Part 2

Mutta historian selkeässä valossa on vähinkin asia mieltä-kiinnittävä, ja se joka on arka luonnoltansa, kauhistuu historiallisilla seutuvilla enemmän vielä kuin lukiessa tuota Rikosjuttu-lehteä, jota herra Krause tilaelee ja jota me toisinaan saamme lainata. Vaan, niinkuin sanottu, ennakkotietoja on tarpeen.

Eteenpäin.

Makuuvaunuissa. -- Herra Oehmichen. -- Antiki katsottu hyödyn kannalta. -- Ensimäinen skat'in-lyönti. -- Herra Spannbein ja taide-braminit. -- Adam ja Eva. -- Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. -- Miten vuorimaisemia maalataan. -- Bozen. -- Mintähden herra Buchholz jäi toria saamatta.

Berlin oli kaukana, Lichterfeldekin kadetti-tehtaineen oli aikoja sitten silmistämme kadonnut, ja eteenpäin vaan kiidämme avaraan mailmaan. Ajatukseni vielä viipyivät lasten luona ja sydämeni oli hellä. "Ei", arvelin itsekseni, "minun molemmat tyttöni eivät kurkistele ikkunasta nähdäkseen nuoria herroja. Bergfeldt-rouva on vanha häijy myrkkyinen louhikäärme!"

Siinäpä sievästi istuttiin makuu-vaunuissa, jotka todella olivat varustetut aivan kuin pikku ravintola. Konduktööri -- hän oli nimeltä Stoll -- toi meille erittäin hyvää kahvea, ja siinä kun oli oluttakin, jähdyttimessä, ja muita virvoittavia juomia, taisi saada mitä vaan tahtoi, ja minun Kallelleni teki lasi lämpöstä varsin hyvää.

"Jos voisimme saada skat-pelin toimeen, niin ei olis' meillä hätää mitään", arveli eno Fritz.

"Hyi!" huudahdin. "Kuinka jokapäiväistä! Klassiselle maalle matkamme on, ja sinä tulet tyhmällä korttipelilläs'!"

"Wilhelmina", vastasi eno Fritz, "jos nuo vanhat greekkalaiset ja roomalaiset olisivat osanneet skat'ia, eivät olis' ne niin pilailen kuihtuneet, sillä skat pitää mieltä rohkeana".

"Niinpä näkyy, paratkoon Jumala", huokailin, "eihän teitä koskaan saatu ennen sydän-yötä erkenemään sotamiehistänne ja rouvistanne".

"Miten olis', Miinaseni, jos kolmen miehen pelattaisi erän kuuttakymmentäkuutta".

Eno Fritz piti Kalleni silmäin edessä ihka uuden korttipakan, ja sanoi: "Tämän avulla saamme vielä monta ikävätä hetkeä Italiassa kulumaan". Syvästi loukattuna käännyin pois-päin, ja katselin, sanaakaan virkkamatta, akkunasta maisemaan. Mutta ei minua tää ilahuttanut hyvin paljon, sillä peninkulma peninkulmalta piisasi tuota yhtä ijankaikkista tasankoa vaan jossa ei ollut kunnollisempaa kunnaketta ei ainoatakaan. Kun Kalleni sitten pyysi minuakin peliin, en siis ollut vastaan, ja saapuessamme Leipzigiin, olin nyhdellyt heiltä markan ja kaksikymmentä penniä joilla rahoilla aseman-ravintolasta ostin savustetulla kielellä katetuita voileipiä, ja ne maistuivat meille sitten sangen hyviltä.

Leipzigissä nousi meidän vaunuun eräs herra, jonka kanssa kohta tulimme tutuiksi. Hän oli herra Oehmichen, housuvaatemynsterin-vaprikantti Glauchausta, ja matkusti Italiaan opintoja varten, kuten sanoi. Kun hänen kanssaan alottelin sivistynyttä puhelemista antikista, josta viime aikoina olin lukenut monta opettavaista kirjoitelmaa, sanoi hän: "Ei, hyvä rouvaseni, antiki ei ole minun asioitani." "Miksi?" "Koska sillä on niin varsin vähän vaatteita yllä." "Mutta sepä olis' ihmeellistä, jos en löytäisi Italiassa monituisiakin johteita kelvollisiksi housuvaatemynstereiksi." "Miksi?" "Koska noilla vanhoilla mestareilla kai oli hyvä somuuden-tunto, mitenkä olisivat muuten niin kuuluisiksi tulleet."

Nyky-ajan maalareita herra Oehmichen ei juuri kiitellyt. Hän sanoi niillä ei olevan mieli-kuvatista merkkiäkään; voisi kuleksia kokonaisten taide-näyttelöjen läpi pääsemättä vilaukseltakaan näkemään kelvollista johdetta. "Miksi?" "Koska he aina vaan maalaavat semmoisia kankaita, jotka vuosi-kausia sitten olivat muodissa ja jommoisia tietysti nyky-aikana ei mene kaupaksi. Ja kuinka kauniita tauluja eikös tulisi, jos vaan maalarit viitsisivät kuvata uusia vaate-mynsteriä. Kyllähän ne yhtenään puhuvat kolorit'istansa, mutta mynstereistä eivät näy lukua pitävän vähääkään."

"Kuinka niin?" kysyin minä herra Oehmicheltä.

"Se on sillä tavalla, näette", sanoi hän, "että uudenaikaiset taiteilijat ovat erityisyyksistä vallan huolimattomat. Katsokaas jotakin Lenbachin maalaamaa muoto-kuvaa. Hän pistää useimmiten kädet selän taakse, ja jos hän milloin niitä maalaa, ovat ne aivan sennäköiset kuin kimppu Frankfurtin-makkaroita Rembrandtin valossa."

Minä vastasin: "Eihän kädet olekaan tärkein asia, ei, tärkein on aatteinen henki."

"No niin", vastasi hän, "on sekin, mutta pitäähän tuommoisella hengellä olla käsiä ja jalkoja, kumminkin -- ja sitte jotain yllä."

Herra Oehmichen oli, niinkuin saksilaiset ainakin, skatin-lyöjä luontoansa, ja tuo ikävöitty peli saatiin siis aikaan. Herrat siinä pelasivat, kunnes me Reichenbachissa otimme melkoisen makuista iltaista; ja sitten ei muuta kuin kömpiä koikkuun.

Herra Kleines makuuvaunu-toimistossa oli laittanut niin, että Kalleni ja minä saimme erityisen sievän koppilon kahdella makuu-sijalla. Nää olivat niin viehättävän näköisiä, että päätin heti mennä levolle, ja kun en tahtonut voimistelulla vaivata kipeätä Kalleani, otin osakseni ylemmän vuoteen. Sinne pääsin paljoa helpommin kuin olin aatellut, ja siinä kun loikoilin, sanoin itsekseni: "Parempi sinun ei voi olla, Wilhelmina. Maata pitkällänsä sängyssä, ja sieltä tulla Italiaan -- oikein se on taivaallista".

Seuraavana aamuna olimme Münchenissä, vaan koska makuuvaunuissa olimme ei ainoasti levänneet oivallisesti, vaan myös siistittäneet itsiämme ja juoneet kahvia, taisimme virkeillä voimilla heti matkata edelleen. -- Paitsi sitä ei ollut ilma niin hyvä, että se meitä olis vietellyt viipymään. Mitä Münchenistä nähtiin, oli lumen peitossa, ja taivas oli sennäköinen, kuin ei se itsekään olisi tiennyt, pitikö itkemän vai nauraman.

Niin hauskaa kuin makuuvaunussa ei ollut niissä vaunuissa, joihin nyt täytyi nousta, mutta siinähän meni. Herra Oehmichen jäi toistaiseksi Müncheniin koettaaksensa siellä nuuskia tietoonsa mynsteri-johteita; ja siitä olin pahoillani, sillä ylipäätään hänellä oli hyvin viisaita ja lujia mieli-piteitä. Saimme nyt kumminkin toisen tuttavan: nuori maalari nousi meidän vaunuun. Näkyi heti, että hän oli suuresti sivistynyt; hänellä oli silo-hansikkaita ja tukkansa oli koreasti käheröitty, josta muuten maalarit eivät ole juuri tunnetuita. Pianpa puheleminen pääsi vauhtiin, sillä minä olen niitä, jotka tahtovat tutustua matkakumppaniensa kanssa; tuon isoisen itseensä-vetäytymisen kokonaisen pitkän matkan ajalla pidän sangen ikävänä. Tokihan toisiakin ihmisiä tahtoo oppia tuntemaan, ja se joka ei mitään kysy, ei hän tule tietämäänkään mitään. Herra Spannbein näytti olevan oivallinen nuorukainen, ja kohtakin eno Fritz kunnioitti häntä siemauksen annolla konjakkipullosta.

Saadakseni puhelemisen soveliaalle tolalle, kysyin, oliko Münchenin maalarikoulu tätä nykyä kukoistavassa tilassa? Herra Spannbein sanoi niin olevan lisäten että Münchenissä joka vuosi löydetään tusina kuuluisia taiteilijoita, etenkin puolalaisia ja venäläisiä, mutta viiden vuoden perästä löytäjät eivät muista enää niiden nimiäkään. Taide-bramineja oli kumminkin Münchenissä yhtä runsaasti kuin muualla.

"Mitä taide-braminit oikeittain ovat?" kysyin häneltä.

"Ne ovat ihmisiä, jotka kirjoittelevat taiteesta eivätkä taiteesta tiedä tään taivaallista", vastasi hän. "Älkää koskaan lukeko kirjaa taiteesta, hyvä rouva. Katsokaa itse, arvostelkaa itse ja ostakaa ne taulut, joihin miellytte. Siinä oikea taide-tunto."

"Mutta täytyyhän siinäkin sivistyä opilla!" virkoin.

"Oppivatko vanhat greekkalaiset tietopuolisesti? Oliko Fidiaalla kirja, jota opetteli ulkoa? Ovatko vanhat mestarit maalanneet taide-historian mukaan, vai onko taide-historia tehty heidän teostensa mukaan? Ei, taide oli olemassa ennenkuin kritiki, aivan kuin keitto-taito ennen kokkikirjaa!"

Minun täytyi se tunnustaa, ett'en ollut vielä katsellut taidetta tältä kannalta, enkä myös tavannut ketään, joka olis' lausunut tietoja tuossa vaikeassa aineessa niin varmasti ja selvästi kuin herra Spannbein.

"Hukassa se, joka kokki-kirjan mukaan lähtee keittelemään", vastasin minä. "Kuinka eikös mene munia vaan! Taitava talon-emäntä ei tarvitse kuin puolet".

"Aivan samaten on käsityksen laita maalaus-taiteen alalla", vastasi herra Spannbein. "Siinä tulee aikaan paljoa vähemmällä kuin yleisesti luullaan. Minä tunnen maalareja, joiden tauluissa on käsitystä niin viljalta ett'ei niitä viitsi katsellakaan. Niiss' ei ole väriä, ei piirrustusta, ei taidollisuutta -- mutta käsitystä. Ja semmoisen tuherruksen eteen taide-braminit paltaantuvat, silmät sokeina päässä, ja ovat vähällä kaasuna kohota ilmaan sulasta ihastuksesta. Mutta kunnollisesti maalatuita tauluja ne polkevat pahanpäiväisiksi; hoo, kyllä tuota tunnen!"

Minä lainasin pullon eno Fritzin hoteista, ja virvoitin herra Spannbeinia, jonka oli puheesta palava. Sitten kysyin häneltä: "Mutta mistä semmoiset kuin minä ja minun vertaiseni saisivat ymmärrettä taiteesta, jos ei kirjoista?"

"Katsokaa luontoon ensin ja sitten taide-teoksiin", huudahti herra Spannbein. "Jos löydätte luontoa taiteilijain teoksissa, silloin ne ovat todella hyvät."

Tähän vastasin minä, ett'ei ollut laadullista katsella kaikkea luonnollisuudessa, niinkuin esim. Adamia ja Evaa, ja ilmoitin hänelle herra Oehmichenin mielipiteitä antikista. Herra Spannbein veti suunsa surkuttelevaan nauruun ja sanoi:

"Taiteessa on kaikki laadullista. Muuten ei teidän tarvitse pelätä muinais-teoksia Italiassa, sillä noiden kainojen englantilaisten naisten tähden ovat kaikki veistokuvat taidevarastoissa ja museoissa koristetut viikunalehdillä, ikäänkuin olisivat ne syntiin-lankeemukseen vikapäät. Synti se todella oli, että antoivat kaivella heidät ylös semmoisten ihmisten, jotka pukevat vaatteita esi-isiensä jumalojen päälle, jotta koulutytöt eivät pitäisi niitä shocking'ina."

Minun Kalleni, joka tähän asti ahkeraan oli lukenut italian-kielioppiaan, ei näyttänyt hyvin mieltyneeltä meidän kahden-puheesemme taiteen syvimmistä salaisuuksista. Hän kysyi herra Spannbeinilta, eikö hän pelannut skat'ia? Tuskin tää oli vastannut "kyllä pelaan", niin jo oli peli valmis. Tällä kertaa keskeyttäminen sattui hyvin, sillä herra Spannbeinin mieli-piteet eivät ollenkaan soveltuneet niihin opetuksiin, joita äskettäin olin saanut kirjoista; olin siis vähän huumeuksissa, ja täytyi vähän levähtää jotta katselemalla maisemaa saisin mieleni rauhoittumaan.

Lunta ei juuri näkynyt enään. Kedot ja niitut vivahtivat vihannilta, mutta puissa ei ollut vielä lehti puhjennut; kuusikot tummassa puvussaan antoivat vähän osoitusta millainen maisema oli, kun kesä tuli taas. Vuoristo oikealla ja vasemmalla kävi yhä korkeammaksi. Vuorien huiput olivat lumen vallassa vielä, mutta alhaalla laaksossa kukki kelta-esiköitä aivan rautatien vieressä. Ne toivat kevään ensimmäiset terveiset; hän vielä viipyi tuolla Alppien toisella puolella, ja me menimme häntä vastaan, kun ei voinut hän tulla meille, koska hänelle ei ollut vielä tarpeeksi asti lämpöstä pohjois-maissa, sillä oppineiden uusimpien tutkintojen mukaan, kevät ei tuo kanssansa lämmintä, vaan lämmin kevään; siitä luin taannoin Perheen-emännänlehdessä. Kuinka eikös näytä luonto toisellaiselta, kun sitä katselee tieteen kiikarilla!

Junamme tulla suhisi Kufsteinin asemalle. Tää Kufstein on joen rannalla vielä, soleine tornineen; korkealle niiden yli kohoaa äkki-jyrkkiä kallioita, joitten harjalla on linnoitus, mahdoton valloittaa muuten kuin dynamitin avulla, niinkuin eräs nästin-näköinen itävaltalainen upsieri aseman-sillalla vakuutti minulle. Ainoasti sillä tavalla, että reikä porataan kallioon aivan linnan alle, se täytetään dynamitilla, tää sytytetään tuli-langalla ja koko röykkiö räjähytetään ilmaan -- ainoasti sillä lailla voipi vihollinen kukistaa tätä vankkaa västinkiä. Semmoiset vehkeet ovat kuitenkin mahdottomat, sillä ulkona seisoo aina vahti, jonka on käsky kohdastaan ilmoittaa linnan-päällikölle vähintäkin poraus-koetta. Vahtimiehen mökin näin omilla silmilläni.

Vaikka Kufstein on kauniilla paikalla, en sentään siihen mieltynyt, sillä se on samalla itävaltalainen tulli-asema, ja tulli-katselmus pilaa parastakin iloa. Siinä täytyy astua esille arkkuinensa ja laukkuinensa, ja myöntää tullimiehille katsauksen kaikkiin vaattehiston salaisuuksiin. No, minä olen Jumalan kiitos säädyllinen rouvas-ihminen, ja voin missä hyvänsä näyttää mitä otan päälleni; mutta oli se tuskastuttavaa kumminkin, kun tuo nuori mies kyseli, josko tavaroissani oli aseita ja tupakkia, ja haeskeli revolleja ja sikaareja minun paitojeni välillä.

"Ei", sanoin minä, "ei hyvä herra! Minä en polta sängyssä maatessani, enkä ammu; niin emansipeerattu ei ole rouva Buchholz!"

Päästyämme kunnialla katselmuksesta, menimme ravintolaan jotain virvoketta saamaan, mutta mieleni oli niin kuohuksissa, ett'ei mikään oikein maittanut; kiitin kun pääsimme taas junalle ja saimme lähteä pois sieltä, jossa minun hellätuntoisuuttani niin syvästi oli loukattu tuon tullilaitoksen etuus-oikeuksien kautta.

Nyt oli meillä italialaiset vaunut. Ensimmäinen luokka on kuin meillä toinen, ja toinen luokka eroaa meidän kolmannesta pääasiallisesti siinä, että sohvat ovat guttaperkakankaalla päällystetyt. Siitä emme sen enempätä huolineet; olimme iloisia vaan kun saimme vaunun eriksensä meille neljälle. Herra Spannbein tuli, näette, meidän seuraamme taas.

Tyroolin halki nyt matka piti. En olis' koskaan uskonut niin mahdottomasti vuoria olevan maailmassa, enkä voinut olla tuon tuostakin lausumatta iloani siitä. Herra Spannbein sanoi, ett'ei hän ymmärtänyt minun ihastustani ollenkaan; jos Schveizissä olisin käynyt, en olisi tämmöistä melua nostanut noiden myyrän-mättäiden takia.

Tää solventaminen suututti minua.

"Minä iloitsen siitä mitä minä näen, enkä semmoisesta jota muut ihmiset pitävät parempana ja jota en tunne enkä tiedä", sanoin vähän tuikeasti. "Muuten olkoon mainittu teille, että minä tulen tasamaalta, jossa, Kreuzbergiä ja Pichel-vuoria Havelin varrella pois-lukien, ei ole melkoisempia mäkiä, korkeudelleen mitattavia. Täällä minulle avaantuu aivan uusi mailma. Nää romeiset kallion-rinnat, nää jylhät hongikot, nää monet sievät kylät kirjavine huoneineen, kaikki minua suuresti miellyttää. Jos vielä tuuli ajaisi noita sumupilviä vähän hajalle ja sitten siintävistä raoista pilkkisi päivän valossa välkkyviä lumi-huippuja, tekis'pä mieli huutaa junalle että vähäksi aikaa seisahtuisi. Ja tätä iloani tahdotte karvastuttaa!"

Herra Spannbein puolusteli sanoen, ett'ei hän suinkaan tarkoittanut pilata minun iloani, mutta eihän se ollut hänen syynsä, että vuoret Schveizissä olivat kuin olivatkin korkeampia kuin vuoret Tyroolissa. Maalarilla muuten oli yksi ja sama, kuinka korkea vuori oli, tauluun se tuli siltä. Minä kysyin, taisiko hän maalata semmoista.

"Ei mikään ole helpompi vuori-maisemaa", vastasi hän. "Ei muuta se kuin yleis-väri valmistetaan, tahritaan sitä alaalta ylöspäin ja yläältä alaspäin, kremsen-valkosta vähän taivaaksi ja sitten -- yks' kaks' -- hongat sinne paiskatut penselillä. Jos ei tee mieli maalata kokonaista vuorta, peitetään siitä isot osat pilvillä ja usmilla. Vuorimaalareilla on sama hyöty pilvistä kuin tappelu-maalareilla ruudin-savusta. Missä heidän taiteensa ei riitä, sinne heti tupruttamaan."

"Ja mitä te maalaatte oikeittain?" kysyi Kalleni.

"Tapa-maalauksia", vastasi herra Spannbein oman-arvon tunnolla. Vähän allapäin sanoi hän sitten: "Mutta juuri tapa-maalauksiin nuo taide-braminit paraasta päästä iskevätkin. Milloin on heidän mielestään aine sopimaton, milloin väri, milloin itse työ huonosti tehty. Käsitystä he eivät koskaan löydä niissä."

"Sehän on hyvin ikävätä", lohduttelin häntä.

Hän oikein innostui ja kertoi eräästä hänen maalaamastaan taulusta, "ylhäinen nainen papukaijan kanssa". Tätä taulua oli muuan taide-bramini arvostelussaan haukkunut niin tyyten kelvottomaksi, että hän (Spannbein) tuskin ilennyt enää näyttää silmiään ihmisten joukossa. Ja kumminkin olivat kaikki hänen kumppaninsa kiitelleet tuota taulua. Se oli hyvin tehty, sen sanoivat kaikki. Mutta hän oli masentunut, ihan kuin selkäänsä saanut.

Eno Fritz muistutti, että pitkään aikaan ei ollut tilkka otettu. Nytkään ei jäänyt herra Spannbein osattomaksi konjakista.

Ennen kuin tiesimmekään, olimme Innsbruckissa jo. Sepä kauniilla paikalla on! Kaukana oli nähtävä Zillerthalalpit, luonnon-laulajien kotiseutu, -- kuin myös ne vuoret jotka kohoovat kahden puolen sitä leveää laaksoa, minkä pohjalla Inn virtaelee. Ellei Kalleni olis' ollut sairas olisin minä ehdotellut viipymistä yhden päivän siellä, mutta Kalle sanoi: "Wilhelmina, tohtori on toimittanut minua etelä-maille, ja sanotaanhan siellä olevan paljon ihanampia maita kuin tällä puolen Alppeja".

"Kyllä se kovalta pitää", sanoin minä.

"Te ette ole vielä nähneet Schveiziä", puuttui maalari taas puheesen.

"Mitä tapamaalari maisemista ymmärtää!" ärjäsin hänelle. Nyt hän oli vaiti.

Me istuimme ääneti muutkin, kunnes alat muuttuivat arveluttaviksi. "Miten junan nyt käy?" kysyin. "Ei suinkaan se pääse tuon vuoren yli meidän vastassa".

"Oh, täytyyhän toki", virkkoi eno Fritz. "Saat nähdä miten sit' on opetettu kiipeemään".

Niin olikin. Minä olen tosin Cercus Renz'issä ja Valhallassa nähnyt sekä ihmisten että järjettömäin luontokappalten tekevän monta nurin-niskaista konstia, esim. elehvanttia jotka putelien päällä kävelevät, ja pieniä lapsia jotka päällään seisoen hurisevat isänsä ympärillä kuin suden-korennot, mutta kun nä'in, miten tään ehdottomasti ihan järjettömän höyry-veturin onnistui nousta vasta-vuoreen aina kukkulalle asti, kyllä kunnioitan silloin ihmis-järkeä, joka tällaista oli aikaan saanut. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmän tuli talven-tapaiseksi taas, sillä Brenner oli aivan lumen peitteessä. Ylhäällä asemalla seisahduimme. Me näimme Brenner-järven viheriän veden lumi-huippujen keskellä kiiltävän, ja Eisackin kuohuvan vesiputouksen. Ken täällä ylähällä yksin asuisi, hän ei kuulisi muuta kuin kosken kohinata yöt ja päivät; mutta nyt tulee tuo höyryveturi kahdesti päivässä tänne käymään, ja se ulvoo ja pitää semmoista elämätä, että kaikki runolliset mielen-liikutukset haihtuvat peräti. Mutta eikös niin ole laita joka paikassa? Ihmiset reutovat ja kiirehtivät läpi elämän, juuri kuin maa ei olisi muuta kuin rautatien-asema, ja se on ihan ihmeellistä, että runoilijoita vielä on olemassa, jotka tyytyvät rauhassa kirjoittelemaan. Sentähden onkin hyvä, että nuoria taidokkaita kohdellaan niin kovasti kuin mahdollista; heistä, näette, hellemmät tunteet katoavat, ja he voivat työnsä tehdä keskellä tuota reutomista, aivan kuin runotaito olisi jotain kiven-tikkausta vaan.

Kun olimme kävelleet jalkamme lämpösiksi lumessa, astuimme taasen sisään, ja nyt meni myötä-mäkeen. Valkoiset huiput olivat kohta takanamme, ja ilma lämpeni lämpenemistään. Ja nyt tuli viheriöitseviä puita, ja kun olimme laaksossa taas ja juna alkoi tavallista vauhtiaan, jopa lensimme läpi ihanimman kevään. Mikä kevät! Kukkivia puita yltä-ympärillä -- kukkais-lunta talven-lumen sijassa. "Kalle", sanoin miehelleni, "ihan olen samalla mielin nyt kuin olin ennen mailmassa, kun ensimäisen kerran mummon kanssa pääsin maalle ja kirsimarja-puut kukkivat. Täällä tietysti on enemmän vuorista ja suurenmoista, ja viinapuun-kantojen asemesta kasvoivat siellä pellot perunoita; muuten on melkein yhtä."

Kaikkien niiden paikkain nimiä joitten sivutse kiidimme, en tullut tietämään, sillä herra Spannbein ei näkynyt olevan hyvin perehtynyt maan-tieteessä. Mutta miellytti siltä nähdä noita pieniä kaupunkiloita ja somia kyliä, ja etenkin noita kauniita kirkkoja, jotka siinä, hautakivet ympärillä, olivat kuin kanat poikineen, kun nää illan tullessa pakkaavat siipien suojaan. Elää on kai lystimpi kaupungissa, mutta haudattaa on parempi maalla. Ruumiin-polttoa olen vallan vastaan, sillä eihän ihminen ole maailmaan tullut pideltäväksi paistina.

Ilta-puolella jotenni myöhään tulimme Bozeniin, joka on kuuluisa hedelmä-hilloistaan. No, jossa hedelmiä niin viljalta kasvaa, mikäs konsti siin' on hillota niitä. Mutta mikäs tulee eteen meillä kotona, kun, niinkuin mennä vuonna kävi, reine-claud'it eivät joudu kypsiksi? Ei muuta kuin tehdä niistä etikka-plummonia.

Bozenissa olimme yötä, sillä Kallen täytyi huilata. Ilma oli niin mietoa, että vielä myöhällä kävelimme kuutamossa pitkän matkan. Eno Fritz osasi erääsen olut-kapakkaan ja sysäsi meidät sinne. "Tästä lähtein ei saadakaan olutta enään", sanoi hän. Minä olin vallan vihoissani. Mutta nähdessäni, miten herra Spannbein, joka kumminkin on taiteilija, hyvällä halulla nautti oluensa, join minäkin sitä seidelin; vaikka kohta olin ihan selvillä siitä, ett'en tälle matkalle ollut lähtenyt istuakseni olut-tuopin ääressä haikuisessa kapakassa, enkä katsellakseni kuinka herrat skat'ia löivät. Minä olin nyt, niinkuin monesti ennenkin tässä elämässä, ainoa tunnokas sielu pelkkien puupökköjen joukossa, ja oikein ilahutti aatella, että eno Fritz monta viikkoa eteenpäin tuli olemaan ilman olutta, jota hän niin rakasti ett'ei raahtinut mennä naimiseenkaan. Kalleani varten valmistin pienen ilta-ripityksen, matta kun kolotus oli kovempi taas, säästin sitä toiseen kertaan. Kaikella on aikansa.

Tuolla puolen Alppeja.

Vaimo Regie-sikaarien uhrina. -- Tulli-säikähdys. -- Mintähden se on onni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. -- Verona. -- Mintähden Italialle rauha on toivottava. -- Varjelus-enkeli raunioissa. -- _Molto interessante._ -- Eläin-opistoja. -- Wilhelmina Buchholzin päähän pistää eräs aate. -- Julian hauta. -- Vaisu. -- Kapsäkit.

Varhain seuraavana aamuna matkasimme eteenpäin. Me tulimme oikealla ajalla asemalle ja menimme odotussaliin; siellä olivat ihmiset eilen poltelleet sikaaria ja niistä oli haju huoneissa vielä. Jotain niin hirveätä haisua ei ollut nenäni koskaan kokenut. Kun eno Fritz sitten selvitti minulle, että se oli Regie-sikaarien haju, surkuttelin suuresti kaikkia niitä rouvia mailmassa, joiden miehet polttivat Regie-tupakkaa, sillä eihän tuommoista hajua saa haihtumaan kartiineista ja huone-kaluista ei kuuna päivänä. Ja mitenkä voi kajota syleilemään miestä jossa on niin rutollinen haisu, että siihen verrattuna Panken [Panke on Spreen lisä-jokia] vesi on kuin eau-de-cologne. Herra Spannbein arveli paraaksi, että koettaisin tottua siihen, sillä Italiassa oli tupakka vielä huonompata kuin Itävallassa.

"En tässä mailmassa!" vastasin jyrkästi ja kiiruhdin raittiisen ilmaan. Vähän aikaa, niin tuli Kalle perässä.

"Wilhelmina", virkkoi hän nöyrästi, "sinun pitäis' auttaa minua".

"Mitenkä niin?" kysyin kummeksien.

"Minun onnistui saada itävaltalaiselta tullilta salatuksi vähän Sikaareja, mutta herra Spannbein tässä äsken sanoi, että Ala'ssa Italian rajalla haeskelevat tupakkia tarkemmin vielä kuin Kufsteinissa. Mitäs jos ottaisit sinä joitakuita tukkuja hoteisis'?"

"Kalle!" huudahdin kauhistuen, "tahdotko vietellä minua rikoksiin!"

"Sinusta ei kukaan hae Sikaareja".

"En minä voi ruveta valtiota pettämään".

"Tulli on niin hullusti korkea", vastasi Kalleni, "ja tahdotko että minun täytyy polttaa Regie-sikaareja?"

"En", vastasin, "silloin koko reissuni menisi pilalle".

"Suostut siis?"

"Tokkopa siinä muu auttaa?" huokasin. "Voi kuitenkin, ja minä kun luulin Italiaa taivaalliseksi kukkaistarhaksi, huomaan nyt jo, että kasvaa siinä polttiaisiakin. Koetan-ma-han minkä voin, Kalle!"

Juna tulla jyryytti taas esille. Me vaunuihin, joissa saimme itsekukin nurkkasijansa akkunan luona. Vaikka luonto oli kaunista, en voinut sitä oikein ihailla, sillä noista sikaareista oli mieli paha. Ei ollut Kallenikaan iloinen. Hän veti esiin italian-kieliopin ja luki sitä ahkeraan.

Rakennukset olivat toista tyyliä kuin tähän asti; siellä täällä seisoi tummia, suippolatvaisia kypressi-katajia kirkkojen lähistöllä, aivan kuin totisia huuto-merkkejä luonnossa. Kaikki muuttui toisellaiseksi, ja pelolla aattelin sitä, että muuta kieltäkin ihmiset puhuivat, ett'eivät he saksaa enää ymmärtäneet, emmekä me italienskaa. Mutta lohduttelin kun näin, miten Kalleni opetteli niin että hiki tippui otsasta.