Part 11

Köyhyydestä, raunioista ja niistä vaaroista jotka piilevät tällä maanalaisen tulen syömällä alalla, ei Neapelilainen pidä lukua paljo ollenkaan; semmoisiin, tähän paratiisilliseen palstaan kuuluviin sivuasioihin hän on yhtä tottunut kuin tuohon huonoon Posilippo-viiniin. Hän pitää arvossa ainoasti hymynsä nyt, mitä hän huolii harmaasta entisyydestä ja tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Eräs munkeista tarjosi meille virvokkeita, kultaista viiniä, orangia ja tuhkapuun-marjoja. Minä pyysin eno Fritz'iä kysymään häneltä, eikö onnellisuus asunut täällä ylähällä tään kaiken ihanuuden helmoissa? Vanhus puisteli päätään surumielisesti.

"Onnellisuudella ei ole pysyväistä asuntoa", vastasi munkki, "me olemme onnelliset ainoasti niin kauan kuin onnellisuutta tapaelemme".

Luostarin kirkosta kimahti hopeanheleästi pieni kello. Munkki nyykkäsi ystävällisesti jäähyväisiksi ja meni viiniköynnösten kaihtamaa sivutietä luostariin, kuihtuneissa käsissään liipotellen rukousnauhansa kuulia. Me viivyimme vielä, emme paljon puhelleet vaan katselimme kaukaisuuteen, mereen, kaupunkiin ja kaikkialla rinteillä kukkiviin pensaisiin. Siinä oli niin unelmallista, niin hiljaista aivan kuin olis ollut kuutamo-yö keskellä päivää. Väkinäisesti erosimme tästä rauhallisesta paikasta, mennäksemme hotelliimme tuossa reuhaavassa, riehkuvassa Neapelissa, mutta sinne täytyi, sillä varjot pitenivät pitenemistään illan tullessa.

Kuta likemmäksi paluumatkalla tulimme Neapelia sitä selvemmin kuului kaupungin tavallinen pauhe, kunnes me, tultuamme rauhan ja levon kodista, jälleen olimme keskellä elämän hälinätä. Oli meillä aikaa vielä sen verran että pistäydyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa Anjoun Kaarle mestautti Konradin, viimeisen Hohenstauferin. Silloin Saksanmaan nurisematta täytyi kärsiä tuommoista nurkkipuustia vasten silmiä, sillä silloin se oli onnettoman eripurainen ja heikennyt. Kalleni kävi hyvin totiseksi, kun seisoimme sen kaivon edessä joka lorisee samalla kohdalla, missä ennen oli mestauslava. Tässä Konrad huudahti kyyneleistä tukahtuneella äänellä: "Oi äitini, minkä surun tuotan sinulle".

"Sitä verta, jota täällä silloin vuodatettiin, ei pese kaiken mailman vesi pois!" sanoi Kalleni mielenliikutuksessa, "joskohta häväistys on kostettu. Ei Saksanmaata solvaise enää kukaan rangaistuksetta. Jumala siunatkoon sinua, Hohenzollern-suku."

Näyttää siltä kuin olisi tämä paikka, jossa Masaniellokin hääri kapinan-yllytyksissään, rikosten ja häpeän pääpesä. Tässä yhtyy monta kapeaa, likaista katua, joissa murha ja tappo menestyy, ja keinossaan tuiki taitavia voroja ja pahantekijöitä asuskelee. Minulle kerrottiin, että kun kerran mustalaisia oli majautunut Neapelin lähistöön, niin Neapelilaiset varastivat niiden hevosen. Semmoista ei ollut koskaan vielä tapahtunut, sillä mustalaisillahan on ikivanhoista ajoista patentti varastamiseen. Mustalais-joukon päämies olikin ruvennut sureilemaan niin ett'ei hänestä tullut oikein tervettä enää. Arvattava siis on, ett'ei meidän ollut mieliin kävely näissä solissa, mutta muuan karabinieri tuli kanssamme varjelijana, pimeäksi kun kävi jo, ja saatti meitä eheinä hotelliin.

Pranzolla söin läkkikalaa ihan tietämättäni. Vasta atrian syötyämme sanoi minulle eno Fritz, mitä ne olivat nuo paistetut pienet renkaat. Samassa kun vielä sitten eräs englannitar naistenhuoneessa alkoi epäsointuisella pianolla takoa vastahakoista kappaletta siten, että koira olisi pelästynyt vallan hassuiksi, niin ovelle minä kiiruhdin ja aattelin myötätuntoisuudella rouva Kliebischiä. En käynyt sentään ihan niin kipeäksi, kuin hän oli ollut. No, kaikilla ei ole yhdenlainen luonto.

Myöhäisempään kuin kello viiteen ei nuku Neapel. Sitten se vähitellen havaa. Joku porakurkku panee ääneen, muut yhtyvät, ja seitsemän aikana aamulla on eilispäivän rähinä taas täydessä vauhdissa ja kestää puoleen yöhön asti. Päivät, illat on Neapelilainen kadulla, huoneet ovat hänellä vaan yömajoina.

Meidän täytyi nousta varhain ehtiäksemme seitsemän seudussa Torre Annunoiataan Vesuviolle-viejien tykö. Tänä päivänä oli meillä aikomus kiivetä manalan vanhan takanpiipun päähän.

Minä luulen kaiken käyvän ajan-pituuteen jokapäiväiseksi, niin meren, metsän, ylängön, tasamaan, vaan vuoresta josta nousee päivällä savua ja yöllä tulta, siitä ei voi olla väliä pitämättä koskaan. Kukapa sen tietää, mitä mielessä on tuon hirviön, josko se on sivistynyt vai aikoneekohan ensi silmänräpäyksessä lähteä hävittämään ketoja, kyliä, ihmisiä, eläimiä. Tuli on kuin onkin vaarallinen asia, jos ei sitä saa hallituksi.

Päivällä kun Vesuvio etäällä haamottaa sinisessä sumuvaipassaan, ja ehtoolla kun sitä laskeva päivä kultaa ruskean-keltaiseksi ja hämärä vetää vuoren rotkot tummansinerviksi, silloin se on ihmeellisen sorea savupatsaallansa, joka milloin on kohtisuorassa milloin häälyy tuulen edessä; Vesuvio on silloin aivan kuin vahingoittamaton suitsukekonen vaan.

Mutta kun pimenee! Nytpä hehkuvat tulisina höyryt vuorensilmään aika ajoin nousevasta laavasta, ja joka viides tai kymmenes minuutti välähtää huipulla kamala kuume. Kun yö on pimeimmällänsä ja vuorta ei voi nähdä enään, kiiluu korkealla ilmassa tuli. Tää suurenee ja kirkastuu ensimmältä, sitten se vähitellen vaalistuu ja sammuu viimein tyyten. Vähän väliä, niin jo näyttäikse toistamiseen sama ilme, milloin heikommin milloin selvemmin, vaan aina kummitusnä'yn kaltaisena ja kauhistavana. Vesuviota silmä hakee missä vaan voi sitä nähdä, siitä hetkestä kun Neapeliin tullaan siihen saakka kun viimeisen vilkauksen luo lahteen ja sen paratiisilliseen rannikkoon. On aivan kuin tuo vuori lumoisi ihmisen: sinne täytyy nousta.

Rautatie Torreen viepi rantoja myöten; sille on puhkaistu pääsy kivettyneen laavavirran läpi, joka Vesuviosta tulvi mereen, niin että vesi kuohahti korkealle ja mantereelle syöksähtäen tappoi neljäsataa ihmistä. Siin'ei sateenvarjot auta, ja valtiokin semmoista vastaan on voimaton. Neapelilaiset sanovat: Neapel tekee synnit ja Torren täytyy ne sovittaa. Ja niin se onkin, sillä Torre del Greco, Torre dell' Annunciata, Portici ja Resina saavat kärsiä enimmästi noista Vesuvion puhkeamisista. Kyllä se mahtaa olla hirmuista kun on niin paksusti tuhkaa ilmassa, ett'ei näe kättänsä edessään eikä tiedä tiestä mitään, kun tulista laavaa virtaa kyliin ja kaupunkiloihin, sytyttäen kaikki mitä vaan tulen ottaa, ja kun huoneet horjuvat ja hajoovat raunioiksi.

"No", sanoin minä, "hyvä jos tuo pysyy siivolla sen aikaa kun me olemme kukkulalla".

Kuljetus-toimimossa tapasimme matkailijoita. Berliniläisiä tietysti jotka pyrkivät ylös vuorelle. Tulimme tutuiksi tuokiossa. Toinen herroista oli professori Paulsen, tuo kuuluisa maalari, ja toinen tohtori Julius Stinde. Hän tunsi minun ja minä hänen nimeltä, sillä kumpikin kirjoitamme Schorerin Familienblatt'iin, joka Neapelissakin on saatavissa. -- Samassa kaupungissa asumme ja tapaamme toisiamme vasta Vesuvion juurella. Berlin on liiaksi mailmankaupunki.

Minä sanoin heti: "Herra tohtori, nyt täytyy teidän antaa minulle opetustuntia: minä aion kirjoittaa kirjan Italiasta, ja jos voisin sinne säistää vähän verran tiedettä, niin olis' oikein oivallista. Ette voi uskoa, kuinkas muodinmukainen tiede on tätä nykyä."

Tohtori vastasi, ett'ei, ikävä kyllä, hänellä ollut kirjansa mukana, eikä siis voivansa tehdä minulle mieliksi; mutta minä en päästänyt häntä helpolla, vaan kysyin, josko hän halusta söi hanhenpaistia? Kun hän sitä myönsi, jopa herkkusuun hymyllä, sanoin:

"Syksyllä kutsun teitä maistamaan hanhenpaistia, semmoista kuin rouva Buchholz osaa laittaa. Tottahan tulette?"

"Hanhenpaistia? -- No se on tietty."

"Hyvä! Ottakaa kirjat mukaan, niin sitten käy kuin isän hihasta."

Kaikki tulee siihen miten ihmisten kanssa kohdaksi osaa. [Hanhi oli todellakin oivallinen, sillä rouva Buchholz kaataa kylmää vettä sen päälle niinpiankuin se rupeaa kärventymään, ja niin saapi nahka ideaalisen mureuden. Toim. muist.]

Johan minä edeltäkäsin tiesin, herra tohtorin ei voivan olla niin epäkohteliaan, että antaisi minulle rukkaset, sillä en ole koskaan huomannut hänen koettavan moitiskella seuraystäviänsä minkäänlaisilla nuhdesaarnoilla sanomalehdissä. Taisin siis edellyttää hänessä olevan sivistystä.

Asioista sovittua konttorissa, vietiin meitä poskessa olevalle sivukadulle, missä hevoset olivat odottamassa. Jos näitä ennen olisi näytetty meille, olisimme jättäneet koko ratsastamisen siksensä, sillä ne olivat mitä huonoimpia luuskia, sennäköisiä kuin eivät osaisi kauroja syödä syystä ett'eivät olleet semmoisia eläissään nähneet.

Minua varten oli valkko, rouvassatulalla varustettu. Totta puhuen, en ollut satulassa istunut siitä asti kuin lapsena ratsastin aasin selässä, ja olisin sentähden aivan mielelläni luopunut koko yrityksestä; mutta pelon voitti se ajatus, että tohtori voisi kertoa minusta sanomalehdissä, ja Bergfeldtska siten saada vihiä minun pelkuruudestani. Ennen taittukoot niskat!

Tulinpa sentään satulaan helpommin kuin luulinkaan, mutta siinä kun eheänä istuin, eipä hevosen tahto ollut minun tahtoni mukaan. Hän meni vasemmalle kun oikealle minä tarkoitin, takaperin eikä eteenpäin, kunnes, yleisön suureksi huviksi, lutisti minut puutarhan muuriin; minua harmitti sitä enemmän, kun ei ollut minulla ratsasleninki.

"Muista se, ett'ei tuo hevonen ole Kalles", huusi eno Fritz, "ja anna sille vähän enemmän vapautta".

Tilani oli valitettavasti niin tukala ett'en päässyt vastaamaan ylenkatseella niinkuin hän olis' ansainnut.

Opas, vanhanpuolinen mielevä mies, otti hevosta kiini suitsista ja talutti; hellittäen ohjakset minun kädessäni, neuvoi hän, ett'ei minun tarvitsis' pitää hevosta niin kireällä. Sitten hoki hän: piano, piano, ikäänkuin olisin soittamista oppimassa eikä ratsastusta. Mutta hevonen ymmärsi häntä hyvin.

Kymmenen minuutin kuluttua olivat hevonen ja minä yksi sydän, yksi mieli; minä olisin voinut antaa vierasrolleja Renzissä. Nyt tuntui tää matka oikein huvittavalta. Korkealla hevosen selässä, viinimäkien kautta, joissa kasvaa Lacryma Christi'ä, sivutse talojen, öljypuun- ja saksanpähkinäpuun-metsien, sinisen pilvettömän taivaan alla aamulla varhain. Se oli riemullista!

Meitä oli koko uljas matkue. Etupäässä ratsasti opas, sitten me viisi ratsuillamme ja viimeksi toinen opas jalan, ynnä tusina isompia ja pienempiä poikakurikoita, jotka seurasivat hoputtajina muka ja kantoivat eväslaukut joita oli meillä kolli kullakin.

Ja iloinen matkue se oli! Aina kun kyliin tulimme, tervehtivät meitä nuoret ja vanhat ihan indiaanimaisilla ilohuudoilla, joihin meidän lazzarooni-kaarti vastasi niin että korvia huikaisi. Sitten siuhahtivat kepit hevosia selkään, jotta nää hypähtivät ja menivät karkua kylän läpi. Minä pelkäsin juoksijani huippausten tärisyttävän minusta sydämykset ulos, mutta ei auttanut vastustelemiseni, meidän Rosinantein piti näyttämän kykyänsä milloin vaan kylän kautta kulettiin. Puolen tunnin perästä tunsin aivan hyvin, että satulassa istuin. Me ratsastimme erään kylän kautta, jonka nimi on Bosco tre case, syystä että laava on hävittänyt kaikki muut sen huoneet paitsi kolme. Siinä pysähtyimme pikimmältä ja virvoittelimme hyvällä Vesuv-viinillä, jota myös ostimme muutamia pulloja perillä nautittaviksi.

Ylemmällä viinamäkien hyötyisyys väheni vähenemistään, kunnes eteemme avautui ruskeita, autioita laava-lakeita vaan, joita sitten on ylös tuhkakartioon asti, mikä näyttää aina suuremmalta ja jyrkemmältä mitä likemmäksi tullaan.

Viimeisellä korkeudella kuolehtuu kaikki kasvuisuus; ei pensasta, ei tainta, tuskin heinäkorttakaan nouse laavamaasta, ei yksikään lintu käy tässä erämaassa. Me olemme palopaikalla jossa ei ole elämää eikä liikuntoa minkäänlaista. Melkein voisi luulla kaiken mailman kahvinporot tänne kaadetuiksi yhteen läjään, niin mustaa ja rösöstä on se murentunut laava.

Jospa vaan ei olisi ollut noita häijyjä hoputtajia! Kun hevonen tällä vaivaloisella matkalla hiljentää käyntiänsä, heti vänkäävät kepillä selkään ja rääkyvät: "Hrrrah, Maccaro, hrrrah!" aivan kuin vauhkot aasit. Siitä kavahtaa ratsu karkuun ja rouva Buchholz hyppää ilmaan ja alas satulaan taas, niin että kylkiluut luskavat ja henki salpautuu. Mutta poikanulikat käyvät, kaksi kolme kerrallaan, hevosen häntään kiini ja retostavat perässä vähän matkaa kunnes hevonen taas käyden kulkee. Ja sitä kiusaa kestää kaiken matkaa. Vihdoin vimmastuin.

Minä pyysin Kallen antamaan keppinsä, ja sen kun sain käsiini, löin noita veitikoita sormille heti kun yrittivät kajota minun juhtaani. Sepä auttoi. Ja kun piti hevosen juokseman paremmin, en tarvinnut muuta kuin huutaa sille: "hrrrah, Maoearo, hrrrah!" niin kyllä matka joutui. Hevosilla ja aaseilla ei täällä alaalla ole nimiä niinkuin meillä, ne ovat "Maccaro'ja" vaan, kunnes torille tulevat "Salami'na". Ja liikaahan se onkin antaa mielinimiä olennolle, jonka osana on tulla rääkätyksi vaan; niin orpolapsiakaan ei sano kukaan sydänkävyksi eikä lemmiksi.

Matkamme kului hitaammin kuta korkeammalle noustiin. Oltuamme kolme tuntia tiellä, seisahtuimme keilan juurella ja ihailimme näkö-alaa, joka varmaankin olisi ollut vielä ihanampi jos me pehmeämmin olisimme istuneet hevosten selässä, sillä samaten kuin ahtaat kengät pilaavat iloisimmat tanssiaiset, niin hämmentävät ruhjotut jäsenet suloisimman luonnon-ihastelemisen, vaikka kohta, niinkuin tässä tilaisuudessa, se ei naama ollutkaan jota oli rääkätty. Mutta onkos ihmisen ruumiinrakennus sitten pelkää naamaa? Minä kysyin tohtorilta, miten hän voi. Hän vastasi: vallan hyvin. Vaan minä olen lujasti vakuutettu siitä, että hän yhtä kernaasti kuin minä astui maalle maccaron selästä.

Mutta nyt vasta alkoivatkin todelliset vaivamme. Hevoistyö oli päättynyt, sillä keila on niin jyrkkä, että ihmisten täytyy kavuta jalan, jos tahtovat likeltä katsella sitä savua, joka paksujen harmaanruskeiden pilvien kaltaisena taukoamatta tupruelee silmästä. Kartio on kokonansa pelkkiä pimpsi-kiviä, ja jalka vajoo joka askeleella tähän somerikkoon. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi takaperin, muulla tavalla ei pääse siinä kulkuun.

Pahempi kiusa sentään kuin tuhka ja somerikko ovat lazzaroonit, jotka tarjoutuvat runsasta maksua vastaan vetämään vieraan ylös taikka kantamaan hänet sinne kantotuolissa. Enhän minä, tuon tavarain ylipainon tähden, voinut maksaa kolmekymmentä liraa tuolista, ja yhtä mahdotonta oli antautua tuommoisen miehen raahattavaksi, sillä hän haisi niin hirveän häijyltä kun vaan likelle tuli. Me siis pimpsisoreikkoon.

Mitä ylemmäksi kämmimme sitä kuumemmaksi kävi. Ylähältä poltti aurinko, alaalta vuori, ja siinä sitä täytyi soreikossa kahlata ilman mitään mistä kiini saisi.

"Kalle", sanoin puolen tunnin kuluttua, "maksaisin kokonaisen markan, jos nyt saisin seidelin olutta!"

"Eikös pullo ole eno Fritzillä?"

"Pullo?" kysyi eno Fritz, "totta se teillä on, vai eikö herra Kliebisch ole antanut sitä takasin?"

"Se unehtui minulta", sanoin minä häpeissäni. Onneksi oli maalari Paulsenilla ja tohtori Stindellä puteli konjakkia. Siemaus siitä virkisti minua, samaten kuin huilunsävelet erämaan laivaa kun se väsähtyy.

Maa oli kuuma kuin uuni. Ei voinut kuin pikimmältä pistää kätensä tuhkaan. Vaikka huipulle oli vähän matkaa vielä, nousi jo savua rei'istä joita opas kepillään teki hienompaan tuhkaan. Vihdoin-viimein olimme yläällä. Tätä vaivausta oli kestänyt yli puolen toista tuntia.

Siinä nyt seisoimme tulivuoren-silmän reunalla ja kurkistimme alas pimeään, röysteiseen rotkoon, josta valkoista savua purnusi. Kaikellaista punasta ja viheriäistä, myrkyllistä tulikiven-kaltaista moskaa -- tohtori sanoi sen olevan rauta- ja vaski-yhdistyksiä -- oli kivien päällä niinkuin mitä hornanruostetta, ja keskellä tätä haisevaa kitaa kohosi toinen pienempi keila, jonka huipusta työntäytyi hirveitä, synkkiä savutuppuria. Aika välistä jymähti vuoressa ikäänkuin kumajava tykinlaukaus, ja sitten sateli pimpsikiven-kappaleita, joita tää hirmukas oli ilmaan purskahuttanut, ratisten sen suuhun takasin. Mutta minä sanoin: "Hyvät ystävät, älkäämme olko millämmekään; ensin syömme aamiaista, ja sitten tarkastamme tätä ihmeellisyyttä."

Pilvi oli laskeutunut Vesuvion kukkulalle, niin ett'ei mikään näkö-ala meitä häirinnyt. Vesuvio sai sähistä, möristä ja jyrytä miten tahtoi, me emme siitä välittäneet, meille kun oli tullut sudennälkä näistä kaikista rasituksista. Neapelista mukaan otetut eväät olivat hyvät: kylmää kananpaistia, kyljyksiä, voita, leipää ja hedelmiä. Munia paistoivat oppaat ja pojat laavassa, jota paikkapaikoin oli kraterin kulmalla ja näytti sakealta metallisulatokselta. Kun sitten vielä muuan mies toi meille jäistä vettä ja maksua vastaan antoi meille lasiakin, niin taisimme tarjota viiniä tavallisella tavalla ja kilkistää keskenämme. Kodin oli ensimäinen malja. Ja Vesuvio piti huolta siihen kuuluvista tervehdys-ampumista.

Kun sitten ruumis ja sielu ruoan ja juoman kautta oli saavuttanut luonnollisen virkeytensä, vikeltelimme tulikivirotkojen yli ja kiipesimme sisemmän keilan päälle. Vaan vaikka seisoimme nyt ihan savureiän reunalla, emme noilta höyryiltä päässeet näkemään mitään. Tohtorikaan, vaikka kuinka kurkisti alas, ei tullut sen viisaammaksi ja päätti, vulkanismon olevan yhä selvittämättömän ongelman. Minun täytyy tunnustaa, että tää lausunto järkytti minun uskoa tieteesen, sillä kun ei tiede edes sitä tiedä, miten Vesuvion laita on, joka kumminkin on sen silmäin edessä, niin mitäs se sitten voi tietää asioista, jotka miljoonia vuosia takaperin maan päällä tapahtuivat ja joissa se ei ole ollut osallisena vaikka sanoo silloin käyneen sillä ja sillä tavalla. Sentähden en kumminkaan tahdo alentaa sen ansioita, sillä jos ei tiedettä olisi, niin ei meillä olis' anilin-paineita eikä salicyl-happoa, -- vai mitäs olisi inhimillinen elämä näitä molempia aineita vajaalla? Väritön, taudillinen tyhjyys! Ei; mikä oikea on, se pitää tunnustettaman: tieteellä on kyllä ansioita.

Minä ilmoitin näitä mielipiteitäni tohtorille ja kysyin, eikö hänen tutkimushalunsa ollut niin suuri, että hänen tekisi mieli antaa laskea itsensä rautavitjoilla tuonne silmään, johon hän kuivasti vastasi "ei". Vaan jos hänen täytyisi sinne mennä, niin ottaisi hän minut seuraansa.

"Tohtori", huusin minä kauhistuneena, "kuinkas voitte pyytää, että minä menisin elävänä palamaan tuossa uunissa!"

"Kah", vastasi hän varsin vilpittömän näköisenä, "minä luulin teillä olevan niin hartaan halun tieteesen, ett'ette väliä pitäisi, tulipa teihin pari neliö-jalkaa palo-rakkoja enemmän tai vähemmän".

"Mitä ajattelette!" vastasin minä. "Tiede on pääasiallisesti olemassa meidän, naisten, huviksi, ja sitä varten että maapallo tulis' meille edes jokseenkin mielitehtoiseksi".

Tohtori oli vielä enemmän vilpittömän näköinen, ja sanoi sitten:

"Te olette oikeassa, nykyaikaan tiedettä tuskin voi eroittaa huvituslukemisista, mutta ei siltä tarvitse oppineiden panna henkeänsä alttiiksi yhtä hyödyttömästi kuin nimeänsä".

Minun täytyy tunnustaa ett'en oikein ymmärtänyt mitä tohtori tarkotti, mutta varon varmaan olleen jotakin häijyä. [En minä milloinkaan ole häijy. Toim. muist.]

Tässä tulisessa kuumuudessa en nähnyt soveliaaksi ruveta sanakiistaan; missä tuli-vuoret puhuvat, siinä tulee ihmisten vaieta. Vuori piti semmoista ääntä kuin olis se oikein äissään, mutta se kun on, niin sanoakseni, Neapelin lapsia, eihän siltä voi vaatiakaan tyventä ja hiljaista käytöstä. Tohtori oli vielä sitten niin hyvä ja kertoi minulle, että Vesuvion puhkeamisessa 26 p. huhtikuuta 1872 oli keila äkkiä revennyt halki toiselta puolelta ja laavaansa tuhonnut jotkut matkailijat jotka olivat halunneet likeltä katsella sitä näytelmää. Minun jo ennestään vähän väipästelevä turvallisuuden-tuntoni alkoi arveluttavasti heiketä. Ilman korkeudesta alas putoavat pienet kivet, joista muutamat meihin sattuivat, kuuma alusta ja tulikivi-höyryt ajoivat meidät pian pakoon, mutta ennenkuin menimme huudahdin minä:

"Hyvät herrasväet, minä pyydän teitä viipymään vielä silmänräpäyksen. Näette nämät skat-kortit? Minä olen vannonut laittaa ne sinne mihin oikeittain kuuluvat -- helvettiin!" -- -- --

Viimeistä sanaa lausuen, viskasin nuo eno Fritzin säilöstä narratut kortit vuoren ammottavaan kitaan. Eno Fritz huusi: "Wilhelmina, sinä olet --"

Mutta enempätä hän ei ehtinyt sanoa, sillä samassa räjähti vuoren sisässä niin kauhean kovasti että maa tärisi jalkaimme alla; isoja kivisipruja sitten satoi meille päähän. En minä viivytellyt paetessani, vaan tulin aika kyytiä sieltä alas; minä luulin vuoren halkeavan taaskin ja valavan päälleni tulista laavaa. Polveni vapisivat vielä ison aikaa jälestäpäin. Minne Vesuvio purskahutti kortit, se on kai, niinkuin vulkanismokin, ijäti oleva arvoitus.

Paluumatka oli kidutus, noissa teräväsärmäisissä tuhkarakeissa kun piti kaalata rikki-hiestatuilla kengillä ja polttavilla jalkapohjilla; mutta sittenkin se oli huvia vaan verraten sitä seuraavaan hutjumiseen selässä tuon juhdan, joka pikemmin soveltuisi konttorintuoliksi kuin ratsuhevoseksi. Joka kerta kun hevonen hetkahutti minua satulasta ylös aattelin tuskalla noita kapsäkkiä, sillä niin mureaksi kuin maccaro minua sai, en varmaankaan olis' tullut vedinradalla. Vasta kun Neapelissa istuimme Vermouth di Torinon ravintolassa tuukatun pöydän ääressä ja maalari Paulsen tarjoili meille pullon Chantia joka veti vähintäkin viisi literia, rupesimme vähittäin ihmisiksi virkomaan. Kalle söi paistetun, risottolla alustetun peltopyyn. Minä kysyin:

"Miten maistuu?"

"Sitä syö vaikka onnettomin ihminen", vastasi hän.

Minä käskin itselleni samallaista.

Koska professorilla ja tohtorilla oli aikomus aamulla lähteä Capriin ja minä pidin tärkeänä huolena taata itselleni jälkimmäisen apua kun kirjani joutuisi ulosannettavaksi, niin sanoin meilläkin olevan saman tuuman. Sitten puhelimme paljon tieteestä ja taiteista. Kysyttyäni professori Paulsenilta, miks'ei enää nykyaikoina madonnia maalattu, mitkä olivat vanhain mestarien mieli-aineita, pyyhkäsi hän partaansa ja sanoi, ett'ei hän vaan vielä ollut koettanut. Sitten kysyin häneltä hiljaa, eikö hän ottaisi maalatakseen minun kuvaani salaa, jotta voisin sillä ihastuttaa miestäni hänen syntymäpäivänään, mutta sen kuvan hänen pitäisi tekemän yhtä kauniiksi kuin eräs hänen maalaamansa taulu oli, minkä näyttelössä olin nähnyt ja jota kaikki katselijat ihmettelivät. Hänen myönnettyä tähän, teimme tarkempia sopimuksia tuuman toteuttamisesta, ja hintaankin nähden hän oli hyvin kohtelias ja mukaan päin.

Mutta kukas tään iloisan yhteytemme pilasi muu kuin eno Fritz; hän oli käynyt puodissa ja sieltä ostanut uudet kortit. Minä siis hyvissä aioissa läksin mieheni kanssa kotiin. Kävely hotelliin runnikoidulla ruumiillani oli kova koetos, sillä nyt vasta, kun vähän aikaa olin istunut, rupesivat tuntumaan nuo ratsastuksen vaikutukset. Pakotti aina lapaluihin asti.

"Kalle", ohkasin, "jos toki saisit hankituksi vähän sinappiviinaa millä voisin hieroa itseäni."

"Tiedätkös mikä siihen on sana italian kielessä?"

"Hae se tasku-sanakirjastas'."

Vaikka kuinka ahkeraan Kalle haki, ei löytynyt sinappiviinaa siinä. Hän osasi kyllä monta sanaa, niinkuin esim. _il moccatojo_, kynttilä-niistimet; _il pozzo_, kaivo; _la nuora_, miniä, mutta sinappiviinaa hän ei ollut koskaan nähnyt oppikirjoissaan.

"Epäiltävä on, josko huomenna pääsen paikalta, ellen nyt saa mitään apua", vaikeroin.

"Kuuleppas! Ota konjakkia ja hiero sillä, viinaahan sekin on."

"Sinä olet sentään enemmän keinokas kuin luulisi, Kalle. Anna tänne pullo! Toihan Kliebisch täyden takasin."

En voi sitä sanoakaan kuinka kauhean yön vietin, sillä konjakin asemesta oli Kliebisch ostanut jotakin makeata likööriä, josta kävin ihan sokuriin.

"Kliebisch on hölmö", lausuin vihoissani. "Huomenna varhain täytyy minun kylpeä. En huoli nähdä Neapelia enää."

Kalleni sittemmin usein ilveili minun kanssani, sanoen, että niin maire kuin Neapelissa, en ollut vielä koskaan.