Part 3

-- Kytölästä päinhän minä kävelen -- se taitaa tuo olla se poliisikoira, jota ne sinne Jykkälään odottavat?

-- Eikö tuo se liene, murahti isäntä. Sen sillä on ainakin tavat ja ilveet.

Juuso katseli koiraa uteliaasti ja totesi:

-- Ei se ole aivan tavallisen maatiaisen näköinen -- mutta muuten koira kuin koira.

-- Niin, koira se on poliisikoirakin, sanoi siihen poliisi Ratilainen. Ei se muuten koira olisikaan.

-- Ka eihän se, myönsi Juuso. Sitä ne nyt ovat Jykkälässä vuottaneet niin, että tokko lie koko yönä talossa nukuttu. Minä kävin siellä tänä aamuna kengän paikkuuta hakemassa, niin siellä oli jo noita ihmisiä kuin kinkereillä, eikö lie ollut pian koko Kytölän kyläkunta koolla.

-- No apu siitä sitten läksi koirasta, kiivastui poliisi Makkonen. On ne nyt tarsineet lapikkaineen pihan jos pientareetkin...

-- Enemmänpähän on jälkiä mitä haistella, sanoi kyytimies ilmeisellä vahingonilolla. Sittenpähän saapi oikein näyttää taitonsa, kun siitä sotkusta sen varsinaisen rosvon jäljet löytää.

Mutta poliisit kiroilivat ja käskivät jatkaa matkaa. Juuso pani piippuun, loi vielä arvostelevan silmäyksen Bellaan ja sanoi:

-- Vai tuo se sitten on se poliisikoira!

Sanoi ja lähti jatkamaan matkaa mökilleen päin.

VIII

Mitä väenkokoukseen varkauspaikalla Jykkälässä tulee, niin oli Juuso siinä suhteessa puhunut pääasiassa totta.

Kytölässä harvoin tapahtui mitään erikoista, ja jos jossain jotain tapahtui tai odotettiin tapahtuvan, niin keräännyttiin sinne miehissä. Sen ei tarvinnut olla pelkkää uteliaisuutta. Se oli myös tavallaan kohteliaisuuden osoitus naapuria kohtaan, ja todistus, ettei häneen ja hänen talonsa tapahtumiin nähden oltu välinpitämättömällä kannalla.

Niinpä nyt, kun harvinainen ja mieltäkiinnittävä rikostapauksen selvittely oli kysymyksessä, oli aivan luonnollista, että naapuritalojen väkeä aamuhämärissä alkoi kertyä Jykkälän avaraan perhetupaan, miehiä ja puolikasvuisia poikiakin, jotka asettuivat istumaan pitkin seinävieriä ja vähitellen aloittivat keskustelun, mikä alkoi ilmoista ja muista yleisistä asioista, kuten tapa vaati, mutta siirtyi vähitellen varkaisiin ja varkauksiin ynnä muihin rikoksiin omistusoikeutta vastaan.

Kun jokainen vuorostaan oli kertonut kokemiaan ja kuulemiaan, syntyi pitkä, torkuttava äänettömyys. Tupakoitiin vain niin, että ilma oli savusta sakeana, ja kokous vaipui jonkinlaiseen horrokseen.

Mutta sitten tuli sisään talon nuorin poika, viisivuotias Pekka, joka ilmoitti:

-- Jo on ollut koululla se poliisikoira!

Se sai kaikki heti virkistymään.

-- No mitä se sinne koululle meni? ihmetteli Jykkälän isäntä. Eihän sieltä ole mitään varastettu.

-- Onpas varastettu! väitti Pekka. Saunasta ovat varastaneet ja ikkunasta menneet.

-- Mitä se tuo poika höpsii? sanoi siihen emäntä, joka puuhaili suurimman kahvipannunsa ääressä. Jykkälässä naapurit aina kahviteltiin, vaikka niitä olisi enemmänkin kerralla karttunut, kuten nyt oli laita.

-- Saunassa oli muurari Kinnari ollut ja ikkunan oli särkenyt, ja poliisikoira oli ottanut kiinni... selitti pikku Pekka.

-- Se on vale! vakuutti nuorekas ääni oven nurkasta. Ääni oli Kinnarin pojan, joka oli saapunut katsomaan poliisikoiraa eikä voinut vaieten kuunnella isäänsä vastaan singahdutettua raskasta syytöstä.

-- Mitä ihmettä se sieltä tyhjästä saunasta olisi varastanut? sanoi emäntä.

-- Kiuaskivet kaiketi, murahti joku kuulijoista yksikantaan.

-- Niin, ja mitä se sinne ikkunasta olisi mennyt, kun ei ovessakaan lukkoa ole, lisäsi isäntä.

-- Renki-Pekka kertoi, sanoi poika-Pekka lyhyesti, vierittäen edesvastuun mahdollisesta väärästä uutisesta tukevammille hartioille.

Renki-Pekka, joka oli ollut heinässä, ilmestyi hänkin tuokion kuluttua tupaan ja antoi nyt oikeamman kertomuksen asiasta. Että nimittäin saunan ikkuna oli rikottu, kun Kinnari siellä sisällä kiuasta tarkasteli, ja Kinnaria heitetty halolla selkään. Poliisikoiran avulla oli syylliset saatu kuitenkin kohta kiinni. Koulun ohi kulkiessaan oli Pekka ehtinyt kuulla tapahtumasta, joka oli vielä aivan tuores.

-- No kyllä ne nyt sitten ovat kohta täällä, sanoi isäntä. Vaikka on noita tässä saanut odottaakin...

-- Eikö liene paha siinä missä mainitaan, arveli joku naapureista, katsoen ulos ikkunasta. Kyllä tuossa kuitenkin yhtä koiraa tuodaan oikein miesjoukolla.

Poliisit ajoivat juuri pihaan.

Poliisien saapuessa pihaan töytäsivät kaikki alle kymmenvuotiaat ikkunoihin painaen nenänsä littiin ruutuihin, mutta sitä vanhemmat istuivat liikkumattomina paikoillaan mahdollisimman välinpitämättömän näköisinä. Siinä suhteessa oli Kytölän miespuolisessa väestössä vallalla intiaanien katsantokanta, että liiallisen uteliaisuuden osoittaminen asioissa, etenkin sellaisissa, jotka pian kyllä hätiköimättäkin jokaiselle selvenisivät, on miehen arvoa alentavaa. Ja miesten luokkaan lukivat myöskin puolikasvuiset pojat itsensä, kuten muutoin asianlaita lienee muissakin paikoin kuin Kytölässä.

Isäntä kuitenkin katsoi asiakseen mennä pihalle vieraita vastaan.

Kuorelammin isäntä pysähdytti hevosensa veräjän pieleen.

Poliisit ja koira hyppäsivät maahan.

Jykkälän isäntä katseli koiraa hetkisen ja tunsi jonkinlaista pettymystä. Hän oli kuvitellut poliisikoiraa -- no, eihän hän ollut osannut siitä mitään selvää kuvaa mielessään luoda, mutta joksikin aivan erikoiseksi, jo ulkomuodoltaan kunnioitusta rehellisissä ihmisissä ja kammoa roistoissa herättäväksi hän oli sitä luullut. Ja nyt olikin hänen edessään jokseenkin tavallinen koira.

Mutta se oli kuitenkin poliisikoira, jonka ihmeellisistä urotöistä hän oli sanomalehdistä lukenut, ja hän sanoi samat sanat kuin Paakkulan Juusokin oli sanonut:

-- Vai tuo se sitten on se poliisikoira!

-- Sehän se! vastasi Ratilainen.

Isäntä tervehti vieraita kädestä ja käski sisään.

Kyytimies kuitenkin sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Kyllä tässä on jo muutenkin saanut päivänsä hukata "tyhjään emättömään".

Isäntä sanoi, että kai nyt sentään kahvia saisi olla kylmästä tultua, ja taisteltuaan lyhyen, mutta ankaran taistelun sydämessään suostui kuorelampilainen tarjoukseen ja meni poliisien ja isännän perässä kamariin.

-- Johan se tuo teidän koiranne kuuluu ennättäneen yhden urotyön tällä matkalla tehdä, rupesi isäntä ylistämään Bellaa, tarkoittaen koululla sattunutta kohtausta.

-- No johan se! vahvisti kuorelampilainen ylistystä muistellen äskeistä rytäkkää heidän porstuassaan.

Poliisit kun eivät tajunneet, mitä isäntä oikein tarkoitti, eivät puolestaan vastanneet juuri mitään.

-- Sillä tavalla kun aloittaa pienessä asiassa, niin kyllä siitä pian saa suuremmassakin kuulla, jatkoi isäntä kehumistaan.

-- Se on vissi se! vahvisti taas leppymätön kuorelampilainen. Kyllä sitä tässä kohta tämän kylän koirien turkit pölisevät, niin että ilma on karvoja sakeana.

-- He, he, he! nauroi isäntä kohteliaisuuden vuoksi, vaikka ei ymmärtänytkään kuorelampilaisen sukkeluutta. Mutta sitä minä vain ihmettelen, että se heti osasi lurjuksen niskaan käydä, vaikka oli juuri paikalle tullut.

Mutta siitä suuttui kuorelampilainen ja kysyi, että kuka se on sanonut, että se lurjusta hätyytti. Kyllä vissiin poliisikoirassa itsessään suurempi syy oli.

Isännästä tuntui, että asiassa oli jotain hämärää.

-- No tottakai sitä lurjukseksi saa sanoa, kun se ne ruudut särki...

-- Niin, vaan siitäpä se onkin kysymys, kuka ne särki. Ei suinkaan meidän koira mene oman talon tavaroita rikkomaan.

Nyt alkoi vähitellen itsekullekin selvitä, että toinen puhui pellosta, toinen pellon aidasta. Siitä syntyi molemminpuolisia selvittelyitä, kunnes tuli ilmi, etteivät poliisit olleet koululla käyneetkään.

-- Sittenpä tällä kylällä on useampia poliisikoiria, arveli isäntä.

-- Kyllä on sitten tällä kylällä rosvoilla tiukat paikat, ihmetteli kuorelampilainen.

Poliisit olivat ääneti hörppineet kahvinsa, mutta katsoivat nyt ajan tulleen sekaantua keskusteluun.

-- Ei tässä läänissä ole muita poliisikoiria kuin tämä Pella, ilmoitti Ratilainen. Niin että kyllä se on akkojen lorua koko se koulun juttu.

Isäntä piteli kuitenkin puoliaan. Renki-Pekka oli asian kertonut, eikä hänen tapansa ollut satuja keksiä.

Renki-Pekka kutsuttiin tuvasta, ja kertoi hän mitä asiasta tiesi. Oli itse nähnyt poliisikoiran koulun pihalla ja herrasmiehen, joka kuului olleen salapoliisi.

-- Mikä liekin sitten petturi koko mies, arveli Ratilainen.

Poliisi Makkonen esitti toisen otaksuman:

-- Mutta jos se olisi joku viipurilainen tahi helsinkiläinen etsivä, jolla on ollut asiaa tänne päin.

Se tuntui mahdolliselta. Makkonen sanoi kuitenkin:

-- Kyllä tässä on sentään paras käydä koululla ensin ottamassa selvä asiasta.

Ja sille sanalle se jäi.

Hetken kuluttua tulivat poliisit ulos pihalle, Ratilainen taluttaen Bellaa.

IX

-- Nyt ne menevät! ilmoittivat ikkunoissa vahdissa olleet lapset poliisien lähdön.

Tuvassaolijat työntyivät heti oven täydeltä ulos seuratakseen poliisikoiran esiintymistä ja puuhia.

Poliisit olivat jo veräjällä menossa, kun huomasivat jäljessään tulevan mies- ja poikajoukon.

Makkonen huusi tämän nähtyään:

-- Mikäs kansainvaellus tämä on? Ei saa tulla perässä!

Joukko pysähtyi vähän hämillään, jääden katselemaan, miten poliisit Jykkälän isännän kanssa kääntyivät koululle menevälle tielle.

Mutta Kuorelammin kestikievarin isäntä, joka oli noussut kärryilleen, huomautti halveksivasti:

-- No on siinä miestä koko läjä -- hyvääkin ihmettä töllistelemässä!

Ja käänsi hevosensa kotimatkalle.

Väkijoukko tunsi itsensä loukatuksi, mutta ei kukaan keksinyt sopivaa vastausta, ennenkuin kuorelampilainen jo oli kuulomatkan ulkopuolella.

Koulun lähellä tuli proviisori Löfman vastaan koirineen, pyssy olkapäällä riippuen.

-- Sieltäpä se näyttää tulevan se toinen poliisijoukko, sanoi Jykkälän isäntä Löfmanista ja hänen koiristaan.

-- No jos nuokin ovat poliisikoiria, niin kyllä ei sitten tällä kylällä paljon muita koiria olekaan, kun nytkin tulee samalla kujalla kolme vastakkain, arveli Ratilainen.

-- Hyvää päivää! sanoi Makkonen Löfmanin kohdalle tultuaan.

Löfman pysähtyi ja vastasi tervehdykseen.

-- Koulultako herra tulee? kysyi Makkonen vähän epäröiden ja luoden vieraaseen tutkivan silmäyksen.

-- Koulultahan minä.

-- Taitaakin herra olla se sama, joka siellä kuuluu poliisitutkintoa pitäneen? jatkoi Makkonen tiedusteluaan.

-- Minähän se olin! naurahti Löfman. Tai oikeastaan opettaja, kuinka sen nyt vain ottaa.

-- Niin, me vain kuultiin tuolla naapurissa, jatkoi Makkonen. Mistä kaukaa tämä poliisi on tullut?

-- Ei etempää kuin Savonlinnasta.

-- Jokos sitä sielläkin on poliisikoiria? kysyi Makkonen epäilevästi.

-- No siellähän nyt vasta onkin vaikka mitä...

Nyt katsoi Makkonen parhaaksi pamahduttaa valttinsa pöytään:

-- Saisikohan nähdä herran poliisikortin?

Löfman ihmetteli:

-- Mitä kuulustelijoita te oikeastaan olette?

-- So, so, sanoi Makkonen kylmästi. Taidatte ollakin joku petturi. Näyttäkää vain paperinne rimpuilematta!

-- Onpas tämä nyt juutas! ällisteli proviisori. Mitäs väkeä te itse olette?

-- No me ollaan kyllä poliiseja kaupungista... ja tämä tässä on poliisikoira, esitteli Makkonen Bellan.

-- Vai olette te poliiseita, sanoi Löfman. No on tässä sitten järjestysvaltaa liikkeellä yhden Kytölän kylän osalle.

-- Mitenkäs se on niiden papereiden laita? kiirehti Makkonen.

-- Menkää hiiteen papereinenne! sanoi Löfman suuttuen. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani? Alkakaa hyvän sään aikana laputtaa, ennenkuin tässä tulee toinen ääni kelloon!

-- Pidä varasi Ratilainen! sanoi Makkonen juhlallisesti. Tämä näyttää olevan vakava asia.

-- En minä mikään poliisi ole! ärjäisi Löfman kiukkuisesti.

-- No sitähän minäkin olen koko ajan epäillyt, riemastui Makkonen. Kuulkaa vieraat miehet päältä, että hän on itse tunnustanut, ettei hän ole poliisi.

-- Milloinkas minä olen itseäni poliisiksi väittänyt? sanoi Löfman edelleen kiukkuisessa äänilajissa.

-- Sepä ihme! vastasi Makkonen arvokkaasti. Mies pitää poliisitutkintoja ja nyt on tässä meille puolen tuntia vakuuttanut olevansa poliisi, mutta nyt sitten pölähdyttää päin naamaa, ettei hän muka ole poliisiksi itseään väittänytkään. Herra ei taida tietää, että laittomasti poliisina esiintymisestä on iso edesvastuu.

-- Kuulkaas nyt hyvät miehet, sanoi Löfman koettaen rauhoittua. Koettakaahan toki käsittää, etten minä ole nyt enempää kuin muulloinkaan itseäni poliisiksi väittänyt...

-- No kukas sitten?

-- No kukas sitten? Tietysti te itse!

-- Mekö itse? Älkää nyt helkk...

-- Te juuri. Tehän minua rupesitte poliisiksi tituleeraamaan. Minä en kieltänyt enkä myöntänyt. Luulin teidän leikkiä ymmärtävän.

-- Laki ei leikkiä ymmärrä, sanoi Makkonen painavasti.

-- Ei näy ymmärtävän, myönsi Löfman.

-- Ja olkoonpa kuinka tahansa, niin olette te myöntänyt pitäneenne koululla poliisitutkintoa.

-- Sekin oli leikkiä.

-- Vai oli sekin leikkiä. Te taidatte olla hyvin leikkisä mies? lisäsi hän ivallisesti.

-- Juuri kotitarpeiksi, myönsi Löfman.

-- Se on vaarallista leikkiä, huomautti Makkonen vakavasti.

-- Tokkopa tuo nyt niin vaarallista lie, väitti Löfman vastaan. Sitäpaitsi oli koko juttu opettajan keksintöä. Hän pelotteli saunan ikkunan rikkojat tunnustamaan sillä, että uskotteli koulupojille minun olevan salapoliisin ja näiden koirien poliisikoiria. Mitäs pahaa siinä nyt oikeastaan oli?

-- No eihän siinä nyt juuri lainrikosta tainnut tapahtua, myönsi Makkonen vihdoin armollisesti ajateltuaan asiaa. Kun nyt vain juttu on sillä lailla, kuin te kerroitte.

-- Kyllä se sillä lailla on.

-- Ka, sittenpä meillä ei taida koululle muuta asiaa ollakaan, päätti Makkonen kuulustelun. Jäniksiäkö se herra on menossa säikyttelemään?

-- Niitähän minä.

-- No onnea ja lykkyä nyt sitten vain! toivotti Makkonen vilpittömästi. Me käännytäänkin sitten Jykkälään. Ollaan tässä lähdössä rosvojen jäljille, lisäsi hän selitykseksi Löfmanille.

Ja molemmin puolin erottiin sulassa sovinnossa.

X

Poliisit palasivat takaisin Jykkälään, ja Makkonen, vanhempi konstaapeli, sanoi, että on tässä jo päivää alkuhommiin tarpeeksi hukattu. On aika ryhtyä varkaiden takaa-ajoon.

Väkijoukko seisoskeli vielä pihalla, ja heille konstaapeli Ratilainen antoi ystävällisen huomautuksen:

-- Mitä te kaiken päivää turulla joutilaina seisotte? Menkää viinamäkiinne ja muille töillenne!

-- Eikö tässä enää rauhalliset ihmiset saa siivolla olla? kuului kapinallinen kysymys miesjoukosta.

-- Tarsitte siinä ja sotkette jäljet! kiljaisi Makkonen kiivastuen. Mikä koira niistä sitten enää selvän saa, vaikka sillä olisi elehvantin nokka!

-- Ei suinkaan ne rosvot ole pihan halki kulkeneet, kun kerran ovat pellon piennarta myöten päässeet tuvan ikkunaan ja siitä ulos, vastusti toinen ääni joukosta.

-- Suu kiinni! sanoi Makkonen jyrkästi, kun ei keksinyt muutakaan vastausta tähän huomautukseen.

-- Jos mentäisiin katsomaan sinne, missä varkaus on tapahtunut, ehdotti hän sitten isännälle.

Ja väkijoukolle ilmoitti hän:

-- Asiattomilta on pääsy laillisen edesvastuun uhalla kielletty!

-- Maltetaanhan me pysyä täällä pihallakin, vakuutti eräs joukosta.

-- Eikä ne kaiketi poliisitkaan siellä sisällä ikäänsä ole, lohdutteli toinen. Jos nimittäin aikovat rosvot kiinni saada, lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Mutta isäntä meni poliisien kanssa kylmään tupaan.

-- Onko täällä nyt kaikki siinä kunnossa, mihin rosvot tämän huoneen jättivät? kysyi Makkonen.

-- No ihan siinä samassa, vakuutti isäntä. Ei ole mitään liikuteltu -- ja akkoja kielsin täällä käymästä muuta kuin minkä ihan välttämättömimmällä asialla.

-- Tuosta ikkunasta ne ovat sitten tulleet, totesi Ratilainen ilmeisen tosiasian katsellen rikottua ikkunaa.

-- Siitä kai ne ovat tulleet, vahvisti isäntä, ja siitä myöskin menneet, senkin korvennettavat!

-- Tässä on tyhjä tikkuaski ikkunan luona, ilmoitti Makkonen, joka teki tarkkoja tutkimuksia. Onko tämä talon tavaroita?

-- Ei, sanoi isäntä, meillä käryytetään vain niitä tavallisia Hallmannin tikkuja. Nämä mitä lienevät olleet mäntsäläläisiä -- tai muita ulkomaalaisia.

-- No sitten se on jäänyt tänne rosvoilta. Ne ovat tehneet tikuilla tulta täällä hamuillessaan.

Todistuksena tämän väitteen uskottavuudesta oli ympäri lattiaa lyhyeksi poltettuja tulitikunpäitä.

-- Ne ovat vääntäneet tuon tiinunkin kellariluukun päältä -- paholaiset, lausui isäntä.

-- Se on hyvä juttu, sanoi Ratilainen. Sitten niiden on pitänyt enemmältä kävellä tämän tiinun ympärillä, niin että siinä pitäisi jälkien hyvin tuntua.

Bella sai tutustua permantoon tiinun luona. Se nuuhki sitä tarkasti, ja Makkonen yllytti:

-- Hae rosvo, Pella, hae rosvo!

Sitten alkoi koira nykiä talutusnuoraansa ja Makkonen hellitti sitä senverran, että Bella pääsi vapaasti liikkumaan.

Koira alkoi kulkea ympäri: lattiaa kuono maassa, meni uunin luo ja pyrki sitten ovelle päin.

-- Jopas taisi saada jäljistä kiinni, iloitsi isäntä. Ovella koira haukahti lyhyesti.

-- Se tahtoo porstuaan, tulkitsi Ratilainen.

-- Olisivatkohan ne porstuassa käyneet? arveli Makkonen.

-- On ne voineet käydä, päätteli isäntä. Ja ovat voineet sitä kautta poiskin mennä, jos niikseen tulee. Mukavampihan se oli porstuan kautta iso kantamus viedä kuin ruveta sitä ikkunasta laahaamaan.

-- Niin, ja kun tiesivät koko talon nukkuvan, lisäsi Ratilainen.

Asia tuntui olevan selvä.

Mentiin porstuaan, koira edellä, miehet perässä, koira aina vain kuono permannossa ja miesten suurella mielenkiinnolla seuratessa sen pienimpiäkin liikkeitä. Porstuasta siirryttiin kuistille ja siitä pihalle.

-- Nyt sen näkee, ovatko nuo toljakkeet saaneet sotketuksi jäljet, sanoi Makkonen, pihalla seisoskelevaa joukkoa tarkoittaen.

-- Jokos se sai koira jäljen päästä kiinni? kysyi eräs joukosta.

Poliisit eivät vastanneet. Isäntä vain yliolkansa murahti että:

-- Pianhan sen näkee...

Koira kääntyi kuistilta heti vasemmalle karjapihaan päin, kulki nuuskien pitkin pihaton aitaviertä saunan eteen ja poikkesi siitä karjatielle.

Isäntä pysähtyi saunan luona ja sanoi:

-- Minulla ei ole aikaa tulla pitemmälle, mutta selväthän tässä ovat tiet. Ja kun ei tiedä, miten pitkäksi teille se matka tulee...

-- Niin, eihän sitä tiedä, myönsivät poliisit, vaikka tässä saisi juosta siihen maailman toiseen laitaan. Minne tämä tie oikein viepi?

-- Se menee tästä ensin meidän karjamaille, mutta sitten tulee sieltä kyllä Korven kylä vastaan... ja sitten koko muu maailma...

-- No osataanhan tässä sitten.

Isäntä toivotti onnea matkalle ja kääntyi takaisin pihaan, missä paikalle saapunut Kinnari nauravalle väkijoukolle teki selkoa Löfmanin "poliisikoiran" urotyöstä.

-- Mutta kyllä tässä on toinen koira, vakuutti isäntä. Se kun kerran vain nuuhkaisi, niin kohta oli jäljen päässä kiinni, ja niin läksi rohkeasti kuin olisi syntymästään asti sitä tietä kulkenut...

Naapurit alkoivat hajaantua kukin taholleen, koska ei ollut luultavaa, että poliisikoirasta toistaiseksi pitkään aikaan mitään kuuluisi.

Poliisit sillä aikaa painuivat karjatietä myöten edelleen ja katosivat lopuksi metsikköön.

XI

Juuso Paakkula oli tullut mökilleen, syönyt eilistä kalakukkoa, ryypännyt kahvia palanpainikkeeksi, käynyt korjaamassa niityn aitaa, palannut kotiin ja ryhtynyt paikkaamaan Jykkälän Annastiinan lyhytvartisia navettalapikkaita.

Hänen vaimonsa Kaisa karttasi villoja.

-- Kuuluikos sinne Jykkälään erikoisia? kysyi Kaisa.

-- Kuuluihan sinne vähäsen.

-- Joko ne rosvot on saatu kiinni?

-- Eihän niitä vielä, mutta eivätkö nuo pian joutune kiinni, kun on sinne tuotu oikein kaupungin poliisit ja poliisikoirat.

-- Ohoh, vai että oikein kaupungin poliisit ja koirat! Itsekö se isäntä ne on sinne toimittanut?

-- Eikö tuo lie itse.

-- Katsohan näet sitä Jykkälän isäntää, kun aloitti isoisesti! ihmetteli Kaisa. Oikein poliisikoirat! Näitkö sinä ne koirat?

-- Eihän niitä oikeastaan ollut kuin yksi koira ja kaksi muuta poliisia. Sikolammin mäen alla ne minua vastaan tulivat. Minä korjasin siinä kuorelampilaisen hevosen rinnustinta, kun se oli auennut.

-- Itsekö se oli kuorelampilainen kyydissä?

-- Itsehän tuo taisi olla. Niitä oli kaksi poliisia, vaikk'ei niillä ollut vormua, ja sitten vielä se poliisikoira. Se oli kanssa kärryissä niinkuin iso herra.

-- Vai oikein ne sitä koiraakin kärryissä kuljettivat! Minkä näköinen se oli?

-- Taisihan tuo olla semmoinen keskikokoinen lyhytkarvainen koira. Vähän hontelolta se minusta näytti, minkä kerkesin siinä sitä katsella.

-- Kun et kääntynyt takaisin Jykkälään katsomaan, miten ne sillä koiralla...

-- Mitähän katsomista tuossa sitten olisi ollut. Koira kuin koira. Ja oli tuolla sitä väkeä jo minuttakin tarpeeksi... sitä oli siellä ukkoa kuin kuntakokouksessa.

-- Vai niin oli paljon tullut katsojia! ihmetteli Kaisa.

-- Niinhän noita oli. Ne poliisit ihan noitumaan rupesivat, kun kuulivat, että sinne oli niin paljon sitä väkeä kertynyt.

-- No mitähän ne nyt siitä?

-- Sanoivat, että sotkevat kaikki jäljet sekaisin... ja taitaahan se vähän semmoista ollakin.

-- Voipihan se olla... terveenäkö se oli se emäntä?

* * * * *

Poliisit seurasivat sillä aikaa koirineen jälkiä.

Jykkälän karjatien reunaa kulki seurue opotalle asti, missä poikkesi heti oikealle ja läksi aitoviertä etenemään. Bella ryntäsi suoraan eteenpäin maata tuskin nuuhkaistenkaan, niin että konstaapeli Ratilainen, joka talutusnuorasta kiinnipitäen lönkytti puolijuoksua perässä, huomautti hengästyneenä:

-- Ihanpahan näet hikeen asti juoksuttaa, peijakas!

Johon Makkonen lisäsi:

-- Hiton tuoreiltapa ne jäljet tuntuvat, kun ei sen tarvitse niitä tuon enempää nuuhkia.

-- Eikö liene jouduttu juoksemaan jäniksen jäljille... ei tämä ole oikeata menoa, epäili Ratilainen.

Vähän matkan päässä oli noustava aidan yli, jonka jälkeen matka jatkui pellon piennarta pitkin, kunnes taas oli noustava aidan yli maantien vieressä.

-- Riettaan kuvatus, kun hyppyyttää joka aidan yli! juonitteli Makkonen Bellalle.

Nyt oli tultu oikotietä sille samalle maantielle, jota myöten poliisit olivat saapuneet Kytölän kylälle, ja Bella alkoi kulkea takaisinpäin maantien reunaa pitkin.

-- Näinköhän sinä juutas viet meidät takaisin kaupunkiin? alkoi Ratilainen epäillä Bellan aikeita, kun oli kuljettu pari kilometriä maantietä pitkin.

Melkein samassa poikkesi Bella kuitenkin eräälle metsätielle. Siltäkin se pian pyörähti louhikkojen ja ryteikköjen välitse mutkittelevalle jalkapolulle.

-- No tämähän tuo jo alkaa viettää vähän kuin rosvojen pesälle päin, arveli Makkonen.

Polun päässä aukeni metsä sen verran, että jätti tilaa pienelle perunamaalle ja sen takana olevalle mökkirähjälle.

-- Mitähän väkeä tuolta tulee? ihmetteli Kaisa nähdessään Bellan, Ratilaisen ja Makkosen lähenevän mökkiä.

-- Siinäpähän se nyt sitten on se poliisikoira, ilmoitti Juuso Paakkula, joka oli juuri saanut toisen lapikkaan paikatuksi.

-- Hyvä isä! siunasi Kaisa. Mitähän ne nyt tänne?

-- Sittenpähän tuon kuulee, kun sisälle tulevat, murahti Juuso levollisesti.

Pitkään ei sitä tarvinnut odottaakaan. Ovi avattiin, ja Bella edellään työntyivät Ratilainen ja Makkonen sisään.

-- Päivää! sanoivat poliisit, mutta Bella syöksähti kiivaasti haukkuen Juusoa kohti.

Juuso tempaisi rahin vierestä sen Jykkälän Annastiinan paikkaamatta olevan lapikkaan ja hosui sillä Bellaa, uhaten:

-- Tulepas päälle sinä vietävä, niin kuonoosi saat!

-- Ka eikös tämä ole se sama mies, joka tuli meitä vastaan maantiellä tänä aamuna? tunnusteli Makkonen.

Bella teki kiivaan rynnistyksen Juusoa kohti, jolloin Juuso suuttui ja sanoi:

-- Jos ette saa sitä koiraanne asettumaan, niin ajakaa se pellolle... syöpi tässä viattoman ihmisen omassa mökissään kitaansa!

-- So, soh! rauhoitti Ratilainen Bellaa vetäen talutusremmiä lyhemmäksi.

-- Niin, eikös se juuri tämä mies tullut tänä aamuna meitä vastaan? uudisti Makkonen äskeisen kysymyksensä.

-- Ka enkö tuota liene minä ollut.

-- Saakeli sentään! kirosi Ratilainen. Nyt se on juoksuttanut tuo koira meidät niitä sinun jälkiäsi myöten tänne hittoon asti... mitä tekemistä sinulla oli siellä Jykkälän kylmässä tuvassa?

-- Emäntä antoi voita, niin minä menin perässä, ettei emännän tarvinnut ruveta sitä minulle kantamaan.