Part 2

-- Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille luontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin suosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta en minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta havainnut -- vaikka olen ikäni hevosia pitänyt ja hevosella ajanut. Muistihan sillä kyllä on, sillä hevosella, ja hevosen muisti onkin, mutta siinä se sitten kaikki on. Ei se omin nokkineen mitään osaa tehdä...

Isäntä haukotteli niin, että leuat naksahtelivat, ja vaipui puolihorroksiin. Havahtui siitä kumminkin ja sai hetkisen kuluttua jälleen langan päästä kiinni:

... vaikka eipä se taitaisi itse koirakaan mitään osata, jollei sillä olisi se vaisto ja haisti... ei sillä mitään järkeä ole -- mitäs järkeä sillä järjettömällä luontokappaleella olisi, kun ei sitä ihmisilläkään tahdo riittävästi piisata -- vaikka on koulunkäynnit ja muut sivistykset...

Emäntä tuli sisään maitoastioita kalistellen, ja isäntä seurasi hänen toimiaan puoliunessa, silmäluomet melkein kiinnipainuneina. Vahvisti vihdoin ääneen äskeisten mietelmiensä lopputuloksen murahtaen:

-- Vaisto se on ja haisti... eikä mikään järki ja muu ymmärrys...

Emäntä katsahti sänkyyn päin ja tiedusteli:

-- Unissasiko sinä horiset?

-- Missä unissani minä... enhän minä tässä nyt nuku, vastusti isäntä.

-- Etkö tuota liene nukkunut... ja mikäs ihme tuo olisi jos nukuttaisikin, kun puolille öin ylhäällä kukkuu ja muitakin valvottaa. Piiatkin ovat niin unentorroksissa vielä, että pihtipieliä vasten kävelevät.

Isäntä oli nyt vaipunut melkein uneen eikä kuullut emännän napinaa. Tai ei ollut kuulevinaan. Kun ei mitään vastausta saanut, jatkoi emäntä mietelmiään:

-- Myllyynkin pitäisi lähteä, kun eivät rengit jouda. Kaikki on jauhot ihan lopussa, eikä muuta kuin maata pötköttää... Niitä vain vuottelee koiria ja muita urkkijoita... näistäpä se nyt sitten apu lähti -- ja autuus...

Isäntä jo hiljalleen kuorsaili.

Emäntä meni pöydän ääreen ja koetti kiristää kahvipannusta, mutta ei saanut muuta kuin poroja. Huokasi:

-- Ho-hoi, kahvinkin on särpinyt kaikki -- joutessaan!

* * * * *

Mutta sillä aikaa vetelivät poliisit makeimpia aamu-uniaan Kuorelammin varsin vaatimattoman kestikievarin vierashuoneessa. Poliisit ja poliisikoira.

Olivat tulleet iltayöstä, mutta kuultuaan, että Kytölän kylään oli vielä lähemmäs peninkulman matka, oli vanhempi poliisi Sakari Makkonen sanonut että:

-- Mitäs me siellä keskellä yötä tehdään?

Johon nuorempi, Kalle Ratilainen myönsi:

-- Ka mitäs me... Jäädään vain tähän yöksi.

Porstuassa tapahtui kestikievarin koiran ja poliisikoira Bellan välillä esittely ja tutustuminen tavanmukaisine menoineen. Ne päättyivät äkkiä syntyneeseen rähinään ja tappeluun, jonka Bella aikaansai puraisemalla talon koiraa aivan aiheettomasti sääreen. Toinen ei tahtonut jättää tätä tuntemattomalta kulkurilta kärsimäänsä loukkausta kostamatta, ja siitä syntyi sellainen elämä, että tarvittiin molempien poliisien, isännän ja kyytimiehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin rauha saatiin jälleen palautetuksi. Sisukas ja tappelutaidossa erityisen opetuksen saanut Bella oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt pahanpäiväisesti pelmuuttaa talon koiraa, vaikka viimemainittu oli suurempi ja rotevampi.

-- Mitä hiton hurttia te oikeastaan kuljetatte mukananne! kiivaili isäntä, kun Bella vihdoin oli saatu teljetyksi kamariin ja talon koira oli vetääntynyt porstuan pimeimpään nurkkaan nuolemaan vammojaan ja hautomaan mielessään synkkiä tuumia.

-- Hurttia... mitä hurttia? sanoi Makkonen arvokkaasti ja päästeli vyötään turkin ympäriltä auki. Se ei olekaan mikään hurtta eikä rakki, vaan poliisikoira. Se Pella, jos isäntä on nimen kuullut?

-- On sitä siinä sitten järjestyksen valvoja, kun aloittaa kohta talossa tappelun, kuin mikäkin hulikaani!

Poliisit eivät viitsineet vastata tähän Bellan kunnialle käypään letkaukseen, vaan alkoivat hankkiutua levolle.

-- Olisiko sitoa tuo Pella sängyn jalkaan? oli Ratilainen ennen maatapanoa aprikoinut, mutta Makkonen oli sanonut, että antaa olla irrallaan; minnekkäs se nyt täältä menisi.

Bella, joka näköään lepäsi viattomuuden unta hyvin päätetyn päivätyön jälkeen uunin edessä, sai jäädä vapauteensa.

Se ei kuitenkaan käyttäytynyt sille osoitettua luottamusta vastaavalla tavalla, sillä muutaman tunnin kuluttua se herättyään ja haukoteltuaan väsyi kuuntelemaan hoitajiensa yksitoikkoisia kuorsauksia ja alkoi tassutella ympäri huonetta, nuuskien esineitä, kapusi sitten pöydälle ja kaasi sillä olevan vesilasin, latki veden suuhunsa ja kurkisti ikkunasta ulkonaiseen pimeyteen. Ratilainen oli havahtunut lasin kaatumisen aiheuttamaan kolinaan, mutta nukkunut kohta jälleen viitsimättä ryhtyä Bellan suhteen mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin.

Vihdoin Bella sai työnnetyksi porstuaan vievän oven auki ja pistäytyi ulos.

Mitä siellä sitten lieneekään aluksi tapahtunut, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta lopuksi heräsi koko talo helvetilliseen meluun.

Mahdollista ja luultavaakin on, että talon koira, nähdessään vihatun vieraan koiran taas ilmestyvän porstuaan, ei voinut hillitä itseään, vaan päätti koettaa uudelleen sotaonneaan. Ja kun Bella tietysti riemulla otti haasteen vastaan, niin syntyi mellakka, jollaista ei sitä ennen eikä sen jälkeen Kuorelammin kestikievarissa ole nähty eikä kuultu.

Lopuksi olivat sitä todistamassa sekä koko talon väki että vieraat. Isäntä totesi, että tappelijat olivat särkeneet tallilyhdyn ja tehneet yhtä ja toista muutakin vahinkoa, eikä hän suinkaan säästellyt äänivarojaan enempää kuin voimasanavarastoaankaan ilmaistessaan mielipiteensä vieraistaan yleensä ja heidän koirastaan erityisesti. Poliisit kuuntelivat isännän esityksiä puoliunessa olevien miesten välinpitämättömyydellä, mutta kun hänen puheensa alkoi sisältää huonosti peitettyjä uhkauksia Bellan henkeä vastaan, käskivät he hänen pitää suunsa kiinni ja sanoivat, että kyllä he vastaavat, jos koira on jotain vahinkoa tehnyt.

-- Mutta jos se vielä tänä yönä tappelun tekee, niin tapan minä sen paholaisen, vaikka hän sitten olisi kymmenen kertaa poliisikoira ja mitaleita rinta täynnä, julisti isäntä kiukkuisesti.

-- Tapappas! uhitteli Ratilainen, ja Makkonen ennusti:

-- Silloin sitä et olisikaan enää omalla asiallasi!

Molemmat puolueet vetäytyivät kylmäkiskoisen mielialan vallitessa jatkamaan keskeytynyttä lepoaan. Bella sai pari hyvin ansaittua läimäystä ja sidottiin enempien selkkausten välttämiseksi sängynjalkaan. Loppuyö kuluikin sitten rauhallisesti.

IV

Muurari Kinnari oli liikkeellä jo aamulla ani varhain.

Koululla vielä kaikki nukkuivat. Sentähden meni hän saunaan, jonka kiukaan korjaamisesta eilen illalla oli ollut puhe, ja toimeenpani alustavan tutkimuksen.

-- Huononlaiseksipahan on mennyt, murahti Kinnari tutkittuaan kiuasta. Eikä noista kivistä enää ole paljon mihinkään. Mutta mistäpä ne nyt uudetkaan otti... Pitää koetella entrailla ja lajitella näitä nyt vain ja vasta keväällä tehdä koko kiuas uudestaan...

Kinnari otti päreeseen tulta, laskeutui polvilleen kiukaan eteen ja alkoi tähystellä sen sisäpuolta.

Samassa kuului helähdys, lasinpalasia lensi ympäri saunan, ja lyhyt koivuinen halko mätkähti Kinnarin selkään.

Päre putosi uunin tuhkaan muurarin kädestä ja sammui. Kinnari nousi ylös sadatellen ja yrittäen hieroa selkäänsä sekä lähti ulos etsimään ilkityön tekijää. Pimeässä löi hän otsansa matalan oven kamanaan, mikä ei suinkaan ollut omiaan saattamaan häntä paremmalle tuulelle, kompastui saunan eteisessä vesisoikkoon ja oli vihdoinkin ulospäästyään kypsynyt murhaan.

Pihalla ei näkynyt ketään.

Saunan kupeella olevasta seiväsläjästä tempaisi raivostunut muurari vankan aidanseipään ja kiiruhti sitten juoksujalkaa saunan taakse.

Sielläkään ei ollut ketään. Kinnari huimasi seipäällä seinustalla kasvavaa katajapensasta ja lähti etsiskelemään tuntematonta vihollistaan muualta pihasta.

Kaikki sopet ja loukot tyystin tutkittuaan ei hän voinut muuta kuin todeta, ettei ainakaan mitään muuta ruumiillista olentoa kuin hän itse ollut pihassa eikä sen läheisyydessä. Hän purki tunteitaan iskemällä seipään poikki veräjänpieleen ja palasi takaisin saunaan, jossa alkoi hajoittaa kiuasta. Silloin tällöin pysähtyi hän kumminkin epäluuloisena kuuntelemaan ja pienimmänkin risauksen kuultuaan hyökkäsi halko kourassa ulos, tapaamatta siellä kuitenkaan ketään.

Puolen tunnin kuluttua alkoi pihalta kuulua liikettä. Mannilan Ate ja Jolpin Mikko, jotka olivat järjestäjinä, olivat saapuneet virkavelvollisuuksiaan suorittamaan ja alkoivat vetää kelkalla halkoja luokkahuoneisiin. Muurari meni heiltä tiedustelemaan, olisivatko pojat sattuneet näkemään mitään epäilyttävää, mutta pojat sanoivat, etteivät he ole mitään nähneet. Juuri äsken olivat muutoin saapuneetkin koululle.

Aamu rupesi vähitellen valkenemaan, ja koululaisia alkoi keräytyä sekä yksitellen että joukoittain.

Kinnari meni ilmoittamaan opettajalle seikkailustaan.

V

Proviisori Löfman, joka on Kytölän opettajalle sukua "väärän koivun takaa", oli lähtenyt koirineen kaupungista Kytölän jänisrikkaille maille metsästysonneaan koettelemaan.

Metsästäjä saapui koululle samoihin aikoihin kuin Kinnari antoi opettajalle raporttia saunan ikkunan rikkomisesta ja sen yhteydessä olevista asianhaaroista.

Opettaja kuunteli kertomusta miettiväisenä ja myönsi, että tapaus oli hieman kummallinen.

-- Mutta ehkä se sentään selviää, kun ruvetaan selvittelemään, lausui hän kumminkin.

-- Kunpahan selviäisi, niin kyllä minäkin koettaisin, miten se koivuhalko lähimmäisen selkään mätkähtää... ilmaisi muurari hartaana toivomuksenaan.

Proviisori, joka juuri oli tullut sisään, halusi tietää, mistä oli kysymys, ja sai muurarilta kaunopuheisen esityksen asiasta.

Opettajalla oli omat epäilyksensä, jotka pitkäaikaisen kokemuksen ja suuren paikallistuntemuksen johdosta itsepäisesti suuntautuivat koulupoikiin.

Mietiskeltyään hiukan aikaa asiaa meni hän luokkahuoneeseen, missä Kytölän kylän miespuolinen toivo paraikaa kiihkeästi pohti vieraan ja hänen koiriensa ilmestymistä koululle.

Yleinen mielipide oli alunpitäen selvillä siitä, että Löfman oli salapoliisi ja hänen koiransa poliisikoiria. Mutta miksi hän ei ollut mennyt suoraan Jykkälään, vaan poikennut koululle, se antoi paljon päänvaivaa. Aamurukousten jälkeen aloitti opettaja ankaran kuulustelun.

Huomautettuaan siitä tunnetusta tosiasiasta, että eräät pojat -- hän mainitsi muutamia nimiltään -- saapuvat usein tarpeettoman varhain koululle saadakseen telmiä ja tapella toistensa kanssa, kysyi hän, kutka tänä aamuna olivat tehneet itsensä syypäiksi tuohon epäjärjestykseen.

Kukaan ei ilmoittautunut syylliseksi.

Järjestäjät, Jolpin Mikko ja Mannilan Ate, todistivat virkansa puolesta, ettei pihassa enempää kuin sen lähitienoillakaan ollut heidän saapuessaan ollut ketään.

-- No milloin te sitten tulitte?

Pojat ilmoittivat tulleensa tavalliseen aikaan kello seitsemän tienoissa.

Opettaja tuumi hetkisen. Kinnarin ilmoituksen mukaan oli ikkunan särkeminen tapahtunut ainakin puolta tuntia aikaisemmin.

Järjestäjien puheissa ja käytöksessä oli kuitenkin jotain epäilystä herättävää. Mutta toiselta puolen piti heidän ilmoituksensa yhtä Kinnarin todistuksen kanssa, Kinnari kun oli tavannut pojat seitsemän tienoissa.

Opettajan kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hänen päähänsä juolahti onnellinen ajatus.

Hän ilmoitti, että saunan ikkuna oli puoli seitsemän tienoissa aamulla rikottu ja muurari Kinnaria samalla heitetty halolla selkään. Opettaja sanoi, ettei hän tietänyt, mistä tuo rikos johtui, mutta lausui aavistuksenaan, etteivät hänen omat rakkaat oppilaansa olleet siihen niin viattomat, kuin miltä he tällä hetkellä näyttivät. Muissa olosuhteissa olisi hänen ollut ryhdyttävä mutkalliseen ja aikaa vievään tutkimukseen, mutta tällä kertaa oli sattunut niin onnellisesti, että syyllinen, jos se oli koulun oppilaitten joukossa, kohta voitiin saada ilmi.

Luotuaan ankaran silmäyksen oppilaisiinsa käski hän heidän istua hiljaa paikoillaan ja poistui pahaenteisesti hymyillen omiin huoneisiinsa.

-- Tiedätkö sinä, mikä sinä oikeastaan olet? kysyi hän proviisorilta, joka Kinnarilta urkki tietoja paikkakunnan parhaista jänismaista.

Löfman ajatteli ensin vastata: proviisori Kalle Löfman Savonlinnasta, mutta kun sen seikan muutenkin piti olla opettajan tiedossa, joten ei voinut otaksua hänen odottavan niin yksinkertaista vastausta kysymykseen, piti hän parempana vaieta ja odottaa vastausta kysyjältä itseltään.

-- Sinä olet salapoliisi, sanoi opettaja juhlallisesti, ja nuo koirat ovat poliisikoiria.

-- Älä peijakas! ihmetteli Löfman. Sitä minä en ole tullut ennen havainneeksikaan.

-- Niin, koulupoikain piireissä on sellainen käsitys lujasti vallalla. Ja kun niin on, niin sopii sitä tässä nyt käyttää tämän Kinnarin saattamiseksi oikeuksiinsa...

Asiasta syntyneen keskustelun lopputuloksena oli, että opettaja meni luokkahuoneeseen ja komensi kaikki pojat ulos pihalle riviin.

-- Jako kahteen! karjaisi hän sitten synkästi.

-- Yks, kaks, yks, kaks... jakoivat pojat.

-- Kakkoset neljä askelta eteenpäin! komensi opettaja.

Syntyi kaksi riviä.

-- Etumainen rivi, täyskäännös vasempaan! Molemmat rivit katselivat toisiaan silmästä silmään.

Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

-- Nyt pojat, sanoi opettaja uhkaavasti, astuvat ulos riveistä ne, joilla saunan ikkuna on omallatunnollaan!

Kukaan ei liikahtanutkaan. Nenät kelmeinä ja pelon vallassa seisottiin, mutta kukaan ei näyttänyt erikoisemman syylliseltä.

-- No niin; koska ei tämä asia muuten selviä, niin täytyy ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin.

Samassa aukeni opettajan eteisen ovi, ja Löfman astui ulos taluttaen vitjoista Dianaansa.

Perässä tuli Kinnari.

Vavahdus kulki läpi rivien, ja kuului kauhistuksen suhahdus: _poliisikoira!_

Kunnioittamatta poikia yhdelläkään silmäyksellä talutti proviisori koiransa saunaan.

Kului pari minuuttia, jotka pojista tuntuivat yhtä monelta tunnilta.

Vihdoin tuli vieras koirineen ulos saunasta ja pysähtyi sen portaille. Hän oli saunassa salaa usuttanut koiraansa poikia vastaan, niin että Diana saunan ovelle päästyään teki vimmattuja yrityksiä päästäkseen poikien kimppuun, jotka sekavin tuntein katselivat sen kitaa.

-- Missä se halko on? huusi Löfman tiukasti hilliten muka parhaansa mukaan koiraa.

Kinnari lähestyi kädessään lyhyt koivuhalko, jonka kunnioittavasti ojensi Löfmanille.

-- Nuuski! sanoi tämä lyhyesti ja käskevästi pitäen halkoa Dianan kuonon edessä.

Diana nuuhkaisi hieman halkoa, mutta riuhtaisi sitten äkillisellä ja odottamattomalla tempauksella itsensä irti ja syöksähti ilosta kiljahtaen poikarivejä kohti.

Noin viidestäkolmatta kurkusta kuului kauhun huuto; sotilaallisen kurin kahleet katkesivat, ja rivit hajosivat silmittömän pelon vallassa kaikkiin ilmansuuntiin.

Ainoastaan pieni Kalle Kettunen ei paennut. Hän oli tottunut noudattamaan annettuja määräyksiä ja seisoi paikallaan kalmankalpeana ja paikatut ruskeat housunlahkeet lepattaen säärien ympärillä, säärien, jotka olivat laihat kuin piipunvarret. Mutta hän seisoi kuitenkin paikallaan, vaikka housut tutisivatkin.

-- Diana! huusi proviisori ankarasti.

Diana ei ollut kuulevinaan huutoa, vaan jatkoi hauskaa metsästystään. Kettusen Kallesta se ei tietysti piitannut mitään.

-- Diana! karjaisi Löfman uudelleen.

Koira huomasi, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä huonokuuloisuutta, jos mieli säästyä ikäviltä jälkiselvityksiltä. Vastahakoisesti, häntä koipien välissä palasi se saunan luo takaisin.

Opettaja sai pojat vihdoin jälleen riveihin ja piti heille lyhyen, mutta valaisevan luennon urhoollisuudesta, esittäen Kettusen Kallen tämän hyvän ominaisuuden ruumiillisena esikuvana. Pojat taas loivat Kalleen silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää urhoollisuuden perikuvan lähimmälle tulevaisuudelle.

Proviisori talutti nyt koiraansa saunan ympärillä. Pojat seurasivat jännittyneinä tätä tärkeää toimitusta.

-- On parasta antaa sen nuuhkia Kinnariakin, huusi opettaja.

Kinnari lähestyi heti koiraa, alttiina palvelukseen.

Diana nuuhkaisi hänen lapikkaanvarsiaan, mutta haju ei kai miellyttänyt, koska se kääntyi heti pois ja näytti kyllästyneen koko kujeiluun.

Proviisori vilkaisi opettajaan odottaen lisäohjeita.

Opettajaa alkoi harmittaa. Hän oli odottanut, että koiran pelkkä läsnäolo olisi saanut syyllisen tai syylliset tunnustamaan. Kun niin ei ollut käynyt, niin oli mahdollista, ettei kukaan koululaisista ollutkaan rikkonut ikkunaa.

VI

-- Opettaja! sanoi ensimmäisen osaston pienin poika Nikoteemus.

-- Ei saa puhua rivissä! huomautti opettaja.

-- Opettaja! Kaikki pojat eivät ole rivissä!

Opettaja pyörähti ympäri.

-- Mitäh!? Kuka ei ole rivissä?

-- Mannilan Ate ja Jolpin Mikko, jatkoi pieni kielittelijä ilmiantoaan.

Opettaja loi silmäyksen riveihin ja huomasi Nikoteemuksen olevan oikeassa.

-- Minnekäs ne sitten juoksivat? ihmetteli opettaja.

-- Eivät ne minnekään juosseet... ne eivät ole olleetkaan rivissä, ilmoitti eräs toinen poika, ja useat äänet vahvistivat tämän huomattavan tiedonannon.

Opettajan otsa meni ryppyihin. Hän tarkasti rivejään mietteissään kuin Döbeln Juuttaalla. Sitten alkoi hänen katseensa kirkastua.

-- Kuka tietää, missä ne ovat?

Pojat ilmaisivat vakaumuksenaan, että Ate ja Mikko olivat sisällä luokkahuoneessa.

-- Nikoteemus, mene käskemään ne ulos!

Nikoteemus juosta vilisti sisään, mutta palasi kohta ilmoittamaan, että "eivät ne tule".

-- Vai eivät tule! ihmetteli opettaja. Kylläpäs minä panen ne tulemaan.

Opettaja ei aluksi nähnyt luokkahuoneessa ketään, mutta äkkäsi sitten kaksi paria jalkoja nurkassa telineellä olevan kartan takana.

-- Mars esiin vain sieltä kartan takaa! komensi opettaja karskisti.

Ate ja Mikko ilmestyivät valjuina näköisälle.

-- Mitä te täällä piileskelette!? tiuskaisi opettaja. Miksi ette tule ulos?

Pojat tuijottivat jäykästi eteensä sanaakaan sanomatta.

-- Ulos riviin heti! Sitäpaitsi saatte tunnin jälki-istuntoa kumpikin.

Pojat seisoivat suolapatsaina.

-- Ettekö te kuule!?

-- Ei me tulla ulos... sanoi Ate vihdoin heikosti.

-- Vai "ei me tulla ulos". Vai ei me tulla! kiivaili opettaja. Mutta jos me sittenkin tultaisiin!

-- Ei tulla, vaikka tapettaisiin! vakuutti Mikkokin itku kurkussa ja koko ruumis vavisten.

Opettaja oli nyt varma asiasta, mutta halusi kuitenkin jatkaa leikkiä.

-- Taidattekin pelätä sitä koiraa? Mitäs te sitä pelkäätte? Ei se teitä syö, jos teillä on puhdas omatunto.

Pojat seisoivat jäykkinä. Kaikesta näkyi, etteivät he juuri luottaneet omantuntonsa puhtauteen.

-- Mutta samapa se. Pääseehän se koira tännekin.

Ja opettaja astui ikkunan ääreen yrittäen avata sen.

-- Opettaja! parahti Mikko.

-- Mitä sitten?

-- Mi-minä...

Tuskallinen äänettömyys.

-- Mitä sinä?

-- Minä viskasin...

-- Ketä?

-- Atea...

-- Millä?

-- Sillä halolla...

-- Millä halolla?

-- Sillä, joka sattui Kinnariin...

-- Miten se Kinnariin sattui, kun sinä Atea viskasit?

-- Kun se luiskahti kädestä...

-- Ja lensi saunan ikkunaan. Niinkö?

-- Niin...

-- No milloin te sitten tulitte?

Pojat näkivät, että paras oli kertoa asia, niinkuin se oli tapahtunut.

He olivat tulleet puoli seitsemältä ja ruvenneet vetämään kelkalla halkoja saunan takana olevasta pinosta. Kun kuorma oli saatu täyteen, oli Mikko ryhtynyt vetämään ja Ate jäänyt lykkäämään takaa. Mikko oli kuitenkin huomannut, että Ate, sen sijaan että olisi auttanut kuorman kuljetuksessa, olikin seisonut kelkan jalaksilla kyydissä. Moinen epärehellisyys nostatti Mikossa suuttumuksen puuskan, jonka vallassa hän heitti Atea kohti halon. Millä seurauksella, sen jo edellisestä tunnemme. Pojat olivat pelästyneinä kääntäneet halkokelkan nurkan taakse ja pötkineet pakoon, palaten vasta puolen tunnin kuluttua muina miehinä takaisin.

Tunnustusta seurasi tuomion langettaminen. Saunan ikkunaan nähden se kuului: kaksi tuntia mieheen istumista ja rikotun ruudun korvaaminen, sekä totuuden salaamisesta käytöksen alennus todistuksessa.

-- Mitä Kinnarin asiaan tulee, niin saatte valita, otatteko selkäänne kotonanne vaiko Kinnarilta.

Lyhyen neuvottelun jälkeen katsoivat rikolliset kahdesta pahasta Kinnarin pienemmäksi.

Kinnarille ilmoitettiin jutun päätöksestä. Pojat eivät olleetkaan laskeneet väärin jättäytyessään hänen armoilleen, sillä hän oli jo ehtinyt leppyä. Haukkui vain vähän, mutta kun pojat pyysivät kauniisti anteeksi, niin antoi hän asian omalta osaltaan raueta.

Se oli ensimmäinen poliisikoiraurotyö Kytölässä.

Kun pojille vihdoin selvisi, miten heitä oli vedetty nenästä, ei heidän närkästyksellään ollut rajoja. Aten ja Mikon käytös sai sitäpaitsi pitkät ajat halventavaa arvostelua osakseen toveripiireissä.

-- Hyvinhän se näkyy tuo tavallinen jäniskoirakin poliisitutkintoja suorittavan, totesi Kinnari, kun juttu oli lopullisesti saatu selvitetyksi. Jos vain osaisi se oikea poliisikoira niin hyvästi virkansa hoitaa, niin kyllä Jykkälän isäntä pian saisi omansa takaisin.

VII

-- Yhäkö niillä herroilla unta riittää? tiedusteli Kuorelammin kestikievarin isäntä kahdeksan tienoissa aamulla saatuaan tutkituksi sanomalehtensä ilmoituksia myöten.

-- Eiköhän nuo jo liene nousemaan päin, koska ovat kahviakin tilanneet, arveli emäntä.

-- Kolmellako ne tilasivat kupilla?

-- Eikä, -- mitäs ne kolmella?...

-- Ka onhan niillä se koiran kehveli... eikö tuo liene yhtä iso virkamies kuin ne itsekin...

Samassa tuli palvelustyttö porstuan läpi kamarista ja sanoi, että olivat käskeneet koiralle antaa ruokaa.

-- Siinä se nyt oli, sanoi isäntä. Koira niillä on aina ensimmäisenä. Tokko ne itse syönevätkään?

-- Eivät kuulu syövän ennenkuin Kytölässä. Käskivät panna hevosen valjaisiin, että pääsevät kohta lähtemään, selitti palvelustyttö.

-- Vai jo niille nyt tuli kiire! ihmetteli isäntä pahantahtoisesti. Kun on saanut tässä koko aamupuhteen vuottaa ja vahdata mokomiakin herroja... nukkua pötköttävät kuin mitkäkin kenraalit puolillepäivin -- ei tässä enää kerkeä omille töilleen...

Isäntä sylkäisi vihaisesti, otti rukkaset naulasta ja nurkasta tallilyhdyn, jonka lasit koirat tapellessaan porstuassa olivat rikkoneet, ja läksi valjastamaan hevosta.

Matkalle lähdettäessä tuli huonolla tuulella olevan isännän kanssa taas sananvaihtoa, kun toinen poliiseista käski koiran hypätä rattaille.

-- No jopa nyt on hitto! sanoi isäntä. En minä vielä ennen ole koiria kyydinnyt. Eikö tuo tuommoinen votkale jaksa perässä juosta?

Mutta poliisit sanoivat, ettei sitä perässä juoksuteta. He ovat vastuussa koirasta, ja heidän on kuljetettava sitä rattailla. Vai luuleeko se isäntä, että tämä Pella on joku tavallinen rakki tai muu juoksulas?

Lopuksi kolme miestä ja koira jotenkuten sijoittautuivat ahtaille rattaille, ja sitten alettiin mennä kolistella routaista, kuoppaista maantietä pitkin Kytölään päin.

Mukavaa siinä ei ollut kenelläkään, mistä aiheutui pitkin matkaa vähän kahdenpuolista nälvimistä, minkä poliisit kohdistivat rattaiden ahtauteen, isäntä itsepäisellä ilkeämielisyydellä Bellaan, jota vastaan hän oli ruvennut tuntemaan syvää, voittamatonta vastenmielisyyttä.

Puolimatkassa, muutaman mäen alla tuli vastaan torppari Juuso Paakkula, Kuorelammin isännän sukulainen.

-- Kytölästäkö sinä tulet? kysyi kestikievarin isäntä pysähdyttäen hevosen.

-- On siinä miestä jos koiraakin! ihmetteli Juuso kaivellen tulitikkuja taskustaan. Kaupungistako päin ne nämä vieraat ovat tulossa?

-- Eikö nuo liene kaupungista, arveli isäntä. Tuo koira kumminkin... sen jo näkee päältäkin, ettei se ole näitä tavallisia maantolloja.

-- Ja rinnustin auki vain ajetaan, jatkoi Juuso mietelmiään. Setolkan varassa se vain kulkee noinkin suuri kuorma -- jo siinä pitää setolkan istua niinkuin tavallista tiukemmassa...

-- Älä pakana! hämmästyi isäntä. Niinpähän on rinnustin auennut -- vaikka kyllä se on tapahtunut juuri nyt. Vetäise sinä se kiinni, kun kerran siellä ääressä olet!

Juuso koputti piippunsa kengänpohjaan ja sanoi:

-- Ka raahtiihan tuon vetäistä.

Vedettyään rinnustimen kiinni sanoi Juuso vastaukseksi kestikievarin isännän äskeiseen kysymykseen: