Part 4

-- Kyllä te olette yksiä tolvanoita niin emännät kuin isännätkin! julmistui Ratilainen. Näillepä sitten vielä poliisikoirat, hyväkkäille! Eivät ne ymmärrä sen vertaa kuin tuo lapikas tuossa, Tule pois Makkonen!

Ja poliisit läksivät hyvästiä sanomatta ulos.

-- Nuuhki nyt vietävä niitä samoja jälkiä myöten takaisin! ärjäisi Ratilainen Bellalle, ettei tänne korpeen eksytä!

XII

Poliisit tulivat Jykkälään takaisin huonolla tuulella, ja perillä he moitiskelivat sitä, että jäljet oli sotkettu. Mieliala lauhtui kuitenkin jonkin verran, kun emäntä tarjosi ruokaa.

-- Pitikin sen Juuson telläytyä minun perääni! päivitteli emäntä.

-- Noh, eihän tuossa vielä kovin suurta väärää tullut, lohdutteli Makkonen viimein.

Aterioitua päätettiin tehdä uusi yritys. Bella vietiin kylmän tuvan ikkunan taakse, josta se alkoi johtaa etsiviä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ensin oli lähdetty.

Matka veti tällä kertaa pellon pientaria pitkin kylän laitaan, missä Bella alkoi kulkea pitkin Kytölän joen vartta. Joen törmällä olevien mökkien ikkunat ilmestyivät täyteen lasten kasvoja, ja Kinnarin mökiltä kuului poliisien korviin poikien kimeä kiljunta: poliisikoira! poliisikoira!

Kylän toisessa päässä vie joen yli sillan virkaa toimittava hirsi- ja lautarytiskö, josta alkaa Törölän salolle vievä tie.

-- No jo nyt joutuvatkin oikeille jäljille, kun Törölään läksivät! ihastuttiin mökeissä. Sieltä ne olisivat Jykkälän sapuskat koirittakin löytyneet!

Törölän rappeutunut talo on Törölän salolla noin puolen peninkulman päässä Kytölästä. Törölän väki oli huononlaisessa maineessa, ja kun ei sillä puolen maailmaa muita ihmisasuntoja ollutkaan, niin levisi Kytölän kylälle heti sanoma siitä, että poliisikoira johtaa poliiseita Törölään.

-- Hyvähän se olisi, jos kiinni joutuisivat, toivottelivat kytöläläiset. Sata vuotta on siinä paikassa rosvojen pesä ollut.

Sillä aikaa taivalsivat poliisit Törölään päin.

Puolimatkassa, sakeimmalla salolla, tuli heitä vastaan Törölän ukon vävy Kusti Nieminen.

-- Päivää! tervehtivät poliisit. Minne tämä tie viepi?

-- Eipähän tämä sen etemmäksi kuin Törölään, vastasi Kusti ja katseli uteliaana pitkää nahkavyötä, jonka toinen pää oli kiinni Bellan kaulanauhassa ja toinen pää kääritty Ratilaisen käsivarren ympäri.

-- Eikö siitä enää mene mitään tietä etemmäksi? tiedusteli Makkonen.

-- Taitaahan siitä jokin jalkapolku oikaista salon läpi sinne Sorjolan järven puolelle -- mutta muita teitä siellä ei enää ole. Minnekä ne nämä vieraat ovat menossa?

-- Eipähän siitä ole itselläkään tietoa... minne tämä koira vienee...

-- Vai niin, vai koirako se...? Mikähän koira se sitten on? kysyi Kusti.

-- Ka tämähän se on se tämän läänin poliisikoira...

Kusti hätkähti.

-- Virkamatkallakos sitä sitten...?

-- Ka virka... Olisi kysymys muutamasta varkaudesta tuolla Kytölän kylällä.

-- No kyllä on sitten tullut koiralle erehdys... ei täälläpäin asu muita kuin se Törölän joukko, ja se on hyvin rehellistä väkeä, eivätkö liene uskovaisiakin, niin ettei niitä voi ensinkään epäillä, ilmoitti Kusti kiireesti.

-- Emme me ketään epäilekään, selitti Makkonen. Me vain kuljetaan tämän koiran perässä, ja kehen se käy kiinni, niin sille me pistämme raudat käsiin. Vaikka alkaisi piispaa haukkua, niin me kohta niskaan...

-- Vai niin on kovat järjestykset...

-- Niinhän ne ovat. Jassoo, ettei tänne päin ole muuta kuin se... mikä se nyt olikaan?

-- Törölän talo. Eihän täällä muita... Jos tuo koira on rosvon jäljillä ollut, niin ovat ne rosvot sitten painuneet siitä Törölän sivuitse Sorjolan järven puolelle. Siellähän ne kuuluvat olevan Sorjolan järven takana oikein rosvojen pesät.

Poliisit lähtivät jatkamaan matkaansa.

Kusti katseli heidän jälkeensä, ja kun poliisit olivat ehtineet ensimmäisestä tien mutkasta kääntyä, läksi hän juoksemaan halki metsän oikotietä Törölään päin, niin että risut jaloissa räiskivät.

* * * * *

Kytölän Mönkkösessä oli samana päivänä iltapuolella raamatunselitys.

Leipuri Issakainen Sorjolasta oli ilmoittanut puhuvansa aineesta: "Kansat ovat juopuneet vääristä opeista", ja koska oli tunnettua, että Issakainen oli yhtä onnistunut saarnamies kuin epäonnistunut leipuri, niin oli odotettavissa, että tilaisuuteen saapuisi kuulijoita se tavallinen määrä, joka kytöläläisten hartauskokouksissa aina nähdään, kun joku paremmista puhujista on sanaa selittämässä ja veisuuta johtamassa, nimittäin parikymmentä akkaa ja pari kolme ukkoakin.

Mutta kun tämä uskollinen seurakunta käveli kujosia pitkin Mönkkölään, niin ei sen hämmästyksellä ollut rajoja, kun heidän ohitsensa ajaa karahdutti pari hevoskuormaa Sulkkilan kylän väkeä, Tujulan viinaanmenevä isäntä Kuorelammilta ja kokonaista kolme hevoskuormaa Särkijärven suruttomuudestaan tunnettuja asukkaita. Sitäpaitsi näkyi kytöläläisiäkin olevan tulossa enemmän kuin koskaan ennen.

-- Siellä taitaakin tänä iltana olla uusi saarnamies sen Issakaisen mukana, arveli Malisen Riitta.

-- Niin, ei tiedä vaikka olisi oikea lähetyssaarnaajakin, lisäsi Miinalan vanhaemäntä jaksamatta kuitenkaan oikeastaan itsekään uskoa moista onnenpotkausta mahdolliseksi.

Mutta jos Malisen Riitta ja Miinalan vanhaemäntä olisivat kuulleet sen keskustelun, mikä neljännestunti takaperin oli tapahtunut maantiellä Tujulan isännän ja Sulkkilan kylän "navan" Tahvo Koposen välillä, niin olisi asia esiintynyt hieman toisessa valossa.

Tujulan isäntä oli tapansa mukaan ajanut kuin jehu, hevonen melkein vaahdossa, ja tavoittanut edellä ajaneet sulkkilalaiset sekä yrittänyt ajaa ohi, mutta onnistumatta tien kapeuden vuoksi. Samassa oli hän tuntenut Tahvo Koposen ja huutanut tälle:

-- Ka, Koponenhan se on! Kirkollepäinkö sinä olet menossa?

-- Enkä kun tuonne vain Kytölän Mönkköselle.

-- Raamatunselitykseenkö?

-- Ka... niin, sinnehän minä... kun tuo eukko tahtoi, myönsi Koponen hieman vastahakoisesti.

-- No, sinnehän minäkin, huusi Tujulan isäntä, joka oli jonkinverran maistanut ja puheliaalla tuulella. Vaikka luuletko sinä Koponen, että minä sinne niiden Issakaisen lorujen tähden... ee-ho! Vai minä antaisin sen Issakaisen sieluani höylätä -- ei tule ne kalat! Vaan minä läksin kuulemaan siitä poliisikoirasta. Ptruu-perr! Kuule, tule sinä Koposen Tahvo tänne minun kärryilleni, niin on rutompi ajaa kahden. Onhan sillä sinun konillasi vetämistä sinuttakin.

Koponen noudattikin kehoitusta ja muutti Tujulan isännän rattaille. Viimemainitulla oli taskussaan puolen litran konjakkipullo, ja kun Koponen oli saanut ryypyn, tunnusti hän:

-- Sitähän minäkin läksin oikeastaan kuulemaan, mitä ne siitä poliisikoirasta hölyävät... Eikös se Mönkkösen emäntä ole sen Jykkälän Paavon sisar?

-- Onhan se... kyllä se tietää Jykkälän asiat.

Issakainen oli ihastuksissaan kuulijain paljoudesta. Tuskin oli hänellä koskaan ollut niin paljon sanankuulijoita. Isäntämiehiäkin oli kymmenittäin. Tämä innostutti hänet saarnaamaan erinomaisesti, mutta kuulijakunta oli koko ajan hyvin rauhaton. Kamarissa tarjottiin näet toimituksen kestäessäkin kahvia parhaille vieraille, ja isäntäväellä oli paljon kertomista poliisikoirasta, joka kiinnitti mieliä verrattomasti enemmän kuin Issakaisen kaunopuheinen esitys vääristä opeista ja niiden turmiollisista vaikutuksista. Kun yksi kamarintäysi oli kahviteltu ja palannut kuulemaan, vieläkö Issakainen puhui vääristä opeista, työntyi kamariin heti toinen ahdos, ja puheen sorina oli niin äänekäs, että se vaikutti häiritsevästi ohjelman suoritukseen tuvan puolella.

Mutta äkkiä tuli suuri hiljaisuus.

Issakainen oli ruvennut puhumaan poliisikoirasta.

Kamari tyhjeni silmänräpäyksessä. Kaikki tunkeutuivat tupaan.

-- ... ja eikö se todellakin, todellakin, rakkaat veljet ja sisaret, ole surullinen todistus siitä, miten kauas me ihmiskurjat olemme eksyneet oikealta tieltä, kun armollisen esivallan täytyy käyttää järjettömiä luontokappaleita, sieluttomia koiria apunaan taistelussa rikoksia, pahuutta ja syntiä vastaan! Eikö meidän sydämemme täydy itkeä verta ajatellessamme, että ihmiset ajavat vääryyden ja perkeleen asioita ja koirat ajavat oikeuden ja rehellisyyden asiaa!

Issakainen puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen saarnansa loppuosa teki tärisyttävän vaikutuksen.

XIII

Törölän isäntä Törö-Jussi loikoi penkillä ja mietiskeli, olisiko lähdettävä hakkaamaan havuja. Uunilla makasi vällyjen välissä Törö-Jussin isä, puolisokea ukko, yskien ja väristen. Emäntä oli navetassa.

Silloin syöksyi vävy tupaan hengästyneenä ja kiljaisi:

-- Nyt sukkelaan piiloon ne Jykkälän sapuskat! Poliisit ja poliisikoirat ovat niskassa ihan tuossa paikassa.

Törö-Jussi kirosi pelästyneenä ja kysyi:

-- Minnekä minä ne nyt sullon?

-- Älä sinä liikuttele niitä ensinkään! Juokse sanomaan akallesi, että viepi ne vaikka sinne vanhempaan latoon niitylle ja peittää heiniin. Se koira s--na tulee sinun jälkiäsi myöten.

Törö-Jussi juoksi navettaan, ja hetken perästä kiirehti emäntä aittaan, josta kantoi piikkohurstiin käärittyä taakkaa selässään saunan sivuitse niitylle päin.

Törö-Jussi meni tupaan ja sanoi isäukolleen:

-- Jos ne sinulta kyselevät, niin älä sano mitään. Älä aukaise suutasi, ettet sotkeudu puheissasi! -- heittäydy hölmöksi...

Ukko yski uunilla mitään vastaamatta, ja Törö-Jussi alkoi katsella ikkunasta. Kusti oli juossut saman tien takaisin kuin oli tullutkin.

-- Ei se akka ala joutua, murisi Törö-Jussi levottomana.

Emäntä ennätti kuitenkin takaisin, ennenkuin etsivät tulivat.

-- Sinnekö sinä ne veit vanhaan latoon?

-- Sinne... työnsin heinien alle ovenpieleen... ei ollut aikaa kätkeä paremmin, läähätti emäntä.

-- Mene nyt navettaan ja sano, jos mitä kysyvät, että minä kävin tänä aamuna Kytölässä ja poikkesin Jykkälän kautta takaisin tullessani.

-- Hyvä isä kuitenkin! huokasi emäntä ja meni navettaan.

Törö-Jussi tuijotti kankein silmin ulos ikkunasta. Taivaalla ajelehti mustia pilvenjönkäleitä, metsä huokaili raskaasti syksytuulessa, ja pihaton veräjän vieressä aidanseipäässä oleva väkkärä vääntelehti levottomana tuulenpuuskauksissa ja läpätti pahaenteisesti.

Nytpä saapuivatkin poliisit pihaan, katselivat jonkin aikaa ympärilleen ja näyttivät neuvottelevan.

Sitten tulivat he tupaan.

Bella nosti heti Törö-Jussia vastaan mielenosoituksen, jonka tarkoitusta ei ollut vaikea käsittää. Poliisit eivät kuitenkaan päästäneet sitä Jussin kimppuun.

Jonkun sekunnin tuijottivat molemmat puolet toisiinsa.

Senjälkeen kysyi Makkonen:

-- Onko tämä se Törölän talo?

-- Ka tämähän se taitaa sen niminen olla, myönsi Jussi.

Bella vain riuhtoi ja haukkui. Ukkoa alkoi uunilla yskittää.

-- Tekös tämän talon olette isäntä?

-- Ka minähän se taidan olla.

-- Tietääkös isäntä, mistä me nyt isäntää syytämme? jatkoi Makkonen kuulusteluaan.

Vallitsi hetken vaitiolo. Bella rähisi entistä kiukkuisemmin.

-- Ka, mistäpäs minä sen... lausui Törö-Jussi verkalleen. Yksi saattaa syyttää yhdestä, toinen toisesta. Juutastako se tuo koira minulle terhentää?

-- Taikka emmehän me oikeastaan syytä ketään, lisäsi Ratilainen selitykseksi. Emmekä epäile ketään. Vaan tuo koira kun ketä syyttää, niin meidän pitää sitten niinkuin viran puolesta käydä asiaan käsiksi.

-- Mikähän koira se sitten on? tiedusteli Törö-Jussi välinpitämättömän näköisenä katsoa muljauttaen Bellaan.

-- Joo, tämähän se on se tämän läänin poliisikoira, ilmoitti Makkonen Bellan arvon.

-- Vai se se on se poliisikoira, ihmetteli Törö-Jussi. Eipähän näet ole tullut perätyksi, onko niissä puheissa mitään perää, kun ne ovat tuolla kylällä jotkut olleet tietävinään, että siellä kaupungissa olisi semmoisiakin koiria. Tottahan se sitten taitaa kumminkin olla.

-- No tottapa tietenkin, vakuutti Makkonen. Tässä on nyt yhdeksi esimerkiksi ihan elävä ja hyvin etevä poliisikoira... ja se haukkuu teitä.

-- Niinhän tuo näkyy haukkuvan, myönsi Törö-Jussi kiistämättömän tosiasian. Mitähän se mahtanee minusta haukkua? aprikoi hän sitten.

-- Me olemme pitäneet tuolla Kytölän kylällä poliisitutkintoa muutaman varkauden johdosta... ei ole tainnut isäntä kuullakaan? aloitti Makkonen kavalasti.

-- Olenhan minä siitä vähän kuullutkin, valmistautui Törö-Jussi torjumaan väijytystä, jota arvasi poliisien nyt ryhtyvän hänelle laatimaan.

-- Vai jo siitä täällä salollakin tiedetään! kummeksui Makkonen. Soh, Pella, alahan asettua! Kyllähän me vähemmälläkin nähdään, ketä sinä tarkoitat! Mitenkä siitä on tänne asti sana levinnyt?

-- Sattuuhan sitä aina joku tuolla Sorjolan järven puolella asuva poikkeamaan talossa, kun on ollut Kytölässä käymässä. Ja näkyyhän tuota itsellekin tulevan joskus tarvis lähteä täältä korvesta ihmisiä tapaamaan... jollei muuta varten niin ainakin suolan ostoon, selitteli Törö-Jussi.

-- Mitenkäs se sitten tämä Pella osasi teidän jäljillenne, kun me siellä varkauspaikalla neuvoimme sitä rosvon jäljille? kävi Makkonen suoraan asiaan käsiksi.

Törö-Jussi oli kuitenkin varustautunut hyökkäyksen varalta ja selitteli edelleen rauhallisesti:

-- Kun ei se sitten vain olisi löytänyt minun jälkiäni sieltä toisen tuvan ikkunan takaa ja pellon pientareelta...

-- Mitenkäs ne teidän jälkenne olivat sinne tulleet? kysyi Makkonen hyvin viisaan näköisenä. Kävittekö te siellä?

-- Ka, poikkesinhan minä siellä kirkolta tullessa... kun kuulin että Jykkälään oli kutsuttu poliisikoira, niin poikkesin kylältä tullessa tänä aamuna siellä Jykkälässä katsomassa, oliko siinä hölyssä mitään perää.

-- Olihan siellä niitä ukkoja muitakin, mutta en minä muista teidän näköistä miestä siellä nähneeni, muisteli Makkonen. Vai muistatko sinä Ratilainen?

-- Ei, en minä muista! kielsi Ratilainen.

-- Ei siellä silloin vielä muita ollutkaan. Minä poikkesin siellä vain omia aikojani. Kuulihan se tämä isäukkokin, joka on tuolla uunilla, että minä aamulla kerroin siellä poikenneeni.

Ukko yski uunilla ja vikisi:

-- Joo... kyllä minä kuulin.

-- Hm, sanoi Makkonen.

-- Taitaa olla tämä asia taas yhtä pitkää kuin leveätäkin, epäili Ratilainen. Piru näistä kytöläläisten asioista selvän ottakoon! huokasi hän sitten.

-- Ei kai isäntä pahaa tykkää jos me pidämme tässä kotitarkastuksen, esitti Makkonen. Kun on kerran tultu tänne asti ja kun virka vaatii...

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys.

Sitten sanoi Törö-Jussi:

Ka, omassa vallassannehan tuo lienee... Aukihan tässä on kulku vinniltä sillan alle asti. Sittehän sen näkee, kun tarkastaa.

Isäukko yski uunilla vahvistukseksi Jussin sanoille, ja poliisit aloittivat kotitarkastuksen.

Tunnin kuluttua, kun Ratilainen hikisenä ja vaatteet mullan ryvettäminä kömpi ylös tuvan permannossa olevasta luukusta, sanoi Törö-Jussi, joka oli penkillä piippuaan imeksien seurannut tarkastuksen menoa:

-- Ei taida löytyä niitä Jykkälän tavaroita...

Ratilainen ei vastannut mitään.

-- Katsoitko sinä tarkkaan sen sillan aluksen? kysyi Makkonen, joka tuli sisään aitasta.

-- Tarkastelinhan minä sitä...

-- Navetan ja tallin parvi ja liiterit pitäisi vielä penkoa, järjesteli Makkonen viranomaisten tehtäviä. Tässä tulee vähän häirinkiä talon töille, pyyteli hän emännältä anteeksi, mutta ei tämä enää pitkään kestä.

-- Eihän tässä tämmöisessä talorötiskössä mitään niin erinomaisia töitä olekaan, sanoi emäntä.

-- Panisit akka vaikka kahvipannun tulelle, ettei tarvitsisi vieraitten koko päivää kuivin suin olla, ehdotti Törö-Jussi vaimolleen.

-- Sitähän minäkin tässä justiinsa arvelin, sanoi emäntä ja alkoi liikutella kahvipannua pankon ääressä.

-- Eipä sitä tämmöisille vieraille tavallisesti kahvia pistoovata, huomautti Makkonen, niin että olisihan tässä nytkin kahvitta välttänyt.

-- Ei sattunut kotiin vehnäsiäkään, muisti emäntä huolestuneena, kun ei tiedetty vieraita odottaa eikä ole tullut itsellä leivotuksi. Vähän tipoja vain on, mutta ne taitavat olla jo hyvin kuivettuneita, kun siitä on jo pari viikkoa, kun ne ostettiin kirkolla käydessä siitä Tossavaisen paakarista...

-- Vai vielä tässä tipoja ja muita vehnäsiä, vastusti Ratilainen, jolla oli kova kahvin mieliteko. Ja likoaahan se kuivakin tipo, kun sitä kahvissa liottelee.

-- Likoaahan se tipo, vahvisti Törö-Jussikin.

-- Vaan jos me tämän Ratilaisen kanssa sillä aikaa kävisimme noita ulkohuoneita vähän tarkastamassa, niin sittehän se olisi sekin tehty, esitti Makkonen.

-- No kun ette kauan viivy, antoi emäntä luvan. Ei tämä kahvin kiehauttaminen pitkää aikaa vie.

-- Pianhan me ne on vilkaistu, sanoi Ratilainen. Kun ilkeäisi pyytää emännältä jotain ruuan tähteitä tälle Pellalle. Eikö tuolla liene kova nälkä.

-- No johan toki! sanoi emäntä kerkeästi. Mielellänihän minä annan syömistä tälle poliisikoiralle, kun se on niin viisaan ja hyväntahtoisen näköinen luontokappale.

Poliisit läksivät lopettamaan tarkastuksensa, mutta Ratilainen käski Bellan, joka yritti tulla heidän mukanaan, jäädä tupaan.

Poliisien lähdettyä alkoi emäntä kokoilla savivatiin ruuan tähteitä.

Törö-Jussi heristi nyrkkiään Bellalle ja sanoi:

-- Vai vielä sinulle syömistä, kehvelin juoksulaalle! Puukon kun työnnän kurkkuusi, niin herkeät sinä ihmisten jälkiä nuuskimasta!

-- Hrrh! alkoi Bella murista. Sen kunnioitusta herättävät hampaat paljastuivat, karvat pöyhistyivät, ja se kiinnitti Törö-Jussiin leimuavan katseen.

-- Kun olisi vaikka ketunmyrkkyä! vikisi ukko uunilta, niin siinä sille olisi oikeata syömistä... vaan eipähän sen viisaus näy Törölän salolla loppuun asti riittävän.

Ukko sai taas yskänkohtauksen, ja Törö-Jussi kiljaisi Bellalle:

-- Älä katsoa naljota minuun hyvin pitkään, taikka kun otan tuolta tuon tupakkapölkyn ja mätkäisen sen kalloosi, niin et ennätä ulahtaakaan, hornan hurtta!

-- Hrrh!

Bella urahti entistä uhkaavammin ja otti askeleen Törö-Jussia kohti.

Törö-Jussi, jolla ei ollut käsillä minkäänlaista asetta, säikähti ja huusi:

-- Nyt se piru hyppää kurkkuun! Ota akka korento sieltä ovipielestä ja tule apuun!

Emäntä kiiruhti asettamaan ruokakupin Bellan eteen ja maanitteli sitä syömään:

-- Seh, Pella, seh poliisikoira... seh, seh!

Bella tuijotti hirmustuneena Törö-Jussiin eikä vilkaissutkaan ruokaan. Se näytti olevan valmis millä hetkellä tahansa lentämään kuin noidannuoli Jussin kurkkuun, jota kohti sen ilkeästi kiiluvat silmät tähtäsivät.

Jussin koko ruumis vapisi, hänen istuessaan siinä turvattomana penkillä tuon ärsytetyn pedon edessä, vain parin kolmen askeleen päässä siitä, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen.

XIV

Samaan aikaan tarkastelivat poliisit niitä ulkohuoneita, joita eivät ennemmin olleet tutkineet, mutta mitään ei löytynyt.

-- Tuolla saunan takana on vielä vähän epäilyttävän näköinen risuläjä, sanoi Makkonen. Käydäänpäs vielä sitäkin penkomassa.

Ratilainen mätti rukkaskädessä karahkoja syrjään ja Makkonen potki saappaillaan kasaa pienemmäksi. Viimein tuli vastaan jäätynyt mullikko, ja Ratilainen sanoi:

-- Ei näy olevan mitään tässäkään.

-- Ei, myönsi Makkonenkin.

Silloin tuli niitylle vievää tietä pitkin metsämies, laukku ja pyssy selässä ja koirat perässään.

Tulija ei ollut kukaan muu kuin proviisori Löfman, joka poliisien luo tultuaan sanoi:

-- Saisikohan talossa ruokaa ja yösijaa?

-- Ka en tiedä, sanoi Makkonen, joka pyyhki roskia saappaistaan. Me emme ole tämän talon väkeä.

-- Eivätkös nämä olekin niitä poliiseja, jotka tulivat vastaan tänä aamuna siellä Kytölän koulun luona? tunnusteli Löfman katsottuaan tarkemmin risuläjän penkojia.

-- Samojahan me olemme, myönsi Makkonen. Ja te ettekö liene se sama herra, joka piti koululla poliisitutkintoa?

-- Sehän minä.

-- Katsoppas näet, kun taas satuttiin yhteen! ihmetteli Ratilainen.

-- Minä olen täällä salolla rämpinyt koko päivän, selitti Löfman.

-- No antoiko tuo metsä mitään? kysyi Makkonen.

-- Eipä se juuri erikoisia. Pari jäniksen kempulaa on vain laukussa.

-- Ilmankos minä muutama tunti sitten olin kuulevinani koiran haukuntaa, muisti Ratilainen.

-- Mitenkäs te olette tänne asti joutuneet? tiedusteli Löfman?

-- Niitähän me olemme varkaan jälkiä etsineet, tunnusti Makkonen hieman vastahakoisesti.

-- Mutta ei tahdo tulla sen valmiimpaa koko asiasta, sanoi Ratilainen.

Silloin ilmoitti Löfman suuren uutisen:

-- Siellä ne ovat toisessa ladossa, vähän matkan päässä täältä, ne varastetut tavarat. Diana sinne poikkesi penkomaan, kun minä päivällä kuljin niityn poikki, ja kun minä menin katsomaan, mitä se siellä touhusi, niin siellä oli muutama leipä ja voita mitä lienee ollut kymmeniä kiloja.

-- Vai sinne ne juutakset älysivät ne kätkeä! huusi Makkonen. Eikö liene sanan meidän tänne tulosta lennättänyt se hulikaani, joka tuli meitä vastaan tiellä. Ilmankos niitä ei tahtonut löytyä, vaikka kaikki riihenkolotkin tutkittiin.

Poliisit läksivät juoksujalkaa niitylle, ja Löfman meni mukaan oppaaksi.

Tuvassa oli asema samaan aikaan kehittynyt tuskalliseksi.

Törö-Jussi koetti lepyttää Bellaa ja yritti ojentaa kättään sitä kohti, sanoen vapisevalla äänellä:

-- Seh, Pella, seh seh!

Mutta kun Jussi yritti kättään liikuttaa, pingoittuivat Bellan jäsenet kuin hyppäykseen ja se karjaisi verta hyydyttävän:

-- Hrrh!

Jussin käsi vaipui heti hervottomana sivulle.

-- Jokohan se nyt syöpi sinut elävältä! hätäytyi Törö-Jussin akka.

-- Ota sukkelaan se korento tuolta nurkasta ja vetäise sillä niin, että keikkoaa, pakana, huusi Jussi kuoleman hädässä akalleen, muuten se kohta repii minulta kurkun auki!

Akka, joka oli ollut kyykkysillään poliisikoiran edessä turhaan kohottaen ruokakuppia sen suuta kohti, laski kupin lattialle ja yritti nousta miehensä avuksi, mutta silloin kiinnitti koira häneenkin vihanpalavan katseensa ja päästi kiukkuisen:

-- Hau-uh!

Akka oli saada halvauksen ja putosi puolipyörryksissä lattialle istumaan. Luullen viimeisen hetkensä tulleen hoki hän vain:

-- Herra armahda, Herra armahda...

Vihdoin hän tointui, ja huomattuaan olevansa vielä hengissä ja Bellan taas tuijottavan jäykistyneeseen Törö-Jussiin yritti hän siirtyä pois tuon julman pedon vaarallisesta läheisyydestä. Hän aikoi juosta ulos ja huutaa poliiseja apuun, ennenkuin heidän koiransa on tappanut koko talon väen.

Mutta Bella oli koulun käynyt poliisikoira, ja Törö-Jussin ilmeisesti vihamielinen esiintyminen oli äkkiä herättänyt siinä jälleen vireille voimakkaan epäluulon koko Jussin huonekuntaa vastaan. Kun emäntä liikahti, murahti se hänelle ja välähdytti hampaitaan, ja tämä huomautus naulitsi akan lattiaan varmemmin kuin jos hän olisi ollut kahleilla siihen kiinnitetty.

-- Ala kömpiä ukko sieltä uunilta... ota halko ja anna sille lähtö...

Enempää ei Törö-Jussi kerjennyt neuvoa isäänsä, sillä Bella teki niin uhkaavan liikkeen, että hänen suunsa äkkiä sulkeutui, eikä hän enää uskaltanut sitä avatakaan.

-- Mitä minusta vanhasta, vaivaisesta raadosta, kun ette tekään sille puolianne pidä! valitteli ukko ja katsoi parhaaksi pysyä uunilla.

Tuvassa vallitsi nyt tuskallinen hiljaisuus. Ukko vain silloin tällöin yskähti uunilla, ja Törö-Jussi hengitti raskaasti, käheästi, tuijottaen hiki otsalla Bellaan.

Akka makasi kontallaan lattialla Bellan vieressä, käsiensä varassa, jotka rupesivat puutumaan. Hänen vasen säärensä alkoi ilkeästi syyhyä, mutta hän ei voinut liikauttaakaan kättään ruopiakseen kutiavaa paikkaa.

-- Voi hyvä isä, iäkseenkö ne poliisit nyt jäivät sinne pihalle! huokasi hän viimein.

Kului hetki, joka tuvassaolijoista oli iankaikkisuus.

Syyhyminen akan sääressä tuntui vähitellen leviävän ympäri ruumiin. Vihdoin syyhytti ja pisteli joka paikkaa. Varsinkin hartioita. Ei eläessään ollut hänen ruumiinsa sillä tavalla syyhynyt...

Lopuksi alkoi hänelle selvitä se kauhea varmuus, että hänen täytyi kuolla tuossa tuokiossa. Tätä ei enää voinut kauan kestää... hänen _täytyi_ ruveta raapimaan itseään, ja kun koira huomaa hänen liikahtavan, niin...

Akka sulki silmänsä uskaltamatta ajatella loppuun.

XV

Mutta pelastus tuli viimein.

Porstuasta kuului askeleita ja puhetta. Sitten aukaisi poliisi Makkonen oven ja jäi ihmeissään seisomaan kynnykselle. Löfman ja Ratilainen katselivat hänen selkänsä takaa.

-- Nämä taitavatkin esittää jotain kuvaelmaa! huomautti Makkonen aikansa katseltuaan. Akka pyllöttää lattialla, ja ukko ja koira "paistavat särkeä", niin että silmät ovat päästä pudota!