Part 14

Kun Quenglhuberille ilmoitin tämän ajatuksen, sanoi hän, että minä olen vielä kaukana totisesta taiteen tuntemuksesta. Minä olen siis turhaan käynyt Italian monissa taulustoissa, sillä niitähän katsellaan pääasiallisesti sitä varten että sitten korkeintaan viidessä viikossa valmistua täydelliseksi taiteen tuntijaksi.

Hyvin hauskan päivän vietimme Fiesolessa, ja ilman Quenglhuberin joukkoa. Tuossa muinoisessa teatterissa olimme sangen iloisia. Kalleni ja minä istuimme katselijain salissa ja eno Fritz lauloi teatterin vielä jotakuinni eheällä näyttämöllä laulelman jälki-värsyllä:

"Poika istui lähteellä, ei veteen ylttänyt."

Sitten eno Fritz vuorostansa oli yleisönä ja Kalleni ja minä tanssasimme näyttämöllä skottiskaa. Me tahdoimme tulla tuntemaan, miltä näytti teatteri ulkona ennenmuinoin, ja eihän entuutta oikein ymmärrä ennenkuin sitä virkistää uuteen eloon.

Meidän kiertopilettimme eivät enää kauan olleet kelvollisia, ja täytyihän toki Venedigiäkin nähdä. Spannbein palasi Romaan Quenglhuberein kanssa, siellä uutterasti piirustamaan kuvia tuohon kirjateokseen kattomaalauksista; sillä sitä oli hänen täytynyt luvata professorille. Onnea vaan työhön. Minä toivon että hän tottuu vanhoihin ja Quenglhuber uusiin. Minä tarkoitan uusia Spannbeiniloita. Kun ukko saa jotakin hyödyllistä toimimista, kuin esim. pitää silmällä lapsia, olla niiden hevosena j.n.e., niin hän ihan itsestään heittää nuo arvostelemiset hunnikolle. Ehkä hän vielä vävynsä hyväksi kirjoittaa semmoisia pöyhkäyksiä, että tämä parissa vuodessa kiipee mahtavaksi mestariksi, joll'on joka ilta kun maata menee laakeriseppele päässä. --

Venedigiin tultua kun astuimme asemalta ulos, oli leveä salmi edessämme, ja huoneukset seisoivat vedessä. Portaiden vieressä uiksenteli kummallisia, mustilla kuomiloilla varustetuita veneitä, jotka olivat aivan kuin ruumiin-arkkuja.

"Raivoaakos täällä rutto", kysyin minä, koska niin monta yhdellä kertaa haudataan?

Minulle sanottiin uiksentelevien ruumisvaunujen olevan noita kuuluisia gondooleja.

"Kiitoksia vaan", vastasin, "huoneensa rakentavat veteen ja ruumiin-arkuissa lähtevät ajelemaan. Tottahan Venedigillä on höyryalus-yhtiö?"

Ei auttanut, meidän täytyi, jos miel' päästä pois, astua gondooliin, vaikka kuinka hirveältä se minusta näytti. Siinä soutelimme kapeitten kanavain sokkelossa. Ja niin oli hiljaista keskellä päivää, että kuuli kuin airo polskui veteen; hiljaisuutta ei voi olla enemmän huoneessa, jossa joku on kuoluksissa.

Hotellissa odotti meitä Kliebischin herrasväki; he olivat hankkineet meille huoneita. He olivat iloisia ja tyytyväisiä, sillä täällä ei ollut kadulla melua heitä häiritsemässä, niinkuin Neapelissa oli. Herra Kliebisch ylisti noita gondoolimatkoja, varsin kun merelle mentiin ongelle.

Hän oli oikeassa. Noihin mustiin apinan häkkilöihin kohta tottuu; ja kun iltasilla kuutamossa, loikoen pehmeillä tyynyillä, kiitää Canale Grandella, kun toisia gondooleja, kiiluvine lyhtyineen, tulee vastaan, kun kuulee laulelemista ja soittoa järvellä, niin se on todellakin ihmeellistä.

Jos vaan ei olis' kaikki niin huonossa korjuussa Venedigissä. Nuo rappeutuneet palatsit ovat sennäköisiä kuin olisi onni heittänyt ne tyyten ja ijäksi päiväksi. Kuuvalossa vaan näyttää kaikki uudelta taas, silloin uneksii Venedig entistä komeuttaan, ja me uneksimme myös.

Markustori on Venedigin suuri juhlasali. Iltasilla kun sotaväen-soittokunta siellä pelaa, tulvailee yleisöä edes takasin. Soitosta voipi kuulla joka säveleen. Venezialaiset eivät pidä hälinätä kuin Neapelilaiset. Päivällä tulee torille tuhansittain kyhkysiä. Ne syövät kädestä; ja kun näkevät jonkun aikovan antaa heille ruokaa, niin koko parvia lentelee luokse. Muuten myös ovat ne hyvin siivokkaita.

Markus-kirkon kellotapulin kulmalla pidetään joka pyhä arpajaisia. Arpakaupat ovat Italiassa yleisiä; joka kaupungissa on niitä varten toimistolta, joissa köyhyys muutamalla soldilla ostaa toivoa, vaikka valtio sitten vie paraan voiton. Kun numerot ilmoitetaan, paltaantuu ihmisiä, pää pään viereen, omin korvin kuullaksensa. Ei hiiskuntakaan häiritse äänettömyyttä. Selvään voi eroittaa, mitkä numerot ovat tulleet ulos. Joka numerolta äänettömyys kävi yhä juhlallisemmaksi. Ei vielä mitään. Mutta viimeistä numeroa sanottaessa -- se oli viitonen -- silloin kaikui ilohuuto. Muutamia avojalka-poikia tunki esille väkijoukosta, ja riemuiten huutaen: "_Le cinque! Le cinque_!" riensivät he hurjaa kyytiä torin leveillä paadeilla, viedäksensä kiireimmiten kotiin sen iloisen sanoman että viitonen oli voittanut. Toiset taisivat nyt tehdä uusia sisäänpanoksia.

Historiallinen ala Venedigissä on hirvittävä. Nuo vankihuoneet doogin-palatsissa, jotka vieraille näytetään, ovat kauheita. Ne ovat vieretysten pitkän pimeän käytävän varrella, jonka päässä on matala ovi. Täällä mestattiin kuolemaan tuomitut. Veri juoksi siltaan kaivetun reiän läpi alas veteen, ja ruumis viskattiin ovesta gondooliin, joka lähti merelle päin upottamaan sen syvyyteen. Vangit eivät voineet nähdä mitään, vaan kuulla taisivat noiden pienten henkireikäin kautta, mitä käytävällä tapahtui, miten pyövelit tulivat, miten mestauspölkky sysättiin esille, miten piilua teroitettiin. Kun siinä viimeinen rukous oli luettu, taisivat vangit ristissä käsin valmistaita kuolemaan ja odottaa vuoroansa ensi kerran. Sitten oltiin ulkona hiljaa, hyvin hiljaa, vangit kuulivat vähän liikuntoa vaan ja henkäyksiä niiden, joita eivät nähneet. Sitten tömähti kirveen isku, ja hiljaisuus loppui. Tuomarit menivät pois, pyövelit raivasivat pois teloituslaitokset, viimeinen askel soinnahtui -- ja vangit jäivät yksinään pimeyteen ja hirveä tuskansa heidän seurana, jokaisen heistä kun oli mestaus edessä.

Suuren raadin salissa riippuvat doogien muotokuvat seinällä pitkässä rivissä rinnakkain. Yhdessä paikassa kumminkin on musta huntu maalattu muotokuvan asemesta. Tämä sija oli aiottu Marino Falierin kuvalle; -- hänkin mestattiin. Minun mieltäni kiinnitti tämä tyhjä väli, sillä olen kerran nähnyt sydämeen koskevan murhenäytelmän "Marino Falierin", Heinrich Krusen tekemän. Kuinkas emmekö ole kiitollisuuden velassa runoilijoille siitä, kun he entuuden hipusesta laativat kokonaisen mailman, jota katsoja yhtä vähän unhottaa kuin matkailija niitä luonnonnäkymiä, joita hän kerran ihasteli. Sanotaanhan runoilijan vievän ihmisen runouden ihmeellisille maille, ja onhan sekin matka. -- --

Me sanoimme jäähyväisiämme Kliebischin herrasväelle; heidän teki mielensä vielä viipyä täällä.

"Minusta oli hyvin hauska tulla tutuksi teidän kanssa", sanoin minä. "Jos milloin tulette Berliniin, niin käykää katsomassa".

He lupasivat. Rouva Kliebisch sanoi, että ken haluaa hyvää musiikkia kuulla, hän menköön Saksaan; ja Berlinissä kuulee kaikesta paraan.

"Niin, ja niin runsaasti sitten!" myönsin minä. Eno Fritz erkani meistä, mennäksensä taas Genuaan, jossa hän tarkoitti hyväksensä käyttää saavutetun kokemuksen koskien useita asioita.

"Terveisiä ystävällesi rouva Bergfeldtille", huusi hän minulle, kun junamme mennä höyräytti Veronaan päin. Tuo eno Fritz ei voi elää jos ei hän saa suututtaa minua.

* * * * *

Me olimme Veronassa taas, ensimäisessä italialaisessa kaupungissa jossa tulomatkalla kävimme. Se nukkui nyt niinkuin silloinkin. Mutta mitä emmekö olleet nähneet ja kokeneet kaiken sen ajan!

Kalleni ja minä istuimme giardino Giustissa, jonka salamielisten kypressein latvoissa lämmin iltatuulahdus suhisi, ikäänkuin tahtoisi se kutsua meitä takasin ihanille etelä-ilmoille. Mintähden se houkutteli niin viehättävästi? Tiesikö, että mekin olimme juoneet Fontana di Trevista Romassa ja että sydämissämme nyt asui ainainen halu Italiaan?

Kaupunki ja virta oli edessämme, etäällä ruskottivat Alppien lumihuiput laskevan päivän purppurassa.

"Viimeinen ilta etelämailla!" sanoi Kalleni. "Tuolla vuorien takana on meidän Saksanmaamme. Siellä odottavat meitä elämän toimet ja vaivaukset. Tahtoisitko tänne jäädä?"

"En, Kalle, vaikka kuinka on ihana täällä suvimaassa, halajan kumminkin kotiin".

Hämärti jo, kun läksimme pois puutarhasta. Veronan kaduilla vallitsi hiljaisuus. Mekin menimme maata. Hyvää yötä, Italia!

* * * * *

Miten tuntui mielessä kun Anhalt-aseman katoksen alle ajoimme, sit'en taida kertoa.

"Berlin", riemuitsin, "nyt olemme täällä taas! Terve tuhannesti, Berlin!"

Asemansillalla odottivat lapset. Mikä ilo! Otimme avotroskan. Unter den Lindenissä olivat puut hempeimmässä vihannuudessaan. Mitäs etelämaat tietävät pohjoismaiden keväästä?

Palatsista liehui hilpeästi keisarillinen lippu kirkkaassa päivänvalossa. Me katsahdimme ylös nurkka-akkunaan, vaan emme eroittaneet keisaria. Hän istui kai työssään.

End of Project Gutenberg's Porvari-väkeä matkoilla, by Julius Stinde