Part 2
_Pöllönkorpi_ (älyää sanoneensa tarpeettoman paljastuksen ja lyöttäytyy leikilliseksi). Eikö totta? Siellähän voi tulla ketä vain — (näpäyttää Freckstedtiä salaisella ymmärtämyksellä olkapäähän) — vaikka koko syntiluettelo.
_Kalle_ (tulee, tuoden pienen käärön). Tällaisen ne antoivat.
_Pöllönkorpi_ (on nopeasti kääntynyt). Sinäkö? Luulin jo — —. Tuliko sinua vastaan joku nainen?
_Kalle_. Tuli tuossa — ja nauroi.
_Pöllönkorpi_. Ai, ai! Vai nauroi! Paha merkki, kun nainen nauraa.
_Freckstedt_ (Kallelle). Annahan tänne! (Pöllönkorvelle.) Minun mielestäni sopii naiselle nauru parhaiten.
_Pöllönkorpi_. Hm! Miten milloinkin.
_Freckstedt_. Mennäänpäs nyt minun huoneeseeni koettamaan. (Menee edellä huoneeseensa.)
_Pöllönkorpi_ (mennessään, Kallelle). Tunsitko sen — sen —? (Viittaa ulko-oveen.)
_Kalle_. Kyllä kai isäntäkin — patruunakin?—
_Pöllönkorpi_ (menee). Kyllä — kyllä. (Maija kurkistaa käytävän ovesta sisään.)
_Kalle_. Etsittekö jotakin? (Maija ei liikahda eikä vastaa, kurkistaa vain.) Tulkaa sisään vain!
_Maija_. Eikö se tullutkaan —?
_Kalle_. Ei tullut.
_Maija_. No, minne se —?
_Kalle_. Kuka?
_Maija_. En minä hänen nimeään tiedä.
_Anna_ (kurkistaa vasemmasta vierashuoneesta). Tuliko se tänne?
_Kalle_. Ei tullut — mutta tulossa on.
_Anna_. Kuka?
_Kalle_. En minä tiedä — mutta tuolla oven raossa on joku.
_Anna_ (tulee sisään). Kas, sielläkö sinä? Tule sisään! Ajattelin jo, että —.mihin ihmeeseen sinä hukuit.
_Maija_ (tulee sisään). En tietänyt mitä ovea meinasit — kurkistin tänne.
_Kalle_. Sokkosillakos te olette — vai —?
_Anna_. Siina ja minä menemme naamiaisiin, ja Maija tuli tänne etulaiseksi. (Maijalle.) Katsos nyt, Maija! Tämä huone tässä — tuo tuossa vasemmalla ja tuo oikealla kuuluu sinulle. Tässä asuu yksi herra. Tuossa vasemmalla asuu toinen herra, ja tuo oikeanpuolinen on tyhjä —
_Maija_. No, mitäs tyhjästä —
_Anna_. Se on tilattu — telefoonilla tilattu. Kun tulee, niin päästä sisään! Kaikki on kunnossa.
_Maija_. Mitäs minä muuta teen?
_Anna_. Teet aina sen mukaan kuin sinua pyydetään.
_Maija_. Tämänkö huoneen kautta noihin kuljetaan? (Osoittaa sivuhuoneita.)
_Anna_. Eikä. Käytävässä on ovi kumpaiseenkin. Ja tuota tietä pääset lyhyintä tietä alikertaan.
_Maija_. Missä minä oleilen?
_Anna_. Käytävässä. Mutta jos tulee kylmä, niin — jossakin täällä. Kaikki ovat kuitenkin aamuun asti alhaalla. Nyt se on kai selvä? Minulla on kiire. Tule nyt riisumaan hattusi ja —
_Maija_. Johan nyt — uusi hattuni — vielä varastaisivat —
_Anna_. No, tee kuinka tahdot! Tule nyt!
_Kalle_. Onpas nyt kiire. — Eikö —?
_Maija_. Tämäkö se tässä asuu?
_Anna_. Se on erään matkustavaisen kyytimies. (Aikoo mennä.)
_Kalle_. Kuulkaahan, Anna! Ei, ei! Kyllä Maija saa mennä.
_Maija_. Pääseepä tästä. (Menee käytävään.)
_Anna_. Mitä sitten?
_Kalle_. Meneekö Anna sinne maskunaamiaisiin?
_Anna_. Tietysti.
_Kalle_. Tulisinko minäkin — ehkä —?
_Anna_ (nauraa). Mikäs estää! (Menee peräovesta.)
_Kalle_. Ei, ei! Minä meinaan, että yhdessä. (Ryntää Annan perässä.)
_Freckstedt_ (tulee Pöllönkorven seuraamana). Kauhtana on aivan sopimaton. Liian lyhyt ja liian laaja. Ei sitä voi käyttää.
_Pöllönkorpi_. Tuo naamarihan tekee ihan tuntemattomaksi. Olisipa minullakin!
_Freckstedt_. Sieltä saa ostaa. — Jos minäkään viitsin tätä käyttää. (Panee silkkinaamion taskuunsa.) Saammehan nähdä.
_Pöllönkorpi_ (kiertelee viiksiään). Tämä on kovin jännittävää, tämä. Joko menemme?
_Freckstedt_. Kai sitten! (Menevät.)
_Kalle_ (tulee ovessa vastaan). Jaha — joko parooni menee?
_Freckstedt_. Menemme tuonne alas.
_Kalle_. Eikö parooni käytäkään sitä ryönää, joka Mikkosessa pantiin kääröön?
_Freckstedt_. En käytä.
_Pöllönkorpi_ (nauraa). Kalle saa käyttää sitä.
_Freckstedt_ (nauraa). Niin, Kalle saa jos tahtoo. (Menevät peräovesta.)
_Kalle_ (yksin). Anna juoksi vain ja nauroi — huu — paha merkki kun nainen nauraa, sanoi Pöllönkorpi. Hm! Sillä oli niin kiire sinne. Entä jos minäkin! Kalle saa käyttää, sanoi Freckstedt. Mitä jos —! Katsotaanpas! (Menee Freckstedtin huoneeseen ja tuo sieltä mustan dominon.) — Jahah! tällainen — ja rätti silmillä oli heillä myös — sen näin tuolla alhaalla — no se saadaan! (Ottaa nenäliinan taskustaan ja menee pöydän ääreen leikkaamaan siihen reikiä.) Tämä ei oikein puukolla — mutta näinhän minä sakset. (Menee Freckstedtin huoneeseen.)
_Siina_ (kurkistaa alakerran ovesta. Kun ei näe ketään, niin tulee sisään. Hänellä on domino käsivarrellaan ja naamio kädessä. Menee käytävän ovelle. Huutaa hiljaa.) Maija! — Maija!
_Maija_ (ilmestyy ovelle). Mikä hätänä?
_Siina_. Onko siellä käytävässä ketään?
_Maija_. Ei ketään.
_Siina_. Tulehan sitten tänne!
_Maija_. Tulenhan toki. (Tulee sisään.) Mikä on?
_Siina_. Autahan tätä levättiä minun ylleni!
_Maija_. Kyllä autan. Mikä se on tällainen kasukka?
_Siina_. Paneppas nyt tuo paslikka niin ettei tukka pörröty! Nosta nätisti — niin —
_Maija_. Meneekös se Siinakin tuonne herrasväen peliin?
_Siina_ (ylpeillen). Tuttavia siellä vain on — hyviä tuttavia. Kiitos! Hyvä on! Mene nyt vain taas käytävään! — Niin kuules, tuo huone on tilattu —
_Maija_. Minä tiedän.
_Siina_. Se tilattiin telefoonilla Härjänheimosta. Kun tulevat, niin ota vastaan.
_Maija_. Kyllä otan.
_Siina_. Eikä mitään muita huoneita ole sitten vapaina.
_Kalle_ (kurkistaa ovesta). Ahaa! Se on Anna. Kyllä minä... (Vetäytyy takaisin.)
_Siina_. Jos joku tulee kysymään, niin neuvo muualle!
_Maija_; Mihin?
_Siina_. Mihin tahdot. Raittiushotelleihin ja yömajoihin.
_Maija_. Kyllä ohjailen.
_Siina_. Jos tarvitset apua, niin ilmoita kassaan! Anna tai minä tulemme sitten.
_Maija_. Minä menen sitten —
_Siina_. Mene vain!
_Maija_ (katselee Siinaa ja hihittää). On teillä metkut! (Menee peräovesta. Siina ottaa pesukaapin yläpuolelta peilin ja tuo sen pöydälle. Istuu tuolille ja rupeaa asettelemaan naamiota. Kalle tulee hiljaa. Hän on puettu dominoon ja nenäliinasta tehtyyn naamioon. Yskäisee.)
_Siina_ (on saanut naamion paikoilleen). Onko se Maija?
_Kalle_. Ei ole.
_Siina_ (kääntyy katsomaan, parkaisee). Sus siunatkoon!
_Kalle_. Älkää pelätkö! Minähän olen vain samallainen kuin tekin.
_Siina_. Kuka te olette?
_Kalle_. Tuntematon — olemme tuntemattomia molemmat. Olen äveriäs herra tuolta salista. Ja te olette kukkasien kuningatar.
_Siina_ (hyvillään, keimaillen). Ah! — Minä kuulen, että te olette hieno herra.
_Kalle_. Vain tomua ja tuhkaa. Mutta te olette kuin potaatin kukkanen tupakkapellossa — kuin — saanko istua tähän viereenne?
_Siina_. Oi — istukaa! — Ellemme mene alas — toisten seuraan.
_Kalle_ (istuu). Tietysti menemme — jahka ensin olemme tulleet ystäviksi — hyviksi ystäviksi.
_Siina_. Tulemmeko me ystäviksi?
_Kalle_. Ikuisesti.
_Siina_. Te vain sanotte niin.
_Kalle_. Minä sanon mitä ajattelen.
_Siina_. Ettehän te tunnekaan minua.
_Kalle_. Tunsin heti teidän vartalonne — heti kun näin —
_Siina_. Olenko minä ennen nähnyt teidät?
_Kalle_ (siirtyy lähemmäksi). Olette, olette —
_Siina_. Herra vain puhuu pilkatakseen —
_Kalle_. En, peijakas vie, puhukaan. Näin vakavaa kieltä en ole koskaan käyttänyt.
_Siina_ (nousee). Herrat vain pettävät kauniilla puheillaan. (Menee näyttämön toiselle puolelle.)
_Kalle_ (on noussut). Mutta minä en ole sellainen herra, että minä pettäisin. Minä olen rehti mies.
_Siina_. Kuka sen tietää.
_Kalle_. Minä tiedän. Voi kirkkoveisu ja pyhäin miesten päivät... (Ottaa Siinaa vyötäisiltä.)
_Siina_. Mitä nyt? Miksi meluat?
_Kalle_. Kun tykkään. Saako tykätä?
_Siina_. En tiedä —
_Kalle_. Ja kun tykkää — niin tekee kovin mieli —
_Siina_. Mitä sitten?
_Kalle_. Uskaltaakohan — saakohan —?
_Siina_. Mitä nyt vielä?
_Kalle_ (pyytäen). Saako pussata?
_Siina_ (kallistaa päänsä). Ei saa!
_Kalle_. Yhden kerran vain —
_Siina_ (kääntää suunsa Kalleen päin). Ei saa!
_Kalle_. Mutta minä saan vain — yhden kerran — (suutelee) — yhden kerran — (suutelee) — yhden kerran. (Ovat ottaneet toistensa naamiosta kiinni, nähdäkseen kasvot.)
_Härjänheimo_ (tulee peräovesta). Herrasväki antaa anteeksi, mutta —
_Siina_ (parkaisee). Oih! (Irtautuu ja peräytyy.)
_Kalle_ (samoin). Ai — saakeli! (Molemmat jäävät jähmettyneinä seisomaan vastakkain.)
_Härjänheimo_ (tulee hitaasti heidän keskeensä). Älkää häiriintykö. Hauska nähdä, että vanha rakkaus ei ruostu. Minä vain haen tämän huoneen asukasta.
_Siina_ (Kallelle). Senkin — moukka! (Syöksyy alikerran ovesta.)
_Kalle_. Tämähän meni päin hemmettiä. (Sylkäisee.) Tpfyi!
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
Sama paikka ja samat asemat.
_Härjänheimo_ (nauraa). Miksi mies seisoo noin nolona? Minunko tähteni —?
_Kalle_. Enkä. Mutta kun pudota läiskähtää niin korkealta näin matalalle. (Kyykistyy vähän.)
_Härjänheimo_ (huviteltuna). No, mistä putosit sitten?
_Kalle_ (parkaisten). Eihän minun häntä pitänyt pussata.
_Härjänheimo_. Eikö?
_Kalle_. Ei — erästä toista minä — Ja olipa se ihme — etten sitä heti maistanut — tpfyi!
_Härjänheimo_. Tuntuuko nyt —' jälkimaku?
_Kalle_ (tointuen). Minä olen mieluummin puhumatta siitä. (Menee tervehtimään.) Terveeksi!
_Härjänheimo_. Iltaa, iltaa! — Sanottiin, että tämä on Pöllönkorven huone.
_Kalle_. On tämä.
_Härjänheimo_. Koko talo on aivan täysi. Tuon huoneen tuossa vieressä sain naisille, mutta itse olen ilman. Ajattelin jos tässä passaisi — koturina —?
_Kalle_. Pitää ilmoittaa vain Pöllönkorvelle.
_Härjänheimo_ (menee istumaan pöydän ääreen). Sen ovat jo tehneet. Minä rupean tässä odottelemaan. — No, ajeletko vielä Freckstedtin kanssa?
_Kalle_. Kauppamatkustajina kuljemme. Freckstedt asuu tuossa.
_Härjänheimo_. Vai niin. (Hymyilee.) Aivan tuttavien keskuuteen tässä joutuu.
_Kalle_ (riisuu dominon yltään). Minä luulen, että vien tämän mekon —
_Härjänheimo_. Eikö huvita enää?
_Kalle_ (pudistaa päätään). Ei huvita. — Tahtooko isäntä —?
_Härjänheimo_ (nauraa). En. En välitä.
_Kalle_. Parasta se onkin, sillä eihän sikaakaan säkissä osteta. (Menee Freckstedtin huoneeseen.)
_Freckstedt_ (tulee käytävänovesta sangen hyväntuulisena hyräillen). Sumppa ralla, ralla lallaa —! Terve, terve, isäntä — ja tervetuloa! Siellä alhaalla on rajattoman lystiä — jumalallista!
_Härjänheimo_ (nousee). Niin kai, niin kai! Oliko Pöllönkorpi siellä?
_Freckstedt_. Tietysti. Häntä etsittiin, mutta hän lähetti minut. Hän juo samppankaljaa siellä kaupungin herrojen kanssa, eikä — eikä sanonut ehtivänsä. Mutta eikö isäntä tule sinne alas?
_Härjänheimo_. Kyllä — mutta aioin ensin sopia tästä huoneesta hänen kanssaan. Talo on ihan täynnä.
_Freckstedt_. Tiedän, tiedän. Tämähän käy mainiosti. Sänky lisää — siinä kaikki.
_Härjänheimo_. No, sitenhän tässä sitten pärjätään.
_Freckstedt_. Kyllähän miehet aina — mutta entäs naiset? Ovipoika kertoi, että teillä on naisiakin mukana. Kolme kappaletta. Missä —?
_Härjänheimo_. Asuvat tuossa.
_Freckstedt_. Ketä naisia — tunnenko minä — jos saan luvan?
_Härjänheimo_. Pari vanhaa tuttavaa — viime kesästä —
_Freckstedt_. Ai, ai! Älkää puhuko siitä ikävästä jutusta! Mutta se kolmas? Kuka se on? Minulla on aina niin ääretön harrastus tuntemattomia naisia kohtaan. Tunnenko hänetkin?
_Härjänheimo_. Tuskin. Se on vaimoni koulutoveri — muuan savolainen.
_Freckstedt_. Nätti tyttö tietysti, kuten vaimonnekin?
_Härjänheimo_ (naureskelee). Kyllä — hyvin nätti.
_Freckstedt_. Ja rikas? — En voi kuvitella nättiä, köyhää tyttöä.
_Härjänheimo_. Hyvin rikas — voi sanoa; pohatta.
_Freckstedt_ (ottaa peilin taskustaan ja sivelee viiksiään). Ai ihmettä sentään! Ai ihmettä! Nuori, kaunis tyttö — ja pohatta. (Panee peilin taskuunsa.) Saan kai kunnian tulla tuttavakseen —?
_Härjänheimo_. Kyllä — sopivassa tilaisuudessa.
'Freckstedt. Ja savolainen. — Ai, ai! Mikä ihmeellinen harrastus minussa herää! — Te olette erinomainen mies — teistä en eroa koko iltana.
_Härjänheimo_. Ettekö? — No, ehkä siirrymme sitten alakertoihin.
_Freckstedt_. Mennään vain! Mennään heti!
_Härjänheimo_. Käykää vain edellä. Pistäydyn tuolta naisten kautta. Näkemiin! (Menee vasemmasta sivuovesta.)
_Freckstedt_ (yksin). Nuori — kaunis — pohatta — savolainen. Sumppatu riiatu rallalla lei. (Menee.)
_Kalle_ (tulee). Mitä ihmettä minä nyt — mistä minä sitä Annaa menisin etsimään —!?
_Anna_ (kurkistaa peräovesta puettuna dominoon ja maskiin). Maija!
_Kalle_. Häh!
_Anna_. Onko Maija siellä?
_Kalle_. Kuka Maija?
_Anna_. Etulainen. Maija Savolainen.
_Kalle_. Jaa — tuo — porstua-Maija —
_Anna_. Äsh! (Vetäytyy takaisin.)
_Kalle_. Eiköhän se ollut tuo — ryhti ja vartalo — ja — ääni — ja —. (Aikoo perässä.) Mutta jos taas pettyy — paha paikka —
_Anna_ (tulee sisään, puhuu käytävään). Hyvä on — Maija! (Aikoo alakerran ovelle.)
_Kalle_. Odottakaas!
_Anna_. Siellä on Maija.
_Kalle_. Minä viis Maijasta. (Astuu lähemmäs.) Teitä minä tahdon puhutella.
_Anna_ (on pysähtynyt). No? Mitä asiaa?
_Kalle_. Tuota — ettekös te ole —?
_Anna_. En ole.
_Kalle_. Olettepas!
_Anna_. En tunne teitä.
_Kalle_ (hädissään). Älkää nyt viitsikö! Tuntekaa pois vain, kun kumminkin tunnette. Ja minä tunnen teidät. Te olette Anna. Ja minun rakkauteni voima nousee niin ankaraksi, että —
_Anna_ (keimaillen). Rakastatteko minua?
_Kalle_ (pyytäen). Ottakaa pois tuo nokilappu silmiltänne! Enhän voi puhua teille, kun en näe ihmistä. Tunnen itseni kovin turvattomaksi. Olen aivan kuin alasti. Minua hävettää ihan kuin Aatamia paratiisissa.
_Anna_. Ettepäs Siinaa hävennyt.
_Kalle_. Se ryönä petti minut. Joko hän ehti kertomaan?
_Anna_. Jo — kertoi olleensa kuin tupakkakukkanen perunamaassa. — Vai petti poikasen? Se oli oikein! Miehet ovat luodutkin petettäviksi.
_Kalle_ (kiihkeästi). Ei pettänyt. Minä itse petyin. Luulin Annaksi — jota rakastan — ihan vissiin rakastan — ottakaa pois tuo rätti, niin minä näytän teille —
_Anna_ (veikistellen). Mitä te näytätte?
_Kalle_ (surunvoittoisesti). Minä olen vakava mies — ja puhun vakavasti —
_Anna_. Ei nyt olla vakavia — nyt on iloa pirtissä. (Menee nopeasti alakerran ovesta.)
_Kalle_ (nolona). Oi, oi, kuinka tuollainen nainen nostattaa sitä rakkauden ryönää — eikä sääli yhtään, nauraa vain — nauraa ja menee — ei se kai ole minun kylkiluustani.
_Pöllönkorpi_ (tulee perältä hyväntuulisena). Minne se nyt joutui?
_Kalle_. Katosi.
_Pöllönkorpi_. Minne?
_Kalle_. Ilopirttiin.
_Pöllönkorpi_. Mitä tietä sitten? Mistä ovesta?
_Kalle_ (ikäänkuin heräten). Häh?
_Pöllönkorpi_. Vastaa nyt toki!
_Kalle_. Kyllä.
_Pöllönkorpi_. No!?
_Kalle_. Mitä — no!?
_Pöllönkorpi_ (katselee Kallea ja rupeaa nauramaan hyvänsävyisesti). Tässä sen nyt näkee, että sinä et ole multa-aatelia.
_Kalle_. Jaa — kun hän nauroi minulle?
_Pöllönkorpi_. Sinä olet tyhmä — siitä sen näkee.
_Kalle_. Nyt minä jo kohta kimmastun. Mitä patruuna nyt oikein tahtoo minusta?
_Pöllönkorpi_. Ai, ai, ai! Sitähän minä olen aina sanonut, että ihmiset ovat täällä päin kauhean tyhmiä.
_Kalle_. Sitäkö se asia koski?
_Pöllönkorpi_ (korostaen sanoja). Minä kysyin: tuliko tänne eräs musta nainen?
_Kalle_ (samaten). Ei — mutta vaalea tuli.
_Pöllönkorpi_ (lauhtuen). Kuka se oli?
_Kalle_. Kuka sen sitten piti olla?
_Pöllönkorpi_ (taas tuskastuen). Oliko se Tiina Tissala?
_Kalle_. Ei Tiina — vaan Anna.
_Pöllönkorpi_. Niin, oikein — Annastiina Tissala.
_Kalle_. Kuka hän on?
_Pöllönkorpi_ (tuttavallisesti). Hän oli minun — on ollut minun —
_Kalle_ (suuresti hämmästyen). Teidänkö?
_Pöllönkorpi_. No, mitä ihmettä siinä nyt olisi —?
_Kalle_ (lyyhistyy kuin iskusta). Hei vain! Tuli kuin tilsa kaviosta — tänne sydämen päälle. Ja niin ankara nousu kuin sillä jo oli —
_Pöllönkorpi_ (säälitellen). Millä sitten?
_Kalle_ (surullisesti valittaen). Sillä rakkaudella.
_Pöllönkorpi_ (ymmärtäen). Tiinaanko sinä —?
_Kalle_ (valittaen). Annaan ja Tiinaan ja Annastiina Tissalaan.
_Pöllönkorpi_. Äläpäs poikanen! Semmoiset hommat saat jättää.
_Kalle_. Niin kai, niin kai — koska hän on ollut teidän —
_Pöllönkorpi_ (äkäisesti). Minun karjakkoni hän on ollut! Älä siinä rupea panettelemaan kunniallisia ihmisiä!
_Kalle_ (lähtee). Vai karjakko! Vai karjakko! — Kyllä ymmärrän. (Valittaa.) Hai—ai—ai! (Menee peräovesta.)
_Pöllönkorpi_ (yksin). Ei totisesti ole ollut muuta kuin karjakko — mutta sehän se onkin pahinta! Olla vain karjakko — ja niin muhkea. Ei tuollakaan juhlassa ainoakaan vedä hänelle vertoja. — Ja Saara! Voi, voi kun jouduin pahaan pihtiin sen Saaran kanssa. Olen koettanut irtautua — ja irtautua — mutta kun tuli se sana annetuksi — se sana — ja minun sanani on yhtä paljon kuin kirjat ja lorut — ja papin sanat — ja kaikki yhteensä. Pöllönkorven sanan pitää olla tukeva kuin maailmanluominen. (Raapii korvallistaan.) Ja kyllä se onkin — onkin — sano — ei kai tässä muu peri kuin — kuin — pitää hankkia itselleen lepopäivä — silloin tällöin. (Katselee ympärilleen.) Kun löytäisi sen Tiinan. (Lämpimästi.) Tiina!! Olisipa Tiinalla sen verran rahoja — että kehtaisi naida — ettei alustalaiset pitäisi vertaisenaan. Olisipa vain rahoja! (Miettii ja koettaa povitaskuaan.) Hm! — Minulla on liian paljon taskussa — kuka tietää mitä sellaisessa väen mylläkässä voi tapahtua. (Ottaa lompakon taskustaan ja katselee ympärilleen.) Kun olisi jokin sopiva paikka — ahaa, sänky! (Menee sängyn luo, katselee ensin ympärilleen ja pistää sitten lompakon peitteen alle). Noin — nyt on vapaampi — ja lystimpi.
_Freckstedt_ (kurkistaa perältä). Hohoi!
_Pöllönkorpi_. Hoi, hoi! Mitä nyt?
_Freckstedt_ (tulee sisään). Eikö Härjänheimo ole täällä?
_Pöllönkorpi_. Onko hän täällä?
_Freckstedt_. Sitähän juuri kysyn.
_Pöllönkorpi_. Miksi kysyä — ellei hän ole täällä.
_Freckstedt_. Mutta hän oli äsken juuri — ja lupasi tulla alas.
_Pöllönkorpi_. Soo — vai on hän kaupungissa. (Raapii korvallistaan.) Kun ei vain kertoisi — jos jotakin —
_Freckstedt_ (toimessaan). Teille voin sanoa — olettehan jo melkein naimisissa —
_Pöllönkorpi_ (huokaa). Niin —
_Freckstedt_. Tässä talossa asuu muuan nuori, kaunis ja rikas — pohatta — oikea pohatta savolainen tyttö — joka — jonka — jota kohtaan minulla on kauhean suuret harrastukset — ja — ja Härjänheimo —
_Härjänheimo_ (tulee naisten huoneesta). Iltaa, miehet!
_Freckstedt_. No, siinähän te vielä olettekin. Tulin jo hakemaan.
_Pöllönkorpi_. Terve, terve! Olipa lystiä, että sinäkin —. (Laulua kuuluu alhaalta.)
_Freckstedt_. Kuulkaas! Nyt siellä soitetaan ja lauletaan. Lähdetäänpäs nyt sinne!
_Härjänheimo_ (Pöllönkorvelle). Saanko jakaa huoneen kanssasi ensi yöksi?
_Pöllönkorpi_. Saat, saat — saat vaikka sängynkin, sillä minä aion nyt pitää lystiä.
_Kalle_ (tulee, on hyvin masentunut). Milloin täältä lähdetään?
_Freckstedt_. Lähdetään? Hupsuko sinä olet? Nythän on yö — ja maskeraadit ja —
_Härjänheimo_. Älä sure, Kalle! Mies se on hävinnytkin. Koeta uudestaan.
_Kalle_. Nämä ovat herraskaista peliä nämä — eivät ne minulle sovi —
_Pöllönkorpi_ (menee taputtamaan Kallea olalle). Kyllä ne sopivat — kun vain ei mene kalastelemaan toisten vesille.
_Kalle_. Mistäpä sen köyhä tietää, mitä vesiä milloinkin ovat. Teillä multa-aatelilla on niin laajat kalastuspaikat. (Huokaa.) Ja niitten paikkojen laajuudesta kai se multa-aateluuskin riippuu.
_Pöllönkorpi_ (nauraa tyytyväisenä). Niin kai, niin kai - ja niinhän se Rekolan Arvikin sanoi — silloin, kun keksi tämän —
_Kalle_. Minä en ole sitä niin ymmärtänyt - minä olen tuumaillut, että vähän syvemmällä —
_Freckstedt_. Kalle on niin syvämietteinen mies —
_Härjänheimo_. Ja onkin osunut aivan oikeaan.
_Kalle_ (ihastuen). Olenko?
_Härjänheimo_. Olet, olet.
_Kalle_. Mitenkä sitten?
_Freckstedt_ (nauraen). Hyvä, hyvä! Mikä sitten on multa-aatelia?
_Pöllönkorpi_. Minä olen — ja —
_Freckstedt_. Ja Härjänheimo —- se on selvä, se —
_Kalle_. Ei se ole selvä, että sanotaan: se on ja se ei ole. Miksi toinen on — ja minä olen vain muu ihminen? Ellei sitä määrää raha ja pellot ja — ja — (Katsoo Pöllönkorpeen.) — ja kalavedet — ja —
_Härjänheimo_. Kalle on oikeassa. Ne eivät määrää.
_Kalle_. Eikö isäntä sanoisi minulle — selvittäisi —
_Härjänheimo_. Arvi sanoi, että —
_Pöllönkorpi_. Mitä Arvi syvällisiä ymmärtäisi — joka aina on iloinen ja — ja aina nauraa —
_Härjänheimo_ (nauraen). Ihme kyllä — ei uskoisi miehestä, joka aina on hyvällä tuulella ja aina nauraa, mutta —
_Freckstedt_. No, mitä hän sanoi?
_Härjänheimo_. Hän sanoi, että: multa-aatelia on jokainen kansalainen, joka voi sivistyä — herrastumatta. (Äänettömyys.)
_Kalle_. Ai — pentele —
_Pöllönkorpi_. Jopas —
_Freckstedt_. Jaa, jaa — jaa, jaa! (Äänettömyys.)
_Kalle_. Sivistyy — herrastumatta — vaikka ei olisi rahaakaan — niinkö?
_Härjänheimo_. Tietysti — vielä suuremmalla syyllä silloin.
_Kalle_ (kovemmin, melkein hartaasti). Ai — pentele —
_Härjänheimo_. Arvellaan, että se on suurin kunnia, minkä suomalainen mies tai nainen voi saavuttaa.
_Kalle_ (vielä kovemmin). Ai — sun pentele —
_Pöllönkorpi_. Ja joka herrastuu sivistymättä on —
_Kalle_ (erityisesti Pöllönkorvelle). Se on nauta, se! Sehän on vallan selvä asia, se! (Menee perältä ulos. Härjänheimo ja Freckstedt nauravat.)
_Pöllönkorpi_ (vähän nolona). He, he, he! — Nauta kai — mikäpä se muukaan voisi olla — he, he, he! (Kuuluu hurraamista.)
_Freckstedt_. Ai, ai! Nyt siellä jo tapahtuu mitä tahansa — ja ilman meitä —
_Härjänheimo_. No, mennäänpä katsomaan.
_Pöllönkorpi_. Niin — mennään — nyt on lystin aika.
_Freckstedt_. Ha, ha, ha! Oikein — te multa-aateliset —
_Härjänheimo_ (hymähtää). Hm! Se on sellainen arvo, ettei siihen juuri uskalla sanoa kuuluvansa, sillä — (Taputtaa Freckstedtiä olalle.) — se ei ole perinnöllistä. (Menevät perältä ulos.)
_Kalle_ (palaa hetken kuluttua ja avaa peräoven). Mennään tänne — Maija tulee tänne vain — menevät kaikki alakertaan — käytävä on kylmä —
_Maija_ (tulee). Onhan siellä kylmä istua — toimettomana istua.
_Kalle_. Toimettomana tulee aina vilu. Istutaan täällä — lämpöisessä. (Asettaa toisen tuolin sen lähelle, jolla Freckstedt istui ensi näytöksessä, pöydän ääressä.) Näin on hyvä. Maija tuohon — ja minä tähän. (Istuvat.) Me molemmat hyljätyt —
_Maija_. Onko Kalle hyljätty?
_Kalle_. Eihän minun tee mieleni sinne alas — ei nyt ainakaan, kun sain Maijasta seuralaisen. Mutta ellei Maijaa olisi — niin olisin hyljätty.
_Maija_. Kai Kallella niitä omaisia —?
_Kalle_. Ei sitten minkään sorttisia.
_Maija_. Ainapa niillä pojilla on tyttönsä kullakin.
_Kalle_. Minä olen kuin taivaan lintu.
_Maija_. Ihanko se Kalle tosissaan?
_Kalle_ (surunvoittoisesti). Kukapa minusta välittäisi!
_Maija_. No, jo toki — noin pulskasta pojasta — jos oma tyttö olisi, niin kyllä välittäisi.
_Kalle_. Mutta kun ei ole.
_Maija_. Pitää ottaa.
_Kalle_. Eihän sitä vain niin voi —
_Maija_. No, kun ei voi — niin tielle kyllä sattuu sellainen tyttö, joka itse ottaa.
_Kalle_ (hymyillen). Niin — minutko?
_Maija_. No, ihan iltikseen.
_Kalle_ (katselee Maijaa tutkivasti). Maija on herttainen tyttö.
_Maija_ (kainosti). Enkä —
_Kalle_. Ihan vissiin — kovin herttainen.
_Maija_. Olisipa somaa, jos olisin. Kallekin on vallan toisenlainen kuin muut miehet.
_Kalle_ (itserakkaasti). Olenko?
_Maija_. Vielä häntä kysyy — vallan toisenlainen — aivan oikea mies — vakava ja lempeä. Minä en kenenkään muun kanssa voisi näin rauhallisena tarinoida — vieraassa paikassa, keskellä yötä — enkä ole koskaan tarinoinut —
_Kalle_. Eikö —?
_Maija_. En koskaan. Olen aina kartellut miehiä.
_Kalle_. Mitä varten?
_Maija_. Olen odotellut sitä oikeata. — Kas, kun paidan nappi on irroillaan — tuossa Kallen leuvan alla. (Ottaa rintamuksestaan neulan, jossa on valkeata lankaa.) Se pitää kiinnittää — muuten se putoaa.
_Kalle_ (koettelee nappia). Kas, kun onkin — noh! siihen se nyt lähti. (Ojentaa napin Maijalle.) Mutta ei suinkaan Maija viitsi —?
_Maija_. Tottapa tietenkin — ei suinkaan sitä nyt nappia päästetä hukkumaan. (Nousee ja alkaa ommella.)
_Kalle_. Kovin on Maija herttainen.
_Maija_. En ole muille ollut.
_Kalle_. Miksi minulle —?
_Maija_. En ymmärrä — on sattunut tielle sellainen —
_Kalle_ (panee kätensä Maijan uumalle). Joka tarvitsee apua —
_Maija_. On muutenkin sattunut — vallan erikoinen. Tuntuu kuin ikäni olisin tässä ommellut.