hyvin.

Täällä pistän postiin ensimäisen kirjeen tyttärilleni, sillä minä lupasin kirjoittaa heille usein. Siitä olin vaan pahoillani, kun ei mieleni nyt ollut lemmellisempi; kynään tartuttuani, täytyi minun melkein pakoittaa itseni kirjoittamaan jotenni lauhkeita lauseita.

Genuassa.

Hyvät lapseni!

Minua ilahuttaa kuulla, että hyvin voitte, ja jos Bergfeldtska toiste tulee käymään, niin terveisiä hänelle, ja sanokaa, että minulla on erinomaisen lysti ja että poimin appelsineja puusta. Eilen, näette, kävimme katsomassa useampia palatseja ja eräässä niistä -- se oli palazzo Balbi -- näin puutarhassa ensimäiset appelsinipuut. Nyt vasta, hyvät lapseni, ymmärrän Goethea kun hän sanoo: "Jo lehdistöstä kulta-he'elmä kiiluu". Semmoista pitää nähdä jos miel' sitä uskoa, ja minä voin vaan sanoa, että jalon-ihanalta se näytti. On meilläkin tauluja ja kuvapatsaita vanhassa museossa, mutta appelsiinipuita ulkona ja niin suuria vielä sitten, niitä ei ole meidän puolella.

Taidetta en sentään suinkaan halveksi. Ei, päinvastoin sitä opin arvossa pitämään yhäti enemmän. Nää salit, hyvät lapseni, nää huonekalut, nää marmoriseinät, gobelinit ja veistokset, nää pöydät kallis-arvoisine maljakkoineen, hopeakannuineen ja kolpakkoineen -- hämmästyttävää kerrassaan. Entä sitten taulut seinillä: palatsien entisten omistajain muotokuvia, Antonio van Dykin maalaamia, kaikki niin ylhäisiä, että tuskin tohtii äänessä puhua, pyhimyksiä ja pyhyyttömiä, kuuluisimpien mestarien teoksia; Raphaelin, Tizianin, Veronesen, kaikkien maalauksia täällä saa nähdä.

Voitte kysyä Bergfeldtskalta, onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan Bassanosta taikka Biberasta, ja kertokaa hänelle sitten, että teidän äitinne jo kaukaa tietää toisistansa eroittaa näiden vanhemman taiteen pylväsmiesten maalauksia.

Jos etualassa oikein lihava poika on polvillansa selän alapuoli yleisöön päin, silloin on taulu todellinen Bassano; jos taas kurttuinen ukko katselee pääkalloa arvataksensa, kuinka kauan täytyy vielä nuturoida tullakseen yhtä kuivaksi, silloin se on yksi Riberan maalaama Pyhä Hieronymos. Toisinaan maalasi Bibera Hieronymosta ainoasti pään ja toisen käden, ja levitti kaapun muun kaiken yli. Mutta niin hän teki vaan kun huonosti maksettiin, sillä silloin hänen ei kannattanut yhteen hintaan antaa toista kättä eikä jalkoja.

Niin selkenevät Italiassa taiteen tiedot niin sanoakseni ihan itsestänsä, mutta tietysti tarvitsee olla sivistynyt ja vaikutusten vastaan-ottoon kykenevä. Tää on vaan vero totuudelle.

Ylipäätään ei olekaan taiteis-oppi niin vaikeata kuin moni luulee. Kun vaan mestarien nimet opitaan, kyllä ymmärretään sitten loput hyvin helposti, mutta siin'on sekin tarkasti vaarin otettava, onko maalaus palttinan vai puun päällä, onko se tehty temperalla vai öljyllä. Jos vielä sitte muistaa, kuinka korkea ja leveä taulu on, niin tulee jo pidettäväksi suurena tuntijana eikä sitten enää tarvitse suvaita vastaväitteitä. Mutta nyt kai kysytte, hyvät lapseni, mitenkä teidän äitinne näin tavattoman pian on osannut taiteen salaisuuksiin? No, se kävi tällä lailla.

Me katselimme palatseja, isänne ja minä ja eräs maalari, herra Spannbein, joka oli yhtynyt meidän seuraamme. Eno Fritz hän meni omia teitänsä tavatakseen kauppatuttuja. Kun olimme palazzo Doriassa (lukekaa Schillerin Fiesco, lapset!) niin herra Spannbein äkkiä lähestyi erästä nuorta ja kaunista tyttöä. Tämä seisoi siinä keskellä palatsin suurta salia seurassa vanhanpuoleisen herran, joka tarkasteli kattomaalauksia. Tyttö punehtui ja herra Spannbein punehtui myös, sanalla sanoen, he tunsivat toisiansa. Herra Spannbein esitti meille tuon vanhan herran. He olivat professori Qvenglhuber tyttärinensä Münchenistä. Qvenglhuber on suuri taiteenoppinut, ja Italiaan tullut antaaksensa ulos uuden teoksen kattomaalauksista. Tää professori aukasi minulle todellisen taiteis-opin portit, hän sanoi minulle: "Mitä tauluihin on kuvailtu, hyvä rouva, se on yhtäkaikki, kun vaan ovat vanhat ja alkuperäiset". Ja siinä hän oli ihan oikeessa, sillä kun ainoasti alkuperäisyyden merkkejä tulee tarkastaa, käypi taiteen-opinta hyvin helpoksi. Hän oli väsymätön neuvomisissa, mistä se ja se mestari tunnetaan, niin esim. Wouwermann valkosesta hevosesta, Carlo Dolci samaskaisista hahmoviivoista, Raphael madonnistaan, Tizian n.s. kulta-vivahduksesta (se lähtee, luulen-ma, pesussa), Michel Angelo jäntäreistä, j.n.e. Samalla tavalla meidänkin aikamme mestarit tunnetaan, esim. Makart lihastansa ilman sielua, Gabriel Max sieluistansa ilman lihaa, j.n.e. Herra professori Qvenglhuher opetteli väsymättä minulle tätä kaikkea. Hän on suuresti kohtelias.

Näette siis, hyvät lapset, että täällä vietämme tiedollista elämää ja että sisumme hehkuu taiteen pyhästä tulesta. Pitäkää vaan lämpöstä yllänne tuossa ilkeässä Berlinin ilmassa, ett'ette vilustu. Kevätleningit olkoot teettämätä siksi kun tulen kotiin. Täällä on mitä ihanin päivänpaiste, ja isä voipi hyvin.

Terveisiä Krausen, Weigeltin ja poliisiluutnantin herrasväelle kuin myös muille meidän tuttaville. Eno Fritz myös lähettää terveisiä.

Teidän hellä äitinne.

J. L. Kysykää rouva Bergfeldtilta joskus, tokko hän tietää missä päin maanpalloa Genua on, ja näyttäkää hänelle sitten tään kirjeen kuori posti-merkkineen. --

Ensi osotteemme on: _Roma, Albergo del oriente, via del Tritone 6_. Teidän _la madre_.

Genualaiset palatsit ovat todellakin oikeita aartehistoja niin hyvin taiteen-ystäville kuin muille ihmiselle. Missä ei riipu tauluja jos jonkinmoisia niinkuin taulustoissa, vaan nää taulut ovat kallis-arvoisimpina koristuksina saliloissa, jotka eivät näytä laisinkaan taide-menaaserioilta, ja joissa tulee pitämään paljoa suuremmassa arvossa itsekutakin esinettä eriksensä.

Ulkoseinille on toisinaan vale-levypuolia maalattu, joten rakennustaideteoksia paljon on säästynyt, sisältä sitävastoin on komeutta runsaasti: nää jämeillä pilari-käytävillä piiritetyt pihat, koreat rappuset, altaanit, kukkivia kasvaimia täynnä, suihkulähteet ja riippuvat ryytimaat, kuvapatsaat ja moniväriset marmoriseinät, kaikki vaikuttavat silmiin kuin loistavin ruhtinaan-linna.

Italialaiset palatsit ylipäätään, niin Genuassa kuin Romassa, Florenz'issa ja muuallakin, ovat kauniimmat sisältä. Ulko-näöltänsä ovat yksinkertaisia, totisia ja juhlallisia, seinää enemmän kuin akkunoita. Meidän palatseissa, jotka ovat vuokrattavina, on enemmän akkunoita kuin seinää; he kääntävät kaiken koreutensa kadun puoleen. Sisällä niissä harvoin löytää kunnollista peiliseinää ja sijaa sohvalle, jossa sopisi olla pitkällään. Tällaisten päivänloistoisten pihain asemesta on Berlinissä noita pimeitä, pieniä nelis-nurkkia, ja tampurit tai porstuat ovat täynnä jos niihin ripustaa neljä hattua ja kolme päällysnuttua.

Genuassa rakennetaan korkeudelle, kaupunki kun on vuoren rinteellä; enimmät huoneukset ovat siis pitkiä kuin pyyheliinat, mutta ylhäältä katsoen tarjoavat niiden kiviliuskakatot niin miellyttävän näön, että eno Fritz päätti Genuan olevan oivallisen paikan unessa-kävijöille.

Juuri jotkut kadut ovat niin leveitä, että niitä pääsee vaunuilla ajamaan, muut ovat kaikki solukoita, johon pikkusen pilkistää taivasta. Mutta haju on sama sekä leveissä että kapeissa, vaikka se viimeksi mainituissa paremmin pakkaantuu ja sentähden vaikuttaa voimallisemmin. Ruoka ravintoloissa maistui öljyltä, kadut taas käryävät pohjaan-palaneelta öljyltä. Vohveli-koju torilla meillä ei haise niin rasvalta ja öljyltä kuin Genua joka loukossa. Mutta mitenkä se muuten olisikaan, sillä joka paikassa kauppapuotien edessä kihisee öljy-kattila, jossa sitten laitetaan kalaa, pannukakkuja ja muuta kaikenlaista. Mutta kauheinta kaikesta on polypit. Tuosta inhottavasta elävästä, jonka imukkeet ovat kuin rokon-paisumat, ei lähde henki, hakkaili sitä tahi runttasi seinään miten tahansa, se vaan värähtelee kuoleman-teossa kunnes viimeinkin pääsee kiehuvaan öljyyn. Siinä se arvon on hiljaa. Pienten ravintomajain edessä on vatiloilla piiputeltuja polypeja. Kellä nälkä on, noukkii palan itselleen; isäntä pyörittelee sitä jauhossa ja viskaa sen sitten öljykattilaan, ja kun se on valmis, haetaan se sieltä ylös kepillä taikka kauhalla.

Näkin-kenkiäkin he paistavat parilaalla ja syövät kaiveltuansa puutikulla elävän ulos kuorestaan. Minä kauhistuin niitä nähdessäni jo, mutta nää hirveät herkut näkyvät Genualaisille maistuvan oivallisilta. Kyllä me näissä kohdin kumminkin olemme enemmän sivistyneitä, sillä semmoista roskaa emme syö.

Professori, joka suuresti oli ihastunut minuun ja jonka viisaus minua ihan hämmästytti, vei meitä erääsen ravintopaikkaan sataman lähistössä, näyttääksensä meille rahvaan-elämätä. Mutta minusta tuntuu, kuin olisi rahvaan-elämä enemmän herrain kuin rouvas-ihmisten nähtävä, ja että sitä paremmin opiskelee kodissa kuin krouveissa. Joka tahtoisi tutustua Berlinin rahvaan-elämään vaan anniskelupaikoissa ja olutkapakoissa, saisi siitä varsin väärän käsityksen; kumminkaan en tahdo kieltää, että kyllähän kauneina pyhäiltoina Hasenhaidessa, Treptovissa tahi Pichelswerden'issä voipi hyvin nähdä, miten berliniläiset huvittelevat ja viettävät jouto-aikaansa luonnon helmassa lapsinensa likkoinensa. Kaikkialla kansaa tuhansin, ja kaikki ovat iloisia, juovat olutta taikka kahvia ja mosuuvat vahvoja voileipiä. Ja jos ei aina tiedäkään mitä makkarassa lienee -- niin se on kumminkin vissi, että polypeja siinä ei ole.

Mutta professori on niitä ihmisiä, jotka mieltyvät kaikkeen mitä ulkomaalla näkevät, ja hän päätti, että pitäisihän meidän maisteleman noita polypeja, sillä herkullisempaa ei voinut löytyä kuin tää oivallisessa öljyssä taitavasti keitetty vesielävä. Minä kiitin kauniisti, mutta Kalleni antoi narrata itseään, ja herra Spannbein litkasi niitä kuolon-halveksimisella, herra professorin kunniaksi. Kumma kyllä, jäikin Kalleen mitä hän oli syönyt, ja kun kysyin häneltä: "Miltä maistui?", vastasi hän: "Meren ajokasta taisi olla!"

Minua nauratti katsellessani herra Spannbeiniin, joka kuollaksensa rakasti professorin tytärtä. Minun mielestäni he soveltuisivat sangen hyvin toinen toisellensa. Nuorukainen tosin on vähän löllimäinen käytökseltään, ja tuota pitkää taiteilijan-tukkaa voisi hän kyllä leikkuuttaa vähän lyhemmäksi, mutta on hän sentään korea poika. Neidellä on erinomaisen kauniit silmät, hän on hiljaluontoinen, vaan vakavatuumainen kuitenkin, niinkuin toisinaan ovat nuoret tytöt, kun heillä on kiukkuinen isä, jonka elämää he koettavat sulostuttaa, koska häntä rakastavat. Professori oli nimittäen monestikin hyvin äreä, varsin kun ei oltu aivan yhtä mieltä kuin hän.

Ei aikaakaan niin olin lappaellut herra Spannbeinista hänen salaisuutensa. Hän rakastaa professorin-tytärtä ja professorin-tytär häntä. Mutta isä innoksii noita vanhoja mestareja ja väheksii nyky-aikaista maalaustaidetta, -- herra Spannbein taas ei pidä kovin suuressa kunniassa noita vanhoja, vaan suosittelee kaikesta sydämestä uudempaa maalaustapaa; siis ei ole paljon toivomista saada professorin suostumusta. Ja herra Spannbein tietää sen, että vasten isänsä tahtoa ei Ottilia -- niin on armaan nimi -- milloinkaan mene hänelle.

Kävi sääliksi todellakin tuota miesparkaa, kun hän valitti surujansa minulle ja siten antoi minulle oikeuden kohdella häntä äidin tavalla.

"Aluksi siis on laita se", sanoin, "että Ottilia ja te rakastatte toisianne, se on pää-asia."

"Mutta isä?" vaikeroi hän.

"Hänen saamme helposti puolellemme. Kuinka usein eikö tapahdu niin, että ihmiset tyyten muuttavat mielensä. Heittäkää siis pois uudet tapanne ja kääntykää vanhoihin. Maalaustaide kuin maalaustaide, yhden-tekevähän se on."

"En minä käänny pois taiteestani, en koskaan!"

"Ette tarvitsekaan. Voittehan pilata palttinaa kuinka paljon tahansa ja töhriä pyhimyksiä ja jumaloita aivan kuin professori tahtoo. Mutta jos itsepintaisuuttanne sanotte taiteeksi, sitten ei tule milloinkaan pariskuntaa teistä ja Ottiliasta. Muistakaa se!"

Hän meni pois pahoilla mielin, mutta sehän seuraus on aina, kun koettaa saada ihmiset järkeen. "Neuvo viisaasti, vaan ei vastaan", sanoi entinen tyttö.

Eno Fritz seurusteli yhtenänsä kauppatuttavain kanssa, sillä hän piti tärkeänä huolena yhtyä liittoihin ja tehdä kansainvälisiä kauppoja, joita suuresti edes-auttoi tuo uusi Gotthardin rautatie. Italiassa on tuotteita joita me kaipaamme, ja Saksassa on meillä tuotteita taas semmoisia, joita italialaisilta puuttuu, ja kun kansat kummaltakin puolen tajuavat tämän, niin kyllä kauppaliike kohta kukoistaa. Niin eno Fritz oli aprikoinut.

Meidän oli siis apunamme ainoasti herra Spannbeinin kielitaito, ja hän kun alin-omaa juoksenteli Ottilian jälessä, jonka taas täytyi olla isänsä seurassa, niin jopa vihdoinviimein kyllästyimme taiteesen. Tuskallista oli myös nähdä, miten professori, joka nuuskaa ahkeraan, katto-maalauksia katsellessaan sai nuuskut nenästä kurkkuunsa, niin että Ottilian ja herra Spannbeinin täytyi mätkiä häntä selkään, jott'ei ukko läkähtyisi ihan heidän silmäinsä edessä. Tilasimme siis eräänä aamuna vaunut ja ajoimme Pergliin, samaan paikkaan jossa meidän kruunu-prinssimme perheinensä asuu, kun hän käy Italiassa, ja sitä ei taida kummastella. Luontoa siinä minun on mahdoton kuvaella, vaan siellä ollessa tuntuu aivan kuin lukisi kauniin runoelman, jossa palmut humisevat, vesi loiskii, meri avaantuu, linnoja kohoaa korkeilla kallioilla, ruusuja ja hyasintteja kukkii ja tuoksuu, ja jossa kumminkin itse ihka elävänä käyskentelee keskellä kaikkea tätä runollisuutta. Ja paitsi sitä sinä päivänä oli ilma mitä ihaninta, sini-kirkkainta olla taitaa!

Me soutelimme pienessä venosessa puiston lampiloilla ja viilsimme läpi viidakon pitkin kauneimpia japanilaisia ruusuja. Se oli satumaista, ja jos en olisi vähän vähkyräinen, melkeinpä olisin luullut itseni keijuksi. Mutta keijut kai ovat vähän hoikempia vyöltä. Vaikka sanotaanhan, että he Viktoria-teatterissa ovat hyvinkin lihavia, sillä siinä yleisö pitää enemmän pulleudesta kuin suikeudesta.

Lepopäivä Jumalan ihanassa luonnossa virkisti voimiamme. Tuo ihmeellisyyksien katselu tekee ihmisen untevaksi, ja minä neuvon siis kutakin kohdaltansa vähän väliin olemaan niistä joutosassa jotta pää selviäisi, sillä se on työlästä tointa että muutamissa viikoissa arvostella mitä vuosisatain kuluessa on laadittu. Mutta kylläpä ennen mailmassa olivat ihmiset ahkeria sekä taiteen että teollisuuden alalla, vaikk'ei heillä ollut kaasua eikä fotogenia iltapuhteilla! Se on ihan ihmeellistä!

Eno Fritzillä oli toimimista vielä yhden päivän. Me sinä päivänä aamusta kävimme kirkkoja katselemassa. San Lorenzossa säilytetään pyhä Gral, mutta kun ei ollut meillä luvan-todistusta mitä esille vetää, niin sitä ei näytetty meille. Ennen sanotaan pyhän Gralin tehneen monta ihmettä, mutta sitten kun oppineet tulivat havaitsemaan, hänen ei olevankaan smaragdikiveä vaan ainoasti lasia, on hänen mahtinsa menehtynyt. Niin se on kotilääkkeidenkin laita, niihin tulee uskoa, muuten eivät auta.