Part 13

"Kalle", sanoin, "nyt tunnen tämän puutarhan. Minä nä'in sen piennä ollessani. Kun äitini iltahämärässä kertoeli minulle sadut prinsessa Ruusukaunosta, silloin oli selvästi mielessäni kuvailtuna tuo tenhottu linna ruusuinensa, murattinensa ja tiheine pensainensa -- aivan sama puutarha kuin tämä. Katsos vaan, kuinka tuhansia ruusuja, vaalean- ja tummanpunasia, penkereiltä liepehtii kuin kukkaishuntu, kuinka ruusukiehkuroita on peittämässä pääsyn viileisiin kamanoihin ja kuinka Neptuno pasengissaan on niin ympäröitty ruusuilla kuin kuuluisi hänkin prinsessan hoviseurueesen. Emmekä kuule muita ääniä kuin vesisuihkujen polskumista ja lintusten liverryksiä. Kalleni, jos ei tää ole sadun maa, niin sitten sit'ei ole missään."

Me istuimme kivipenkille noiden suurien, tummien kypressikatajien kalveessa, silmillämme seuraten tietä joka linnaan nousi ruusupeitteisten penkereitten poikki, rappusia reunustavien rikkinäisien lemmeksien ohitse, vesilaitosten ja kimeltävien suihkujen sivu; viimeisinä silmäpiirissä olivat linnan katolla kuvapatsaat, jotka leijuvilta näyttivät taivaan sinisellä pohjalla. Ja oikealla ja vasemmalla oli kukoistusta ja tuoksua, kranaattipuiden heleänpunaset silmikot puhkeilivat, agavit ojentivat kauhean pitkät kukkaperänsä elähyttävässä päivänpaisteessa, mi myös kypsytti hedelmän orangi- ja sitroonipuissa, joissa samalla oksalla on sekä hedelmiä että kukkia, ikäänkuin eivät puut tietäisi miten heidän oikeittain pitäisi rikkauksiaan antaman, ja tarjoovat niitä siis niin kuin paraiten voivat.

"Kalle", sanoin, "töykkäse minua pikkusen, jotta tiedän olenko oikein valveella".

Kalle antoi muiskun. Kyllä hän on sentään erinomaisen hyvä, tuo Kalleni. Eno Fritz olisi varmaankin töykännyt niin, että kyllä olis tuntunut. Mutta hänellä oli, Jumalan kiitos, asioita taas Romassa.

Ehtoolla olimme hyvin virkeillä mielin ravintolassa, jossa tavallisesti söimme iltasta. Sillä välin kun herrat skat'iaan jauhasivat, oli minulla tapa kirjoitella muistikirjaani päivän tapahtumia, niin tänäkin iltana. Siinä kun olin paraassa puuhassa, puhutteli minua eräs vanhanpuoleinen nainen:

"Me olemme kai kanssasisaria?"

"Kuinka niin?"

"Minä olen kirjailijatar, ja kun nä'en teidän kirjoittavan, otin luvakseni --"

"Hyvin hauskaa tulla tutuksi teidän kanssa!"

Oikein todella tää yhdyntä oli minulle tervetullut, sillä nyt sain kerrankin nähdä kirjailijatarta, ihka elävää. Meistä tuli pian ystäviä, ja nainen -- hän kirjoittelee saksalaisiin sanomalehtiin vaihtonimillä -- antoi minulle monta tietoa elämästä Romassa.

"Voih", sanoi hän, "ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää täällä, vaikka matkustava muukalainen niin luulee. Köyhyyttä on enemmän kuin voi aatellakaan! Oletteko iltapäivillä Monte Pinciolla nähneet noita komeita ajokaluja ja noita vielä komeampia ihmisiä jotka niissä istuvat?"

"Monte Pinciolla -- jaha, siellähän nuo soreat nuorukaiset käyvät naisia mielittelemässä".

"Aivan oikein. Siellä on monta ulkomaan naista joukossa."

"Mutta mitenkä ne ovat niin suuresti suosiollisella kannalla nuorten herrain kanssa?"

"Kaikki tarkoittaa tutustumista vaan. Herroilla on ylhäisiltä kaikuvia nimiä, mutta se on vaan ulkonaista kultausta."

"Vai niin, mansetit ovat siis paitaa paremmat".

"Aivan. Semmoisia herroja sanotaan täällä Mascalzoneiksi eli kahden liiran miehiksi. He nauttivat jossakin yksinkertaisessa ravintolassa muutaman soldin edestä maccaroonia, ja pistäytyvät sitten upeaan ravintolaan, josta kohta astuvat kadulle, puikko, hampaissa, siten luulotellakseen ihmisiä että ovat siellä syöneet päivällistä."

"Huokeata, vaan hienokasta!"

"Italiassa perii vanhin poika omaisuuden, nuoremmat ovat köyhiä ja kokevat ilman työtä pysyä ylhäisyyden loistossa. Naiset ovat tietysti sangen simasukaisia kun semmoisia nimiä kuin conte Annibale, conte Orazio jopa marchese Eduardo on heidän hoviseurueessaan".

"Jaa, kyllä kuuluu kauniimmalta kuin koska kotona meillä Myllerit ja Lehmanit kutsutaan kanssa".

"Nuoret herrat pitävät paljon lystimpänä käydä rikkaiden ulkomaan-naisten luona kunniuksissa, kuin seisoa Corsolla tai Piazza di Colonnalla ja syljeskellä katukiviin. Eivätkä koskaan kiellä tulemasta kun heitä kutsutaan hyvälle päivälliselle, ottavat myös kernaasti vastaan pienen timanttineulan taikka sallivat, ilman vastaanväittelemistä suorittaa heidän räätärinrätinkinsä; siitä hyvästä silmänsä sitten vilkailevat vielä lemmellisemmin."

"Meillä on taas toista", vastasin minä. "Jos Berlinissä suurisukuinen nuorukainen alentaikse seurustelemaan rikasten onnen kohottamain kanssa, niin hänellä enimmiten on velkoja sekä tarkoitus päästä vävyksi rahakkaassa perheessä. Ensin menee suuria summia karhujen kurikoimiseksi, ja sittenpä pitää hyviä myötäjäisiä määrätä, jotta hän voisi perityt tuluksensa saada kuntoon sekä kustantaa kilpahevosia ja jahtimetsiä. Mutta jos hän huomaa, ett'ei tulekaan muuta kuin neularahoja, niin hän kohta puikkii tiehensä, ja samminmäähnät, kalkkunat multasienineen, fiini punaviini ja kaikki samppanja ovat ihan kuin akkunasta ulosheitetyt. Ja jos tyttö saakin hänet ja arvon: 'rouva von', niin pitävät miehen omaiset miniätä sittenkin talmi'na vaan. Ja kuka apelle takaa, ett'ei vävy hanki yksityislainoja korkeita prosentteja vastaan, ja onkos tämä taas varma siitä, ett'ei appi menetä liikkeessään olevata suurta omaisuutta? Jos niin kävis', niin ei vävyllä voittoa muuta olis kuin rouvansa vaan, ja tää ei tule kauniimmaksi ajan pituuteen."

"Mascalzoni on vähemmin vaatelias, hän arvaa hehkuvaisen silmäyksen muutamaksi soldiksi".

"Näissä oloissa on teillä vallan hyviä aineita kynällenne, hyvä kanssasisar", sanoin minä.

"Eipä niinkään", vastasi hän, "täällä tahdotaan oikeita italialaisia tarinoita vaan, joissa murhataan ja tapetaan. Tapahtumat ovat sijoitettavat Abruzzeihin. Sankarin tulee olla ryöväri, sankaritar rakastaa saksalaista maalaria taikka rikasta, kummantapaista ulkomaalaista, jonka sitten ryöväri ampuu kuolijaksi; mutta siitä sankaritar joko saattaa hänet oikeuden käsiin tahi työntää omalla kädellään tikarin häneen. Jos tietäisitte kuinka monta ihmistä minä jo olen surmannut paperin päällä, niin pitäisitte minua ihan petona. Mutta täytyyhän ihmisen elää. Paitsi että kirjoitan pitää minun hoitaman taloutta. Mieheni on nimittäin maalari."

"Mitä hän maalaa?"

Rouva huoahti.

"Hän oli kai liika nuori vielä kun tuli Romaan, eikä kylliksi omantakeinen taiteessaan; hän ehkä luuli piankin vievänsä voiton noilta vanhoilta -- nyt hän niitä jäljentää halpaan hintaan. -- Köyhä kun oli, täytyi hänen tienata. Hänen omia kokoonpanojaan ei ostanut kukaan, sillä Romalaiset eivät hukkaa rahoja uudenaikaisiin maalauksiin ja ulkomaalaiset tilaavat vaan jäljennöksiä vanhain mestarein kuuluisimmista tauluista. Niin on vuosien vieriessä hänen itsetyinen luomisvoimansa menehtynyt, ja nyt hänen täytyy jäljentää, saadaksensa jokapäiväisen leipänsä, ja minun täytyy kirjoittaa. Hornissakin, taiteiden kodissa, voipi taiteilija joutua häviölle, sillä hänen on mahdotonta kilpailla noiden vanhain mestarien kanssa, ne sortavat hänet. Onnelliset te tuolla Alppien toisella puolella, jossa uusi pirteä elämä suopi heikommallekin taidonlahjalle pienen vihannan alan missä se pääsee vaurastumaan. Saksanmaa, sinä kohoava tähti, miksi me, sinun lapsesi, olemme kuihtuneet täällä Italian kuumuudessa ja vajonneet siihen sydämettömään ihmisvirtaan, mi Romaan tulvailee? Meille kohosit liika myöhään."

Hän pyyhki kyyneleet silmistänsä, sillä hänen miehensä astui sisään. Minä katselin tulijaan tarkasti. Se oli ensimäinen murheiden vanaama muoto, minkä täällä kesämaassa olin nähnyt.

Me käänsimme puhelun toiselle tolalle. Rouva kysyi minulta, miten villaista paraiten pestään. Haaleassa vedessä kun sitä kihnuttaa soodalla ja viheriällä suovalla vähän, niin se käypi pehmeäksi. Rouva kiitti.

Siis -- tällainen oli Roma yhdeltä puolen.

Seuraavana päivänä menimme siihen kuuluisaan sixtiniseen kappeliin. Se on ihan rappiolla ja huonossa siivossa, mutta sen äärettömän kuuluisuuden tähden kiittelee sitä velvollisuuden tunnosta jokainen katselija jalon-ihanaksi, sillä ihmisten laita taiteesen nähden on sama kuin tuon kipeän kilpahevosen, joka ei tahtonut rohtoja nauttia ennen kuin niitä kauan aikaa kehuttiin hänelle. Kaiketi teen itseni nyt vikapääksi julkeaan kerettiläisyyteen taiteen alalla, mutta kuitenkin tunnustan suoraan, monen vaskipiirroksen miellyttävän minua enemmän kuin nää alkuperäiset teokset, jotka ovat rannistuneet ja peitetyt vanhuuden ruosteella niin runsaasti että voisi kylvää nousuruohoa siihen.

Maksaako se vaivaa, kavuta kaksitoista rappusta ylös katsomaan kuinka Rafaelin kalkkimaalaukset ovat pilalla?

Mutta juomarahoja ottavat oikein kelpo lailla noitten turmeltuneiden taideteosten katselemisesta.

Sixtinisessä kappelissa, joka oikeittain on suuri sali vaan Vatikaanissa, oli paljon kansaa; monet olivat sepo selällänsä penkkilöillä, voidaksensa paremmin kiikarin kautta katsella Michel Angelon kattomaalauksia, jotka näyttivät hyvin karkeilta, rouhituilta. Korkealla telineillä istui eräs taiteilija ja jäljenti osaa katosta. Se oli herra Spannbein.

Kohta kun näimme toisiamme, tuli hän alas ja tervehti meitä. Hänen oli huonosti laita. Quenglhuber kovisti häntä noilla kattomaalausten piirtämisillä professorin kirjaa varten.

"Jospa hän edes hyväksyisi minun työtäni", valitti herra Spannbein, "mutta hän tarkastelee minun piirustuksiani, katselee sitten noihin kirottuihin kirjoihinsa ja sanoo: taidollisesti tehty, mutta minä kaipaan sitä kirkkaan ideaalisuuden ilmeisyyttä, mikä kirjan mukaan on alkuperäisessä teoksessa."

"Miks'ei hän vertaile niitä itse alkuperäisiin?"

"Hänen on nenänsä niin onnettomasti tukossa, kuten tiedätte. Toisinaan ei auta vaikka kuinka mätkii häntä selkään, hän rykii niin että luulee hänen läkähtyvän siihen paikkaan. Hän kulettaa sentähden kirjat mukana, lukee niistä Ottilialle ja kysyy: 'Onkos kuva semmoinen?' Jos Ottilia vastaa: on, niin pistää hän merkin kirjaansa ja pyytää minua piirtämään jäljennöksen kuvasta. Mutta jos Ottilia sanoo: ei, niin mutisee ukko: 'En minä sitte väliä pidä siitä kuvasta.' Keventääkseen minun olemistani, sanoo hyvä tyttöseni useammin ei kuin on. Onhan edes jotain hyötyä tuosta nuuskusta."

"Teinä olisin aikoja sitten paiskannut koko työn hänen jalkainsa eteen", sanoi eno Fritz.

"Sit'en voi; kuta enemmän olen Ottilian seurassa, sitä rakkaampana sitä tyttöä pidän."

"No paetkaa, tyttö kanssanne, -- ja antakaa nuuskuriäijän tohria teostansa vanhain lunttainsa mukaan."

"Johan minä uskalsin kerran ehdotella semmoista Ottilialle, mutta hän pelkää, että isänsä sydän pakahtuisi, jos pakenisimme".

"Tietääkö hän että te ja Ottilia rakastatte toinen toistanne?"

"Juuri koska hän sen tietää, niin hän kiusaa minua."

"Sitten ei ole hänellä sydäntä, joka voisi pakahtua", sanoin minä.

"Meidän on täällä olomme lopussa, jo näinä päivinä lähdemme Florenziin", sanoi eno Fritz. "Lähtekää kanssa!"

"Minä otan Ottilian siipeini suojaan", puutuin minä puheesen.

"Ei se käy!" ähkäsi herra Spannbein.

"No olkaa sitte auttamaton."

Iltasella olimme Morteossa Corsolla ja joimme olutta. Sinne tulivat myös Quenglhuber ja herra Spannbein. Taiteesta tietysti puheltiin. Quenglhuber viimein sanoi, nykyajan taiteen ei olevan mistään kotoisin, vanhat vaan olivat taiteilijoita.

"Mutta eihän nyt enää käy teettäminen tauluja noilla vanhoilla mestareilla", voikahdin minä, "täytyy siis olla uusia."

"Näiden tulee noudattaa vanhaa, ijäti ihanata sekä muodon että värin puolesta. Jos eivät sitä tee, niin ei kritiikki huoli toden päältä kajota heihin."

"Kritiikkiä joka niin on vanhan aikuisella kannalla eivät taas taiteilijat pidä täytenä totena", vastasi herra Spannbein, joka harmissaan joi jotenni tiheään ja paljon.

"Mitä?" huusi Quenglhuber. "Te puhutte halveksimisella kritiikistä? Tykkänään toiseksi täytyy taiteen muuttuman; tähän asti se on pelännyt vaan, eikä parantunut."

"Minä en pelkää", huusi herra Spannbein, "ja jos vaan tietäisin, kuka se oli se salakähmäinen arvostelija, joka pilalle panetteli minun 'Ylhäistä naista papukaijan kanssa', niin kyllä hän saisi vasten silmiään. Se taulu oli saavuttanut taiteilijain hyväksymisen ja olisi ostajalle mennyt, mutta tämä pelästyi pois kun luki tuota herjaavaa arvostelua. Ja mitä virheitä siinä oli? Siltä puuttui muka käsitystä, ideaalisuutta ja antiikin muodon ihanuutta. Ei sen vähempätä. Tuo nimetön kyhäilijä ei tiedä taiteesta mitään!"

"Te olette kapinoitsija!" tiuski professori.

"Puolustatteko todella tuota poroseppää?" kysyi herra Spannbein ynseästi.

"Tietysti, minähän se olin joka kirjoitin tuon arvostelun."

Rätsis! ruukku rauskahti tuhansiin kappaleisiin.

"Minä en peräytä sanaakaan", lausui herra Spannbein vakaasti, "ja ilmoitan tässä nyt, ett'en vast'edes vähääkään väliä pidä mokomista taideloruista. Vanhat ovat kuolleet, ja me nuoret elämme nyt vuoromme. Sen verran sitä."

Quenglhuber lähti pois Ottilian kanssa. Tyttö loi surullisen silmäyksen maalariin kun menivät, vaan tää pysyi synkeänä paikallansa.

"Te kiivastuitte vähän liiaksi", sanoin minä herra Spannbeinille, kun Quenglhuber oli sulkenut oven jälessään.

"En muuta voinut", vastasi hän, "jousi oli jännitetty liika kireälle, sen täytyi ritkahtaa poikki. Mikä oikeus tuolla miehellä on häväistä minun taiteellista tointani sanomissa kaiken mailman edessä siitä syystä vaan, että hänen mielipiteensä taiteesta ovat toiset kuin minun? Mikä ylipäätään oikeuttaa häntä kyhäilemään kiitosta taikka moitetta? Hänen tietonsa? Ne eivät ole erhettymättömiä! Hänen kokemuksensa? Taide tuottaa uutta, ja tään tuntemisesta tulee kokemus. Kukas hänet on määrännyt yleisön holhoojaksi? Ei kukaan muu kuin hän itse!"

"Jos ei hänen arvostelultansa hyväksyttäis', niin kai yleisö eroittaisi häntä kirjoitustoimesta", virkkoi Kalleni.

"Oletteko koskaan kuulleet virastaeroitetuita arvostelijoita olevan?" kysyi herra Spannbein mielipahoissa. "Kyllä valtaistuinten hirmuvaltioita on poisajettu, vaan ei läkkihornia milloinkaan. Niinkuin edelliset luulivat kansan olevan olemassa, ainoasti niitten tähden, niin luulevat jälkimäiset taiteilijain valmistavan teoksia heidän tähden vaan, jotta he, arvostelijat, saisivat aineita mistä kirjoittavat ja samalla myös toimeentulonsa."

"Siinähän ikäviä epäkohtia; mitä yleisön silmissä maksaa taide, jos arvostelu alenee käsityöksi? Mitenkä silloin taiteilijaa voi edesauttaa hänen pyrinnössään, ja yleisöä johdattaa ymmärtämään?"

"Joka julkisuuteen astuu työllänsä, hänen täytyy taipua joutumaan myös julkisen arvostelun alle", sanoi Kalleni.

"Entä kun Quenglhuber tulee ja arvaa omalla mitallaan ja kuuluuttaa kaikkeen mailmaan väärän arvostelunsa."

"Tosin", vastasi Kalleni, "minä aattelin että taiteilijat joskus valmistavat vähemmin onnistuneita teoksia, vaan että arvostelija voisi väärin tuomita, sit' en olisi luullut; mutta nyt näen, että jos siltä puolelta punnitsee asian, niin ovat sekä kiitos että moite yhtä arvottomia."

"Sentähden olen nyt kuitti Quenglhube'rista", lausui maalari. "Minä olen paljon saanut kärsiä hänen väärästä arvostelemisestaan, mutta hyvä on että tiedän nyt hänen olleen sen, joka kirjoitti tuon ilkeän kappaleen."

"Entä Ottilia?" kysyin minä.

Herra Spannbein nousi ylös vastaamatta mitään ja meni. Minusta hän oli oikeassa, sillä kyllähän se oli surkeata, että tään nuoren, toivorikkaan maalarin täytyi näivettyä vanhain mestarien jäljentämisessä, aivan kuin laita oli minun kanssasisareni miehen.

Seuraavana päivänä tuli herra Spannbein minun tyköni. Hän kysyi, josko ottaisin Ottiliaa huomaani, sillä tämä oli päättänyt lähteä pois isänsä luota. Ukko oli vaatinut tytärtä luopumaan sulhasestaan, mutta silloin oli tyttö oikein tuntenut, kuinka sydämellisesti tätä rakasti.

Tämähän on mahdottoman romantillinen seikka, aattelin, ja vallan omansa sinun käsiis', Wilhelmina.

"Mutta lapseni", kysyin, "mitä tästä sitten tulee?"

"Se on minusta yhtä", vastasi hän. "Sen vaan tiedän, että olen rakastettu niin kuin ei kukaan ennen minua."

No, sen luulee jokainen joka tulee rakkauden tuntoon, sitä samaa sanoin minäkin kun menin kihloihin Kalleni kanssa, vaikka nyt rakastan häntä paljon hellemmin kuin sinä päivänä, jona isäni sanoi: "Wilhelmina, herra Buchholz on pyytänyt sinut vaimoksensa, jos olet yhtä mieltä kuin minä, niin otat hänen."

* * * * *

Iltajunassa matkustimme Florenziin. Ottilia oli tyyni ja vakava käytöksessään, en olisi sitä odottanut tuolta hennolta tytöltä. "Isäni on ollut paha hänelle", sanoi tyttö, "minun tulee sovittaa isäni vääryydet."

Olimme olleet jo useita päiviä Florenzissa, mutta eipä kuulunut herra Quenglhuberista mitään tietoa, vaikka varmasti olin sitä odottanut. Kuta kauemmin asia näin oli epäselvällä kannalla, sitä enemmän se rupesi minua tuskastuttamaan, semminkin kun ei ollut ensinkään Kalleni mieleen, että puutuimme koko kauppaan. Minä kehoitin häntä sananlennättimellä ilmoittamaan professorille missä asuimme, sillä jotain piti tehtämän.

Olinpa ottanut aika ristin niskoilleni, nyt kun piti yhtäpäätä olla vartijana. Jos menivät nuoret Florenzin eläintarhaan taikka Cascineihin, aina täytyi minun olla kanssa. Jos niiden teki mieli iltasella kävellä kaupungissa, taas minä kolmanneksi, kun he Boboli-puutarhoissa kareissansa kuleksivat, oli velvollisuuteni istua kylmillä marmoripenkkilöillä ja kuunnella niiden puhelemista äärettömästä rakkaudestaan. Mitä se minua liikutti?

Ja varsin vastahakoista oli minusta iltasilla seurata heitä, sillä hyvin usein sattui jostakin ristikadusta tulemaan joukko naamioittuja kummituksia semmoisia kuin Pisassa oli; he kantoivat käsissä tulisoihtuja ja olkapäillä ruumista, ja veisasivat oneita hautuuvirsiä. Kuinka kauheata tämä oli ja kuinka minä säikähdyin joka kerta kun Misericordia-veljet äkkiarvaamatta astuivat meitä vastaan, se on ihan sanomatonta. Kuinkas usein eikö huokaillut: "Jospa tää tukala tila olisi ohitse jo, muuten käyn peräti synkkämieliseksi."

Eräänä aamuna kun olimme Uffizioissa n.s. Niobein salissa, pidin tilaisuudesta vaarin ja annoin kihlatuille hienoja vihjauksia.

"Mintähden nää kuvat ovat niin surkean näköisiä, herra Spannbein?" kysyin vilpittömästi.

"Apollo ampuu Nioben lapset kuolijaiksi nuolillaan; auringon jumalan säteet ovat nimittäen nuolia."

"En ole koskaan kuullut päivän purreen koko perhettä yhtähaavaa", vastasin minä.

"Niin ei ole tässä asia ymmärrettävä", vastasi herra Spannbein, "jos kohta Apollon nuolet merkitsevät auringon säteitä. Niobe nousee jumalia vastaan --"

"Ja silloin he ampuvat? Vielä mitä, se olis vähän liikamoista. Taiteilija on vaan tahtonut osottaa siihen, kuinka voipi paljon onnettomuutta yhtähaavaa kohdata perhettä, ja sentähden pitäisi jokaisen, joka aikoo avioliittoon, tarkoin miettiä, tuleeko onnelliseksi, jos puuttuu häneltä isän siunaus. Isän taikka äidin kirous saattaa upeimmatkin huoneet raunioihin."

Tuskin olin saanut nämät sanat sanotuiksi, niin Ottilia kalveni ja tyrskähti itkuun; hän oli yhtä surumielisen näköinen kuin vaimo ja lapset tuon Niob-herran, joka kumminkaan itse ei ole täällä marmorista hakattuna.

"Hän kuolee!" huusi herra Spannbein.

Minä otin Ottiliaa sylin käsin kiini, istuin hänen viereen penkille ja puhuin hänelle.

"Eihän se niinkään vaarallista ole", lohduttelin, "kyllä saa kirota kauan aikaa, ennenkuin yksi ainoa seinä kaatuu kumoon."

"En olisi ikinä jättänyt isääni ellette olisi luvanneet minulle turvaa teidän luona", nyhki hän. "Oi, rouva Buchholz, te olette syynä siihen että isäni minut hyljää ijäksi!"

"Jaa", sanoi herra Spannbein, "te olette syynä kaikkeen meidän onnettomuuteen. Te yllytitte minua viemään Ottilian pois."

"Vai niin! Senhän eno Fritz teki."

"Totta hän ei saa nyt rauhaa omalta tunnoltansa."

"Kylläpä vähän tunnette eno Fritziä. Soveltuuhan se muuten sangen mukavasti, ajaa minun syyksi rakkaudenvehkeitänne. Sen näen nyt, että liika hyvä minä olen tälle mailmalle. Minusta saatte mennä perikatoon. Minä en huoli enää auttaa teitä!" -- "No pääsinpä heistä", aattelin.

Mutta siitä ei tullutkaan mitään. Ottilia piti minusta kiini ja rukoili ett'en jättäisi häntä. Hän ei ollut, tuskin ollenkaan, tuntenut äitiänsä, ja minua kun näki, oli hänestä heti tuntunut kuin tarkoittaisin minä hänen hyväänsä hellästi niinkuin äiti. Hän pelkäsi Spannbeinia, tämän päällä kun vielä sitten oli isän kirous. "Suojelkaa minua", voivotti hän, "jos tekin minut hyljäätte, niin ei ole minulla koko mailmassa ketään mihin turvautua." Hän vaipui polvillensa minun eteeni ja likisti minua. Minä kallistuin hänen tykönsä ja loin nuhtelevan katsahduksen herra Spannbeiniin, ikäänkuin olisi hän Apollo ja minä Niobe, jonka pieneen tyttäreen hän on ampunut kuolettavan nuolen.

"Näette nyt, mitä pahaa nuoret herrat saattavat toimeen, kun rakkauden varjon alla tunkevat perheisiin, joita ei ole valpas äiti varjelemassa. Hyh, herra Spannbein. Se on häpeällistä."

Hän töllötti siinä ääneti, ja kun ei Ottilia enkä minäkään mitään puhunut, niin olimme ihan noiden muinaisten marmorikuvain näköisiä, sillä eroituksella vaan, että meillä oli vaatteet päällä ja että sinne emme asettuneet ikuiseksi ryhmäksi, vaan menimme salista pois.

Ottilia jäi minun luokseni, ja kävelölle läksimme milloin minä katsoin soveliaaksi. Eno Fritz sittemmin kertoi minulle, Spannbeinin sanoneen kiittävänsä Jumalaa ja luojaansa siitä ett'en ollut minä anoppinsa, sekä päättäneen kritiikin juuri sentähden olevan niin hirmuisen kun se oli taiteen anoppimuori, joka luuli tehneensä hyvin jos ei vaan ilmeistä vahinkoa aikaan saanut.

Onneksi herra Spannbeinille, tuli tämän ilkeys tietooni vasta Alppien toisella puolella, kyllä muuten hänellä olis ollut huono vointi vähäksi aikaa.

Vihdoin viimein tuli herra Quenglhuber. Minä juuri istuin huoneessamme kirjoittaen Kliebischin herrasväelle että tilaisivat muille majaa Venedigissä, ja Ottilia oli minun luonani, kun hän astui sisään.

Hän seisahtui ovessa ja sanoi ainoasti: "Ottilia!" Tämä hypähti ylös ja lankesi isänsä syliin.

"Sinä siis rakastat minua vielä?" kysyi isä hiljaa.

"Herra professori", puutuin minä puheesen, "lapset ovat lapsia, kuta enemmän heille ikää karttuu, sitä enemmän murheita heistä; minulla on myös kaksi tytärtä".

"En tahdo toivoa teille, että kerran mailmassa joku on avullisena viemässä niitä pois teidän luota", vastasi professori, "se on vanhalle hyvin karvastelevaa kun hän täällä maan päällä rakastaa."

"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

"Isä", kysyi Ottilia, "voitko anteeksi antaa hänellekin?"

"Mikäpä siinä auttaa, kun et muuten pysy minun luonani", vastasi hän kolkosti. "Mitä minun elämästäni, jos sinä luovut luotani!"

"Sinä olet pahoittanut häntä, mutta hän unhottaa kaikkea sitä, niinkuin sinäkin olet unhottava. Ja paljon mieluisammin kuulee hän neuvojasi, jos rakkaudella, kuin jos toralla ja tylyydellä niitä annat." Professori suuteli tyttärensä otsaa. Minä jätin ne kahden kesken ja menin katsomaan missä herrat olivat.

"Kummallista", aattelin, "isänä hänellä on sydän, mutta arvostelijana on hän kylmä kuin jää. Ja kumminkin sanotaan aina, että taide jalostaa ihmistä!"

Iltasella vietimme ratulia. Miten professorin ja herra Spannbeinin kesken välit mukautuvat, sit'en vielä voi arvata, mutta luotan Ottiliaan, hän kai löytää oikean tien täydelliseen sovintoon.

Kihlajaisissa oli melkein yhtä paljon iloa kuin joissakin hautajaisissa. Se oli surkeata. Huvittavampi on lukea kirjoissa romantisuudesta, kuin nähdä sitä todellisuudessa. Oleskelun Florenzissa teki ikäväksi tää Quenglhuber-Spannbeininen juttu. Lohduksena oli minulla tosin taulustot Uffizioissa ja palazzo Pittissä; täällä olivat taulut ikäänkuin portteja, joista saa katsoa ihanampaan mailmaan. Sitä vaan en voi ymmärtää, miten sama selittämätön tunne haimiona tuosta toisesta mailmasta valtasi minua katsellessani myös niinhyvin italialaisia pyhimysten kuvia kuin Hollantilaisten maalauksia porvari-elämästä ja Dürerin muotokuvia. Se kai on taiteen salaisuus.