Part 12

Höyrylaivalla tapasimme meidän matkakumppanimme Vesuviolta, ja kun masiina lähti liikkeelle ja kaupunki ympäristöinensä avautui niinkuin mahdoton suuri maalaus, joka sumustui sumustumistaan kuta edemmäksi pääsimme, -- unhotin minä kärsityt vaivani ja harmini, nähdessäni tätä panoraamaa, johon ei reiän kautta tarvitse kurkistaa, vaan joka luonnollisessa ihanuudessaan on silmäin edessä. Kun vielä sitten tohtori hartaista pyynnöistäni taipui edistyttämään minun kirjaani Italiasta, niin olin ylen-onnellinen.

Laiva oli väkeä täynnä, ja muuan soittoseura soitteli siinä ja lauleli mitä iloisimpia lauluja. Tuskin voi mieleensä kuvailla, mitä viulu, kitarri, mandolini ja kolme neapelilaista kurkkua saavat aikaan. No, lapsuudestahan ne ovat tottuneet rähinää pitämään. Puolen päivän aikana tulimme Caprin saarelle. Veneitä tuli laivaa vastaan, ja niissä seisoi avojalkaisia poikia, jotka tahdissa taputtivat käsiänsä ja lauloivat: "Muss i denn, muss i denn zum Städtle hinaus."

Mitäs tää! Saksalainen laulu tulotervehdyksenä tällä kalliolla Neapelin lahdessa? Suloisia kotimaan-säveliä, kuinkas odottamattomasti, kuinkas unhottumattomasti eikös se liikuttanut meidän sydämiä! -- Nyt sateli pieniä rahoja.

Jos lensi lantti veteen, heti pojista joku suinpäin sukelsi mereen ja tuli ylös raha suussa.

Ja niinkuin ensimäinen tervehdys, niin oli sitten koko Capri. Seuralliset, tyytyväiset Caprilaiset, joitten seassa varasta ei löydy, ovat mieltyneet kaikkeen saksalaiseen. He laulavat saksalaisia lauluja, yksin die Wacht am Rhein'iäkin, ja ovat hyvin ystävällisellä kannalla jokaisen tedescon eli prussianon kanssa.

Englantilaisia sitävastoin sanovat Bottojoni'ksi, s.o. nappi-maakareiksi, ja pitävät heitä sen arvoisina vaan, että voipi kerjätä heiltä rahoja.

Lähes neljätoista päivää vietimme tällä saarella, joka, jos ei ole paratiisi se, ainakin on hyvin semmoisen näköinen. Me soutelimme veneessä saaren ympäri, kuin myös tuon sinisen luolan sisään, jossa taivas leijaa allamme ja maa ylähällä, -- me istuimme kallioilla, joita vastaan aallot tyrskähtivät huoneen korkuisiksi kun sirokko tuuli Afrikasta, -- me sidoimme kukka-kimppuja metsä-hyasinteistä, valkoisista päivän-kukista, punasista kurenmiekoista, myrtistä ja laakerista, -- ja iltasilla, kun kuu heitti pitkän hopeasillan merelle, kuultelimme satakielen säveliä orangisaloissa, joista raitis tuoksu levisi ilmaan.

Eräkäs-munkkiakin Tiberion linnan raunioissa kävimme tervehtimässä ja vastaan otimme mielellämme näpöohdakkeen viikunoita, joita hänen lystikäs vanha kyökkipiikansa taitavasti eroitti niiden piikkisistä kuorista; näiden vanhain kehoituksesta heittelimme myös kiviä korkeudesta lakkapäihin laineisiin. Mutta se joka ei kyllin voimallisesti heittänyt, ei osannutkaan mereen, vaan kallioihin tahi viuhka-palmuihin, jotka verangon loukoissa kasvoivat. Ja näin kun olimme iloisia kuin lapset ja riemuelimme jos joku meistä heitti kivensä yhtä suurella taidolla kuin tuo vanha rattosa eräkäs-kyökkipiika, niin siinä katseli meihin viheriäisiä sisiliskoja viisailla silmillään. Luulenpa, ett'ei ole Caprissa sitä kiveä, jonka päällä ei lehottelisi sisilisko puolenpäivän aikana. Nuo pienet elävät ovat todellakin sangen somia.

Eräkkään seurassa on Viktor Scheffel tyhjentänyt monta pulloa Capri-viiniä, sepittäessään runoa "Trompeter von Säkkingen." Minun Kalleni mielestä maistui kumminkin viini, jota eräkäs meille tarjosi, liiaksi tulikiveltä.

Italian kielessä kun emme olleet ihan harjaantuneet, ei tullut kunnollista kanssapuhetta arvoisan yksin-olijan kanssa. Minä olisin mielinyt tietää, josko hänellä ei koskaan ollut halua mennä naimisiin, ja mintähden hän oikeittain täällä istuskeli? Nyt hän on ison matkaa niistä vuosista, jolloin hän olis' voinut toivoa saavansa jokseenkin sievän akan.

Parempaa viiniä kuin tällä hurskaalla vanhuksella, on Möhlin ravintolassa "Deutsche Weinwirthschaft" Anacaprissa. Mohl on Würtembergiläinen ja naimisissa la bella Margeritan kanssa, erään caprilaisen kaunottaren, jolla on mustat silmät, mustat silmänripset ja monta viinamäkeä.

Kauniista Margeritasta on jo kokonaisia kirjoja kirjoiteltu, kertoi meille herra Mohl. Mutta kaikkityyni turhaa lorua. Minä luulen, että jos hän vaan olisi saanut tietää minunkin kirjoittelevan, olis hän karannut minun kimppuuni lyöden ja pieksäen, niin hän vihaa naiskirjailijoita, ne kun ovat hänen kauniista rouvastaan valhetelleet romaaneja, joissa ei ole pontta ei perää. Valitettavasti valhettelevat vallan häpeällisellä tavalla monet minun kanssa-sisareni. Toivon olevani heistä eroavaisuuden.

Iltasilla toisinaan tanssittiin "Hiddigeigillä" tarantellaa. Soittokuntana oli käsirumpu, ja nuo avojalkaiset tanssijat ja tanssijattaret olivat väsymättömät tässä huvituksessa. Ylemmille tyttökouluille ei ole, luulen minä, tarantella sentään sovelias, jos se tanssitaan oikealla italialaisella tavalla; mutta Caprilaiset eivät edes tule ajattelemaan siinä tanssissa voivan olla mitään säädytöntä, sillä ei niitä kasvateta niin hienoiksi ja siveiksi, kuin ovat meidän lapset, jotka oppivat niin tarkasti eroittamaan säädyllistä säädyttömästä, voidaksensa oikealla ajalla olla loukattuin näköisinä, jos jotain luonnollista sattuisi heidän läsnä-ollessaan, sekä näyttää, että hyvin tietävät mikä on sopivaista, mikä ei. Mutta ihmeellistä on, että Caprin asukkaat, vaikka ovat köyhät, kumminkin ovat niin iloisia ja turmeltumattomina pysyneet, vaikka niin usein seurustavat muukalaisten kanssa.

Mitenkäs niin päivät pakenivat tällä tehotulla kalliolla, jota sininen meri syleilee ja luonto niin rakastaa, että röysteistä kiveäkin kukilla koristaa? Missä unelmat ovat, kun havaa?

Soimassa seilasimme Amalfiin, jota Englantilaiset sanovat "Emmelfei'ksi". Saracenit ovat rakentaneet osan tätä kaupunkia. Me majailimme albergo della Luna'ssa, joka ennenaikaan oli maurilainen luostari. Meille näytettiin vierasten päiväkirjassa se paikka, johon Bismarck oli kirjoittanut nimensä, käydessänsä tässä vuorenrotkoon perustetussa kaupungissa; vaan muuan matkustaja oli sitten leikellyt nimen pois itselleen. Mutta läpi paperissa pidetään vielä tänäkin päivänä Amalfissa suuressa kunniassa.

Eno Fritz kertoi, niiden italialaisten kauppiasten, joiden kanssa hän oli ollut asioissa, aina suuresti ihmetelleen tätä miestä ja kadehtineen Saksanmaata. Eno Fritz oli siitä ollut hyvin ylpeillä mielin. Tosin ei pidä ihmisen ylpeilemän, vaan toisinaan se kumminkin on hänen velvollisuutensa ylvästellä. Meillä on koko Bismarck, ei lehti ainoastansa johon hän nimensä on kirjoittanut -- tää suuri jaloinen mies!

Eno Fritz myös sanoi hyödylliseksi jokaiselle Saksalaiselle joskus käydä vieraissakin maissa, tullaksensa käsittämään, miksi vallaksi Saksanmaa on muuttunut ja kuinkas upealta linnalta se etäällekin näyttää. Silloin hän oikein oppii rakastamaan sitä, ei niinkuin talonpoika lypsylehmäänsä tai syöttilässikaansa, edun vuoksi, vaan niinkuin poika rakastaa äitiänsä, niinkuin jotakin pyhää, syyhynpuuttumatonta.

"Kun ei Saksalainen olis' semmoinen apina", vastasi Kalle. "Hän luulee, että kaikki mitä ulkomaa tarjoo on tuhannen kertaa kauniimpata ja parempata kuin kotimaan tuotteet; eikä hän pyri apinoimaan toisten kansain ylistettäviä omaisuuksia, vaan ainoasti niiden turhuuksia ja paheita."

"Voi kuin olet oikeassa, enkelini, Kalle!" huudahdin minä. "Ennen pidimme pönkkähameita, nyt olemme sileätä vartta vaan. Ja nuoret herrat katselevat nuoriin naisiin semmoisilla silmillä, kuin olisivat herrat kuvanveistäjiä ja naiset heidän arvosteltaviaan malleja."

"Ja kuinkas paljon eikös ole topattua vartta!" virkkoi eno Fritz.

"Sitä sin'et ymmärrä, vanha poika poloinen kun olet. Jos oikea Saksalainen olisit, niin sinulla olis' jo kaksi poikaa lukiossa".

Näin puhelimme kulkeissamme Amallista Salernoon, jonne kalliolla viepi tie merenrantaa myöten. Vielä voi nähdä vanhain vahtitornein raunioita, joissa torneissa ennen aikaan aseellisia miehiä oli vakoilemassa, josko Saracenein laivoja oli näkyvissä; nää tulivat, näette Siciliasta ryöstämään ja jos mahdollista anastamaan valtaansa valloitettua maata. Sitten syntyi kovia taisteluja. Jos tornit olivat tarpeeksi asti väellä varustetuita, saivat Saracenit selkäänsä, vaan jos taas nämä olivat voitolla, niin pelmuttivat linnaväen pahanpäiväiseksi. Siihen aikaan oli Italia paloteltu moneen monituiseen pieneen valtakuntaan. Toinen vapaavalta kadehti toista, toisen asukkaat seisoivat ristissä käsin toisen rajalla ja katsastivat karsaasti naapurin puoleen. Seurauksena oli tietysti mitä pahimpia riitoja ja kahakoita, ja koska he vihaltansa ja häijyydeltänsä eivät päässeet toinen toista auttamaan, vaan jättivät ahdistetun aina hänen oman onnensa nojiin, niin tuli Saraceni, se kunnonmies, ja valloitti palstan toisensa perään ja asettui sinne hyvässä rauhassa.

"Mitenkähän meidän olisi käynyt vuonna seitsemänkymmentäyksi", sanoi Kalleni, "jos Saksanmaa vielä olisi virunut pienten valtakuntain kapaloissa? Ei sitä tiedä, vaikka nyt olis' täytynyt meidän puhua franskaa Berlinissä."

"No", sanoin minä, "olisin ehkä suostunut franskaa oppimaan, mutta torunut olisin aina vaan saksaksi!"

Castellamaren kautta tulimme takasin Neapeliin, josta oli mielestäni vaikea erota, siellä kun niin on iloisa elämä.

Ei voi kylliksensä katsella tuota taukoomatonta touhua, ei kylliksi kuulla tuota kohua ja hälinätä. Ennen olin siinä luulossa, että neapelilainen kansa kävi niin koreissa vaatteissa kuin sitä näkee operassa "Mykkä Porticista", missä köörin naisilla on punaset, siniset ja viheriät pienet hameet ja mitä nätimmät valkoiset esiliinat, ja herroilla somasti käheröitty tukka ja mitä ihanimmat punaset posket, mutta minä olin mieleeni väärin kuvaillut todellisuuden ja olen nyt vallan vakuutettu siitä että Neapelissa on niitä monta, joll'ei eläissään ole ollut uutta eikä edes eheää pu'inta päällä. Vaan vähät siitä, ei Neapelilainen siitä sure.

Ylipäätään Neapelilaisella monessa kohdin on aivan toisellaisia mielipiteitä kun meillä, etenkin kun on eroitettava mikä on minun ja sinun, sillä viimeisenä päivänä minkä Neapelissa vietimme, varastettiin Kallen takintaskusta uusi silkki-nenäliina ja sikaarikotelo ihan avokadulla; minä siitä suutuin kovasti.

"Vartokaas vaan, te Neapelilaiset!" huudahdin harmissa. "Tuosta Vesuvio vielä kerran sylkee silmiinne. Teidänkö hyväksenne, te roistot, minä tuskalla ja omantunnon vaivalla salaa kuletin sikaarit rajan yli."

Eno Fritz muistutti antaneensa minulle sen neuvon, että neuloisin mieheni taskut kiini. Mitä muuta varten olin matkalle tullut seuraan? Kalleni oli pahoillansa sikaareista vaan: nenäliinaa ja koteloa hän ei puoliksikaan niin kaivannut.

Kun läksimme taas Romaan, ja lahti katosi silmistämme ja Monte Somma esti näkyvistä Vesuvion ja koko komeuden, tuntui sentään vähän raskaalta mieli. Eno Fritz hyräili laulua, jota kuulimme Caprin höyrylaivalla: Addio, miá bella Napoli, ja Kalleni sanoi:

"Jaa, nyt on ilo lopussa!"

Vähitellen kotia päin.

Mintähden Roma on koko työ. -- Beatrice Cenci. -- Mintähden jumalien ei sovi olla Berlinissä. -- Mintähden rouva Buchholz tahtoo olla giraffi. -- Mintähden pyhä Praxedis makasi kiven päällä. -- Tivoli. -- Mintähden rouva Buchholz tahtoi saada töykkäyksen. -- Mintähden vävyt ovat kalliita Berlinissä. -- Mintähden herra Spannbeinin ja professorin välit rikkoontuivat. -- Florenz. -- Mintähden rouva Buchholz turhaan on käynyt Italiassa. -- Mintähden eno Fritz lauloi. -- Venedig. -- Viimeinen ilta Italiassa. -- Kotona taas.

Saadaksemme vastaavata rahoistamme, piti meidän viipyä Romassa vielä muutaman päivän. Mutta kyllä siinä työtä teimme otsamme hiessä. Toisesta ihmeellisyydestä toiseen yhä edelleen vaan. Minä olin iltasilla välisti niin väsyksissä, ikäänkuin olis meillä ollut kuuruu- ja pesupäivä.

Onneksi yhdytimme herra Oehmichenin Glauchausta. Hän aina haeskeli mynsterinjohteita, joita hän sanoi löytäneensä ainoasti puolet kelvollisia. Miksi? Hänen täytyi ensin tyylistyttää johteet. Kuinkas mukavasti eikös käynyt päinsä arkitehtein tehtävä, ne voivat ottaa johteensa semmoisina kuin nää ovat, ja jos vaan oikein nurin närin kääntelivät kamansa, niin ei hoksannut kukaan, mistä he viisautensa olivat saaneet.

Koska herra Oehmichen hyvin ahkeraan oli katsellut merkillisyyksiä täällä, otimme hänet kernaasti oppaaksemme. Yhdessä hänen kanssaan kävimme Pantheonissa katsomassa Victor Emanuelin seppelöittyä hautaa ja Rafaelin muistopatsasta.

Me olimme myös Vatikanissa, jossa sanotaan olevan yksitoista tuhatta huonetta. Tahtoisinpa tietää, kuka niitä siivoo? -- Voi kuin oli taas paljon noita kuvapatsaita, tauluja ja seinämaalauksia! Olin pyörtyä pelkästä taiteesta. Sama oli laita Vatikanissa kuin Villa Albanissakin; joka paikassa luulin olevani lasareetissa muinaisteoksille, jotka siinä odottivat katkenneita jäseniänsä ja liimapannua; mutta puuttuva, sehän tuntijan mielestä on oikeassa taidearvossa.

Entä ne monet monituiset taulut palatseissa! Vaan eihän useampia niistä ihmisistä tunne, joita näihin tauluihin on kuvattu. Kyllä kaiketi se on vallan vaikeata tutustua jok'ainoaan; ja minä käsitän sen hyvin, että toisinaan tulee ostaneeksi väärän Rubensin oikean asemesta, sillä joka kaiken ikänsä yhteen kovaan arvottelee tauluja, sepä viimeinkin käy ihan sekapäiseksi.

Huvittava nähdä oli palazzo Barberini, johon tulimme oikeastansa sattumalta vaan. Herra Oehmichen tuli nimittäen eräänä aamuna meille hyvin iloissaan ja kysyi, saisiko hän näyttää meille jotakin erinomaisen kallis-arvoista? Me myönsimme.

Tiellä kalliuteen oli Barberinin-palatsi. Herra Oehmichen sanoi: "Täällä ei ole johteita mitään, mutta sitävastoin on täällä Rafaelin armahisen kuva, jonka hän itse on maalannut".

Tietysti teki minun mielen' käydä katsomassa, minnäköinen se nainen oli, joka viehätti niin kuuluisaa taiteilijaa kuin Rafael, ku olis kelvannut vävyksi parhaasen perheesen. Mutta totta puhuen, olisinpa odottanut hänessä enemmän kaunetuntoa, sillä tämä donna näytti olleen vastenmielinen, keltaihoinen, pitkänenäinen ihminen. No, rakkaus on sokea, sehän tiedetään.

Sitten on siinä erään kälvetystautisen nuoren naisen kuva, Guido Remin maalaama; se on Beatrice Cencin kuva. Nuo Cencien ilkeät perhejutut ovat sen sorttisia, ett'en niitä taida kertoa, sillä kun isä rupeaa rakkauden-asioihin oman tyttärensä kanssa, tämä antaa murhata oman isänsä, oikeus siitä mestauttaa tytön ja äitipuolen, antaa kurikalla lyödä kuolijaksi vanhemman veljen sekä armahtaa nuorinta hänen nuoruutensa tähden, niin ovat semmoiset jutut hävyttömiä. Paavi Paul V lahjoitti Cencien suuret, kiinnipannut talot Borgheseille. Sittemmin tuli ilmi, että kaikki mestatut olivatkin syyttömiä, mutta päätettiin olla asiasta mitään hiiskumatta. Kun sitten Borghesit toisinaan niskoittelivat paaviloita vastaan, sanottiin heille, että pitäisi taasen tarkastella Cenci-jutun vanhoja protokollia, ja niinpiankin Borghesit sen kuulivat, nöyristyivät ne heti. Ei kuka hyvänsä anna takasin väärinsaatua omaisuutta.

Me jätimme tämän hirveän historiallisen alan pitkin kuusikymmen-asteisia kiertorappusia ja tulimme palatsin paraasen saliin, jossa kattomaalaukset ovat niin kauniita, että niskat taittuvat niitä katsellessa. Kaikki Olympon jumalat ja jumalattaret siinä pilvissä makaavat, etummaisena tietysti Venus, jolta kuten tavallisesti taas vaatteus on säästytetty. Italiassa sopii näiden lihanväristen jumalain olla, täällä etelässä kun on niin hyvä ilma, ett'ei lämmitetä koskaan, mutta pohjaismaissa vähän viluttaisi niitä nähdessä; tokkohan semmoisia suunnattomia saleja kuin näissä palatseissa on, saisikaan meillä lämpösiksi.

Palatsien omistajat eivät asu näissä loistosaleissa, jotka näkyvät olevan pikemmin noita juomarahaa-nyhtäviä palvelijoita varten. Omistajilla on sangen sieviä asuinhuoneita aivan kuin muilla ihmisillä, jonka tulin tuntemaan siten että suurella rohkeudella, minkä englantilaisten naisten käytöksestä olin oppinut, aukasin ovet yksityisiin huoneisiin ja nuuskelin siellä kunnes olin nähnyt kyllin. Jos sitten lakeija tai joku semmoinen tuli ajamaan minut ulos, niin mullistin silmiäni jäykkänä ja sanoin: "Aouh, yees!" ja sillä sain aina olla rauhassa. Sillä sen tietävät Italialaiset: matkustaja-missi tekee mitä hän tahtoo eikä miten tapa on, hän kun on varma siitä, että jos joku, vaikkapa kuinka suurella oikeudella, astuisi hänen pienelle varpaalleen, heti huutaisi koko Englanti kanavan tuolla puolen: "Aouh!" Kalleni sanoi usein: "Wilhelmina, täällä Italiassa saat minusta mielelläni olla olevinasi Englannitar, sillä siitä on oivallinen apu meillä, mutta pyydänmehän jo ennalta ettäs Berlinissä heität pois nuo giraffi-tavat." Giraffeilla tarkoittaa Kalle noita pitkäkaulaisia kappaleita englantilaista sukuperää.

Maria maggiore, yksi Roman kahdeksasta kymmenestä Maria-kirkosta, viehätti minua astumaan sisään, sivutse mennessämme. Kirkko on jaloinen, sen ymmärtää siitäkin, että toinen sivukupu, jota sanotaan borghesilaiseksi, on maksanut yli miljoonan scudia. Scudi on tasa-luvussa 4 markkaa 50 pfennigiä; tekee siis 4 1/2 miljoonaa Riikinmarkkaa. Mitä eikös koko kirkko sitten maksa? Sanokaamme kerrassaan ruhtinaskunnan. Ja Romassa ei ole kirkoista puute! Kylläpä ennen-aikaan hurjasti hukattiin rahoja rakennuksiin. "Mekin Saksanmaassa olisimme rakennuksista ja kirkoista rikkaampia", sanoi Kalleni, "jos ei niitä sotia, jotka paavia koskivat, olisi käyty Saksan maalla. Kolmenkymmen vuoden sota hävitti Saksanmaata ja köyhdytti, sentähden täytyy meidän aatella tulevia aikoja, jos meidänkin maa on tuleva komeaksi, ja siitä huolen pitää meidän valtio-kansleri."

Herra Oehmichen ei suonut meille aikaa kaikkia koreuksia katselemaan, hän kun kiirehti näyttämään meille tuota luvattua kalleutta. Ei ollut pitkä matka kävellä, sillä aivan Maria maggioren vieressä on kirkko Santa Prassede, johon hän vei meitä.

Vasemmassa sivukuvussa osotti hän äänettömässä ihmeksimisessä erääsen vuolittuun kiveen. Me katselimme ensin kiveen, sitten herra Oehmicheen ja sitten taas kiveen, vaan emme keksineet mitään erinomaista.

"No, hyvä herra, mitäs merkillistä tässä nyt on?" kysyi eno Fritz.

"Ettekö näe?" äkitti herra Oehmichen. "Voipiko kauniimpata löytyä kuin tää kivi?"

"Mikä kivi se on?" kysyin minä jyrkästi.

"Muinainen pöytäpuolisko, mutta pyhä Praxedis on sen päällä maannut. Miksi? Koska tyhjäkin sänky hänestä tuntui liika pehmeältä. Onhan monta ihmistä jotk'eivät suvaitse risooria."

"Herra Oehmichen, mitä se teihin kuuluu, ja mitä minuun, minkälaisen alusen päällä pyhä Praxedis makasi, kunhan se hänelle itselle oli terveellistä. Missä kallius jota tahdoitte näyttää meille?"

"Tämä kivi!" huudahti hän. "Katsokaas kuinka kaunis pohja -- himeä katechunkarvainen luonnos villalankakuteilla on naturel -- ja sitte nää mustat ja valkoset pilkut! Oletteko koskaan nähneet kauniimpata housukangasta?"

Minä ällämystyin ihan puhumattomaksi; eno Fritz sanoi:

"Jaa mutta se on minun mieleeni, voitte minua varten varassa pitää sitä kokonaiseksi asuksi."

"Minä valmistan vaatetta oikeittain ainoasti _en gros_", vastasi herra Oehmichen, "mutta teitä varten voin pitää pari meteriä. Miksi? Teidän tähden ja kun olen niin iloissani tästä mynsteristä."

Lukkari tuli ja kysyi, tahtoisimmeko katsella pylvässäässynätä, ja aukasi ristirautaisen sivu-oven. Kun minä aioin astua sisään, esti mies minua, sopottaen jotakin en tiedä mitä lie ollut. Sitten tuli selville, että naisväkeä päästetään tähän säässynään ainoasti paastopyhinä, miehiä sitävastoin milloin hyvänsä kun vaan maksavat. Eno Fritz kertoi, suututtaakseen minua, säässynän sisustan olleen taivaallisen ihanan; pelkää kultaa ja kivikutomaa, mintähden sitä sanottiinkin paratiisin yrttitarhaksi. Mutta merkillisin siinä oli ruoskimuspylväs.

"Älkääpäs huoliko", sanoin harmistuneena. "Vai ei meitä naisia lasketa sisään. Mutta se on vissi, että minä kärkästytän kaikki hotellin englannittaret tälle säässynälle ja lähetän ne tänne. Katsokoon sitte tuo hävytön lukkari miten hän misseistä pääsee, ja katsokoot missit miten he sisään pääsevät. Sepä oivallinen kepponen."

Tää ajatus sai minut heti paremmalle tuulelle. Vähästäpä ihminen tulee hyvillensä, kun hän vaan on sävyisä ja vilpitön.

Corsolla kulkiessani olin aina erittäin hartaalla mielellä, sillä sen varrella on se huoneus, jossa Goethe asui kun Romassa oleskeli. Roman porvarit ovat asettaneet huoneelle taulun kirjoituksella: tässä huoneessa runoeli ja sepitti Goethe ikimuistettavia teoksia.

Hänen Erlkönig lienee kyllä ikimuistettava, niinmyös hänen Faust, jos olis tää tullut mailmaan ilman tuota toista osaa, joka, kuten kirjoitellaan, ei ensinkään sovellu näyteltäväksi. Kuinkas hyödyllisesti eikös Goethe olisi voinut käyttää sitä aikaa, minkä vei tuo toinen osa, -- sepittämällä vielä toisia Erlkönigiä ynnä muita kauniita kappaleita, joista on semmoinen puute. Kaiketi olisivat teatterit tervetulleina pitäneet myös useampia ensimäisiä osia Faustia.

Mitä muuta hän on kirjoittanut, ei juuri koskaan lueta. Sitävastoin on kiista, ken suurempi on Schillerkö vai Goethe, yhä vireillä, vaikka nuorin tyttäreni jo melkein ratkaisi kysymyksen eräässä tutkintokirjoitelmassaan, jossa hän näyttää toteen, että se on makuasia. Ja kumminkaan ei ole hän lukenut noista molemmista muuta kuin mikä seisoo tuossa vähäsessä kirjallisuushistoriassa, jossa kaikki nää seikat esitellään. Lapsellani on, näette, niin terävä ja tarkka päättämyslahja.

Popolo-portin kautta myös kävelimme aina terveyslähteelle asti, josta Goethe joka aamu joi kivennäisvettä. Pyysin minäkin saada sitä pikarin, mutta ei minuun noussut minkäänlaisia runoilemisen yllytyksiä, josta päätän, ett'ei tosin vesi sitä itsestänsä tee, että hän sepitti niin kauniita kertomarunoja.

Vastapäätä Goethen huonetta on palazzo Rondinini. Se on kuuluisa siitä kun sen pihalla on eräs Michel Angelon keskenjäänyt teos. Jos ei tuota vanhaa möhkälettä jalonihanaksi ihmettele, niin joutuu typeränä pidetyksi. Aivan toisellainen on nimittäin laita italialaisten taiteilijain kuin saksalaisten. Kuinkas suuri eikös olisi Cornelius, jos hän olisi Italialainen tahi Franskalainen -- vaikka kyll'en minä ymmärrä hänen ylenluonnollisia kuviaan kansallismuseossa.

Neljän päivän kuluttua olivat hermoni pilalle heikenneet tuosta alituisesta kurkistamisesta kuviin.

"Kalle", sanoin, "toivoisin olevani Caprissa".

"Käykää Tivolissa!" neuvoi herra Oehmichen. "Miksi? Siinä on teillä luontoa".

"Onko Tivoli olutkapakka?" kysyin.

"Ei, vesilaitos vaan ilman humalaa ja maltasia", vastasi herra Oehmichen.

Hän oli oikeassa. Vesiputoukset Tivolissa, johon pääsee rautatietä avaran campagnan ylitse, ovat ihmeelliset. Jos ne olisivat Berlinissä, pian älykäs ravintolanisäntä onnensa löytäisi.

Mutta enemmän vielä kuin nuo vesitulvat mitkä kohisten syöksivät syvyyteen, miellytti minua Villa d' Esten puutarha, sillä siellä löysin sitä rauhaa jota Caprissa sain niin runsaasti nauttia. Vaikk'en ikinä ollut tänne puutarhaan jalkaanikaan astunut, tuntui se minusta niin tutulta, aivan kuin olisin ennen siellä käynyt, nähnyt sen laakeriaitoja, sen kukkivia pensaita, viiniköynnöksissä piileviä huoneita ja rappeutuneita kuvapatsaita siinä, sekä sisääni henkinyt tuoksua, minkä väräjävä, lämmin kevät ilma kantaa kukkivista puista ja pensaista. Ei vaan johtunut mieleeni, missä sitä olin nähnyt; siitä tulin jo tuskalliseksi, niinkuin aina käy kun kaimoo jotakin, eikä sitä oikein muista.

Mutta yht'äkkiä ihastuin -- minä tiesin missä olin.