Part 5
Hän oli toivonut, että kun he palaavat kotia, koko muu talon väki isännästä alkaen on nukkumassa. Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, ja luhti, jossa palvelijat kesäisin nukkuivat, oli suljetuin ovin. Rantapadon päälle oli kulkenut irtaimia tukkeja, josta emäntä päätti, ettei isäntä ollut niillä tunneilla padolle käynyt.
Mutta kun tulivat pihaan, näkivät he, että porstuan ovet olivat auki, ja samassa kuulivatkin pirtistä puhelua.
Karoliina seisahtui hetkeksi pirtin oven taakse kuuntelemaan. Aapelin äänen hän tunsi, mutta toista ääntä, joka tuntui olevan miehen ääni, hän ei tuntenut. Aapelin äänestä hän päätti, että se oli hyvällä tuulella, vaikka häntä muuten ihmetyttikin, että isäntä vielä oli valveilla. Jotakin merkillistä oli nyt tapahtunut.
Oskari seisoi äitinsä vieressä, ja hänen kasvoillaan värähteli ikäänkuin pelko.
»Älä pelkää!» sanoi Karoliina, ja he menivät sisälle.
Peräikkunan luona istui Aapeli paitahihasillaan ja häntä vastapäätä kylässä asuva rajavartija Vaanperi. He olivat vilkkaassa keskustelussa. Vaanperilla oli kädessään kirje, josta näytti lukeneen.
»Jopa tulitte!» sanoi Aapeli nousten seisomaan. »Kauan jo olen odottanutkin. Nyt kuuluu kummia, Karoliina!»
Hän siristeli silmiään ja oli aivan erinomaisen iloinen.
Karoliina ei osannut arvata, mitä ihmeellistä oli tapahtunut, eikä sitä, mitä Vaanperilla oli talossa tekemistä.
Isännän hyvä mieli ei kuitenkaan näyttänyt tarttuvan Karoliinaan, päinvastoin inhotti häntä aina, kun Aapeli hyvillään lörpötteli.
»Jo kuuluu kummia», hykerteli Aapeli eikä muistanut vesihernettäkään nenän päästä pyyhkäistä. »Piispalta on minulle tullut preivi... sitä on Vaanperi minulle suomentanut...»
Karoliinan kasvot vähän kalpenivat.
»Ja kirjoittaa kuin vanhalle tuttavalle... Vaanperi tässä juuri pääsi suomentamasta... Kohtasin tiellä Vaanperin, niin pyysin, että lähtee suomentamaan... Mitä sanot, Karoliina?»
»Mitäpä minä siihen sanon», lausui Karoliina välinpitämättömällä äänellä.
»Etkä tiedä mitä kirje sisältääkään», pirahti isäntä ja pyyhkäisi nenäänsä.
»Mistäpä minä sen tietäisin», arveli Karoliina ja alkoi riisua päällystakkiaan.
Aapeli pyörähti keskelle lattiaa, remahti nauruun ja puoleksi huusi:
»Kun käskee nyt jo syksyllä toimittaa Oskarin isoon kouluun Luulajaan asti...»
Hän uskoi uutisen vaikuttavan yhtä repäisevästi Karoliinaan kuin häneenkin, mutta nähtyään, ettei vaimonsa ollut millänsäkään kuulemastaan, virkkoi hän Vaanperiin päin kääntyen:
»Se ei usko... ei usko. Lue, Vaanperi, vielä kerran se piispan preivi, että kuulee... lue sanasta sanaan... Lue, että kuulee...»
»Kuulen minä sen... ja uskon», sanoi Karoliina. »Ei sitä minun vuokseni tarvitse lukea...»
»Vaan suomennahan, että Karoliina kuulee, mitä Oskaristakin mainitsee... Se on piispa kerrassaan ihastunut Oskariin...»
»Mitäpä minun siitä tarvitsee tietää», esteli Karoliina, mutta Vaanperi oli jo ruvennut piispan kirjettä suomentamaan.
Oskari oli tullut äitinsä viereen ja seisoi siinä kalpeana.
Kirjeessään piispa kehoitti Aapelia kouluttamaan poikansa ylioppilaaksi ja sitten papiksi. Nyt syksyllä olisi poika jo lähetettävä Luulajaan, jossa ei saisi ensiksi kuulla yhtään suomen sanaa, jotta perinpohjin oppisi ruotsinkielen. Sitten hänellä, tulevaisuudessa, olisi erinomainen tilaisuus vaikuttaa rajaseudulla sekä sielunpaimenena että opettajana.
Karoliina oli kuuntelevinaan, mitä Vaanperi kirjeestä selitti, oli sitten olevinaan hyvilläänkin... Hänen täytyi, hänen _täytyi_ teeskennellä pojan vuoksi — pojan elämänonnen vuoksi.
»Jopahan uskoo... jopahan uskoo nyt Karoliinakin», pakisi Aapeli nähtyään ja uskottuaan, että emäntäkin naureskeli siitä ilosta.
»Syksyllä Oskari kouluun!» sanoi hän sitten ja kehaisi Vaanperille:
»Eikä tässä taida tarvita naapuriin lähteä rahaa lainaamaan, vaikka Luulajaankin lähtö tulee...»
* * * * *
Oskari oli kesän aikana nukkunut äitinsä kanssa rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa, joka oli uunitta ja viileä. Aapeli nukkui yksin pirtissä. Hänen täytyi usein öisinkin olla liikkeellä patoa kokemassa ja muutenkin, kun outoja tukkilaisia kulki usein läpi pihan, milloin kosken alle, milloin päälle.
Tultuaan huoneeseensa Oskari ratkesi itkemään, kysyen, pitikö hänen lähteä Luulajaan kouluun. Äidin vakuutuksista hän kuitenkin pian tyyntyi ja kävi vuoteeseensa.
Mutta kauas kaikkosi uni Karoliinan silmistä. Tätä hän ei ollut osannut ajatella eikä ollut sen varalta varustautunut. Mutta hänen täytyi nyt olla myöntävinään, tehdä niinkuin Aapeli käski... olla varovainen, ettei tämä saisi minkäänlaista vihiä siitä, mitä hän mietti. Nähtävästi oli mies unhottanut kohtauksen Saviojan Vanten kanssa, koska ei mitään muutosta hänen käytöksessään ollut tapahtunut. Nyt oli hänellä piispan kirjeen saatuaan uutta miettimistä eikä hän siis joutanut tarkkaamaan, mitä emäntä toimitteli. Aikaa oli vielä toimittaa. Syyskuussa vasta alkoi Luulajan koulu, mutta sitä ennen tuli Oskarin jo olla kaukana, kaukana täältä.
Oli sittenkin onni, ettei hän ollut ketään ottanut uskotukseen, ettei kenellekään ollut aikeestaan puhunut. Ei kukaan osannut aavistaakaan, mitä hän mietti poikansa onnen ja elämän vuoksi. Yksin vain hän sen tiesi, eivätkä sitä muut koskaan saisi tietääkään.
Oskari oli jo nukkunut. Karoliina kuuli hänen keveän hengityksensä. Hän oli pitänyt huoneen ikkunassa verhoa, ettei aamuaurinko pääsisi huonetta kuumentamaan. Mutta nyt tuntui hänestä ikävältä, ja hän siirsi verhon ikkunasta. Kirkasta aamuauringon paistetta tulvasi huone täyteen, ja hänestä tuntui nyt hauskemmalta...
»Hän on hyvä mies ja suuressa virassa», oli maisteri sanonut.
Miksei hän kuitenkin ollut kysellyt enempää, yksityiskohtia? Ei ollut uskaltanut eikä tahtonutkaan!
Mahtoiko muistaa kaikki, mistä he puhelivat kesäyönä siellä Väylänpään vieraskamarissa? Ehkä muisti... Hän, Karoliina, ne kyllä muisti, muisti joka sanan.
»Kerran minä sinut vielä kohtaan... kerran tulen tänne takaisin.»
Hän oli niin rakas, niin rakas! Hän oli niin hyvä ja lempeä!
»Et unhota minua?»
»En, en koskaan.»
Aina lupaat rakastaa?»
»Aina, koko elinaikani.»
Sitten hän lähti. Kerran kirjoitti. Ei silloin tiennyt, milloin tulisi. Hän kirjoitti vastaan, kertoi kuinka laitansa oli. Siihen ei vastausta tullut.
Silloin hän teki epätoivoisen tekonsa. Mitä hän silloin taisi? Oma ja koko suvun häpeä vartoi. Ja hän päätti kärsiä ja ottaa miehekseen Portaankorvan Aapelin...
Vasta sitten kun Oskari syntyi, alkoivat suurimmat tuskat ja katumuksen pitkät yöt. Ei ollut pelastusta missään, ja hänen elämänsä muuttui valheeksi, alusta asti valheeksi. Pojan elämä oli hänenkin elämänsä, ja yksi ainoa toivo oli, joka oli henkeä pitänyt, — pojan tulevaisuus. Hämäränä se oli kangastanut hänen mielessään näinä neljänätoista vuotena, jotka hän oli tätä valhe-elämää elänyt. Hämäränä se oli ollut, mutta se oli selvinnyt. Oli ollut tuskan ja epätoivon hetkiä semmoisia, että kun niitä nyt muisteli, tuntui kummalta, että ne sittenkin oli voinut kestää, elää niinkuin ei mitään myrskyä rinnassa riehuisikaan. Niinä semmoisina hetkinä alkoi korva kuunnella kosken kohinaa, ja se kohina ja pauhu kuin tyynnyttivät, kosken äänessä soi kuin lohtua, toivoa... Sitä kuunteli ja sillä sydämen kovat kiljumiset asetti... Toisinaan, varsinkin alkuvuosina, kun talven pimeinä iltoina seisahtui kuuntelemaan, oli kuin koski olisi huutanut: Hyppää tänne valkoiseen helmaani! Mutta silloin hän aina säpsähti ja muisti pojan, joka oli rakkaampi kuin oma elämä.
Pojan vuoksi hän eli, pojan vuoksi kärsi...
Ainainen pelko oli lisäksi vaivannut, että Aapeli joskus saa kuulla — ellei itse viimein ymmärrä — ettei poika olekaan hänen, ainainen pelko, että silloin se pojan ruhjoo... Ja vaikka hän sydämensä syvyydessä tunsi, että kerran se saapi tietää, kerran hän katkaisee kärsimystensä kahleet, ja silloin on kaikki sileää... Mutta poika piti ensin saada turvaan, varmaan turvaan...
Ja nyt se oli hänelle selvinnyt. Vielä nyt kun jaksaisi jonkun viikon viettää tätä valhe-elämää! Kun vielä kaikki onnistuisi eikä Aapelin epäluulo enenisi! Kohta, kohta tulee otollinen hetki!
Hän makasi avoimin silmin ja mietiskeli... Aapeli kuului vielä liikkuvan eteisessä, koska ovia aukaistiin ja askeleita kuului.
— Oikeastaan onkin hyvä, että piispan kirje juuri nyt sattui tulemaan, ajatteli hän. — Nyt on hänellä miettimistä ja kehumista siitä. Se vain auttaa minun asiaani.
Ei ollut Aapeli muistanut mitään Suomen puolen juhlanvietosta kysyä, niin oli piispan kirje häntä innostuttanut. Hyvä oli sekin!
Karoliinan ajatukset kulkivat juhlaan, ja hänen mieleensä oli painunut veljenpojan puhe. Hän muisti melkein joka sanan. Niin hänkin oli ajatellut kuin Väylänpään Juhani puhui, vaikkei hän koskaan ollut saattanut sitä sanoa — eikä ensinkään niin kuin Juhani sen sanoi.
Hän muisti Juhanin ilosta säteilevät silmät, valkoisen lakin ja siinä kimaltelevan kultatähden. Ja melkein kuin tietämättä tuli hänen mieleensä, oli aivan kuin olisi nähnyt, että se olikin hänen Oskarinsa, joka siellä seisoi, vaalea, kihara tukka lakin alta näkyen... Oskarin silmissä oli kaihoa ja katseessa etsivän kaipausta...
Mutta sitten kun alkoi puhua, muuttuikin Kaarloksi, semmoiseksi kuin hänet muisti... Kaarlo Laukkahan se olikin... Hänen vartalonsa oli pitkä ja komea, silmät kirkkaat ja kauniit, otsa korkea... Hänen katseensa etsi jotakin väkijoukosta, etsi tuttuja silmiä ja tuttuja kasvoja... Hän, Karoliina, vetäysi toisien taakse... ei taitaisi enää tuntea entiseksi, jos katseet kohtaisivatkin... Mutta ehkä muistaisi... Nyt alkaa puhua... Mitä sanookaan? »Minulla oli kerran tässä kylässä rakas ystävä, rakkain kaikista koko elämässäni... En näe häntä teidän joukossanne... En näe hänen silmiensä loistoa... Minulla on myöskin poika, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen... Olen tullut heitä etsimään...»
Karoliina heräsi siihen, että Oskari unissaan alkoi itkeä, mutta tyyntyi pian...
Ja vaikka hän nyt tiesi olevansa hereillä, tuntui hänestä äskeinen uni todelta. Se oli niin suloinen, niin ihana! Hän tunsi sydämensä sykkivän ja onnen elämän pulppuavan. Hän koetti varoa, ettei mitään himmenisi eikä unohtuisi kirkkaasta unesta, jota hän mieleensä palautti ja muisteli. Hän makasi hiljaa, silmät puoliummessa, haaveksien ja uneksien...
Näin ihanaa hetkeä hän ei ollut sitten elänyt kuin siellä Väylänpäässä, ei koskaan unissaan nähnyt Kaarlo Laukkaa sellaisena...» »Olen tullut heitä etsimään.»
— Niin! Niin!
Hän sai siitä vahvistusta, uusia voimia siihen, jonka oli päättänyt tehdä.
— Hän muistaa minua ja poikaa! Rakas! Rakas!
Ja toivoa täynnä ja virkkuna hän nousi vuoteestaan, varmana siitä, että kaikki käy hyvin.
XI
Oli hämärtyvä elokuun ilta.
Portaankorvasta oli kaikki väki mennyt ulkoniitylle Pukkisaareen, johon oli talosta oikoinen penikulma matkaa. Emäntä ja Oskari vain olivat kahden kotona.
Koko viikon oli emäntä saanut rauhassa toimitella.
Tätä aikaa hän oli koko kesän odottanut — tätä viikkoa, jolloin tiesi muun väen ja isännänkin menevän viikon kestävälle niittymatkalle. Nyt se oli tullut, ja emäntä oli sitä aikaa hyväksensä käyttänyt.
Oskari oli saanut tietää koko elämänsä salaisuuden, äiti oli itkenyt ja poika oli itkenyt, mutta äidin päätös aiottiin toteuttaa.
Karoliina ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä. Hän oli kenenkään tietämättä soutanut useita kertoja Suomen puolelle, toimittanut siellä tarvittavat seikat reilaan, hankkinut rahaa lainaksi ja kerännyt kaikki omat säästönsä. Kylän kaikista taloista oltiin ulkoniityillä, niin ettei muutamissa taloissa ollut kuin joku vanha vaari tai mummo kotosalla. Talossa ei ollut koko viikkona ketään käynyt, sillä poutaisena heinäaikana oli kaikilla kiire. Poikansa kanssa oli emäntä saanut olla kahden.
* * * * *
On jo hyvin myöhäinen, ja elokuun hämy on siksi tuntuva, ettei kukaan tuntisi, jos näkisikin, kun Portaankorvan emäntä soutaa joen poikki Suomen puolelle. Oskari istuu kalpeana veneen keskituhdolla, emännän soutaessa etuteljolla. Kaikki on äiti pojalleen sanonut mitä tietää, kaikki opastanut...
Ja nyt vielä puhuu:
»Se sormus anna, se on hänen, ja sano: äiti lähetti, ja se kirje sitten. Kyllä tuntee sinut, omakseen ottaa, poikanaan pitää, rauhassa olla saat, koulua kulkea. Ei ole henkeäsi vaanimassa räkänokka mies, tyly ja sydämetön... Ja vielä sano: aina rakastan, aina muistan! Aina on mielessä ollut, ei hetkeksikään unhottunut!»
Ei tule Karoliinan silmiin kyyneleitä, sillä hän on liian kiihdyksissä. Hän vetää tuimasti airoja, ja joka veneenpituus vie lähemmäksi vapautta. Mutta joka hetki kuitenkin tuntuu kuin jostakin vaara uhkaisi... joku este vielä väliin joutuisi... Mutta ei kuulu, ei näy mitään... Ruotsin puolen ranta jo jääpi hämyn sekaan, rantatörmä lakkaa erottumasta, ja metsä kasvaa kiinni illan hämärään... Hän kiskoo airoja, pitkään hengittäen ja silmien tähystellessä ympärille... Jo erottaa suomenpuolisen rantatörmän, veneen keula kolahtaa kiveen... kohta... kohta!
Vielä ehtii hän pojalle sanoa:
»Muistatko äitiä ja rakastatko?»
»Muistan ja rakastan...»
Vene saapuu rantaan. Siinä on vastassa vanha mies, joka ottaa veneen keulasta kiinni ja vetää maalle. Se on Vankan Aapo, Karoliinan ainoa uskottu ja apumies.
»Kaikki on valmiina, ja joka talossa nukutaan», sanoo hiljaisella äänellä Aapo.
Karoliina suutelee vielä kerran poikaansa, vielä muistuttaa tärkeimmistä asioista.
Ja Oskari lähtee Vankan Aapon kanssa nousemaan tielle, jossa hevonen vartoo.
Ei liikahda Karoliina veneen luota, mutta korva on terävänä kuin nuoli. Joka askeleen kuulee poistuvien kävelystä... kuulee kuinka tulevat tielle... Nyt nousee Oskari kärryihin... nyt kiipeää Aapo perässä... Hiljainen, tuskin rantaan kantava rattaiden kolina ilmaisee, että nyt ovat liikkeellä... nyt sivuuttavat jo ensimmäiset talot... Kuuluu jo kovempi kärryjen päry... pian ovat kylän päässä... siitä alkaa taival, metsäinen, asumaton...
Karoliina kuulee rattaitten rytinän, kuulee oman sydämensä jyskeen ja seisoo yhä, liikahtamatta, melkein kuin ei tietäisi tai käsittäisi, että hän siinä seisoo ja Oskari poistuu...
Mutta kärryjen ääni lakkaa kuulumasta. Karoliina herää, ja ääretön riemun tunne täyttää hänen sydämensä.
Poika on pelastettu... tulkoon... käyköön nyt kuinka tahansa!
Hän seisoo vielä, korva ei enää niin kuuntele, mutta sydän jyskää ja riemu pauhaa hänessä, niin että ruumis värisee...
— Pelastettu! Poikani! Poikani!
Ilta yhä pimenee, päivän kajastus on sammunut, taivas käynyt pilveen... Ei kuulu liikettä maalta eikä joelta, ei mistään päin...
Nyt hän kuulee Isonkosken kohinan, joka tuntuu olevan vallan likellä...
Huutaako riemullisesti vai tuskallisestiko?
Karoliina kuuntelee. Tohisee... tohisee... on väliin kuin riemastuisi, väliin kuin valittaisi...
»Ei valitusta, ei valitusta!»
Hän työntää veneen vesille ja lähtee soutamaan takaisin Ruotsin puolelle. Hän ei ajattele mitään selvästi eikä loppuun, tuntuu vain hyvältä olla. Ei paina mikään eikä sydämessä pakota. Ei ajattele tulevaisuutta eikä menneisyyttä. On vain nyt niin hyvä olla.
Mutta puolijoessa hän muistaa Oskarin vanhat vaatteet, jotka ovat jääneet veneeseen, kun on uudet pojan ylle pukenut. Hän kokoaa ne yhteen myttyyn ja heittää myötävirralle...
Koski huutaa nyt kuin riemuissaan, Karoliina soutaa lujasti, ja pian vene töksähtää Ruotsin rantatörmään.
Hän lähtee nousemaan rantapolulle ja kävelee sitä pitkin, saapuen saunalle. Siinä seisahtuu ja katselee virran veteen, joka nyt hohtaa mustalta. Hän ei jaksa ajatella mitään. Päässä tuntuu olevan kaikki sekaisin, ja ruumis tuntuu kihelmöivän joka paikasta. Tuntuu, että jalat tärisevät, ja käsissä on kuin suonenveto.
Niin tulee hän kuin tietämättään taloon, nousee kuistille, lyö ovet lukkoon ja menee sisälle. Hän saa pirtissä kynttilän palamaan ja nyt hän taas jaksaa ajatella ja tuntee tointuvansa.
Mutta juuri kun hän on alkanut selvästi ajatella, kuuluu pihalta puhelua ja niittyneuvojen kolinaa. Hän arvaa, että niittymiehet ovat tulleet, ja pannen kaiken voimansa liikkeelle nousee hän avaamaan tulijoille kuistin ovea.
Väki onkin hyvien poutien vallitessa ehtinyt saada niityn tehdyksi päivää ennen kuin tavallisesti.
Isäntä on hyvällä tuulella eikä hoksaa kysyä, miksi emäntä valvoo näin yöllä. Muistaa kuitenkin poikaansa ja sanoo:
»Oskari on tietenkin jo nukkumassa... Antaapa pojan rauhassa maata... Huomenna aiotaankin tuumailla kouluun lähtöä.»
Isäntä ei huomaa emännässä mitään muutosta eikä varro emännän vastauksia. Puhelee sitä, tätä.
Mutta Mantan katse viipyy kauan emännässä, jonka silmissä palaa niin kummallinen, outo tuli. Semmoisena Manta ei muista emäntää ennen nähneensä.
XII
Aamu vaikeni kirkkaana, kastehelmisenä ja lämpöisenä. Öinen usva laskeusi maille ja vesille. Suuri, sininen taivas oli pilvetön.
Portaankorvan isäntä oli aikaisin liikkeellä.
Hän oli kahdesti kysynyt emännältä Oskaria, mutta ei ollut saanut mitään vastaukseksi. Mutta kun hän kolmannen kerran kysyi eikä emäntä sittenkään vastannet, luuli hän pojan vielä nukkuvan ja riensi emännän makuukamariin.
Kummankin vuode oli tyhjä, eikä niissä näyttänyt kukaan nukkuneenkaan.
Olisiko poika Väylänpäässä kyläilemässä?
Hän arveli niin olevan ja meni pirttiin. Rengit ja kesämies istuivat penkillä, vielä väsyneinä raskaasta työstä. Emäntä seisoi selin, joelle katsellen. Yhtäkkiä leimahti isännän viha, ja hän karjaisi:
»Missä Oskari on? Oletko päästänyt hänet Väylänpäähän, vaikka kielsin?»
Emäntä kääntyi nyt pirtissä olijoihin päin. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan, ja silmät paloivat kuin tulen liekki. Ei kukaan ollut häntä sellaisena nähnyt. Mutta isäntä ei häneen katsonutkaan.
»Missä poika on?» karjaisi hän uudelleen, niin että pirtti jymisi.
»Olipa missä hyvänsä... Mitä sinä hänestä...»
Emännän ääni tuntui soinnuttomalta, ja hän oli kalpea kuin kuolema.
Siinä samassa syöksyi Manta pirttiin, Oskarin vettätippuva arkilakki kädessä.
»Hyvä Jumala! Mihin Oskari on joutunut, kun lakki löytyi padon päältä?»
Miehet ja isäntä riensivät lakkia tunnustelemaan, mutta emäntä ei liikahtanut paikaltaan.
Se oli Oskarin lakki.
»Missä on poikani? Mitä olet, onneton, tehnyt pojalleni?»
Isännän silmät pyörivät kuin mielipuolen päässä.
»_Sinunko_ poikasi», sanoi emäntä nyt pitkään ja pilkallisesti. »_Sinun_ poikasi! Etkö tiedä, että se poika on paremmista paikoista lähtöisin...»
»Mitä sinä puhut?» sähähti isäntä ja tarttui ensimmäiseen esineeseen, joka hänen eteensä sattui.
Mutta silloin emäntä singahti kuin luoti keskelle lattiaa, ja vuosikausia hillitty viha syöksyi kauhealla pauhulla lähteistään. Kuin hullu hän asettui isännän eteen, heristi nyrkkiään ja kiljaisi:
»_Sinunko_ poikasi! Etkö sinä vaivainen räkänokka ymmärrä, ettet sinä semmoista poikaa ole ikänäsi saanut... Minun on poikani...»
Isännän häntä kohti heittämä jakkara lensi sivuikkunasta ulos, hipaisten emännän ohimoa.
Silloin isäntä alkoi hakea uutta asetta. Miehet nousivat seisomaan, ja Manta huusi.
Emäntä ponnahti pystyyn lattialta, johon oli kaatunut, ja syöksyi ovesta ulos juuri kun isännän tähtäämä kirves lensi ovipieleen...
Miehet kävivät isäntään kiinni, mutta hän heitti heidät syrjään ja kasvoillaan hirmuinen vimma rynnisti emännän perään. Miehet riensivät jälkeen.
Emäntä juoksi jo lähellä saunaa, avopäin, tuuhea tukka hulmuten tuulessa...
»Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi Manta ja juoksi ohi miesten, saavutti isännänkin ja juoksi hänen edelleen...
Miehet näkivät emännän rientävän saunalle, porhaltavan pysähtymättä padolle ja suistuvan pää edellä virtaan...
Isäntä ehti juuri saunalle ja Manta törmän alle — kun kuulivat kimakan parkaisun ja näkivät emännän uppoavan...
Aapeli töksähti istualleen kuin salaman satuttamana, silmät ummessa.
Manta juoksi padolle ja miehet rannalle mihin ehtivät.
Keskellä jokea, jo alempana, he näkivät ihmiskäden nousevan virrasta, liikkuvan kuin apuun pyytäen...
»Lautta tulee!» huudettiin Mantalle.
Suuri tukkilautta oli tulossa korvan yläpuolelta. Se oli joutunut väärälle reitille ja tuli epäilemättä törmäämään patoon... Manta älysi vaaran, ja juuri kun hän ehti ensimmäiselle rantakivelle, rysähti lautta koko painollaan patoa vasten, nostaen sen kokonaan kohoksi pohjasta asti ja painaen alleen... Hetken päästä se jo kulki siinä kohden, missä emännän käsi oli pinnalle noussut.
Aapeli istui retkallaan kivellä, kädet silmillä.
Manta nousi törmälle. Hän näki lautan vihaista vauhtia painuvan Isoonkoskeen, joka aamuvarhaisella huusi ja ulvoi...
Kun lautta oli kadonnut näkyvistä ja kosken ulvonta kuin hiljennyt, ymmärsi Manta, että se peto nyt oli saanut kitaansa hänet, jota toistakymmentä vuotta oli houkutellut...
Padon paikalla pyöri virta vaahtoisena, valkoisia pyöryläisiä seljemmäksi kuljetellen.