Part 8

-- Vai siellä...

Hän ei sano sen enempää. Ei ole mitään kysymistä. Ja kuitenkin...!

-- Osaakohan tätä äkkinäinen? kysyy poromies.

-- Etteköhän osanne. Tuoltahan se talo näkyy. Siitä hetteen kautta ajetaan. Suon vierustaa...

-- No kiitoksia paljon nyt... tpruu... se on tuo poro semmoinen... ikävä etten joutanut nyt teidän taloanne tutkimaan! pääsee poromieheltä sanat suustaan ja hän lisää vielä: Minä mielelläni tutustuisin tällaisten savupirttien elämään...

Toinen ei sano mitään, katsoo vain silmiin.

Emännän silmät hohtavat niin oudosti siinä aamuhämärässä valkoista lunta vastaan. Mutta suupielissä värähtelee ikäänkuin ivaa: "kyllä hän ymmärtää, miten tuollaiset koreanuttuiset herrat köyhien elämää tutkivat...". "Vai sanoi se vielä kiitokset! -- Mistä hyvästä?"

-- Hyvästi nyt vaan! huutaa poromies ja hyppää pulkkaansa.

-- Hy... väs... ti...

Jokainen tavuu soinnahti kuin hiljainen isku.

Emäntä lapsineen jää tuijottamaan poisrientävän jälkeen: "Yrittäneekö ikinään toista kertaa, iljenneekö edes kurkistaa oven raosta?"

Ja on kuin koko rappeutunut, matalakattoinen kartano hänen takanaan huoahtaisi. Mutta vieras on kadonnut notkoon ja kohta kuuluu hänen porotiukujensa hilpeä helinä naapurin vaaran rinteeltä. Pian sentään häipyvät ne viimeisetkin helinät heräävään aamutuuleen ja talvisen päivän kalpeasti valjetessa ei enää näy eikä kuulu mitään.

Kävikö siellä joku? Unennäköä kai se vain oli että muuan, jolla oli olevinaan sydän korean takin alla, ajoi pihan läpi?

-- Äiti hoi, anna leipää!

Kah! siinä oli ääni arkisesta todellisuudesta.

_Kolmiloukko_.

Talon nimi todellakin Kolmiloukko. Ensimäisessä loukossa, johon kurkistan, palaa iloisesti lieskuva tuli jättiläispadan alla, luulisi siinä keitettävän viinaa, mutta se onkin vain löysää lunta, jota sulatetaan vedeksi. Toisessa loukossa on kamari täynnä rojua ja vasta kolmannen komeron kolmannesta loukosta löydän kaikki talon naiset kyyristyneinä minkähän lie työn ääreen. Minun ilmestymiseni ovelle ei näytä heissä herättävän minkäänlaista huomiota. Ei kukaan hievahda. Miesväkeä nähtävästi halveksitaan, sillä talon omatkin viisi miespuolta ovat ajetut tukki-savottaan rahaa ansaitsemaan. Kysäsen, kuka heistä on emäntä, vaan he naurahtavat omituisesti ja sanovat että "emäntä on kuollut". Tiedustan tietä Taipaleen torppaan ja nytkös kaikki viisi naista alkavat yhtaikaa puhua ja muka neuvoa. Siitä ja siitä paikasta lähtee muka semmonen ja semmonen tie sinne ja sinne, vaan lienevätkö viimeaikoina siitä kulkeneetkaan, vaan sinne ei tarvitse kuulemma lähteä ja siinä ja siinä se kääntyy, jos kääntyy, ja siitä lähtee vetämään, vaan mikäpä sen tietää...

-- Mutta herran nimessä, keskeytin minä hiukan hermostuneesti, sanokaa minulle nyt ainoasti, mitä tietä minun _pitää_ ajaa, älkääkä mainitko mitään niistä, joille _ei_ tarvitse lähteä!

He katsahtavat minuun kummastuneesti ja sanovat sitten, ainoaan miesritariinsa, noin 12-vuotiseen poikaan päin kääntyen: -- lähteköön tuo Kalle oppaaksi!

Ja Kalle poika painoi karvareuhkan päälaelle ja lähti edelläni hiihtämään surkeilla suksen kapuloillaan, mutta jyrkässä mäessä ajoin minä hänen edelleen ja odottelin sitten poikaa järven rannassa. Ja kun poika oli hiihtänyt järven päähän, niin hän pysähtyi, niisti nenäänsä, ja näytti rukkasellaan että tuosta sitä nyt vaan mennään suksen jälkeä myöten, ja ilmi kävi ettei mitään tienhaaraa ollutkaan ja että naiset olivat, kuten arvasin, aivan turhia lorunneet ikäänkuin tyhjästä kaakottavat kanat. Kiitoksia opastuksesta! sanoin minä ja työnsin "hilkun" pojalle, joka ei ollut vielä kuunapäänä kirkonkylässä käynyt.

"Amerikan kaivostyömiesköhän siitäkin tulee?" aattelin itsekseni, "vaikkei se vielä ole kirkonkylän haudankaivajaakaan nähnyt".

Poro sai kaahlata yli tuhat metriä aivan umpea niin että se joka askelella upposi ryntäitään myöten lumeen. Se yritti tuskastua mokomaan urakkaan ja teki silmukoita rämeellä piipottavien kitupuiden ympäri. Ja raskas, litteäpohja pulkka viilsi syvää vakoansa, ja lopulta oli pulkan sisässä enemmän lunta kuin miestä. Hyvin se sentään jaksoi, veturi, hyvän yöravinnon jälkeen. Ja niin saavuin minä päivän valjetessa jälleen Pesiönkylän torppiin ja taloihin.

_Lapinniemi_. (Siunatuksi lopuksi.)

Ison mailman ihmiset sitä tuskin uskovat. Enkä minäkään olisi uskonut, jollen omin silmin olisi nähnyt!

Nimittäin: kuinka ahtaassa, pimeässä, likaisessa, kylmässä, rumassa ja kaikinpuolin kurjassa asunnossa ihmisperhe, johon kuuluu kymmenen henkeä, voipi elää!

Se tuntuu uskomattomalta vielä sittenkin kun sen omin silmin näkee. Ihmissaamattomuus ja eläimellinen kohtaloonsa tyytymys sellaiseen huippuun asti kehittyneenä 20:nnella vuosisadalla, joka muka on pyhitetty jumalaiselle hengen valistukselle? Monessa pappilassa on parempi kanakamari ja monessa maakartanossa hauskempi sikopahna kuin on tässä Suomussalmen Pesiönkylän Lapinniemen torpassa pirtti, jossa iso parvi pieniä lapsia, yhden isän siittämiä, yhden äidin synnyttämiä, käämerehtii mustan muurin edessä, mustalla, kylmällä lattialla, päreillä ja riekaleilla tukittujen akkunareikien takana. Ja ympärillä luminen luonto, nuo ikuiset kinokset, joita ei edes poro jaksa kaahlata, ja avara erämaa, jossa yksitoikkoisuutta häiritsevät muut melkein yhtä kurjat mökit kuin tämä Lapinniemi: Hiltuniemi, Mäntyniemi, Honkaniemi, Teeriniemi, Oltava, j.n.e.! Mutta Lapinniemi on ryhmän ruusu!

Tässä on elävä esimerkki ihmisen mahdollisuudesta _elää_ kuin maan myyrä kuopassaan ja täyttää raamatun jumalan tahtoa: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!" Ja siltä kannalta katsoen on Lapinniemi ihailtava, tuo kurja komero, jossa kymmenisen vuoden kuluessa on siitetty ja synnytetty kymmenen lasta, joista vain yksi pari "Jumalan armosta" on kuollut kurjuuteen.

Kuvitelkaapa, arvoisa lukija, mielessänne pirttiä, joka on niin pieni että tavallisen kokoinen mies siihen mahtuu nukkumaan tuskin muuten kuin asettamalla yhteen nurkkaan päänsä, toista seinää pitkin vartalonsa ja kolmannelle sivulle säärensä. Liikkuma-alaa murheellisesta muuritakan kulmasta on -- pari askelta kapeaan seinäpenkkiin. Siinä ahertavat kaikki nuo pienet pellavapäätytöt ja totiset poikanaskalit, siinä seisoo pieni ruokapöytä, jos sitä ruokapöydäksi voi sanoa, ja siihen täytyy vielä mahtua -- kaiken kurjuuden kaunokukkanen, lapsenkätkyt, jossa ryysyjen päällä iloisesti irvistelee mökin nuorin vesa, ei vielä vuosikaskaan. Oven suussa on niin kylmä, että lasten laittamat vesilammikot lattialla jäätyvät. Jonakin talvena on parilta lapselta niin paleltuneet jalat että nahka on irroittunut...

-- Kyllähän tässä lauhalla tarkenee, vaan pakkastalvina, herrajessus...! selittää emäntä.

-- Kuinkas kauvan olette tässä jo kituroineet?

-- Toista kymmentä vuotta. Silloin oli vähän helpotusta, kun kuoli kaksi lasta...

-- Vaan kumma se on että kahdeksan on jäänyt eloon? ihmettelen minä ääneeni ajatellen.

-- No sitä minä oon aina sanonutkin noille lestatiolaisillekkin että on niillä ollut, lapsi rukilla, oma varjelijansa, en kai _minä_ oo heitä osannut enkä joutanutkaan hoitamaan.

-- Vaan olette te sentään sitkas ihminen äidiksi? huomautan minä, ja emäntä, joka vielä on verrattain nuoren näköinen, myöntelee: -- Oon minä kyllä lujjaa tekkoa, ei sitä jokkainen vaimonpuoli oisi kestännä, vaan kun on kymmenen lasta jo tehtynä, niin alakaa se vähän tuo selekä juonitella...

-- Minusta lasten luku jo riittäisi teidän asemassa --?

-- Hm, hymähtää emäntä reippaasti, repäsee röijynsä sepalukset auki ja työntää toisen rintansa ruskean nyppylän kätkytlapsen suuhun. Kursailematta hän tämän tekee kuten kaikki luonnonihmiset.

Minä istun matalalla penkillä, porounivormu ylläni, ja katson syrjästä tätä kohtausta mökin äidin ja kymmenennen rintalapsen välillä. Kaiken kurjuuden uhallakin olisi tuossa elävässä kuvassa taiteilijalle jotakin kaunista esiintuotavaa! Vahinko ettei isäntä, Reete Kyllönen, ole kotosalla, voinpa aavistaa millainen filosoofityyppi hän on, jolla, kuten kiertävät maanviljelysherrat kuuluvat huomauttaneen, on niin erinomaisen siunauksellinen "pirttiviljelys", mutta kelvoton peltoviljelys, vaikka maaperä kuuluisi olevan mainiokin.

-- Voi hyvä isä missä pyykissä tässä ollaan, sanoo emäntä imetettyään ja peittää pullean nisänsä, -- kun ei ukko saa valmiiksi tuota kehikkoa. Ovathan nuo Oulun lestatiolaiset meitä paljon autelleet, vaan syönnissä se hupenee ja tokko antanevatkaan enää...

Minä nousin lähteäkseni, sillä tunsin kykenemättömyyteni suuremmalla summalla auttamaan, vaan emäntä virkahti, kiinteästi silmiini katsahtaen:

-- Eikö nyt vieraalla olisi aikaa vähän istua, annahhan kun vielä puhun...

Ja hän alkoi taas selittää millä kannalla asiat oikeastaan olivat... Sillä-aikaa lapset tonkivat ruokakupin ääressä ja sotkivat pahanpäiväisesti, mutta minä panin merkille ettei äiti, kuten niin monet kurjat mökinäidit, lapsiansa liian kovasti pidellyt. Vai osasiko hän hillitä itsensä vieraan läsnäollessa, sitä en tiedä? Minusta lapset olivat, meidän puolen lapsiksi, jotenkin miellyttävän näköisiä, vaikka kalvakoita kasvoiltaan.

Kärsivällisesti he kaikin näyttivät odottavan sen talven valkenemista, jolloin saisivat luovuttaa pesänsä taivaan linnuille ja muuttaa äidin kanssa uuteen, tilavampaan pirttiin. Perheen isässä ei kuitenkaan näyttänyt olevan miestä sitä elinpäivänään valmiiksi saamaan, ja emännän huokaukset kävivät päivä päivältä raskaammiksi. Ja moni syrjäinen tietenkin yhtyy näihin emännän huokauksiin?

Mutta minusta, mailman matkamiehestä, on tämä mökki -- kuten kaikki muutkin samankaltaiset pienet ihmispesät -- eräänlainen kultasuoni erämaassa.

Hangella.

Ihana on ajella porolla pitkin sileitä hankia kevätpakkasessa kuutamo-yönä... Kun on sievonen seura ja reilassa peura ja polvissa suloiset säpikkäät. Ja sarkatakin povessa lisäksi pinkka papereita -- niin kelpaa työntyä kolmen peninkulman retkelle vaikkapa Pesiön "Vasikkaan", jossa sydänmaan edistysmieliset kokoontuvat. Palmusunnuntai-hanki! Palmusunnuntain korkeaveisu kaukana korvessa! Yli vaarojen leijaa ihmeellinen toivon henki ja kuutamoriivanteella helistely alla nukkuvain kuusten on täynnänsä salaperäistä aavistusta. Koko sydänmaa muuttuu satutarhaksi, joka kimmeltää hopeahelmiä ja timanttipuikkoja...

-- Hei veikkoset, tämähän on romantillista!

-- Puuttuvat vain hienohelmattaret...

-- Vielä mitä: ne vain pilaisivat tunnelmaa.

-- Ajetaanpa rinnatusten!

Nelivaljakko rientää hauskasti puikkelehtien läpi harvan hongikon. Kuuluu kavioin kapsetta, pulkkain kahinaa, tiukujen helinää ja ajajain laulua.

-- Kuka olisi uskonut että minäkin, länsisuomalainen...

-- No sanos muuta! Entäs tuo Viipurin villi. Uneksuikos hänkään joutuvansa näinikään kuutamo-pakasyönä porohärällä lennättelemään... siihen aikaan kun mies lauloi latinaa "Kolmen roiston kappelissa" Helsingissä?

-- Jumalan edessä ei mikään ole mahdotonta!

-- Ja poronpulkassa mies karskistuu.

-- Minun ainakin on hitonmoinen nälkä.

-- Hei pojat perässä!

Korpi kohajaa! Kulkue liikkuu rientomarssissa eteenpäin, nousee vaaroille, joiden huipuilla kuutamo herrailee, laskee taas alas rämepainanteisiin, joissa varjot tummenevat. Ajetaan yli metsäjärvien, joiden ulapoilla porot intoutuvat hassunkuriseen tanssiin, kohotaan vihdoin ylös jättiläistörmää -- ja ollaan perillä.

Sydänyön hetki. Poromiesten serenaadi nukkuvalle talonpoikaistalolle. Terveisiä sentraalista!

"Karavaani Karjalaan".

Pikapiirteitä pororetkeltä v. 1911.

I.

Meitä oli tosiaankin pienoinen karavaani porolla-ajajia -- kymmenen poroa ja kymmenen ihmisolentoa, niihin luettuna pari naistakin. Se oli nälkämaan olosuhteisiin katsoen loistava seurue: korkeita neljän tuulen lappalaislakkeja, pitkiä, punakeltareunaisia säpikkäitä, punalaitaisia pulkkia, koreita koipikintaita, heleävärisiä päällystakkeja, taiteellisesti kirjaltuja poron selkävöitä hopeanheläjävine kulkusineen, pakkasessa kimaltelevia, kiliseviä tiukuja ja kelloja poron sarvissa ja -- kaiken huippuna, hilpeän retken ylimpänä symboolina -- tulipunainen, kaksikielinen lippu kiinnitettynä Heilahtelemaan ykssarvisen poron ylimpään haarukkaan. Lipunkantaja petra, vaikka sillä ajelikin tyttöihminen, teki sotaisen vaikutuksen -- pyhä ristiretki Kuivajärvelle? Itse henkilökunta oli myös kirjavasti ja mukavasti valittua: ensin edusmies, kihlakunnan kuulu korvenprofeetta, punaparta-mustaturkki, matkueen ikäpresidentti; sitten kirkonmies, mojo moottorikapteeni ja vannotettu valokuvaaja, tarvittaessa tarmokas rokoniskijä, hänpä oli pakanalliseksi leimatun joukkiomme panssari ja kilpi ristillisen Vuokin läpi vaellettaessa; sitten seurasi ruhtinankyläläinen korpikomisarius, syvien rivien mies, esi-isien taikauskosta tyystin luopunut; senjälkeen tuli pedagoogi, Laatokan meren briha, ylioppilaslaulaja, intohimoisin porourheilija mitä Hyrynsalmi milloinkaan on jäillänsä kantanut; sitten seurasi eräs kihlakunnan maanviljelysseuran uutukainen virkailija, hongankolistaja, mies jykevä ja aito "salmelainen", nyrkit hällä kuin konepajan moukarit, siunaa ja varjele sinuas sarvipää hänen koprissaan; senjälkeen seurasi pirteä, solakka, sorea parraton pielisjärveläinen nuorukainen, kaupanhoitaja, oiva poromies; vielä on miekkosista mainittava ketterä kotoaan karkaaja, pomon poika, "Jukolan Eero", joka hätätilassa lennätteli suksiltaan ilman valjaita tuulispäisellä petrallaan; sekä kahdeksantena uroona eräs, joka on pyytänyt ettei miestä julkisesti mainittaisi; poronaistemme urheassa sarjassa olivat myös erinäiset pyhät ammatit edustettuina; ajelihan siinä sekä klerikaalinen laupeudensisar että liberaalinen seuranainen, "kompanjonkka", kuten venäläinen ranskalaistyyliin sanoisi.

Karavaania seurasi lumivalkoinen, kissanköykäinen, naalin kaltainen naaraskoira...

Totta toisen kerran! Se oli hienohkoa väkeä -- meidät leimattiin herroiksi, vaikka rehellisyys vaatii jo alussa huomauttamaan että oikeastaan enin leimatut leimaherramme loistivat poissaolollaan. Mutta lukijalle on oitis myös ilmoitettava että meillä oli toivo päivän parisen päästä törmätä yhteen toisen porokaravaanin kanssa, jonka oli määrä kohdata meidät valtakunnan rajalla ja jota joukkuetta tiesimme johtavan Mustaparta nimisen sissipäällikön Lentiirasta. Tämän kuhmolaisen porokomppanian kohtaaminen määrätyssä paikassa ja määrättynä päivänä -- sepä se olikin se salainen vipu, joka oli pannut meidät suomussalmelaiset ja hyrynsalmelaiset liikkeelle: olimme uteliaat näkemään, missä määrin porourheilu oli valloittanut sieluja Kuhmoniemenkin kauniilla maisemilla? Porourheilu Kajaanin takamailla on nimittäin 20:nnen vuosisadan uusi urheilulaji esi-isäin ikivanhalla pohjalla -- me keksimme uusia ilmestymismuotoja, sovitamme poro-ajoon erikoisia kansallisia tarkoitusperiä... Meidän innostuksemme on niin suuri että me kesken tulisimpia kiireitämme ja elämänhuoliamme heitämme kukin virkamme ja toimemme, kotimme ja kontumme, karistamme päältämme kaikki esteet ja sonnustaen itsemme, kupeista vyötelehtien, kaljusta kantapäähän asti sotisopihin hankkiutuen työnnymme toinen toisemme jälkeen noille pitkille erämaan taipalille -- kohti itää, kohti pohjoista, kuten kulloinkin -- -- meidän mielissämme siintävät aivankuin Bjarmien muinaiset aarteet Vienan raukoilla rannoilla, meidän verissämme ikäänkuin heijastelevat "rappasotien" aikaiset vierasretket Kuolan salaperäisille kaltaille; me kaihoamme ikäänkuin ilmestystä pohjoisesta, jossa revontulet hulmuavat; me uneksimme sampoa koin tähden takaa... Siksi me emme pysy kotosalla, siksi retkeilemme; kellä poro, sillä esi-isäin pertuska, tappara ja keihäs; kellä pulkka, sillä ikuinen saaliin kuljettaja haaksi... Meidän innostuksemme on vielä kerran leviävä kuin uusi, tervejärkinen, ihanteellinen uskonto... Sat sapienti.

Karavaanimme läksi liikkeelle sydänmaan pappilan pihalta, sarvimetsä liikahti, tiuvut helähtivät soimaan, pulkat kuppelehtivat ja porojen kaviot naksuivat juoksumarssin tahdissa.

Vuokin valtatie! Kuinka pitkinä, suorina suikaleina se halkookaan loppumatonta korpea, johon ylhäiset vaarat ja alhaiset rämeet luovat liian vähän vaihtelua ja jossa vaeltaja tuskin joka peninkulmankaan päässä kohtaa ihmisasuntoa. Porolla-matkustaja ei sentään ikävystyttäväsi kiinny tuohon yksitoikkoisuuteen, sillä vauhti on nopeampi kuin hiihtäjän ja kulku monin verroin hupaisempaa kuin konikyyti ja lisäksi pitkässä jonossa joluminen vaikuttaa viehkeätä mielenjännitystä, kun näet joka hetki on silmällä pidettävä kolmea poroa yhtaikaa: edellä juoksijata, ettei se suinkaan jätä, takana puhkavaa, ettei se sarvineen syökse niskaan, sekä omaa härkää, jotta se pysyy asianmukaisessa järjestyksessä.

Talvipäivä jo hämärtää ja pakkasen kiihtyessä huurtuvat miesten parrat lumivalkoisiksi: mikä on näöltään kuin joulupukki, mikä kuin jääkarhu, ainoastaan porot säilyvät sulina. Sivuutamme eräitä Kajaanin markkinoilta palaavia latvajärveläisiä kuormia, joiden tie poikkeaa vasempaan päin -- meillä on edessä umpi, joskohta pohja tuiskun alta tuntuu. Eipä ole helppo urakka sillä poromiehellä, joka tietä aukoo. On tarkoitus että kukin vuoronperään johtaisi matkuetta, mutta eivät kaikkien porot suostu raivaajiksi. Ilmi käy että hyrynsalmelaisten härät ovat parhaat uran aukaisijat huolimatta siitä että edellisenä päivänä ovat laukanneet neljä peninkulmaa.

Pimeys, pakkanen ja umpi -- porotiukujen helinää ja pulkkien sihinää -- ei kukaan kuule toisensa puhetta -- sillä silloin-tällöin kajahtaa voimahuuto poron kiirehtimiseksi. Tie synkkä, mieli hilpeä, joku laulaa iloisen laulun pakkasessa ja tuontuostakin huutaa etuajaja: "ovatko kaikki mukana?" tai "onko häntä tallella?" johon "häntyrin" ääni aina vastaa vähän vihaisesti: "on! on!"

Niin ajettiin pysähtymättä runsas kolmipeninkulma. Vuokin horisontin mukaan vallitsi jo sydänyö, kun saavuimme Kyllölän taloon. Sattuipa sentään "Vilikko" isäntä olemaan aitanpöksässä unenpöpperössä rahojaan lukemassa yön hiljaisuudessa, niin kovastipa hämmästyi, kun näki sarviniekan nurkitse porhaltavan pihaan. Näki yhden, näki toisen, näki kohta kolmannenkin: niitä tuli ihan pihan täydeltä. Paukahutti "Vilikko" aarre-arkun kiinni, hyppäsi kynnyksen yli ja pirttiin pakeni tukka pörröllään -- "rapparit tuloo! rapparit tuloo!"

-- Hyvää iltaa. Terveisiä kirkonkylältä! kuului tulijain ääni. Rauhan väkeä nuo olivatkin, vaikka jäkälistä tanhualla alottivat akkaväen kanssa aikamoisen rappasodan. -- No jo on kummat kulkijat! virkkoi napatalon vanha isäntä, herrastuomari, joka oli herännyt hälinään ja tervehti tulijoita hurstihousuissaan. -- Ei oo ennen tämmöistä matkuetta meille osunut. Hehe. Vai Venähelle asti nyt reissutaan.

Hän oli tavallista oppineempi vuokkilainen tämä vanha herrastuomari, hän näet luki sanomalehtiä ja arvosteli mailman sivistystä afäärin kannalta. Tiesipä hän Tolstoinkin ja kysäsi minulta noin vaivihkaa, olinko käynyt "Poljanassa". -- Se Poljana kuulostaa olevan luja paikka. Ja joka sen reivittären naisi, taitaisi tulla rikkaaksi. Oon minä tässä vähän meinaillut...

Saivatpa Kyllölän reikäleivät sinä iltana menekin. Talon kassööri Vilkko sai seistä puoleen yöhön asti puntari kourassa poromiesten keskessä. "Kilo ja kuussattaa rammaa!" "Ja minulle myös!"

Vihdoin olivat kaikki syötetyt ja nyt alkoi juhlallinen makuulle-meno: Säpikkäät orsille roikkumaan, paulapieksut ja syylingit uunille kuivamaan, miehet lattiapahnoille pitkälleen kuin tukit lauttaan. Mieliala oli parhaimmillaan. Kaikki puhelivat makuultaan.

Mikä laulu nyt laulettais?...

-- "Käy yrttitarhassa polku."

-- Oletko kuullut Joonas profeettaa?...

-- Se on lukkarin asia alottaa iltavirsi. Minä esitän että Vuokin kunniaksi veisataan suomalainen arkkiveisu: "Ah, kuin paljon pakanoita..."

-- Äläkä siinä potki, sen...!

-- Mitäs sinä peitot valtaat?...

-- Hiljaa pojat, edusmies tekee välikysymyksen!

Ihmeissään kuuntelivat talon naiset karsinan puolelta tätä poromiesten meteliä pimeässä pirtissä, jossa vallitsi noin 25 asteen lämpö.

Aamulla siepattiin valokuva isännistä, pihasta ja koko retkikunnasta ja lähdettiin jatkamaan matkaa itää kohti. Kovan tuiskutalven takia olivat järvitiet mahdottomat ajella, joten taas matkattiin maitse pitkin uutta maantietä. Sattuipa siellä, Vängän talon tienoilla, parhaillaan olemaan mullanvetäjien satalukuinen jätkäjoukko: miestä kuin metsää, hevosta kuin rakuunarykmentissä. Nuotioita savuamassa tienvarsilla, lapiomiehet kuin mykrät mullikossa. Kilometrittäin oli tätä työaluetta ja tie niissä oli luotuna korkeaksi patteriksi. Näyttipä melkein kuin täällä kaikessa hiljaisuudessa olisi rakennettu rautatietä Ylivuokkiin? Yhteentörmäys meidän porokaravaanimme ja vuokkilaisen sapöörirykmentin kanssa oli hullunkurinen. Niissäkin paikoissa, missä taluttamatta uskalsimme ajaa, vierivät näet pulkat usein alas patterin harjalta kaataen ajajat suinpäin Vierikkoon, miltä putosi matkalaukku pulkan kokasta ja joltakin särkyi pulkan perälauta multakuormaan törmätessä. Moniaat vuokkilaiset hevoset peljästyivät pahanpäiväisesti poroja ja syöksivät päistikkaa alas harjulta upoten korviaan myöten syvään lumeen. Sanomattakin on selvää että hevospojat kiroilivat kauheasti ja koko meidän pyhä karavaanimme ristittiin sielunvihollisen monilla arvonimillä. Edusmies teki parastaan opettamalla multapoikia hillitsemään hevosiaan ja nähtiinpä hänen itsensä lentävän kuin kekäleen hurjistuneen konkarin turvassa -- asema näytti tosiaan vaaralliselta. Me ajelimme kahden tulen välitse toisten jätkien nauraessa. Pulkkien pohjista kului tervaus, vaan vaskipohjat kihnuutuivat loistavan kirkkaiksi. Vihdoinkin loppui tuo kiusa, tie jatkui sileänä ja me nousimme onnellisesti ylös ylhäiselle Saarivaaralle, jossa Aholan pirtin kahvi maistui mainiolle. "Rämsän kaupungista" (rahvaan paikallisnimitys) ajoimme Kajavan taloon ja, siellä päivällistettyämme pitkässä pirtin pöydässä, työnnyimme taipaleelle Murtovaaran synkkiä seutuja kohti. Muistoon on jäänyt avara suo, jonka poikki ampuvan tien tuuli oli juoksuttanut umpeen. Kuinka värisyttävän autioita maisemia nämät olivatkaan arkioloissa! Kerran viikkoonsa hiihti juro postimies poikki avaran suon, mutta julma luonnotar lakaisi heti hänen latunsa umpeen ja väliin ei viikkokausiin ajellut ainoatakaan hevosmiestä. Meidän porokaravaanimme heleine väreineen, iloisine helyineen loi juhlallisen näytelmän tätä alakuloista rämetaustaa vasten. Auringon viimeiset säteet juuri pakenivat edessämme häämöttävältä vaaran huipulta, mutta jälkeemme jäi valtava, syvä vako, jonka pulkkajono uursi -- montakohan päivää sekään saisi olla rauhassa juoksulumilta? Pimeys ja pakkanen lankesi päällemme, kun taas Murtovaarasta etenimme, turhaan koetettuamme palkata opashiihtäjää -- oltiin tosiaan Ylivuokissa, jossa pahansuopaisuus on kouraantuntuva kansallinen ominaisuus. Kuitenkin osasimme omin nokkimme, vaikka ei eksymiseenkään näillä huonosti rastitetuilla erärämeillä paljoa puuttunut. Matkueen mieliala ei enää ollut varsin rattoisa, yksi ja toinen oli vaipunut äänettömään mökötykseen pulkassaan; jotakin palelsi, vaikka ei kehdannut sitä muille ilmaista; oli sentään yksi, joka hehkui urheilun innostusta ja lauloi täyttä kurkkua intohimoista säveltä "Margareeta", se oli tuo Laatokan meren briha, härkäpoika näillä raukoilla rajoilla. Ja ihmeellinen on laulun mahti, se tempaa väkistenkin mukaansa...

"Sit' ei pane idän halla eikä pohjan pakkaset, Se ei sorru sortamalla..."

-- Halloo! kuului pimeässä. -- Mikä on? vastattiin toisesta pulkasta. -- Että käskeppä sen laulajan perässäsi vähän säästää äänivarojaan kuivajärveläistenkin iloksi!...

Mutta laulaja ei asettunut, vaan lauloi taipalen loppuun asti.

Niin saavuttiin Loukkoon, äärimäiseen ylivuokkilaiseen taloon, ja koska tanhuat olivat täynnä jäkäläpantioita, pidimme viisaimpana asettua taloon yöksi ja jättää perille-ajon aamuun.