Part 3

"Kalle," kuiskasin hänelle, "miten noiden sikaarien laita on?"

Kalle kuiskutti sitten pari sanaa eno Fritzin korvaan, ja eno Fritz sai kuin saikin herra Spannbeinia pistämään päänsä vaunun akkunasta ulos. Hän myös teeskeli kuin täytyisi hänenkin välttämättömästi ihailla maisemaa, ja oli siinä tiellä ett'ei herra Spannbein päässytkään päätänsä vetämään sisään. Kalleni otti nyt esille sikaari-kääryt, ja minä pistin ne -- -- no niin. Jos herra Spannbein tällä välin olisi kääntynyt meihin päin, luulenpa, että olisin lattian lävitse vajonnut, vaikka kohta juna olis' jauhannut minua mäsäksi. Kun näyttäitä taisin taas, hymyilin niinkuin ei mikään olisi tapahtunut, mutta mieleni oli niin pahoittunut, että milt'en tahtonut kääntyä pois kotiin, jos olis' käynyt laatuun. Onneksi osui eno Fritzin päähän katsella taas tuota pulloa, ja siitä seurasi meille toki niin hyvä mieli, kuin tässä tukalassa tilassa oli mahdollinen. Herra Spannbein tarkkautti minun huomiotani vuoren-vierroksen jälkiin, jonka sanottiin raunioiksi ruhtoneen kokonaisen kukoistavan kaupungin. Muussa tilaisuudessa olisin sydämestäni surkeillut noita onnettomia ihmisiä, mutta nyt en sitä voinut, sillä sikaarit olivat minulle suureksi vastukseksi.

Vihdoin ajettiin Ala'n asemaan. Minä olin tukehtua. Meidän kapsäkkimme kannettiin sisään ja pantiin pitkille pöydille. Eräs tulli-virkamies astui esille tarkastaaksensa meidän matka-kapineitamme; hän kysyi minulta jotain ja viittaeli kiivaasti käsillään. Min' en ymmärtänyt yhtä sanaakaan hänen puheestaan. Tämä hetki oli kauhistava. Rukoilevaisesti katsahdin Kalleeni, mutta huomasin hyvin, ett'ei hänkään tuosta rengon-kielestä tullut hullua viisaammaksi. Ja hän oli kumminkin niin ahkerasti opetellut italian-kieltä.

Kaikeksi onneksi tuli herra Spannbein avuksi hätään; hän osasi selvitellä seikat virkamiehelle, ja tämän käytös oli säädyllisempi kuin olimme odottaneet, sillä kun tavaroihin oli vähän vilaistu, saimme mennä rauhaan. Eno Fritz, jolla oli pieni käsilaukku vaan, näkyi toisen tarkastajan kanssa tulevan aikaan aivan hyvin. Miten hänen näin hyvin kävi, en voinut käsittää.

Käydessämme odotus-saliin, sain nähdä hirvittävän näytelmän: eräs rouvas-ihminen pakoitettiin astumaan huoneesen, jossa tulli-nainen oli häntä tarkasteleva. Rouva teki vastarintaa, mutta turhaan, ja ovi suljettiin tuon onnettoman jälessä. Silloin vannoin valan, ett'ei koskaan enään salakähmässä kulettaa mitään, ja enemmän kuolleena kuin elävänä tulin odotus-saliin. Mutta sikaarit olivat pelastetut.

Kieleni kuivui kiini kitalakeen tuosta säikähdyksestä.

"Kalle", sanoin minä, "hanki minulle pullo selterivettä; minä kuolen janoon."

En unhota ikänäni Kallen katsantoa kun hän kysyi minulta:

"Tiedätkö sitte, mitä selteri-vesi on italian-kielellä".

Minä huusin herra Spannbeinia; häntä ei kuulunut.

"Kalle, minä näännyn!"

Kalleni rohkaisi mieltänsä. Hän astui tiskille. Minä näin, miten hän puheli ravintolanpitäjän kanssa ja miten tämä antoi hänelle pullon. Kalle tuli takasin.

"Selteri-vettä en voinut saada", sanoi hän vähän alakuloisena, "mutta tässä on puolipulloa viiniä."

Hän täytti lasin ja minä otin aika pausahuksen. Mutta mitäs tää oli? Kalleni oli nuuskinut ylös katkeraa maruna-viinaa ja tuonut sitä selteri-veden asemesta!

"Kalle", sanoin minä, "siinäkös nyt on koko italian-kieles? Jos teet useampia tällaisia kielivirheitä, saat minut piankin hautuu-maahan; en minä mokomaa myrkkyä siedä. Juuri selteri-vettä sinun olisi pitänyt opetella kaikkea ensinnä, sillä sehän on parhaastansa tarpeen."

Hän silmäili tasku-sanakirjaansa, mutta eno Fritz olikin vienyt sen vihon, jossa S:stä lähdettiin. Sekunti sekunnilta jano kävi vaikeammaksi, semmenkin tuon katkeran ryypyn perästä. Ei siinä auttanut muu, minä rohkaisin mieltäni, menin itse tiskille ja pyysin selvästi ja kuuluvasti:

"Yksi seltteri!"

Mies nyykäytti, ja kohta kyyppäri toi minulle vetopilli-pullon.

"Näet sen, Kalle," huudahdin hyvilläni, "seltteri on italiaksikin seltteri."

Sitten kysyi Kalle kyyppäriltä "_qvanto costa_?" Ja tämä antoi hänelle takasin muutamia vaski-lanttia itävaltalaisesta guldenista. Hänen mentyään pois, sanoi Kalle: "Luulenpa, että kyyppäri taisi pettää minua"; mutta minä lohdutin häntä sanoen, että se oli oppirahaa vaan, jota jokaisen täytyi maksaa vieraassa maassa; hänen ei tarvitseisi olla pahoillaan, kyllä tässä kohta toimeen tullaan.

Oikein iloinen olin vasta silloin, kun kaluinemme kampsuinemme mennä höyräytettiin pois, ja Ala tullinensa oli takanamme. Nyt olimme siis Italiassa ja vapaat kaikista vaaroista. Tosin olisi seutu voinut olla kauniimpikin, mutta mieleisiä olivat nuokin vainiot, joissa vilja vihoitti ja joissa vielä sitten oli istutettu mulperi-puita, minkä puunlajin lehdistä silkkimadot elävät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi kasvoi puita, ja puusta puuhun suikerteli viini-köynnöksiä aivan kuin kukkakiehkuroita. Vähän väliä oli taloja, ja maaseudun asemilla näimme myös ihmisiä, mutta ne eivät olleet silkkiin puetut, vaan karkeisiin vaatteisiin ja näyttivät surkeilta keskellä luonnon runsautta. Herra Spannbeinin mielestä nuo joukot olivat hyvin kuvan-ihania, mutta minä niistä päätin, että näkyivät tarvitsevan tutustella suovan eli saippuan kanssa. Eno Fritz oli samaa mieltä ja sanoi, että nuo paljas-jalkaiset kakarat olivat oikeita ryötyksiä. Se on suuri onni yhtä kaikki, ett'ei maalarit mailmassa hallitse, sillä muuten se menehtyisi likaan tuon kuvan-ihanan vaikutuksen vuoksi.

Sitten tuli näkyviin linna-varustuksia, niiden läpi kuljettiin, ja niin oltiin Veronassa. Yhteis-vaunu vei meidät _albergo S. Lorenzo'on_, ja siellä meitä vastaanotti kyyppäri joka puhui saksaa sujuvasti. Tästä olin minä hyvin mielissäni, ja Kalleni vielä enemmän.

Kalleni ja minä saimme huoneen näkyalalla virtaan ja siintäviin Alppeihin lumi-huippuinensa. Siinä seisoin ja katsoin akkunasta, ihailemiseen vaipuneena, kun Kalle keskeytti:

"Wilhelmina, nyt voit antaa minulle sikaarit takasin".

Vaikka vähän närkästytti, kun hän näin häiritsi runollisia ajatuksiani, olin kumminkin iloinen siitä että pääsin vapaaksi noista tuskan tuottaneista esineistä, ja irroitin puntit päältäni. Kalle ihastui saadessansa ne takasin; vaan yhden puntin hän näytti minulle ja virkkoi vähän nuhtelevaisesti.

"Wilhelmina, etkös olisi voinut varoisammin säilyttää niitä? Juuri paraita olet istunut murskaksi."

"Kalle", vastasin minä, "kiitä luojaa, ett'en tuskassani musertanut niitä kaikki-tyyni. Minä olen tehnyt sinun edestäsi mitä olen voinut!"

Kalleni halaili minua ja me menimme ruokasaliin.

Eteistuvassa oli levitetty pöydälle mitä kauniimpia ruokakasveja ynnä metsän riistaa ja lintuja jos mihin sorttiin, jotta siinä saisi valita mitä paraiten maittaisi, mutta herra Spannbein ja eno Fritz kun odottivat jo, niin emme siellä kauan olleet. Me istahduimme pöytään ja annoimme, noudattaen herra Spannbeinin neuvoa, tarjota meille Veronalaisen päivällisen. Soppa oli erittäin kummallinen, sillä siihen oli sotkettu kaiken mailman kasvaksia, ja vielä kummallisemmaksi se kävi, kun siihen ripottelimme hienonnettua parmesan-juustoa, joka sulaneena venyy langankaltaiseksi. Olemme sittemmin useinkin syöneet semmoista soppaa, mutta vasta kun minun mieleeni juolahti se viisas tuuma, että ostaa pienen pönttösen lihamehustetta ja sekoittaa sitä hiukan tuohon kasvi-liotukseen, jota italialaiset sopaksi sanovat, -- vasta silloin se kävi meille kelvolliseksi. Sitten tarjottiin parsaa. Kalleni oli odottanut saavansa nyt oikein herkutella, sillä kyljykset parsain kanssa on hänen paras ruokansa; mutta kun eteemme asetettiin pitkävartisia puikeloita jotka jo olivat siementymässä ja paitse sitä maistuivat kovin katkeralta ja olivat sitkeitä kuin seililanka, niin sanoi Kalle: "Wilhelmina, Italia voi olla hyvinkin jalon-ihana, mutta parsain päälle he eivät täällä ymmärrä yhtään". Sitten otimme maccaronia jotka olivat hyviä, sekä söimme viimeksi kananpaistia. Se oli kerrassaan herkullista. Ja kaalikset olivat oivalliset. "Jos ei olekaan meillä berliniläistä ruoka-laitosta täällä", sanoin minä "niin elostaa täällä sentään hyvin kyllä". Atriamme loppui hauskemmin kuin se oli alkanut, ja parahimmalla tuulella läksimme kaupunkia katselemaan.

Ihmeellinen on tää Veronan kaupunki; voisipa luulla sen kerran nukkuneen eikä enään voivan havata. Katujen varrella on suuria palatseja, mutta niissä ei asu kukaan, ja akkunain eteen on lyöty lautoja. Palatsien vieressä on muita huoneuksia, joiden oviloista köyhää kansaa kurkistelee. Keskellä erästä katua kohoaa vanha voitto-portti, mutta ei siitä nyt enää kukaan kulje loistolla ja prameudella; ja kun vielä edemmäksi mennään ollaan kohta sillä tenhotulla tilalla, jossa Veronan entisyys lepää. Siinä on, näette, Scaliger-perheen hautarakennukset; ja Scaliger-perheen vallan alla Verona viimeisen kerran kukoisti ja oli onnellinen. Korkeilla jalasteilla seisovat kivi-arkut, ja niiden syrjillä on kuvapatsaita, yhtä liikkumattomia kuin nuo kuolleetkin joita vartioivat, ja yltä-ympäritse komea rautakalteri piirittää tämän paikan, niinkuin orjantappurahäkki tenhotun linnan. Mutta kenenkä syy se oli, tää muutos? Toinen veli murhasi toisen avo-kadulla, ja niin oli mennyttä kalua koko jaloisuus; ja vaikka nyt molemmat veljet lepäävät saman häkin sisällä ja sama päivänpaiste valaisee molempain hautapatsaita, niin ei tuota hirmuista rikosta saa siltä tekemättömäksi, ja siitä ajasta asti nukkuu Verona.

Uuden-aikaisissa kartanoissa asuu uuden-aikaisia ihmisiäkin, ja se on Uusi Verona; mutta tietysti vähemmin se meitä houkuttelee, koska huomiomme pää-asiallisesti tarkistuu historialliseen alaan.

Tuo eno Fritzin hankkima Bädeker on todellakin kaikin puolin oivallinen, ja sen avulla tulemme aivan hyvin aikaan joka kohdassa. Sinne on merkitty kaikki mitä on katseltavaa ja otettu myös kosolta muitakin opetuksia, niin että heti saa tietää, pitääkö innostua jostakin teoksesta vai eikö pidä, ja siten tulee ihmeellisyyksien tutkinta paljoa helpommaksi. Eno Fritz sanookin Bädekeriä lyhykäisesti resepti-kirjaksi vaan.

Me kävelimme umpimähkään pitkin katuja ja kummastelimme miehiä, jotka kuvan-ihanasti poimuttelivat yllensä heilukaapuja, -- naisia joill'ei ollut hattuja päässä, vaan ainoasti pitsi-huntuja kulmilla, -- ja sotamiehiä, joilla on kukon pyrstösulkia hatuissaan semmoinen kimppu, ett'ei Kalleni ollenkaan voinut käsittää, miten he saivat tähdätyksi, kun sulat aina häilyivät heidän silmissään. Upseerit pitivät mustia hansikkaita, ja kaikki he olivat laihanläntäisiä kuin oravat. Niin pulskan näköisiä eivät he ole ensinkään kuin meidän sotamiehet, mutta kun sota sattuu vuorimaissa, sanotaan heidän osaavan kiivetä kuin vuorivuohet, ja siinä heillä on voitto verraton muihin, jotka eivät ole niin sukkelia jalaltansa. Eno Fritz oli kuitenkin sitä mieltä, että parasta olis' Italialle ikuinen rauha.

Siinä kun käveltiin, lähestyi luoksemme pikku tyttö ja sanoi jotakin. Tietysti emme ymmärtäneet lapsen puheesta vähääkään, mutta kotvasen kyseltyä sai herra Spannbein selväksi, että tyttö tiedusti, josko tahtoisimme katsella erästä lähellä olevaa, muinais-aikuista teater'ia.

Kun myönsimme siihen, ojenti lapsi kätensä, ja Kalleni antoi hänelle vaskirahan. Sen saatuansa juoksi tyttönen tiehensä kiiluvin silmin ja huutaen: "Aprile, aprile!"

"Hän on narrannut meitä", sanoi Kalleni, "sillä aprilli on italiaksi _aprile_".

Minä olin juuri vihastua tuohon pieneen, avo-jalkaiseen tyttö-pahaseen, niin hän samassa tulikin takasin ja hänen kanssa kaksi roiston näköistä rojoa, joista toinen viittasi kädellänsä meille ja aukasi niinkuin ladon-oven, minkä kautta me sitten astuimme tuon muinoisen teatterin raunioille. Ei siinä paljon ollut katselemista, en ainakaan minä saanut mitään tolkkua noista koloista ja käytävistä. Minulta puuttui tarpeellinen mielen-rauhakin voidakseni oikein käsittää näitä raunioita, sillä olin huomannut miten vieläkin kaksi rosvomaista miestä hiipsahti ovesta sisään, ja kun olivat sisällä, sulki tuo ensimäinen mies oven.

"Kas nyt", aattelin, "nyt ei päästä pois, ja kohta meidät sala-murhataan".

Olin lukenut hyvän joukon hirvittäviä tarinoita Italiasta, ja näin jo miten ryöstettyinä ruumiina maattiin muinoisen teatterin murenevilla käytävillä. Mutta samassa osui minun silmiin tuo tyttö.

"Ei", sanoin minä itsekseni, "lapsen läsnäollessa he eivät suinkaan rupea tappamaan meitä", ja kun sitten se pikku tyttö tuli ja toi minulle kourallisen koreita saniaisia ja kukkasia, joita oli poiminut ylähältä muurien harjalta, niin otin syliin häntä ja suutelin; tuntui aivan kuin olis' sylissäni ollut yksi niitä pieniä enkelejä joita maalarit kuvailevat tauluihinsa. Joka kerta kun sittemmin vanhoissa mestarin-teoksissa näin enkelin noiden surkean-näköisten mies- ja naispuolisten pyhimysten vieressä, sanoin: "Tuoss' on tuo lapsi Veronassa".

Miehet eivät tehneet meille mitään pahaa. He saivat juoma-rahojaan, ja olivat vallan kohteliaita: minä olin tyhjästä lähtenyt pelkäämään. Mutta mitä vasten sitten niin paljon tyhmyyksiä kirjoitetaan Italiasta. Saisivat hävetä jotka sillä lailla suotta säikäyttävät ihmisiä.

Herra Spannbein sitten kuletti meitä kirkosta kirkkoon, ja minua nauratti nähdessäni miten niissä tauluja katsellaan. Useimmat taulut riippuvat nimittäen niin pimeissä komeroissa ja sivu-holveissa, ett'ei ensimmältä tiedä niistä mitään. Mutta suntio sytyttää vaha-kynttilän, jonka hän kimittää pitkän kepin nenään, ja sillä hän valaisee yhden pään erästänsä. Monet muodot ovat tästä menetyksestä jo mustuneet niin, että -- niinkuin herra Spannbein sanoi -- nyky-aikainen mestari, joka käyttää kimröökkiä kovasti, hyvin helposti voisi maalata semmoisia, mutta taulut ovat tähdellä merkityt Bädekerissä ja ovat siis sangen kauniita eli, kuten lukkarit sanovat: _molto bello_, taikka -- jos ei niistä eroita enää paljo mitään: _molto interessante_.

Eräässä näitä kirkkoja -- se oli S. Maria in Organo -- näimme kuorissa ja sakastissa puun-veistoksia, jotka muuan munkki nimeltä Fra Giovanni oli tehnyt rukousten lomina. Ne olivat niin kauniita, että niidenkin tähden kannattaisi matkata tänne. Kyllähän Berlinissäkin panevat koreita puun-veistoksia kattoon ja seiniin, mutta ne ovat paraasta päästä kipsistä vaan.

Kaikesta tästä kuleksimisesta väsyimme vihdoin ja menimme siis erääsen kahvilaan. Se on merkillistä, miten kahvilat ovat yhden-näköisiä joka paikassa. Marmori-pöytiä, ikäviä ihmisiä, sanomalehtiä ja juomarahoja -- semmoinen on kahvila. Mutta täällä näkyi arena aivan edessämme, ja tuskin olin vironnut vähänkin, jopa kehoitin lähtemään sitä katselemaan. Se vasta olikin oikein historiallista alaa, johon nyi astuimme, sillä arenassa pidettiin ennen muinoin peto-tappeluksia. Voipi vieläkin nähdä häkit, joissa leijonat säilytettiin, ja vanki-huoneet noita ihmis-parkoja varten, joitten piti petojen kanssa taisteleman. Tuolla ylhäällä marmori-penkeillä istui katselijoita tuhansittain. Nyt laskettiin vangit taistelu-tantereelle. Ne tervehtivät katselija-kuntaa totisina ja kuolon-halveksimisella, sillä ne tiesivät kyllä syöneensä viimeisen ateriansa. Jo viittasi maistraatti, joka ynnä kaupungin valtuusmiesten kanssa istui erityisessä parvekkeessa, häkit avattiin ja villit pedot syöksähtivät pihalle. Paraasta päästä pääsivät leijonat voitolle ja nautiskelivat sitten halukkaasti uhrinsa, ja katselijat huusivat hyvä, hyvä! Kun pedot olivat saaneet mahansa täyteen, menivät ne takasin talliinsa ja arvelivat, heillä olleen hyvin hauskan iltapäivän. Arenasta laastiin pois jälelle jääneitä ruumiin-tynkiä, ja veri valahutettiin pois vedellä eräästä kaivosta, joka vieläkin on olemassa. Minua värisytti kauhusta, nähdessäni näitä entisten julmuuksien jälkiä.

Kuinka eikös ole ihmisellinen meidän aika sentään, verraten muinaisuuteen! Mutta -- en ole kuitenkaan ihan varma siitä, ett'eivät nyky-aikanakin tuommoiset petoin ja ihmisten tappelut saisi täydet huoneet koroitetuillakin hinnoilla.

Herroihin nää kamalat muistot menneistä päivistä eivät kumminkaan tehneet minkäänlaista jalostuttavaa vaikutusta, sillä tuskin oli iltainen syöty ravintolassa, niin alettiin jauhata tuota ijankaikkista skat'ia taas ja minä sain olla siinä kuin viides pyörä vaunuin alla.

Min'en tohtinut puhella, itkeä ei ole minun tapani niinkuin monen muun, mutta kirjoittaa -- sitä taisin. Lähetin siis hakemaan läkkiä ja pännää ja rupesin paperille uskomaan mitä olin nähnyt ja kokenut. Vähän aikaa kuluttua kysyy Kalleni:

"Mitäs, siinä teet, Wilhelmina?"

"Minä alotan kirjaa Italiasta".

"Älähän ole hassu, johan Italiasta niin paljon on kirjoiteltu".

"Sinä pelaat skat'ia huvikses', ja minä kirjoittelen huvikseni", vastasin.

Kalleni sanoi "grand neljä" ja minä vaelsin hengessä arenan veristetyllä hiekalla.

Seuraavana aamuna pidettiin markkinoita piazza dell' Erbellä. Herra Spannbein ahmasi kuvan-ihania kohtauksia torilla. Huoneuksilla näkyi jälkiä vielä vanhoista kalkkimaalauksista: vähän punasta, vähän sinistä ja siellä täällä jotain ihmisen ruumiin tai muodon tapaista, mutta ei mitään selvää. Ne ovat siis _molto interessante_. Torin muoto oli enemmän minun mieleeni. Siinä oli pöytä pöydän vieressä, ja laveiden liinaisten sateen-varjoin alla istui joilla oli kaupan appelsiinejä, juustoja isoja kuin vaunuin-pyörät, munia, kasvaksia, kaloja ja kaikellaista ruokatavaraa. Lintuja myytiin kappalettain. Mikä osti toisen kynkän kanasta, mikä toisen, yksi osti rinta-palan, toinen taka-kappaleen, kolmas maksan ja muuan köyhä eukko kaulan. Niin sai jokainen vähän kanaa kattilaansa. Kanan-pojista myydään samaten kappaleita, ja kaupustelija käänti joka kerralta nahan-liuskat lihan päälle, juuri kuin kaapin-ovia, jotta kärpäset eivät pääsisi ahnastelemaan, liha kun oli pidettävä mehukkaana. Miehiä on ja vaimoväkeä torilla niin että vilisee; he hierovat kauppaa ja tinkivät, koikehtivat ja ovat niin iloisia, aivan kuin olisi torilla levitettyinä kaikki Indian aarteet, ja itse kansa nabobeja joka sorkka. Minusta oli, kuten sanoin, tori paljo enemmän _molto interessante_ kuin nuo huoneiden kirjavat tahrat, joita nyt koetetaan uudistaa. Eno Fritz arveli, että heidän pitäisi sekoittaman Jacobsenin casein-vernissaa maaliinsa, niin se kestäisi jos mitä säätä.

Kun kävelee ruokakasvi-toria alespäin, tulee kohta sille kadulle, jossa on Julia Capuletin vanhempien talo. Tätä katua asteli se armas olento tuon ihmeen kauniin Romeon rinnalla, näissä kapeissa solukoissa löivät ihmiset kuoliaiksi toinen toisensa, ja nyt saisin nähdä sitä huonetta, jossa Julia asui ja jossa hän kuuli sata-kielen liverröksiä, silloin kun he salaa vihittyinä ensi kerran olivat kahden kesken, ihan kuin Lohengrin ja Elsa'kin. Mutta surkea oli katsella tätä kartanoa. Ylhäällä vanhan palatsin akkunoissa kuivatti Veronalainen rouva rikkinäisiä pyykki-vaatteitaan. Alhaalla pihalla, jossa ennen kranaatti-puu kasvoi ja suihku-lähteen vedet kuunvalossa kimeltivät, oli nyt iso tunkio, ja tuossa tilavassa tallissa, joka kai ennen oli se tanssi-sali missä Romeo rakastui Juliettaan, kumppanusteli nyt kaksi muulia, jotka jättivät höystöä tuohon läjään. Oli siinä vielä sitten kurjallinen viini-krouvi yhdessä noita pihalle päin olevia, ennen niin loistavia vieras-huoneita, vaan se oli enemmän ryöväri-luolan kuin ravintolan näköinen, ja vanhan Capuletti-rouvan sänky-kamarissa mellikoi nyt eräs köyhä kuvan-veistäjä.

"Pois täältä!" huudahdin. "En minä huoli enempätä nähdä Julian kodista. Lähtekäämme nyt katsomaan hänen hautaansa, tuon tytön kohtalot koskevat minun mieleeni".

Ei kukaan näyttele Romeona niin viehättävästi kuin Ludvig. Kauniimpata ruumista ei voi nähdä, siinä kun hän makaa arkun vieressä ja Julia nousee ylös, aavistamatta, että hän jo on leskeksi jäänyt siltä mieheltä, jonka hän tuon täsmälleen sekunnille vaikuttavan uni-juoman kautta oli tehnyt luulluksi leskimieheksi. Kun hän siitä saa tiedon tulee hän mielipuoleksi ja surmaa itsensä.

[Minä olen pyytänyt rouva Buchholz'ilta lupaa saada pyyhkiä pois tään selityksen, mutta hän ei mitenkään siihen suostunut. Ja kun nyt kerran niin hurjasti paljon romuskaa on kirjoiteltu ja vielä kirjoitellaan Shakespearesta, niin olkoon tääkin selitys paikoillaan; muistutan-ma-han vaan, ett'ei rouva Buchholz ole mikään professori, eikä myös ole tingannut itselleen Avonin joutsenta. Toim. muist.]

Vaunuilla ajettiin vanhaan luostarin-puutarhaan, jossa Julian hauta on nähtävänä kammoittavassa loukossa joka on kappeli muka. Meidän täytyi maksaa liran (80 pfennigiä!), ennenkuin pääsimme katsomaan tuota pyhää allasta, missä armaan Julian luut säilytettiin, mutta joka hämmästyksekseni olikin tyhjä ja ilman kantta!

Kun sitä kummastelin, ilmoitti herra Spannbein, ett'ei sillä milloinkaan kantta ollut, eikä se myöskään ollut mikään ruumiin-arkku, vaan ihan tavallinen sian-kaukalo.

"Sehän on mahdotonta!" huudahdin minä. "Eihän toki eläinten-ruuhia marmorista tehdä?"

"Saatte Italiassa nähdä marmorikaluja kaikenmoisia", vastasi herra Spannbein. ["Nuova Guida in Verona. 1880. Giovanni Nardini" todistaa herra Spannbeinin luulon sivu 77: La tomba di Giulietta (Ohime: potrebbe ben essere un abbeveratogo pel bestiame!) i posta in un piccolo giardino, j.n.e. Muistakaamme, että Berlinissäkin pöydät Cafe national'ssa ovat marmorisia. Toim. muist.]

"Ja tuommoisesta tyhjän-päiväisestä he peijaavat rahoja reissuavaisilta? Kukas sitten saa niitä rahoja, joita maksetaan tästä humbug'ista?" huusin suutuksissani.

"Totta Shakespearen perilliset saavat siitä tulonkin", arveli eno Fritz, "sillä ilman hänettä ei olis' koko kaukalo-konstia saatu toimeen".

Oikein se oli hyötyisä yritys, portti-kello kilahti yhtenään, ja aina vaan uusia vieraita lähestyi uteliaasti kaukaloa, ja he katselivat sitä niin surullisesti, ikäänkuin olisivat erittäin paljon pitäneet siitä siasta, joka viimeksi siitä oli syönyt.

Etenkin eräs nuori pariskunta kiinnitti meidän huomiotamme. Mies oli hyvin nuori ja kurkisti mailmaan jotenni typerästi vesi-sinisillä silmillään, ja hänellä kun vielä sitten oli keltaisen-harmaa matkapuku, liina-tukka ja maitovalkoset viikset, näytti ihan siltä, kuin ei olisi hän joutunut oikein kypsäksi, vaan täytyisi olla vaisuna kaiken ikänsä. Nainen sitä vastoin oli niinkuin sanotaan "intressantti:" tumma, synkät kehät silmien alla, musta kiharatukka, ohuet huulet ja kalmakkaat kasvot. Pari astui kaukalon eteen.

"Tässä se siis on!" kuiskaili nainen, nostaen nenäliinan silmilleen. "Oi Julia, kuka on ollut rakastettu niin kuin sinä!"

Hän todellakin itki.

"Vaivaako sinua mikä?" kysyi herra. "Ei, ei. Sin' et vielä ymmärrä minua ihan, kultaseni, mutta kyllä kohta tulet minua ymmärtämään".

Nainen meni vielä likemmäksi kaukaloa, katseli sitä surkumielin ja suuteli sen marmorisyrjää. Se oikein mieltäni käänti, sillä minusta se on inhoittavaa nähdä ihmisten suutelevan elottomia kappaleita, taikka koiria ja kissoja, ja tämä nyt oli vielä hullumpata. Eno Fritz oli pakahtua tukahdetusta naurusta.

Musta-kiharainen nousi pois. "Lähtekäämme täältä!" kuiskasi hän. "Tää näkö on syvästi mieltäni liikuttanut".

"Meidän olisi pitänyt jäämän ennen ravintolaan", sanoi herra hellästi. Nainen katsahti häneen suru-mielin hymyillen ja kääntyi hänen puoleensa huoaten. Sitten menivät.

Mekin olimme jo saaneet kylläksi, ja vaikka herra Spannbein sanoi Veronassa olevan vielä paljon enemmän katseltavaa, päätin minä kumminkin paraaksi, että matkaamme eteenpäin.

"Ei Verona pois juokse, ja Italiata on kartalla vielä hyvä pätkä. Mitä muuta täällä on katseltavaa, katselemme paluu-matkalla."

Puolenpäivän aikana läksimme pikajunassa Milanoon. Asemalle tultiin ajoissa, mutta tavarain punnitus siinä viivytti meitä vallan kauan. Eno Fritz neuvoi, että jättäisin kapsäkit Veronaan ja ostaisin ennen uusia kapineita, mitä tarvitsin. Olis'pa pitänyt totella häntä. Mutta siitä sitten. Tällä kertaa olivat kapsäkit syynä siihen, että vasta viimeisenä minuuttina pääsimme vaunuihin. Ja siinä, johon astuimme, istui jo tuo vaisu ja hänen hoitajattarensa. -- Nuo helkkarin kapsäkit! --

Veronasta Milanoon.