Part 10

Eilen illalla olimme Chiajan'issa. Siinä oli "italialainen yö" ynnä soittajaisia. Neapelin ylhäinen mailma ajeli Corsolla. Neljä vaunuriviä rinnan, ja mitkä loistavat ajovehkeet! Mimmoiset vaatteukset! En mointa ole ikänäni nähnyt! Corsolla ajelevat herrasväet komeissa kattovaunuissa vaan, sinne eivät kelpaa troskat toista luokkaa, tuskin ensimäistäkään. Ja kuinkas iloisilta näyttivät kaikki! Puistossa sitten sytytettiin satoja kaasuvalkeita. Palmut olivat oikeita palmuja, eikä viheriäksi maalattua ranta-peltiä. Meri kohoilee ihan likellä puistoa, aaltojen polske yhtyy soitantoon, ja kun soitanto taukoo, huvittelevat aallot omin päinsä, niinkuin ihmisetkin. Keskellä puistoa kohoaa kaunis valkonen rakennus, jonka seiniä kaasuliekit heleästi valaisevat. Se seisoo siinä hiljaisena ja totisena, niinkuin vieras keskellä tätä viehkuria, vaunuin jyminätä, ihmisjoukon hälyä ja soittokunnan säveliä. -- Vieras se onkin, se on stettiniläisen toht. Anton Dohrn'in rakentama eläintieteellinen asema. Saksan valtio antoi sen rakentamiseksi 100,000 markkaa, Berlinin yliopisto kustanti pienen höyryaluksen vesieläinten-pyyntiä varten. Muutkin valtakunnat antoivat apuja, mutta saksalainen asema se on kaiketikin. Jos kohta se kaikkein kansain luonnontutkijoille tarjoaa tilaisuutta töihin ja tutkimisiin, niin se on saksalaisen perustama, ja siis saksalainen. Kalleni sanoi: "Reuhaa sinä, Neapel, ja riemuitse sydämen pohjasta! Kaiken tään melun keskellä on Saksanmaa Neapelin ihanimmalla paikalla pystyttänyt tiedon tamppelin, ja se minua miellyttää enemmän kuin kaikki mistä sinä ylpeilet. Mintähden? Koska isänmaani kunnia on minunkin."

Toledo on Neapelin Friedrichin-katu, vaikka hälisevämpi ja noin neljännes sen pituudesta. [Ken kauniina pyhä-iltana on nähnyt Spielbuden-torin S:t Paulin luona Hamburgissa ja noita kaupustelijoita kärryinensä, ilmoittajia ja ihmis-vilinää siinä, se voi likipitäin kuvailla mieleensä elämää Toledolla, kun vaan otaksuu hälinätä sata kertaa kovemmaksi, ja että on kapea katu leveän torin asemesta. Toim. muist.] Minusta on ihme, ett'ei ihmisiä joudu pyöräin alle, sillä siihen olisi joka silmänräpäys mitä oivallisinta tilaisuutta. Mutta ihmiset ovat niin vikkeliä ja tarkkasilmäisiä, ett'ei ennätä tapaturma tulla. Yhtenänsä töytäisee ihmisvilinään ajovehkeitä, troskia, yksivetoisia vaunuja, yhteisvaunuja, lukemattakin muuleja. Kaupustelijoita kulkee sinne tänne ja kiljuu, juuri kuin olisi puukko heillä kurkussa. Ja mitä he kauppaavat? Kolme, neljä parsakasvia, joitakuita lihamakkaroita tahi kastanjia, vähän kalaa, vanhaa hattua taikka, kuten kerran nä'in, köyttä. Kaupustelija huutaa kunnes on tavannut oikean ostajan köydellensä, taikka kunnes äänensä on sorruksissa. Mutta eipä se sorru ennen kuin hän on saanut tavaransa kaupaksi. Ja siinä hän hieroo, tinkii, koikehtii ja reutoo, aivan kuin koko olemisensa olisi kysymyksessä. Vaan niin on tapa täällä.

En tiedä, mikä mieltä enemmän kiinnittää, maako vai maan asujamet, vai kuuluvatko kumpasetkin yhteen niinkuin soitto tanssiin?

* * * * *

Tähän loppuvat minun muistoonpanoni Neapelista; ei ollut minulla aikaa pitemmältä harjoitella sivistyneessä kirjoitustavassa, semmoisessa kuin jotenkin auttava päiväkirja vaatii.

Kliebischin herrasväki lähtivät pois, oltuansa täällä kaksi päivää vaan. Herra Kliebisch kävi meillä tuomassa tuon täyttämänsä pullon ja ottamassa jäähyväisiä. Hänen vaimonsa ei voinut hyvin, sanoi hän, Henrietta ei suvainnut tuota ijankaikkista sitroonivettä. Itse hän oli syönyt simpukoita ja niistä käynyt niin kipeäksi kuin Henrietta oli Garda-järvellä. Henrietta oli vielä sitten niin arkaluontoinen, että hän vapisi kuin haavanlehti, kohta kun lähistössä joku rupesi huutamaan ja hoilottamaan. No, kummako se oli, eihän Neapelissa saa unta silmiinsä tuon alituisen melskeen tähden. "Me lähdemme Venedigiin, siellä voin olla järvellä", päätti hän selityksensä ja sitten meni.

Mutta eno Fritz ilmoitti minulle oikean syyn, "mintähden Mattinsa ottivat koulusta pois". He olivat, näette, olleet ulkona kävelemässä satamakatua, jota Santa Luciaksi sanotaan -- eno Fritz sattui siinä olemaan hieromassa kauppaa erään kalastajan koralleista ja näkinkengistä -- ja olivat silloin katselleet toisiinsa niin erittäin laupiaasti.

Siitä heille naurelivat miehet, vaimot ja lapset, sillä Neapelilainen kohta keksii ulkomaalaisten naurettavia ominaisuuksia, ja tuo rakas pariskunta oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Paitsi sitä oli varas vienyt Kliebischin kellon.

"Tästä kaikesta he suuttuivat niin, ett'eivät enää löytäneet mitään miellyttävää Neapelissa; ja jos sinä olet ymmärtäväinen, niin neulot kiini miehesi takataskut, jott'ei niihin pääse varas."

"Kalleni ei anna varastella varojaan", vastasin minä, ja sillä hän oli vaiti.

Santa Luciata kiitellään suuresti, ja näköala lahden ja saarien yli on todellakin sangen ihana; nuo monilukuiset laivat johdattavat aattelemaan kaukaisia mailman-osia, mutta sataman luona on kivimuuri, ja muurin päällä taikka juurella, missä paraiten passaa, maata lötköttää päivänpaisteessa ihmisiä iso joukko, joista enimmällä osalla ei ole muuta peitettä kuin pelkkä iho vaan. Välttäisihän tuokin, mutta he pitävät myös jahtia siinä. Mitä otusta pyytävät, sit' en huoli sanoa. Jos ottaisivat kamman, niin saisivat sitä kai enemmän, mutta nyt käyttävät hyppysiä vaan ja saavat kiini ainoasti yhden kerrallansa niitä -- esineitä, jotka ovat heillä vastuksena; ja heillä kun on niin tiheä ja takkuinen tukka, niin kyllä tarvitaan harjaantumista ja tottumusta.

Emme ole käyneet yhdessäkään noista kolmestasadasta kirkosta, sitävastoin olimme kansallismuseossa, jossa säilytetään ne kuvapatsaat, seinämaalaukset ynnä muita kaluja kosolta, mitkä Pompejista ja Herkulanumista ovat esille kaivetut. Tauluista ja muista taideaarteista en puhu nyt mitään, min' en ehtinyt edes lukea niitä. Sitä ei voi käsittää, kuinka paljon tavarata löytyi Pompejissa yksin jo, jos esim. aattelee vateja ja pannuja vaan. Jotkut astiat näyttivät minusta semmoisilta, kuin olisi niillä muinoin tarkoitettu tyyten toista, kuin että seista näin pöydällä säädyllisten ihmisten nenän edessä.

Entäs kaikki nää marmori- ja pronssi-kuvapatsaat! Moneen pronssikuvaan oli kiinnetty maalatut, luontomaiset silmät, niin että näyttivät siltä kuin näkisivät he. Mutta koska tämä oli todiste taiteen riutumisesta, kuten kirjassa seisoo, niin menin ohitse penseänä, vaikka oikeittain minusta olivat hyvin koreita nuo kuvat; joitakuita oli kierosilmiäkin.

Petteissä tulin erääsen pieneen saliin, jota minä vielä nytkin kauhulla aattelen. Kentiesi on rouva Kliebischkin siellä ollut, ja käynyt siitä niin arkahermoiseksi, sillä kyllä tarvitsee olla niin luja luonto kuin minulla on, miel' kestää tuommoista näkyä. Missä piilee Neapelin sivistysvallinto, koska ei mokomia kuvia oteta takavarikkoon? Ainakin pitäisi laittaa eri herrain- ja naisten-huonekertoja, niin saisi asia toki tieteellisen muodon. Mutta sepä on mielestäni ihan vissi, että kyllä nuo Pompejilaiset olivat kauniita poikia? -- Oikein olin iloinen, kun olimme ulkona taas.

Kerjäläisiä on Neapelissa hirmuisesti. Vierasta hätyyttävät ei ainoasti sokeat, rammat ja raajarikot, vaan terveetkin kököttävät käsiänsä, saadaksensa veronsa hekin.

Vielä pahempia vieraan kiusaajia kuin kerjäläiset, ovat sentään troskan-ajurit. Tuskin on matkustaja tullut hotellistaan ulos, niin ajavat ne suoraan uhriansa kohti, ja niin likeltä käyvät kimppuun, että estävät kulkemasta. Jos on onnistunut päästä yhdestä erille, niin tuskin kaksikymmentä askelta otettua jo tulee toinen taikka lähtevät kaksi tai kolme kilpaa ajamaan saadaksensa vieraan kiini.

Ja sitten nakuttavat kengän-puhdistajat harjalla puulootaansa ja tapailevat sivutsemeneviä koipiin. Kaikki nää ihmiset: kerjäläiset, kukkaistytöt, valokuvan-kauppiaat ja muut nurkkasaksat vinkuvat, huutavat ja kiusaavat äkkinäistä reissuvaista kaikella tavoin, niin että hän viimein pelossaan hyppää troskaan, ja on iloinen ett'ei esille-ajettaessa varpaansa rutistuneet pyöräin alle. Monesti minun silmissäni vivahti viheriältä ja keltaselta, mutta kumminkaan en voi kieltää sitä, että tässä sekasoassa on jotain hurmaavaa.

Kansaa pitää katsella iltasilla Strada di Portolla. Siinä katuloilla kihisee öljypannuja, joissa keitetään polypeja ja pläkkikaloja, siinä syö Neapelilainen maccaroonejaan, joita kokki kepillä urkkii kattilasta ja ruokavieras sitten korkealta laskee suuhunsa. Kuhina, öljyn haju, melu, kampiurkuin, kitaarein ja mandoli-kanteleiden sointi, vallaton iloisuus -- tää kaikki on jotain sanomatonta. Ja sama elämä on päivästä päivään, illasta iltaan.

Jolla ei ole varaa ostaa maccaroonia eikä melonikappaletta, voipi pienellä vaskirahalla saada kourallisen kurpitsansydämiä, joita hän sitten pureksii ympäri-siekaillessaan. Jos hän vielä päälliseksi saapi lasin jähdytettyä tulikivivettä, semmoista kuin Santa Lucian lähteestä pulppuaa ja pahenneista munista haisee, sekä sitroonin, josta hän pusertaa nesteen vesilasiinsa, niin ei hän vaihda onneaan minkään berliniläisen pankkiirin kanssa, sillä tämän täytyy käydä Karlsbadissa, vaan sit'ei tarvitse lazzarooni.

Jolla taas ei ole rahoja penniäkään, hän noukiskelee poisviskatuita meloninkuoria ja kuiviksi puserretuita sitrooneja, leivänkannikan ehkä antaa isäntä jossakin pienessä siivottomassa ravintomajassa. Almuja annetaan aivan tottumuksesta, ja köyhä on niin nöyrä ja tyytyväinen. Hän tietää saavansa roposen, jos ei nyt niin toisenkerran.

"Minä luulen, että ihmiset ovat Neapelin suurin sulo", sanoin minä Kallelleni, "sillä itse kaupunki ei ole erittäin kaunis".

"Meidän pitää nähdä se ulkoapäin kerta", vastasi hän.

Eräänä ihanana iltapäivänä ajoimme Pompejiin. Koska eno Fritz taas oli asioimispuuhissa, lu'in minä ahkeraan opaskirjoja ja nä'in niistä, että tie sinne meni Porticin kautta.

"Porticissa syömme iltasta", sanoin, "siinä on varmaankin joku hotelli nimeltä 'Mykkä' tai 'Masaniello', joss' on orangipenkereitä, näköala lahdelle j.n.e."

Kyllähän oli. Jopa kai. Narratuiksi tulimme.

Neapelilla ei ole päätä, ei perää. Kaikki lahden rantamaa on Neapelia, ja kurja, ikävä ja likainen osa siitä on Portici. Keskellä likaa ja kärpäsiä riippuu maccarooneja kuivamassa vastapäätä katurännejä, mutta tehtaissa on sentään siivompi toiminta kuin luulinkaan, jos kohta taikinanvastekoneita joltisen välin päässä pannaan liikkeelle sen ruumiin osan avulla, minkä päällä muiden, jotka eivät ole maccarooni-leipureja, on tapa istua mietteissä. Katupölyn ja kärpästen käyntikortit voipi pestä pois noista pitkistä, jauhotaikina-putkista.

Porticissa ei ole hotellia ei "Mykkä" eikä "Masaniello" nimistä, mitä huonoimpia krouvia vaan. Vähän matkaa vielä, niin tulee Resina, sitten Torre del Greco, sitten Torre del Annunciata, mutta koko roskan yhteinen nimi on sittenkin Portici. Muuten ei näköalaa eikä muutakaan. Pölyä, huoneita ja korkeita puutarhanmuuria, joitten ylitse kukkivia puita pilkallisesti pistää latvojansa. Kaksi tuntia ajettuamme seisautti ajuri "Diomedes" hotellin edessä, ja niin olimme ennenkuin tiesimmekään Pompejissa. Ryöväriluola.

Minä nyt pistän postiin helppotajullisen kirjeen tyttärilleni.

Hyvät lapseni!

Eilen olimme Pompejissa. Se on ainoasti aika-ihmisille! Kummallisimmilla tunteilla astuin minä, sittekuin isä oli meidän sisäänpääsystä maksanut neljä liraa, pyöreportista sisään ja rappusia alas tuonne entiselle satamaportille joka nyt on kuivilla ja on Pompejin pääportti. Kun siitä olimme läpi, osotti opastaja kadunlaskuun ja siinä näimme niitä rattaanraitioita, joita vaunut vähintäkin kaksituhatta vuotta takaperin olivat sinne uurtaneet. Se koski voimallisesti mieleen. Sitten katselimme valannaisia, joitten seassa oli koirakin. Se raukka oli tukehtunut tuhkasateessa ja kaiketi ollut suuressa tuskassa. Eräs saituri, joka koetti korjata aarteitansa hävitykseltä, tukehtui hänkin. Ei pidä kovin kiintymän tuohon turhaan mammonaan, sillä silloin käy hullusti. Se oli hänelle oikein.

Sitten katselimme kaivoa, jossa vielä oli selviä merkkejä miten Pompejilaiset siitä olivat juoneet, sillä marmorisuumalo, josta vesi juoksi, on puoleksi poisjuotu samaten kuin Pietarin varvas Pietarinkirkossa on poissuudeltu. Aatelkaas, meille näytettiin lähes 2,000 vuotta vanhaa leipää, joka juuri oli paistumassa kun mujut ja tuhat hautasivat Pompejin, ja jota nyt vasta on löydetty. Se on ihan mustaksi korvehtunut, eikä tietysti enää kelpaa syötäväksi. Isis- eli Ibis-temppelissä asuu valokuvaaja. Missä ennen oli uhrialttari, siinä nyt saa istua rauta kaulassa, ja tuossa salaisessa kellarissa jossa ennenaikaan orakeli höpisi, valmistellaan nyt kohdelasit.

Englantilaiset ahkeraan otattivat kuvansa, jotta saisivat todistimia Pompejissa käynnistään. Teidän äitinne, hyvät lapset, halveksii semmoisia näytäntökeinoja; eikä niistä olis' vetää esille Bergfeldtskalle, jok'ei tiedä Ibiksestä ei niin mitään.

Suullisesti sittemmin kerron enemmän Pompejista -- valikoimalla; sen voitte uskoa, että kyllä Pompejilaiset olivat aika sikoja, ja kun tää rangaistustuomio tuli heidän päällensä, niin olivat sen hyvin ansainneet. Mutta te olette liika nuoret vielä, voidaksenne sitä ymmärtää. Että sanomalehdet, jotka muuten kyllä valvovat yleistä siveyttä, siihen aikaan suvaitsivat semmoisia seinämaalauksia ja koristuksia, kuin ne ovat, mitkä vieläkin kauhistavat kunniallista vaimoa, sit'en voi ymmärtää. Paino oli luultavasti huonolla kannalla. Kentiesi eivät tohtineet toimittajat sanoa mitään, syystä kun itsekään eivät olleet enkelejä niinkuin nykyaikana, jona heillä on kaikki aivan moitteetonta, poislukien vaan heidän huonon paperinsa; totta ne itsekin vaelsivat jumalattomain teitä. Hyvät lapset, se oli parhaiksi että Pompeji tuli tuhan alle. Sillä elämällä, minun luulteni, se ei voinut kauemmin menestyä.

Teidän ei pidä luuleman Pompejia pieneksi lelukaupungiksi. Ei suinkaan. Se on melkein yhtä suuri kuin Spandau, vaikka Pompeji on erilainen näöltänsä ja tyhjä sekä sotaväestä että muistakin asujamista. Kaikki on hiljaista, kuollutta. Huoneissa ei ole kattoa eikä ovia, seinät vaan ovat jälellä, ja aurinko ja kuu valaisevat raunioita. Melkein voisi luulla, että Pompejia on ruvettu rakentamaan "gründen'ein" aikana, ja sitte, kun yritys meni päin mäntyyn jätetty sikseen ennenkuin siinä katon alle päästiin. Senpätähden on Vesteno Berlinissä monessa kohdin kokonaan Pompejin näköinen; aatella pitää sentään lisäksi lahtea, iltaruskossa hehkuvia vuoria ja tuota suitsukekosta Vesuviota. -- Isä on terve kuin pähkinän sydän; hän sanoo teille sydämellisiä terveisiä, niin myös eno Fritz. Huomenna nousemme tulivuorelle. Se tulee olemaan uhallista!

Teitä hellästi rakastava äitinne.

J.L. Me olemme niin tottuneet italiankieleen jo, että oikein täytyy miettiä miten saksaksi sanotaan. Kun tulen kotiin ja käyn kauppapuotissa, niin pelättävä on että sielläkin kysyn: "_Quanto costa_?"

_Addio! -- Rivederci!_

Teidän _la madre_.

* * * * *

Opastajamme kehoitti, saksaa solkaten, meitä menemään ruoalle Pompejin edustalla olevaan Albergo del Sole'en, sekä selvitteli meille, että Vesuviolle pääsee kahdella tavoin: _funiculia_ eli vedinrataa myöten 25 lirasta miestä päälle, taikka Torre Annunciatan uuden kuletusyhtiön hevosilla à 7 liraa. Rata oli kai mukavampi, mutta hinta arveluttava: 75 frankia kolmelta hengeltä.

"Wilhelmina", sanoi Kalleni, "tosin minä mukavinta valitsisin, mutta jos tietäisit kuinka paljon kapsäkkimme ovat ylipainoa maksaneet."

"Kalle, älä puhukaan kapsäkeistä, ne olivat sula hulluus. Minun leninkini on ihka pilalla, ja kuka täällä pitää valkoista vaatteusta. Ei kukaan ihminen, sillä katuloilla paistuu, ja huoneissa, kirkoissa ja museoissa on niin kylmä kuin jääkellarissa, niissä taas vilustuu jos ei ole villasta päällä. Ja mintähden Italialaiset ovat hattu päässä kahvihuoneissa ja ravintoloissa? Jotta ei sisällä vilustuisi päänsä, joka ulkona on kuumennut. Tuo haalea kesävaatteus oli minun ylpeyttä vaan. Ja jos se on liiallista ylipainoa maksanut, suostun mielelläni rangaistuksekseni luopumaan mukavuuksista."

"Olet sinä toisinaan hyvin ymmärtäväinen kumminkin, Wilhelmina", naureli Kalle, lemmekkäästi taputtaen minua selkään. "Paitsi sitä se on paljon enemmän oikein italialaista nousta Vesuviolle selkähevosella kuin vetimellä. Tuommoinen uusimuotinen laitos soveltuu vanhalle Vesuviolle niinkuin suola hätärään."

Me saimme kelpo päivällisen Sole'n rehellisen isännän luona, ja päiväkirjasta, kun se tuotiin esille, näimme, ison joukon ihmisiä, tunnetuita ja kuuluisiakin, jo ennen meitä katsoneen täällä olevan oivallisen olla, sekä siitä syystä kirjoittaneen niin runomittaan kuin suorasanaisesti siihen kiitoslauseita, ylistellen lystikästä isäntää ja hänen kohteliasta perettään, ja kehuen hänen hyviä ruokiaan. Että kärpäsistä valitettiin yhtä usein kuin Sole'n isäntää kiiteltiin, oli minusta aivan paikallansa. Enemmän ja röyhkeämpiä kärpäsiä en ole missään nähnyt. Olihan eräs kapucini-munkki siellä, joka silloin tällöin koetti palmuoksalla karkoittaa noita roistoja, ja sentähden hänelle annettiin pieni lahja; mutta minä varon, että kärpäset tiesivät siitä että munkki oli käynyt vähän hassunsekaiseksi silloin kun hänen luostarinsa suljettiin, sillä mitä enemmän hän hyppi ja huiski, sitä pahemmin ne pakkasivat kiusaa tekemään.

Minä kirjoitin tähänkin päiväkirjaan niinkuin tavallisesti: _Signor Carlo Buchholzio con moglie di Berlino, Strada Landsbergia_, sillä niin laveasti kirjoittavat enimmät Saksalaiset. Herra Kliebisch'kin aina pisti: _Signor Klibicio con moglie di Weimersdorfio in Pommerania_. Eno Fritzin mielestä tämä oli typerän näköistä, mutta kun vieraissa maissa matkustaa, niin tottahan sikäläisiä tapoja tulee noudattaa. Meyerbeer myös kirjoitti itsensä Giacomoksi, vaikka hän oli Berliniläinen ja nimensä Jaakko.

Vähäis-kauppiasten rihkamista ostimme kaikellaisia koralli- ja laava-koruja lapsille hämmästyttävän halvalla hinnalla. Vaikka kauppias pyysi kolme liraa, sai hän viimein yhden vaan, niin olin oppinut taitavaksi tinkimään.

Sole'n isännänkin ryytimaa oli, kuten muuallakin yleisesti rikkaruohoista puhdas; ja täällä sain selvän siitä mintähden niitä niin tarkkaan kitketään: niillä nimittäen ruokitaan hevoisia ja muuleja. Kurjallisessa vajassa pienen ryytimaan pohjukassa seisoi hevonen, aasi ja muuli; tuskin tuulelta ja sateilta suojattuina, -- ja edessä oli niillä äskettäin penkkilöistä kitketyltä ruhkaruohoja mukeroittamiseksi: Minä hain raukoille leipä-palasia, joita päivällisestä oli jälellä. Ne katselivat minuun kun annoin leipää niille ja silittelin niitä kaulasta. Hevoset ja aasit eivät missään mailmassa saa selkäänsä niin armottomasti kuin Italiassa, ja etenkin Neapelissa. Kun eivät nää liiallisesti lastatut eläimet pitemmältä jaksa, niin ajaja ilman vähintäkään sääliä hakkaa niitä vahvoilla kurikoilla verivisvaisiin haavoihin; se on synti ja häpeä. Ja kun sortuu eläin kuolijaksi, tekevät siitä makkaroita. Vasta semmoisina pääsee eläinraukka ruoskasta.

Seuraavana aamuna kävimme katsomassa eläintieteellisen aseman aqvariota. Se kuuluu olevan kaunein aqvario koko mailmassa, siihen kun yhäti tuodaan uusia eläviä Välimerestä. Minä en eläintieteestä ymmärrä paljon, mutta aatellessani, että näissä säiliöissä on vähän näytteitä vaan Neapelin lahden elävä-rikkaudesta, että sen pohjassa rehottaa ryytimaa, jonka taimina on meriruusuja, Neptunonviuhkaimia, koralleja ja ties' sen mitä kaikkia, jossa saaliin ha'ussa on hirvittäviä polypeja, läkkikaloja, merihevosia, krapuja, merihämähäkkejä, heleästi hohtavia kaloja ja mitä muita tursaita lieneekään, että kummallisimpia meduusoja, kuuleita, kirkkaita, sinisiä, sileitä, ripsusia ja jos jonkin muotoisia ajelehtaa vedessä, niinkuin perhoset ilmassa, -- niin näytin minä omissa silmissäni sangen oppimattomalta ja minä päätin, kun kotiin tulen, hankkia heti Brehm'in "Eläinten elämän" ja ahkeraan lasten kanssa käydä Berlinin aqvariossa. Kun ihminen löytää loven sivistyksessään, niin on velvollisuutensa parsia se. Vahinko vaan, ett'eivät meriruusut pysy koreina muuta kuin veden pinnan alla, sillä kauniimpia koristuksia hatun-reunukseen ei voi aatella. Etenkin nuo haalean-viheriäiset ruskealle vivahtavat ovat väriltänsä ihan muodinmukaisia; se olisi siis tärkeä asia, että tiede tutkimisillaan saisi meriruusut käytettäviksi. Vanhemmillekin naisille sopisivat sangen hyvin.

Herra tohtori Schmidtlein, jonka ylivalvonnan alla aqvario oli, tarkkautti kohteliaisuudessaan meidän huomiota moneen harvinaiseen esineesen. Milloin en oikein ymmärtänyt, sanoin: "Erin-omaista!" Sillä tulee toimeen hyvin kyllä museoissa, taulustoissa, aqvarioissa y.m.; voipi käydä sangen oppineesta, vaikk'ei sanaakaan sen enempätä sano. Tohtori vei meitä erään säiliön luo, jonka edessä hän kehoitti Kallea ja eno Fritziä ottamaan hatut päästä. Niin tehtyä, otti hän kourallisen hiekkaa säiliöstä ja näytti meille noita pieniä hopealta kimelteleviä kaloja siinä.

"Tämä on lansettikala", selitti hän, "Darwinin ja Heckelin mukaan ihmissuvun alkunainen kanta-isä. Teidän täytynee myöntää, että olemme velkapäät kunnioittamaan kanta-isää."

Minäkin niiasin nöyrästi kalan edessä, mutt'en voinut olla kysymättä:

"Mintähden sitten tää kala on jäänyt kalana olemaan, eikä ihmiseksi muuttunut?"

"Luultavasti hänellä ei ollut luonnonlahjoja korkeampaan", sanoi eno Fritz ilveellisesti minulle.

"Hän on selkäpiillisten eläväin alinta kantaa", sanoi tohtori Sohmidtlein, "sillä hänellä on ainoasti niin sanottu selkärankaliuta eikä aivoja ollenkaan".

"Erin-omaista!" sanoin minä.

"Hänpä olis' tulli-virkamieheksi soveltunut", virkkoi Kalleni, "ainakin silloin selkenisi, mintähden kinkkua toisinaan sanotaan palttinaksi, plakkia lasiksi ja suolattua lihaa lakieratuiksi rautakaluiksi".

"Tapahtuuko niin missään mailmassa?" kysyi tohtori. "Kyllä vainen", vastasi Kalle, "aattelijain maassa ovat ajatukset monesti vähän laidalta pois".

Me läksimme nyt tuosta opikkaasta aqvariosta, söimme aamiaista (minulla oli aina lihamehu-pönttönen muassa) ja menimme jälestä puolenpäivän Camaldoliin. Nyt vasta tajusin Neapelin erinomaisen kauneuden, kun luostarin puutarhasta katselin kaupunkiin ja lahteen minun allani, niinkuin taannoin katselin tuota jaloista Romaa Janiculus-vuorelta. Täällä riemuitsee luonto; se hengittää ja hehkuu kuten nuoruuden kukoistuksessa oleva nainen tanssissa armaansa kanssa. Peninkulmain päähän lentää silmäys meren ja saarien yli, sekä sen hedelmäpuutarhan yli monilukuisine kylinensä, jota onnelliseksi Campaniaksi sanotaan; ja etäällä kohoa Vesuvio ja sen löyhyvä savupatsas, mi toisinaan laskeikse pilvenhaituvana maan päälle. Toisella puolella taas näkyy Pozzuoli ynnä Solfatara, joka myöskin savuaa ja on ikäänkuin Vesuvion poika. Kauempana siintää Curid, jossa on Sibyllan kamano, mailman vanhimman ennustaja-vaimon, jonka ennustukset monasti kävivät toteen. -- Koiranluola ja rauniot Bajæn, entisten Romalaisten kesähuvilan, missä kerjuu nykyiseen aikaan on vieläkin suurempi tuota hurjaa tuhlausta ennen. Posilippo eroittaa tätä köyhyyden ja tulikiven maata Neapelista. Posilippolla kasvaa mahdottomia määriä viiniköynnöksiä, joiden sadosta Franskalaiset vievät suuren osan Bordeaux-viinin valmistamista varten. Meitä ei maittanut Posilippo-viini, sillä me emme ole niinkuin Bergfeldtska, josta ei maistu voi hyvältä ellei siinä ole uurreastian makua, ja me kielsimme kiitollisesti tuomasta tuota viiniä, joka voisi onnitella itseään jos sais makunsa tynnöristä. Ummehtunut on sille säädyllisin nimi.