Part 4

Kuka tuo vaisu oli. -- Lempi-viikot. -- Milano. -- Mintähden rouva Buchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. -- Humbugi. -- Mintähden italialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. -- Marmorinen muotilehti. -- Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon vallasnaiset ottivat yllensä.

Mitäpä siinä muuta neuvoa ollut kuin, tuon yhdynnän johdosta Julian haudalla, tehdä lähempätä tuttavuutta. Nimet sanottiin kahden puolen. Vaisu oli nimeltänsä Hinnerich Kliebisch, kotoisin Pommerista, ja naisen nimi oli Henrietta. Hinnerich joka palveli vuotensa Berlinissä, oli sillä ajalla tullut tuntemaan Henriettaa, joka taas opetteli soittoniekaksi eräässä yksityisten soitanto-opistossa, ja oli aikomuksensa kiivetä soittajais-pianistaksi. Mutta havaittuansa, että pianon-soittajia kohta karttui yhtä monta kuin kuuntelijoitakin, päätti hän heittää pianon-peluun sikseen ja naida Hinnerich Kliebisch'in, tuon nuoren, varakkaan hovinhaltijan-pojan Weimersdorfista Pommerista. Kaikkea tätä sain tietää piankin, sillä kun minä tahdon jotain tietoa, kysyn sitä kohdastansa. Herra Kliebisch ei virkkanut paljo mitään, mutta rouva Kliebisch oli hyvin avo-sydäminen minua kohtaan ja uskoi minulle, että he nyt olivat lystäilymatkalla häiden jälkeen, ja Veronassa he olivat olleet neljä päivää.

"Minun Hinnerichini on enkeli", sanoi hän, "hänen ainoa toivonsa on sulostuttaa minun elämäni".

"Niinhän olla pitää lempi-viikkoina", suottailin ja kysyin: "Oletteko tekin suloinen häntä kohtaan?"

Hän punehtui ja kuiskasi:

"Minä teen kaikki mitä hän tahtoo, ja hän tekee kaikki mitä minä tahdon".

"Niin on oikein", myönsin ja kysyin, olivatko he nähneet kaikki ihmeellisyydet Veronassa, esim. tuota muinoista teatteria?

"Ei".

"Arenaa?"

"Ei"

"Entä kirkkoja?"

"Ei, mutta Julian haudan!"

"Ei siis muuta kuin tuota kaukaloa? Missä olette viettäneet kaiken aikaa?"

"Ravintolassa", sanoi hän; "minun Hinnerichini ei pidä paljon lukua ihmeellisyyksistä: hänen on enemmän mieleistä soudella ja onkia".

Minä heitin silmäyksen vaisuun; siinä hän istui sohvan nurkassa, pää taapäin, ja sulostutti nyt olemistansa makealla unella. -- Ja tuommoiset matkustavat Italiaan!

Rautatien oikealla puolella alkoi nyt välähdellä, ikäänkuin korvollinen sini-painetta olisi kaadettu laksoon. Se oli Garda-järvi. Yhden kerran olen nähnyt tätä järveä kuvattuna, ja luulin silloin, että kuvan-tekijä oli maalannut sitä pöyhkäykseksi ystävänsä, jonkun sinisen-painajan, hyväksi, mutta itse luonnossa on järvi vieläkin sinisempi. Herra Spannbein sanoi, että niin silmiin pistävää sinistä kuin tämä järvi ei pitäisi luonnossa löytymän ensinkään, mutta kun se kerran oli, niin ei voinut se taiteilija, joka vähänkin väliä pitää värien tunnusta ja yleis-vaikutuksesta, muuta kuin katsoa ikäväksi tällaista liiallisuutta. Kun hänelle muistutin sitä, että hän juuri itse oli kehoittanut minua tarkkaamaan luontoa voidakseni arvostella taidetta, sanoi hän huomattavan olevan, _kuinka_ luonnosta vaarin-otetaan. Monet eivät milloinkaan sitä oikein opi. "Ketä nyt tarkoitatte?"

"Taide-bramineja", vastasi hän.

Minä tarkoitin tähän sanoa, että järvi, jos se oli siniseen ihastunut, kai varsin vähän otti huoliakseen herrain maalarein ikävittelemisestä, mutta samassa rouva Kliebisch heittihe nuoren puolisonsa päälle ja huudahti:

"Hinnerich! Rakas olento! Nyt ollaan jo Lago di Gardan rannoilla. Havaa, sydänkäpyni!"

Hinnerich selvitteli unestaan, rouva hymyili hänelle, hän hymyili rouvalle, rouva suuteli häntä, hän suuteli rouvaa j.n.e., j.n.e. Se oli olemisen-sulostuttamista yleisessä rautatie-vaunussa, meidän muitten mielestä jotenki jolpon-näköistä. Rakkaus on tosin korkeitten asian-omaisten omissa silmissä jotakin hyvin koreata, mutta ei siitä ole vierasten katsottavaksi.

Desenzanossa Garda-järven rannalla astui pariskunta pois, sillä herra Kliebischin teki mieli järvelle. Henrietta kysyi, josko me olisimme tavattavissa pääsiäisen aikana Romassa, he tulivat sinne silloin ihan varmaan kuullaksensa mainiota _Miserere'ä_ ja tutustuaksensa Italian soitannollisiin suhteisiin. Minä ilmoitin hänelle, että Romassa aioimme ottaa asuntoa ravintolassa "Orient". Kalle mutisi; ja olisinpa voinut jättää tekemättä tuota lupausta tulla heidän kanssaan yhteen.

"Kalle", sanoin, "he ovat ainakin luonnon-lapsia, heidän mielestään ei ole Garda-järvi liika sininen".

Herra Spannbein ymmärsi yskän; hän oli sitten nurjan-näköinen ja katseli vaan lasista.

Minä olin iloinen kun tulimme Milanoon, sillä maisemat eivät olleet sanottavasti koreita. Minun huomiotani vetivät puoleensa ainoasti nuo tulvan vallassa olevat riisipellot, missä ihmiset paljain jaloin työskentelivät; mulperipuut, viini-köynnökset ja viljavat pellot olivat minusta jo kuin vanhat tuttavat. Kaikkeen uuteen kohta tottuu.

Milano miellytti minua varsin mahdottomasti heti alusta; kaupunki on näöltänsä sangen soma, eikä vanhan-aikuinen kuin Verona. Kaduilla on vilkas liike, kauppa-puodit ovat mahtavia ja ihmiset soreasti puetuita. Sitä jo huomasin, ennenkuin hotelliin tulimme, ja sanoin siis:

"Kalle, täällä täytyy ottaa fiinit vaatteet esille, Milanolaiset ymmärtävät sievää vaatteusta".

Ennenkuin menimme atrialle, jota Italiassa "pranzoksi" sanotaan, kävimme tuomiokirkkoa katsomassa. Kirkot Berlinissä eivät ole puolenkaan sen kokoisia kuin täällä; ei likimainkaan, -- mikä hyvänsä niistä voisi kävellä ympäri Milanon tuomiokirkon sisällä. Tää kohoaa korkealle muiden rakennusten yli: lumi-valkosena lukemattomilla sakaroilla ja huipuilla, ihan kuin se olisi sokurileipojan kokoonpanema dragant-pihalla. Mutta kun tarkemmin katsoo, havaitsee hyvin, että huiput ovatkin koko torneja, ja sakarat marmori-kuvia. Niitä kuuluu olevan kahteen tuhanteen tuon tuomiokirkon ulkosärmillä. Johan semmoisella joukolla Berlinissä voisi koristaa koko Pariserplatzia ja Linden'iä aina linnaan asti; vaikka joka kaasulyhdyn viereen kuvapatsas asetettaisiin, jäisi niitä sittenkin kylliksi Charlottenburgin-tienkin koristeiksi.

Nää ajatukset pyöriskelivät minun päässäni kävellessämme tuomiokirkon ympärillä; ainoasti se, joka mietiskelee niistä esineistä, mitkä osuvat hänen verkkokalvoonsa -- ainoasti se saapi hyötyä matkoista. -- Kadulla oli paljon väkeä, ja naisten puvut heti kiinnittivät minun huomiotani. No, olinhan minäkin korea kyllä uudessa reisuleningissäni, ja ylentävältä tuntui minusta kun taisin suurellisella ryhdillä näyttää heille, että mekin Berlinissä osasimme olla ihmisittäin.

"Kalle", sanoin minä, "meidän täytyy teeskennellä, niinkuin ei kaikki tää komeus olleenkaan vaikuttaisi meihin; ja muuten, eihän niillä ole kaupungin-rautatietäkään täällä!"

Tunnustaa täytyy, että komea on tuomiokirkon sisusta: mutta koska taiteen-tuntijat kirjoittavat, että sen vaikutus tavallisiin meikäläisiin on suurempi sen taiteellista arvoa, niin pidätin Kallea aina kun hän yritti ilmoittaa ihmeksimistä, sanoen hänelle: "Älähän ihmettele, muuten sinua pidetään tyhmänä", ja töykkäsin häntä kyynäs-päällä kylkeen huomatessani hänessä ihastumisen alkua. Sivistynyt Berliniläinen ei viehäty vaikutusten havittelemisesta. Mutta minun täytyy se myöntää, että sekä eno Fritz että herra Spannbein julki lausuivat ihastustansa katsellessaan noita korkeita kaarroksia, lasi-maalauksia ja mitä muuta siinä oli. Jälkimäinenpä taiteilijana vähän aleni minun arvostelussani.

Iltasella menimme Scala-teatteriin. Suunnattoman suuri sali, ja näyttämö samaten. Töin-tuskin saimme istuimia parketissa. Parvekkeet ovat kaikki ennakolta tilatut, ja koska jokaisella on valta koristella parvekettansa miten itse tahtoo, niin on niistä mikä keltasella silkillä, mikä sinisellä, mikä taas punasella sisustettu, ja siten saavat parveke-rivit sangen kirjavan ulko-näön. Annettiin opera, josta min' en ymmärtänyt mitään, ja jota en hyvin kuullutkaan, italialaiset naapurimme kun puhelivat kesken laulua ja yhtyivät hyräilemään jos sattui heidän mielisäveliään. Ei parvekkeissakaan pidetty paljon lukua koko operasta, sillä siellä he istuivat ihan selin näyttämöön ja pakinoitsivat. Naiset viuhuttivat varjostimillaan ja herrat liehittelivät, samalla aikaa kuin näyttämöllä otettiin myrkkyä, murhattiin ja kuoltiin, juuri kuin olisi murhaaminen ollut jotakin seuraleikkiä vaan. Että laulajien mielestä oli lysti kuolla, päätin siitä, kun niin hilpeitä valsseja ja polkkia pelattiin heille henki-heitoillansa ollessa. Mutta jotakin mieleistä ariaa alettaessa, hiljeni yleisö ja odotti, kunnes erittäin korkea ääni tuli laulettavaksi. Silloin jos hyvin meni, nostettiin hurjia hyväksymys-huutoja ja luikattiin "bis" (samaa mi saksaksi on da capo). Suuresti mielistyneenä toisti laulaja liirujaan. Mutta toisella kerralla jos äänensä painui josko hiukkasen vaan, jopa nousi yleisössä kovin korvia-kiduttava ulvina, millä se ilmoitti tyytymättömyytensä laulaja-paralle, joka häpeissään hiipsutti kulissien taakse.

Kun nyt laulaja taikka laulajatar -- sillä naisiakaan ei säälitty -- oli saanut qvantum satis, alkoi taasen parvekkeissa armastelu: naiset hymyilivät ja viuhuttivat. Naisten vaatteus oli hienokas, he olisivat voineet mennä suorastaan parhaisiin tanssiaisiin; herroilla myös oli prakit ja valkoset kaulaiset. [Italian isommissa kaupungeissa pidetään hyvin harvoin pitoja; vaan ihmiset tapaavat toinen toisiansa teatterissa joka ilta, he ovat juhlapuvussa, käyvät vieraisilla parvekkeissa ja puhelevat siinä aivan kuin yksityisessä salissa. Ennen lyötiin korttiakin näytäntöjen aikana. -- Meilläkin on soitanto paras neuvo, jos mielii saada kanssa-puheita alkuun, mutta meikäläiset siinä suhteessa tyytyvät johonkin Beethovenin sonaattiin tai muuhun semmoiseen, eivätkä tahdo suurta operaa. Toim. muist.] Minä olin hyvilläni siitä kun minunkin vaatteuksestani oli nähtävä, että Buchholz-rouvallakin on mitä ottaa yllensä. Mitäpä ihmiset muuten minusta olisivat aatelleetkaan.

Nautittuamme operaa kaksi näytöstä, tuli balettia, ja sitä kun Bädeker kehuu, taisin minäkin ihastella ilman omantunnon vaivaa. Sitten taas tuli operata, ja lopuksi baletista viimeinen näytös ihmeen-kauniilla kohtauksilla, toinen vaan toista ihanampi. Kerran ei ollut näyttämöllä pohjussisustusta mitään, vaan rampista teatteri-taivaisiin asti oli pelkkiä avo-olkaisia impiä. Silloin otin Kalleltani kiikarin pois.

Viktor-Emanuelin kalteri-salissa otimme näytännön loputtua vähän virvokkeita. Se on paljoa suurempi Berlinin Passagia, mutta Panoptikum puuttuu. Siinä Berlin on edellä ja voipi isotella kun yö-sydännä sillä on kokous täytetyitä murhaajia, oikea Kunniasali pahantekijöille ja siksi aikoville. Suureksi mieli-hyväkseni huomasin Milanossa tätä ilmeistä vajautta sivistyksessä ja opissa.

Herra Spannbeinin johdolla kävimme seuraavana aamuna Brerassa, taulustoa katselemassa. Kaikki maalaukset ovat alkuperäisiä, vanhain mestarien teoksia, ja kun kumminkin herra Spannbein sanoi, tään kokoelman ei läheskään vertoja vetävän Roman, Florenzin ja muiden italialaisten kaupunkien museoille, niin minä suuresti ihmettelin esi-isiemme ahkeruutta. Totta vanhat mestarit käyttivät isompia pensselejä ja saivat sillä keinoin taulunsa joutumaan valmiiksi pikemmin kun uuden aikaiset mestarit. -- Pihalla seisoo Napoleonin pronssinen kuva-patsas. Hänellä ei ole mitään yllä, ei tuota kolmi-kolkkasta hattuakaan, eikä siis tahdo tuntea koko miestä. Täältä menimme siihen luostariin, jossa Leonardo da Vincin maan-mainio Ehtoollinen näytetään, mutta minä pidän tätä näyttelöä humbug'ina, sillä tuo maalaus on peräti pilalla jo ja vaatii välttämättömästi uudistamista.

Muut muukalaiset olivat hartauden haltioissa olevinaan -- mutta minä aattelin pääsy-rahaa. Cantianplatz'in taide-näyttelössä, jota minä käyn katselemassa, maksaa pääsy ainoasti viiskymmentä penniä, ja kuinkas eikö siellä saa nähdä rahoistaan paljon enemmän! -- "Jos nuo vanhat mestarit eivät saaneet sen parempata aikaan", sanoin, "olisivat yhtä hyvin voineet olla mitään maalaamatta".

Soman-näköisiä sitä vastoin ovat poliisit kaduilla, niin hyvin täällä Milanossa kuin muissakin Italian kaupungeissa. Niitä sanotaan _carabinieri'ksi_, ja niillä on prakit ja päässä kolmi-kolkkaiset hatut. Eno Fritz väitti, että ne ovat hännys-takkiin puetut siten kunnioittaaksensa hallituksen puolesta noita monilukuisia ulkomaalaisia, jotka tulevat Italiaa katsomaan. Minä en nähnyt niiden kirjoittelevan muistokirjoihinsa niin usein kuin meidän poliisit, mutta Berlin onkin älyn kotokaupunki.

Jälestä puolen-päivän pistäydyimme silmäilemään hautuu-maata eli _Campo santo'a_, niinkuin täälläpäin sanotaan. Vasta nyt tulin siitä selville, mitä kaikkea ihmis-kädet saavat marmorista tehdyksi. Siinä oli miehiä, vaimoja ja lapsia, luonnollisessa koossa marmorista veistetyltä; he seisoivat itse muistopatsaina haudoillaan, taikka olivat vainajan omaiset lähettäneet heidän omat kuvapatsaansa sinne vieraisille, ja ne nyt omaisten sijassa surevat rakkaiden Tuonelaan menneiden tuhan luona. Leskivaimot varsinkin tuottavat kaupungin kuvanveistäjille hyvää tienastia. Siinä saa nähdä, miten sureva marmoripuoliso pitsihunnussa ja viimeisen muodin mukaisessa silkkileningissä on astuvinaan sisään sen hautakammion puoliväliin avatusta ovesta, jossa hänen mies-vainajansa lepää, ja jonka kuvalle hän lemmekkäästi hymyilee. Ja siinä hän seisoo niinkuin kummitus yöt, päivät. "Tahtoisinpa tietää", aattelin, "josko todellinen leski säikähtyy itseään, kun hän tulee hautuu-maalle? -- Josko häntä harmittaa, kun uusi muoti syntyy, jota hänen marmorikuvansa ei taida noudattaa? -- Ja josko hän, jos menee toisiin naimisiin -- sanoo toiselle miehellensä, ett'ei, kun tääkin muuttaa tuonne hautakammioon, hänen enää toista kertaa tarvitse teettää kuvaansa, nykyinen kuvapatsas kun on kahdellekin tarpeeksi asti tuskaisen-näköinen? -- Nuorten herrain sopii kävellä hautuu-maalla tarkastelemassa leskirouvia, eiköhän niistä joku olis' otettava, taikka tarvitsee heidän vaan tirkistellä marmori-tyttäriin isän tahi äidin haudalla, niin tietävät mitä heidän on tehtävä. Minun täytyy se tunnustaa, ett'ei tuo marmorinen muotilehti saanut minussa hereille minkään-näköisiä hartauden tunteita. -- Siinä sopessa, jossa köyhät lepäävät, kukki orjantappura-pensaita siellä täällä mataloilla hautakumpuloilla -- ja minä luulen, että se rakkaus, joka istutti orjantappura-pensaat, useinkin oli yhtäsuuri kuin se, joka kuvanveistäjille hankki jokapäiväisen leivän. Mutta köyhät, niillä kun ei ole sukuhautaa, haudataan erillensä toisistaan. Lapset eri hautaan, miehet tuolla puolella, vaimot tällä. Ei sitten satukaan sopimattomuuksia."

Oikein tuntui keveämmältä sydämeni, kun jätimme tuon kuolon komutarhan; sillä minun käsitteeni sitä sentään liiaksi oudoksuivat. Vielä ilta-puolella, kun kävelyllä näin noita hienokkaasti puetuita naisia, katselin jokahista erikseen arvellakseni, minkänäköinen se ja se tulisi olemaan marmorista veistettynä hautuu-maalla, ja mitä hän oli yllensä ottava. Milano tuntui minusta äkkiä kolkolta, vaikka se alusta minua niin miellytti.

Siis kehoittelin poislähtöön, semmenkin kuin lasten piti lähettää ensimäisen kirjeensä Berlinistä osotteella Genuaan. Ja tietysti se on lysti saada tietää, miten kotona voidaan.

Genua.

Laulun ja puuro-tenorien kotomaa. -- Matkustavan Berliniläis-rouvan velvollisuudet. -- Museoita ja taulustoja. -- Ilahuttavia edistyksiä seurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. -- Mintähden täytyi muuttaa toiseen vaunuun. -- Kirje lapsille. -- Professori Qvenylhuber. -- Mintähden herra Spannbein söi polypejä. -- Mintähden rouva Buchholz oli luulla itseänsä keijukaiseksi. -- Pyhä gral. -- Mintähden herra Buchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.

Taas istuimme vaunuissa niinkuin tavallisesti. Kalleni ei nyt enää niin valittanut kolotustaan, hän tunsi jo, että Italian lauhkea ilma oli matkaan-saattanut helpoitusta. Eno Fritz tarjosi hänelle konjakki-pullon, vaikka päivä oli vasta alussa, eikä siis ryyppy-aika vielä. Siitä seurasi meille siemaus itsekullekin. Fritz kertoi ystävänsä Felixin, joka monesti on käynyt täällä kesämaissa, sanoneen, että parempata ei ollut neuvoa malariata vastaan kuin konjakki nautittu oikeaan aikaan. Annoimme sentähden pullon käydä kädestä käteen vielä kerran, ja sitten olimme sangen hyvällä tuulella.

Herra Spannbein vaan oli harvapuheinen.

"Onko teille kuka tehnyt mitä?" kysyin minä säälien.

"Ah, jos tietäisitte --!" huokaili hän.

"Genuassa ehkä jo ratkaistaan minun onneni".

"Kuinka niin?"

"Sallikaa minun pitää se omassa povessani vaan; sielulla on salaisuuksia, joita on parasta olla ilmoittamatta".

"Miten tahdotte, mutta jos kaipaatte myötä-tuntoista sydäntä, niin rouva Buchholzilla on semmoinen".

Me puhelimme sitten Milanosta. Eno Fritz kysyi, oliko tuo yöllinen laulu katuloilla meitäkin häirinnyt, johon vastasin, ett'en minä vielä ollut tyytyväinen, sillä päättäen niistä kirjoista joita olin lukenut, odotin minä vähintäkin yhden nelislaulu-kunnan katukulmaa päälle. Kalleni sanoi:

"Kyllähän niitä oli monta, jotka laulelivat operan-säveliä kotiin mennessään, mutta laulajilla oli jokahisella puuroa kurkussa".

"Se tulee siitä paljosta maccaronin syönnistä", arveli eno Fritz. "Min'en ole koskaan kuullut katurauhaa hätyytetyksi niin monella puuro-tenorilla kuin täällä".

Minä närkästyin tuosta moitteesta ja muistutin, että Italia on laulun kotomaa, sekä sanoin ikäväksi, ett'ei nuori rouva Kliebisch nyt ollut läsnä; hän joka oli käynyt soitanto-koulua, olisi varmaankin toista mieltä kuin Fritz, joka valitettavasti hänkin on erään lauluyhtiön jäsenenä, eikä sieltä pääse menemään naimisiin. Se on naurettava, sanoin, kun saksalaiset luulevat osaavansa laulaa, sillä siinä nyt kerta italialaisilla on patentti. Riita tuli kuin tulikin, eikä loppunut ennenkuin kysäsin: "No mistäs ovat nuo sulosointuiset positivit?" Nyt hän oli masennettu.

Kostaaksensa tappion lähti eno Fritz taas jankuttamaan noista suurista kapsäkkilöistä ja ylipainosta, sanoen vihdoin: "Nuo ylenpalttiset kampsusi vievät sinulta koko joukon rahoja, Wilhelmina".

Silloin minä suutuin ja vastasin:

"Berliniläistä rouvaa ei pidä Italiassa luultaman homsaksi. Minä kuulun perheesen joka tietää, mihin sen oma arvo velvoittaa. Ja jos et sinä pidäkkään lukua sivistyksestä, niin on se minun, sinun vanhemman sisaresi, velvollisuus kannattaa hyvää nimeämme, jos ei muitten, niin kumminkin minun lasteni ja naapurieni tähden. Koko Landsberger-katu pitää minua kunniassa, sinua taas yksin yövartiatkin pitävät pilkkana, kun tulet niin myöhällä kotiin."

Kalleni valitteli rauhaa, muistuttaen siitä, että tässä tulimme olemaan koko päivän yhdessä, ja että riita ja tora tekee ajan kahta pitemmäksi vaan. Mutta oliko minun syy?

Herra Spannbein ehdotteli pysähtymistä Turiiniin, jossa saisimme nähdä oivallisen tauluston. Siihen vastasin, että minä vähäksi aikaa olin kylläinen Milanon tauluista jo, ja kysyin häneltä, maalailivatko ennen mailmassa nuo vanhat mestarit museoita varten? Hän sanoi niin ei olleen, vaan vanhain mestarien maalanneen yksityisille, milloin niiden kannatti tilata, kuin myös luostareja, kirkkoja j.m.s. varten; taulustot olivat vasta uudemman ajan laitoksia.

"No niin", vastasin minä, "mutta nyt kun siinä riippuu vieretysten jos jonkinmoista, aivan kuin viidenkymmenen-pennin kaupoissa, en taida minä ainakaan tähdystyä jokaiseen tauluun eriksensä. Niitä joko on liika paljon yhtä sorttia yhdellä seinällä, taikka sulavat ne silmissäni niin yhteen, ett'en ehdi toista tarkemmin katsella, ennenkuin jo vilkaisen toiseen, saadakseni nähdä mitä taas siihen on kuvailtu."

"Taiteen-tuntija", sanoi herra Spannbein opettavaisesti, "valitsee vaan joitakuita mestarin-teoksia ja kiinnittää kaiken huomionsa niihin".

"Minä puolestani", vastasin, "tahdon nähdä kaikkityyni; sentähdenhän minä maksan pääsy-rahan".

Eno Fritz oli samaa mieltä kuin minä, ja sanoi toistaiseksi kyllästyneensä madonniin; toinen oli melkein yhden-näköinen kuin toinenkin, ja kaikki olivat ruoka-huiluulla taikka nukahtamaisillaan.

"Olivatpa taulut itsessään mimmoiset tahansa", virkahdin minä, "mutta minun ensimäinen ajatukseni aina on, että pitäisi niitä vähän tuhertaa suovalla ja harjalla!"

"Taide-braminien silmissä vasta vanhuuden n.s. patina tuottaa tauluille oikean arvon", sanoi herra Spannbein.

"Miks'eivät sitten uuden-aikaiset taiteilijat heti maalaa patinalla?" kysyin.

"Sitä monet tekevätkin".

"Mutta onhan luonto puhdas ja lempeä".

"Maalarien tulee antaa taululleen vaikutetta".

"Vai vaikutetta?" huudahdin. "Saapasmusteella? Kiitoksia paljon".

Kalleni, jota tää puheleminen ei näkynyt huvittavan, sanoi:

"Wilhelmina, eiköhän olisi parasta, että ensin vähän harjaantuisit taiteentiedossa, ennenkuin päätöksiäs lausut."

"Ihan ilman syytä noita mestareja ei suinkaan niin suuressa arvossa pidetty kun he elivät ja olivat, ja jotain kai löytyy heidän teoksissaan, josta vielä tänäkin päivänä on heidän isäin-maallensa kunniaa. Herra Spannbein on taiteilija ja enemmän tavastunut näissä aineissa kuin sinä; älä siis väitä vastaan, vaan noudata hänen opetuksiaan!"

"Kalle", vastasin minä, "mitäs sinä puhut joutavia? Sinä olet täällä jäsenkokouksesi vuoksi, etkä taiteen tähden."

Eno Fritz oli sill'aikaa asettanut käsikapsäkkinsä sohvain välikköön, levittänyt huopapeittonsa sen päälle ja ottanut esille kortit. Skatin-lyöntiin siis jälleen. Minä rupesin pitkälleni sohvalle, niin mukavasti kuin Kallea vaivaamatta taisin, ja koetin nukahtaa. Mutta ei ollut siitä unesta kehumista, sillä niinpian kuin juna jossakin paikassa pysähtyi huusivat konduktöörit, kantajat, vahdit ja vaihettajat, kaikki yhteen suuhun, aseman nimeä kunnes sitä oikein ymmärrettiin, ja kun taasen lähtemän piti, huusivat he lakkaamatta: _partenza -- partenza-a-a_, juuri kuin tahtoisivat he säikähyttää höyryveturia pilttoutumaan. Nukkumisesta ei tullut mitään.

Alessandriassa astuin vaunuista ulos jaloittelemaan vähän, ja ostaakseni appelsineja, joka vallan hyvin käy päinsä kun on kielessä vähän harjaantunut. Otetaan, näette yksi tahi useampi appelsiini ja kysytään: _qvanto costa?_ Tähän vastaa kaupustelija jotain tolkutonta ja ojentaa joitakuita sormia. Ostaja puistelee päätänsä, ja yksi sormista poistuu. Hän puistelee vielä. Taas sormi pois. Hän vielä kerran puistelee. Silloin puistelee myyjäkin, ja pitemmältä siin'ei tingitä. Sitten maksetaan kaupustelijalle niin monta soldia kuin on sormia vielä pystyssä, ja kauppa on tehty. Samaten ostetaan noita sieviä, kopsissa piileviä viinipulloja, joita täällä tarjotaan kaupaksi. _Quanto costa? -- Una lira!_ Kaupustelijalle annetaan seteli, hän kuorii pois öljyn, joka viinin pinnalla uiskelee, ja ojentaa ostajalle pullon sangen kohteliaasti.

Liransa hän pistää lakkariin ja sanoo naurusuin niin että valkoiset hampaansa näkyvät: grazie, joka on sitä paljon kuin kiitoksia. "Jospa Bergfeldtska olisi näkemässä", ajattelin, "miten minä täällä vieraassa maassa olen ihan kuin kotona Alexandersplatz'illa, kun on markkinat siellä, ja mitenkä minä italiankielessä tulen aikoihin, aivan kuin olisin imetetty italialaisella maidolla; hän kai kateudesta kävisi kipeäksi heti". Minä naureskelin itsekseni aatellessa herrain hämmästyneitä silmiä, kun olin astuva sisään näillä virvokkeilla, joita ensi kerran omissa valloissani olin ostellut, vaan kun tungin sisään vaunun-ovesta, appelsinit ja viinipullo käsissäni, säikähdyin, sillä tään puolen nurkkasijoilla istui ventovieraita ihmisiä.

"Suokaa anteeksi", lausahdin, "tässä ei ole teille tilaa. Tämä on meidän vaunu."

Vieraat eivät liikahtaneet. "Pyydän huomaamaan, tää on minun sijani", sanoin rouvas-ihmiselle, joka istui minun nurkassani. Hän irvisteli ja tuijotti minuun harmaansinisillä silmillään, ikäänkuin hän tahtoisi myrkyttää minua.

"Hyvä herra", sanoin minä nyt hänen kumppanilleen, "yhden näistä nurkkasijoista vaadin kaiken mokomin".

Hän irvisti niinkuin äsken rouvakin, eikä ottanut liikkuakseen.

"Kalle", huudahdin, "mitä ihmisiä nää ovat?"

"Englantilaisia", sanoi Kalle. "Kyllä me jo koetimme ajaa niitä ulos, mutta eivät menneet".

"Mintähden päästitte heidät sisään?"