Part 4

_Pöllönkorpi_. Niin — meillä on siihen oikeus — tämä on minun kihlattu morsiameni — kaikki meni sellaista vauhtia, että —

_Kalle_. Niin näkyy — kyllä se vauhtia on ollutkin, koska saappaatkin ovat lähteneet.

_Saara_. Esan jalkoja rupesi pakottamaan.

_Kalle_ (naureskellen). Vai niin! Minun aina pakottaa sydäntäni — tuollaisissa —

_Pöllönkorpi_ (rehennellen). Minua ei pakota mistään paikasta, sillä minä olen nyt onnellinen mies — tässä on morsiameni — Tiina Tissala.

_Saara_. Mitä?

_Toiset_. Kuka?

_Pöllönkorpi_. Annastiina Tissala.

_Saara_ (vaipuu tuolille). Ooh!

_Kalle_. Nyt hän kuolee.

_Pöllönkorpi_ (hätääntyneenä). Mitä nyt? Mitä tämä on? (Irroittaa Saaran naamion.) Häh? (Jää tuijottamaan Saaraan.)

_Freckstedt_. Tämähän on Saara —

_Härjänheimo_ (hymyillen). Nyt kai tuli tästä asiasta selvä peli —

_Saara_ (valittaen). Minun ensilempeni — ensilempeni!

_Pöllönkorpi_ (ottaa kiinni päästään molemmin käsin). Voi minua Turmiolan Tommia! Voi Esa-riepua, voi!

_Kalle_ (osaaottavasti). Nyt vissiin sai multa-aateli pahan loksahduksen.

_Härjänheimo_ (hymyillen). Eikö mitä. Tämä oli paras päätös näille molemmille.

_Pöllönkorpi_. Voi, Tiina, Tiina! Miksis minut työnsit tähän tuliseen pätsiin?

_Anna_ (joka on pysytellyt muitten huomaamattomana peräalalla, tulee esiin). Mikäs vaivaa, isäntä? Sehän on teidän morsiamenne!

_Pöllönkorpi_ (kääntyy ihastuneena). Tiina! (Toimessaan toisille.) Tämä on se, jota — jota — minä meinasin —

_Anna_ (keimaillen). Mutta kun oli köyhä tyttö, niin ei passannut.

_Pöllönkorpi_. Mutta nyt passaa —

_Kalle_. Ei multa-aatelin sovi sentään —

_Pöllönkorpi_ (rehennellen). Ei oikean multa-aatelin sovi rikkauksista rehennellä. Paina se mieleesi, Kalle! Jos joksikin aiot tulla tässä maailmassa. (Saaralle.) Hyvästi nyt, Saara! (Ottaa Saaraa kädestä.) Hyvästi nyt! Ja kiitoksia vain! (Kääntyy reippaana Annaan.) Ja nyt, Tiina!

_Saara_ (höristää korviaan). Aikooko se tuon — piian —?

_Pöllönkorpi_. Sanos nyt, Tiina, haluatko tulla emännäksi Pöllönkorpeen?

_Saara_ (vaipuu taas hervottomana tuoliinsa). Ooh!

_Kalle_ (rientää Saaran luo). Mihin paikkaan koskee? (Lohduttelee Saaraa.)

_Anna_ (keimaillen). Ei ole köyhästä rikkaitten seuraan.

_Pöllönkorpi_ (tyytymättömänä). Köyhähän sinä olet, mutta —

_Freckstedt_ (pistelevästi). Mutta ei Pöllönkorpi sanaansa syö —

_Pöllönkorpi_. No, no! Ei tässä nyt tarvita alvukaateja —

_Anna_ (peläten Pöllönkorven perääntyvän). Ei tarvitakaan! (Vetää taskustaan setelitukon.) Ja tässä on köyhän tytön papinkirja!

_Pöllönkorpi_. Mitä se on?

_Anna_. Viisikymmentä tuhatta.

_Toiset_. Mitä? Mitä ihmettä!

_Pöllönkorpi_. Häh! Viisikymmentä tuhatta! (Menee sängyn luo, ottaa lompakkonsa ja avaa sen.) No sun —! (Ottaa sieltä Annan paneman paperilapun, lukee itsekseen.) »Rikkaus on katoavaista. Lompakkosi voi tyhjentyä, mutta minä täytän sydämesi rakkaudella, joka ei katoa.»

_Härjänheimo_. Katseletko laskustasi, riittääkö summa?

_Pöllönkorpi_ (viekkaasti). Katselen. (Katsoo syrjäsilmällä Annaa.) Ja se summa riittää — ihan pennilleen. (Menee Annan luo.) Parempaa emäntää ei Pöllönkorpeen olisi mistään saatu. Tämä on siunattu naamiaisyö — tämä on Pöllönkorven naamiaisyö.

_Saara_. Ooh!

_Freckstedt_. Tpruu! On tämä muittenkin! Eikö Härjänheimo olisi hyvä ja pyytäisi minun morsiantani tänne?

_Härjänheimo_. Kyllä! (Menee peräovelle.) Maija! Parooni kutsuu.

_Freckstedt_ (Pöllönkorvelle). Minä saan pohatan. (Hieroo käsiään.)

_Maija_ (tulee). Kuule, Anna, siellä on matkustavaisia.

_Anna_. Etkö sanonut —?

_Maija_. Sanoin, ettei meillä ole enää huoneita.

_Freckstedt_ (ottaa Maijaa kädestä). Tässä on minun morsiameni, Maria eli Maija Savolainen.

_Siina_ (tulee naisten huoneesta). Se savolainen neiti tahtoo puhutella Härjänheimoa.

_Freckstedt_ (kiivaasti). Mikä savolainen?

_Härjänheimo_ (levollisesti). Muuan vaimoni tuttava, rikas savolainen.

_Freckstedt_ (osoittaa Maijaa). Tämä?

_Maija_. Minäkö?

_Kalle_. Sehän on porstua-Maija!

_Freckstedt_ (aivan ymmällä). Mikä?

_Anna_. Meidän etulaisemme.

_Freckstedt_ (kiukkuisena). Maija! Mikä sinä olet?

_Maija_. Köyhä vaimoihminen, jonka Kalle ja te tahdotte naida — perätysten —

_Freckstedt_. En koskaan —

_Pöllönkorpi_ (ivallisesti). Eihän Freckstedt sanaansa syö!

_Freckstedt_ (aivan suuttuneena). Ei silloin, kun antaa sen — vertaisilleen!

_Pöllönkorpi_ (osoittaen Siinaa). Tuossa on vertainen, tuossa Sini-piiassa.

_Kalle_. Niin — ja hänellähän on jo valmis nimikin — Sini Freckstedt.

_Freckstedt_ (valitellen). Olen minäkin seuraan joutunut!

_Pöllönkorpi_ (vetelee viiksiään tyytyväisenä). Seurapa onkin sitä parasta multa-aatelia — mutta minkäs sille voi, kun ei mies ole sellainen — (nauraa tyytyväisenä) — sellainen don Juhannes kuin minä. (Taputtaa Annaa poskelle.)

_Freckstedt_ (ei tiedä mitä sanoisi). Herrastunut — ja — ja sivistymätön ihminen on — on —

_Kalle_ (rivakasti). Se on nauta, se! (Kaikki nauravat.) Freckstedt. Tääl — täällä on — on — liian monta nautaa — ja — ja — minä poistun. (Menee peräovesta.)

_Kalle_ (huutaa perään). Väheneehän luku sillä tavallakin! (Toiset nauravat.)

_Maija_. Kalle! Se jätti minut nyt.

_Kalle_. Niin sinäkin minut jätit!

_Siina_. Luuletteko tekin olevanne miehiä — oho!

_Saara_. Sanos muuta! Kuka nyt suojelee minun — ensilempeäni — kuka turvaa minun neitseelliset askeleeni?

_Kalle_ (arkaillen). Olisinhan tässä — minäkin —

_Saara_. Oi — siunattu mies!

_Härjänheimo_ (kättelee Annaa ja Pöllönkorpea). Onnea sitten teille molemmille!

_Freckstedt_ (avaa peräoven ja huutaa). Tämä oli täysin teidän arvoisenne — (Ivallisesti.) — Pöllönkorven naamiaisyö!

_Pöllönkorpi_ (huutaa). No, johan sen äsken sanoin. (Naurua.)

Väliverho.