Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

POLIISIKOIRA

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

Oli kolea syysaamu. Luntakin jo vähän ilmassa tuprutteli.

Kytölän kylän kansakoulunopettaja kurkisti pukeutuessaan ulos ikkunasta ja huomautti:

-- Taitaa pakastua, kun on tuo lämpömittarikin laskeutunut pari pykälää. Aikaistahan se vielä olisi talven tuloksi... mutta se kai siitä lopuksi tulee.

Porstuassa kolisteli joku.

-- Kukahan siellä jo kompuroi? Alkavat lappautua lupapäivinäkin ennen päivän nousua, ikäänkuin ne eivät nämä kytöläläisten asiat joutaisi selvään päivään asti odottamaan...

Ovelle ilmestyi hyvin partainen mies, Jykkälän Paavo, joka laski hattureuhkanansa oven pieleen, katseli miettiväisesti ympärilleen ja arveli:

-- Kotonahan se taitaakin opettaja olla?

-- Kotonahan minä... riisuppas sitä turkkiasi sinne eteiseen.

Partanaama vetäytyi eteiseen ja puheli puoleksi itsekseen vyötään riisuessaan:

-- Ne kun tuolla Korppilan mökillä tiesivät opettajan kaupunkiin lähteneen, niin minä jo arvelin, että kenenkäs hevosella se opettaja olisi kaupunkiin lähtenyt, kun on oman hevosen jalka kipeänä, eikä ole meiltä hevosta kysynyt...

-- Kuuluukos sille Jykkälän Paavolle muuta? tiedusteli opettaja vieraan palattua takaisin. Olisi siellä uunin reunalla savutkin...

-- Eipähän tuota erinomaisia... olisikohan pistää rettinki palamaan näin aamutuimaan.

Opettaja meni viereiseen huoneeseen joitakin papereitaan järjestelemään, koska kaksikymmenvuotisen kokemuksensa nojalla tiesi kuluvan vielä hyvän aikaa, ennenkuin Jykkälän Paavo pääsisi asiansa päähän kiinni.

Kahvikin joutui viimein, ja Paavo edistyi arveluissaan niin pitkälle, että mietiskeli:

-- Jokohan se meinaa sitten talveksi herjetä...?

-- Kukahan hänen tiennee, tuumi opettaja jotain sanoakseen ja haukotteli sanomalehtensä takana.

-- No siltä se vähän tuntuu, väitti Paavo. Se on niin varma ja selvä merkki, että kun rosvot ja vorot alkavat tulla oikein rohkeiksi, niin on se talvikin silloin tulossa... ne yrittävät ennen lumen maahan lankeamista saada riistansa kootuksi nekin.

-- Onkos niistä kuulunut jotain erikoista -- niistä rosvoista? tiedusteli opettaja. Eihän niitä ole tällä kylällä kuulunut eikä näkynyt moniin vuosiin.

-- Ne ovat kai olleet muualla välillä. Mutta kyllä ne tuntuvat taas kotiutuneen.

-- Ovat tainneet ihan teillä käydä?

-- Käviväthän ne ruojat... melkein kaiken voin ja leivän näet veivät kylmästä tuvasta. Aivan kuin nenän alta ottivat, ryökäleet!

-- Vai kaiken voin ja leivän!

-- No melkein. Joka paikkaan ne tellääntyvätkin, halvatun ketaleet.

-- Kyllähän niitä rosvoja riittää vähän joka paikkaan, myönsi opettaja.

-- Riittäähän niitä paholaisia -- en paremmin sano, valitti Jykkälän Paavo. Mistä heitä korvennettavia siunautuneekin, vaikka kuuluvat jo linnatkin olevan niin täynnä, että katosta pitää uusia sisään tupata.

-- Kai niitä rosvoja riittää maailman loppuun asti. Eivätkö nuo silloin loppune rosvotkin.

-- Kaipa ne silloin loppuvat, toivoi Paavokin. -- Mutta kyllä siihen on vielä aikaa -- ja tämän tuhman talonpojan sen pitää vain siihen mennessä elättää herransa ja narrinsa, rosvonsa ja kerjäläisensä.

-- Ei sinulla ole tietoa taikka aavistusta siitä, minne päin ne rosvot olisivat lähteneet? kysyi opettaja.

-- Enpä minä taitaisi tässä paikassa vanheta, jos minulla siitä tietoa olisi. Tuli se taloröttelökin rakennetuksi neljän tien risteykseen, niin ettei tässä osaa yksinkertaisella ymmärryksellään arvostella, mikä tie niitä on parhaiten miellyttänyt.

-- Ei niitten nyt sentään luulisi kaupunkiin päin lähteneen.

-- Ka eipä ei. Paitsi jolleivät ole järkiään olleet kaupunkilaisia rosvoja.

-- Niin, olisivathan ne voineet olla kaupunkilaisiakin, myönsi opettaja.

-- No, ka mikä ettei! Milläs ne muuten kaupunkilaisetkaan eläisivät, kun eivät kylvä eivätkä niitä eivätkä myös kokoo riiheen.

-- Jolleivät ole olleet Kaavin puolelta?

-- Eivät ne ole kaavilaiset sitä sorttia rosvoa -- ne varastavat niin vähän kerrallaan, ettei se ole tosikaan... Se kun kaavilainen lähtee varastamaan, niin se ottaa niin niukasti, ettei se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus... sen verran saakin varastaa, kun on kerran varastamaan lähtenyt. Mutta nämä pirun paistikkaat kun näet veivät melkein koko talon tyhjäksi. Näyttäisin minä niille hävittömän kevennyksen, jos kiinni saisin!

-- Kenelle se tämä Jykkälän isäntä näyttäisi? kysyi muurari Kinnari, joka oli tullut laittamaan kamarin uunia, mistä kivi oli lohjennut irti.

Jykkälän Paavo katseli välinpitämättömästi, miten Kinnari kopeloi uunin sisälmyksiä, kävi sitten karistelemassa tupakantuhkan uunin ääreen lattialle ja kysyi:

-- Uuniako se Kinnari tutkii?

-- Uuniahan se Kinnari, vastasi muurari, joka oli pistänyt päänsä uunin sisään. Sitä kun on kerran tullut muurariksi lukeneeksi, niin sitä pitää tuteerata tätä opettajan hajallista uunia...

Oltiin ääneti hetki.

-- Rosvoillehan se vain tämä Jykkälän Paavo uhkasi näyttävänsä, lausui opettaja viimein Paavon puolesta Kinnarin jo melkein unohtuneeseen kysymykseen vastaukseksi. -- Se on nyt tämä Jykkälän isäntä vähän vihainen rosvoille, kun ne lainasivat Jykkälästä voit ja leivät.

-- Vai jo ne veivät Jykkälästäkin, mutisi muurari. Eipähän olisi uskonut, että...

Kinnari vahvisti nyt todeksi opettajan arvelun, että uunin sisuspuoli on niin rapautunut, ettei se ole yhdellä kivellä korjattu, vaan että pitää purkaa koko keskiosa.

Jykkälän Paavo mietiskeli muurarin äskeistä kesken jäänyttä lausetta ja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että siinä mahtoi piillä viittaus Jykkälässä joku aika sitten palvelleesta Monosen pojasta, joka osoittautui varkaaksi. Jokohan se nyt Kinnari tarkoittelee, että Jykkälässä on rosvoja suosittu?

Päästäkseen asiasta selvyyteen kohdisti Jykkälän isäntä Kinnarille kysymyksen:

-- Niin, jotta: ei olisi uskonut, että...?

-- Olisi se ollut opettajalle mukava juttu, jos olisi tämä uuninkorjaus jäänyt pakkasille -- niinkuin nyt esimerkiksi helmikuuhun, arveli Kinnari ikäänkuin kuulematta Paavon kysymystä.

Kinnari pisti vielä kerran päänsä uuniin hartioita myöten, tuntui raaputtavan jotain kynsillään, nousi sitten pois ja alkoi tehdä lähtöä.

-- Hajoitanko minä sitten tuon uunin? tiedusteli hän opettajalta piippuaan sytytellen.

-- Annahan olla huomiseen vielä, epäsi opettaja.

-- Vaan jospa tulee pakkanen, niin on paha...

-- Onhan se vähän pakkasiin päin ollut, mutta vaikuttaneeko tuo nyt yksi päivä sinne tai tänne.

-- Minulla kun olisi tänään niin hyvää aikaakin, jatkoi Kinnari esitystään.

-- Eikö tuota liene Kinnarilla näin syksyllä yhtä hyvää aikaa joka päivä, arveli opettaja. Saisit sen muuten minun puolestani hajoittaa vaikka paikalla, mutta taitaa olla paras puhua johtokunnan esimiehen kanssa, kun tässä tulee enemmän korjaamista kuin ensin luultiin. Ettei tulisi mitään rettelöä.

-- Niin, voisihan siitä tulla Lumperin kanssa ronkelia -- näinkin selvässä asiassa, myönsi muurari. Minä tulen sitten illalla kuulemaan.

Kinnari koputti vielä uunia päältäkin päin rystysillään kuin ääntä kuulostellen, ja sanoi lähtiessään:

-- Vai rosvoja siellä on Jykkälässä käynyt? Ja ovessa hän vielä huomautti:

-- Pyytäisit häntä vaikka poliisikoiran kaupungista.

Jykkälän Paavo istui kotvasen äänetönnä. Hän oli odottanut, että opettaja käskisi ottamaan uuden savukkeen uunin reunalta, mutta kun ei lukemiseensa syventynyt opettaja sitä huomannut tehdä, kaivoi hän tupakkapuntin povestaan ja alkoi poltella omiaan.

Vihdoin hän rykäisi ja sanoi:

-- Ei se taida olla aivan tuhma mies tuo Kinnarikaan -- näin muurarismieheksi.

-- Mikäpäs sillä Kinnarilla olisi vikana, arveli opettaja sanomalehden takaa.

Paavo poltteli edelleen, ja Kinnari alkoi tuntua hänestä oikein nerolta.

-- Minä kun läksin opettajalta tiedustelemaan, mitä niille rosvoille tekisi... panisiko ilmoituksen lehtiin vai muuta... niin nyt tämä Kinnari heti sanoi, vaikk'en minä häneltä kysynytkään, että poliisikoira kaupungista. On sillä järjen itua sen verran kuin tuossa varsinaisessa talon isännässäkin, vaikka onkin vain muurari ja Tuusniemeltä kotoisin.

-- Niin, eipä se taitaisi ollakaan hullumpi tuuma, se koiratuuma, myönsi opettajakin.

Jykkälän Paavossa kehittyi äkkiä jyrkkä päätös:

-- Jos olisikin pyytää se poliisikoira kaupungista, niin sittenhän tuon näkisi, minkä verran se tietää.

Mutta sitten hän säikähti mahdollisia kuluja:

-- Vaan jospa se tulee mitenkin kalliiksi, se poliisikoira?

-- Tokkopa tuo nyt sentään erinomaisia maksaa, arveli opettaja. Voipa sattua, että saat koko lystin ilmaiseksi. Minä kysyn kaupungista telehvoonilla, kunhan kirkolle menen.

-- Vaan sen pitäisi tulla ruttoon, kiirehti Jykkälän isäntä, jonka sisässä rosvojen metsästysinto alkoi palavana hehkua. Ennenkuin ennättävät jäljet haihtua ilmaan näin tuulisella säällä tai lunta tulla niin paljon, että maa peittyy.

-- Kyllä minä koetan kiirehtiä, vakuutti opettaja.

-- Ja voipi sitten opettaja luvata niille sen verran, minkä katsoo kohtuulliseksi, lisäsi Paavo.

Mutta sitten välähti hänen mielessään hieno epäluulon häivä itse poliisikoirankin kyvystä, ja hän teki takaportin lupaukseensa:

-- Nimittäin että jos se saa ne rosvot kiinni. Muuten minä en maksa penniäkään.

Jykkälän Paavo valmistui nyt vihdoinkin lähtemään ja hyvästeli ihmetellen ajan kulumista.

-- Ka, kun on jo tullut selvä päivä!

Porstuassa kuului hän turkkiaan vyöttäessään iloitsevan itsekseen:

-- On niillä rosvoilla kohta kilin ajatukset -- pahuksilla!

Iltapäivällä tuli muurari Kinnari takaisin. Meni ensin keittiöpuolelle ja kysyi:

-- Joko se lie opettaja käynyt siellä kirkolla? Palvelustyttö, joka paistoi leipiä, arveli, että siellä se kai kävi, kun oli päivällä poissa muutamia tunteja. Vaan kyllä se jo on kotona.

-- Liekö käynyt se Jykkälän isäntä nyt iltamassa täällä? kyseli muurari edelleen.

-- Mitähän tuo nyt moneen kertaan päivässä tänne rahtautuisi, kun jo aamulla istua johotti siellä sisällä tuntikausia, niin ettei oltu koko päivässä päästä aamiaista syömään, sanoi palvelustyttö vähän kärtyisesti.

Samassa hän kuitenkin nostaessaan uunista leipiä ikkunan edessä olevalle pöydälle tuli vilkaisseeksi ulos ikkunasta ja näki Jykkälän Paavon kävelevän pitkin saunan editse kulkevaa polkua.

Tyttö sukaisi kädellään hiuksiaan korvan taakse ja sanoi takaisin uunin eteen palatessaan:

-- Vaikka siellähän tuo näkyy Jykkäläinen taas tulla väntystävän -- hyvin se onkin nyt ruvennut täällä käymään...

Kinnari kaiveli piippuvehkeitä taskustaan ja murahti:

-- Hyvässä naapurissa saakin käydä seitsemän kertaa päivässä.

-- Niin, tai asettuu häntä sitten järkiään sinne loiseksi, sanoi piika.

Kinnari otti hiilellä tulta piippuunsa hellasta, unohtui sitten katselemaan leivinuunia ja sanoi viimein:

-- Taitaa se vielä menetellä tämän talven?

-- Niin mikä?

-- Tuopa uuni...

-- Ka sen tiedä, mutta johan tuo nyt olisikin ihme, jos kaikki talon uunit yhdellä kertaa läjään menisivät.

Opettaja tuli samassa keittiöön ja sanoi:

-- Täällähän se Kinnari onkin! Niin, kyllä sinä saat sen uunin hajoittaa huomisaamuna, mutta koeta nyt jouduttaa se valmiiksi, ennenkuin tässä ihan kiljuva talvi tulee.

-- Pitkäänkös minä nyt tuonvertaista... sanoi Kinnari. Pianhan se on reilassa.

Silloin muisti palvelustyttö jotain ja sanoi:

-- Onkos se opettaja muistanut sitä saunan kiuasta?

-- Enkä olekaan muistanut. Se kun on yksi ja sama pää kesänsä ja talvensa... saat korjata sitten Kinnari yksin tein sen kiukaankin. Oltiin tässä jo vähällä jäädä saunattomiksi.

Kinnari oikoi ovensuupenkillä istuen lapikkaanvarsiaan ja kysyi -- ikäänkuin ohimennen:

-- Taitaa olla taas se Jykkälän isäntä siellä kamarissa.

-- Siellähän se on, myönsi opettaja aikoen poistua keittiöstä.

Samassa hän kuitenkin muisti Kinnarin aamullisen käynnin ja sanoi:

-- Etkös sinä Kinnari juuri aamulla sanonut Jykkälän Paavolle, että pyytäisi poliisikoiraa kaupungista niitä rosvoja takaa ajamaan?

-- Taisihan sitä tulla jotain sinnepäin mainituksi...

-- Niin, no nyt se sitten tulee tänne poliisikoira!

Kinnarilta oli vähällä piippu pudota hampaista. Hän katsoa töllötti kotvasen älyttömästi vastapäisellä seinällä olevaa valkoista puupönttöä, jonka kyljessä oli paksuilla mustilla kirjaimilla sana "Suolaa", mutta jossa itse asiassa oli vehnäjauhoja. Viimein hän sai kuitenkin sanotuksi:

-- Tuota, sanoiko se opettaja, että poliisikoira...?

-- Niin, poliisikoira.

Kinnari ei vieläkään ymmärtänyt. Asia alkoi hänestä tuntua melkeinpä yliluonnolliselta ja kammottavalta, minkä johdosta hän kysyi:

-- Mistähän tuo lie arvannut tänne lähteä?

-- Minähän sen olen tänne kutsunut.

-- Vai opettaja sen on kutsunut... Minä kun jo tässä aloin arvella, että näinköhän se peto itsestään tiesi tänne lähteä...

Kinnari nousi, otti lakkinsa penkin alta ja sanoi:

-- Minä tulen sitten aamulla...

Mennessään hän ennusti puoliääneen:

-- No tulee siitä nyt tämän Kytölän kylän akoille asiaa mitä selvittää!

Opettaja kertoi Paavolle, että asia oli käynyt paremmin kuin olisi osannut toivoa ja odottaa. Poliisikamarissa oli sanottu, ettei se poliisikoiran saanti mitään maksa, kun Jykkälässä käyneet vorot nähtävästi olivat kaksi lääninvankilasta karannutta rosvoa, joita tähän asti turhaan oli etsitty, mutta joitten jäljille nyt vihdoinkin luultiin päästävän. Sentähden lähetettiin jo samana iltana poliisilaitokselta kaksi konstaapelia ja poliisikoira matkalle, ja ovat ne Kytölässä huomisaamuna.

-- No jopa se veteli! iloitsi Paavo käsiään melkein hykerrellen. On niistä noista ruununmiehistä joskus hyötyä tälle tavalliselle talonpojallekin...

* * * * *

Kun Jykkälän Paavo iltapäivällä palasi koululta, ilmoitti hän matkansa tulokset seuraavin sanoin:

-- No nyt sitä on huomenna tämän Jykkälän piha täynnä poliisia jos poliisikoiraakin!

-- Niin, ka sinnehän se sitten meneekin niiden hurttien kitaan, jos mitä lie ruoka-aineita rosvoilta jäänyt, kauhistui emäntä.

-- Luuletko sinä niiden tähän taloksi jäävän? ihmetteli isäntä emännän yksinkertaisuutta. Johan ne nyt joutavat ruunun koirat ja muut kaupungin konstaapelit tähän Jykkälään iäkseen jäämään. Se kun on vain se poliisikoira rosvon jäljet haistanut -- se haistaa ne jo tuolta riihen luota -- niin silloin ne lähtee ruununmiehet pitkin niitä jälkiä, niin että ei sen kuin tuo petäjikkö ryskää...

-- Eivätköhän ne nyt sentään joutaisi talossa edes kahvia juomaan, huomautti emäntä.

-- No jospahan ne kahvit kuitenkin hörppäisivät, myötäili isäntä. Pitäähän sitä näin pakkasella kahvit saada aamutuimaan, kun kerran kaupungista asti tullaan. Mutta se pitääkin olla kahvi puolista öin valmiina odottamassa... onko sinulla niitä vehnäsiä?

-- Eipä noita ole omia leivottuja, mutta niitä rinkeleitä kyllä on vielä, joita sinä menneellä viikolla kirkolta toit.

-- No kunhan on rinkeleitäkin. Ja sille koiralle pitää katsella lihaisia luita iso läjä.

II

Kulovalkean tavoin levisi kirkolta, koululta ja Jykkälästä samaan aikaan tieto poliisikoiran saapumisesta, eikä koko paikkakunnalla sinä päivänä muusta puhuttu.

Kun muurari Kinnari tuli mökilleen, olivat hänen vanhemmat poikansa kuten tavallista vastoin kieltoa kavunneet navetan katolle ja pommittivat sieltä nuorempia veljiään kalikoilla, kivillä ja kävyillä. Nuoremmat kiljuivat ja parkuivat kiukusta havaitessaan olevansa huonommalla puolella ja huomatessaan, etteivät heidän viskelemänsä kivet osuneet katolla olijoihin.

-- Jopahan ovat taas joutuneet tappeluun nuo pennut! totesi Kinnari asiaintilan aidan yli kavutessaan. Sitten hän kiljaisi:

-- Pääsettekö sukkelaan alas sieltä katolta, pakanan eväät! Ettekö te osaa yhtä siunaaman aikaa olla siivolla? Minä kun otan remelin ja alan sillä huidella, niin lähtee teistä ne riettaan ilveet!

Vanhemmat pojat laskeutuivat salvoimia myöten alas katolta ja katsoivat sitten parhaaksi lymyillä toistaiseksi saunan kodassa, kunnes pahin myrsky olisi ohi mennyt.

Pienemmille jälkeläisilleen, jotka mielihyvällä näkivät, miten vihatuille vanhemmille veljille kävi, sanoi hän:

-- Tupaan paikalla siitä paleltumasta, taikka minä kun usutan poliisikoiran paljaisiin kinttuihinne! Ihan ovat sinisinä koko pennut, kun siinä ovat alasti pakkasessa kaiken päivää.

Lapset juosta kipittivät tupaan, jonne Kinnarikin meni.

Hän ripusti lakkinsa naulaan ja asettui uunin ääreen mielityöhönsä, päreitä kiskomaan.

Tarkasteltuaan ensin epäluuloisesti pärepuukon terää -- Kinnari oli mitä ankarimmin kieltänyt kenenkään koskemasta hänen pärepuukkoonsa, jota pidettiin lakkinaulan alla terä seinänrakoon pistettynä -- katseli hän kotvasen arvostelevasti oksatonta pärehalkoa, latasi senjälkeen piippunsa, sytytti sen ja alkoi kiskoa päreitä.

-- Antoivatko ne siellä koululla edes kahvia? tiedusteli Kinnarin vaimo Mari, joka tuhersi lieden ääressä kahvinkeittohommissa.

-- Ei noilla näkynyt olleen kahvin aika... sanoi Kinnari kotvasen perästä.

Tuvassa vallitsi jonkin aikaa syksyisen iltapäivän unettava äänettömyys. Liesi vain silloin tällöin risahteli, ja uunille kavunneet paljassääriset lapset nuhisivat hiljaa keskenään. Kinnarin kotona ollessa ei tuvassa saanut telmiä -- eikä paljon muuallakaan. Se nyt ei kuitenkaan merkinnyt lapsille kovin suuria vapauden rajoituksia, sillä isä oli pitkät päivät poissa kylällä, vaikka ei töitäkään olisi ollut.

Viimein kysyi Mari:

-- Saitko sinä työtä sieltä koululta?

-- Sainhan minä sitä... ja saunan kiuaskin kuuluu olevan rikki. Eivät ole älynneet ennemmin korjauttaa, vaikka tuo lie jo kuukausimääriä rempallaan ollut. Ei siihen nyt ole hyvä uusia löylykiviä saada, kun on jo tuo maanpintakin kyynärän syvältä jäässä.

-- Ka anna olla vanhoilla kivillään -- mistä sinä ne uudet kivet siihen talvella saat?

Kotvasen oli taas äänetöntä. Mari asetti nyt kahvivehkeitä pöydälle ja valitti:

-- Tuo kahvikin on taas lopussa...

Kinnari myönsi:

-- Milloinkapas se ei olisi kahvi lopussa.

Ja pistäen puukon paikalleen seinänrakoon lausui hän toivomuksen:

-- Kun tulisi tämä köyhä Kinnarikin vielä niin äveriääksi, että jaksaisi jonkun kerran ostaa tuota kahvikultaa sen verran yhdellä kertaa, ettei se olisi lopussa, ennenkuin on ensimmäisen pannullisen keittänyt.

-- Eihän sitä taida tulla Kinnarille puutosta -- tuosta köyhyydestä, valitteli Mari. Mikä se liekin kirous rehellisillä ihmisillä, etteivät ne vain rikastu, vaikka sivut kipeinä raataisivat -- kun taas semmoiset rihmurosvot kuin tuo Kukkosen joukko kuuluvat joka päivä vehnäskahvia juovan, vaikk'ei ole suinkaan heidän mökkirötiskönsä sen parempi kuin meidänkään...

-- Eikö nuo pian loppune Kukkosen mökistä vehnäskahvit! ennusti Kinnari, puraisten sokeripalan kahtia ja hörppien kahvia teevadilta.

Mari katsahti Kinnariin vähän ihmeissään, mutta ei kumminkaan ryhtynyt sen paremmin tiedustelemaan hänen tarkoitustaan.

Kinnari joi kupin tyhjäksi, ja kun ei Mari ruvennut puhetta jatkamaan, sanoi hän, suolivyötään kohentaen:

-- Se tuleekin nyt näille Kytölän rosvoille semmoinen helinä, että saavat vain katsoa, jos housut jalassa pysyvät... kun tulee kaupungista poliisiverikoirat niiden jälkiä nuuskimaan.

Tämä tieto herätti mökissä suuren hämmästyksen, kuten kaikkialla muuallakin Kytölän kylässä.

Marilta oli pudota kuppi kädestä, navetan katolla olleet pojat, jotka vihdoin olivat uskaltaneet tulla sisään, istuivat karsinapenkillä silmät pystyssä, ja uuninpäällä olijat kurottivat henkeään pidättäen kaulojaan.

Kinnari veti lapikkaan vasemmasta jalastaan, tarkasteli sitä kantapään kohdalta ja sanoi:

-- Johan minä arvelin, että eikö lie sauma ratkennut, kun tuntui jalka vettyvän rapakkoon polaistessani... ja niinpähän onkin sauma ratkennut... se on sitä suutari Simosen työtä... ja työ on semmoista kuin mieskin.

Kinnari sylkäisi halveksivasti yli permannon uuninnurkkaan, katseli sitten vielä tovin lapikastaan ja uhkasi vihdoin:

-- Mutta kyllähän tässä on semmoinen Kinnari, että se kuroo sen kiinni.

Kinnari löysi nurkkahyllyllä olevasta rojulaatikostaan pikilankaa harjaksineen ja ryhtyi korjaamaan ratkennutta saumaa. Sitä tehdessään alkoi hän harvakseltaan kertoa poliisikoirasta:

-- Ovat olleet rosvot Jykkälässä menneenä yönä ja vieneet leipänsä jos särpimensäkin, niin minä sanoin sille Paavolle aamulla koululla, että kysyisit häntä vaikka poliisikoiraa -- kun siellä kaupungissa kuuluu semmoinen peto olevan -- niin antaisi hänen haistella rosvojen jälkiä, jos se niistä mitä ymmärtäisi. Siitä se lie kai sitten Jykkäläinen höynäytynyt, koska oli pyytänyt opettajan kysymään telehvoonissa sitä koiruutta... ja olivat ilmoittaneet, että huomisaamuna ne ovat Jykkälässä niin poliisit kuin poliisikoiratkin...

-- No voi hyvä isä tokiinsa! päivitteli Mari. Vai jo ne on koiratkin päässeet ruununmiehiksi...

-- Ka jo... murahti Kinnari.

-- Ja mitä ne kertovat, että olisi kaupungissa poliisihevosiakin? tiedusteli Mari edelleen.

-- On... onhan niitä poliisihevosiakin, myönsi Kinnari.

-- Taitaa siellä olla sitten poliisilehmiäkin ja poliisilampaita -- ja sikoja... ja vaikka mitä, mietiskeli Mari kaupungin poliisilaitosta ihmetellen.

-- Mitä heillä lie... arveli Kinnari ja ähki lapikkaansa ääressä. Pahusko ne on nuo vanhat reiät tukkoon ajanut -- vai vieläkö ruvennee tämä Mansikkivainaan nahka vanhoilla päivillään kasvamaan...? Ei tässä auta muu kuin ottaa naskali käsille.

* * * * *

Uunilla nuhisivat lapset kaikenlaisen romun ja rättien joukossa. Sinne pujahtivat nyt vanhemmatkin pojat, ja pian alkoi siellä lämpöisessä, puolipimeässä loukossa innokas supattelu.

-- Huomenna minä jo pimeän aikaan karkaan Jykkälään, niin siellä minä saan nähdä sen poliisikoiran, uskoi vanhin poika Aatu salaisuuden aseenkantajalleen ja uskotulleen Jussille.

-- Minä tulen kanssa, supisi Jussi asiaan innostuneena.

-- Älä sinä tule... se voi purra, vastusti vanhempi veli.

-- Eikö se voi sinuakin purra? tenäsi Jussi.

-- Ei se pure näin suuria poikia -- ja minä kun otan seipään ja sillä vetäisen...

-- Etpäs vetäise! intti Jussi.

-- Vetäisenpäs!

-- Etpäs vetäise!

-- Minkätähden?

-- Sentähden!

-- Minkä sen?

-- Et uskalla!

-- Uskallanpas! Uskallanpas vetäistä seipäällä pitkin sivuja niin että ovat kylkiluut poikki koko koiralla!... innostui Aatu.

Mutta Jussi ei hellittänyt:

-- Et uskalla vetäistä, et vaikka mikä olisi. Jos sinä vetäisisit, niin poliisit panisivat sinut linnaan...

Aatu joutui sanattomaksi. Hän ei ollut tullut katselleeksi asiaa siltä kannalta.

Hänen tarkemmin miettiessään tuntui Jussin väite hyvinkin totuudenmukaiselta. Tietysti eivät poliisit antaisi lyödä poliisikoiraa.

Mutta mitä hän sitten tekee, jos se koira hyökkää hänen kimppuunsa?

Lopuksi hän päätti noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Ei mene likelle, mutta katsoo vaikka aidan takaa tai aidalta.

* * * * *

-- Siihen kun vielä pyyhältää talia päälle, niin eikö tuo pitäne vettäkin tämä oma parsima sauma... sanoi isä Kinnari lapikastaan tarkastellen. -- Ja jollei pidä, niin olkoon pitämättä!

Tuntia myöhemmin lepäsi Kinnarin mökki syvässä unessa.

III

Kello neljältä aamulla oltiin Jykkälässä jo jalkeilla.

-- Eihän sitä tiedä, vaikka olisivat tuossa paikassa jo täällä, sanoi isäntä hörppien pöydän päässä aamukahviaan ja vilkaisten nurkassa harvakseen naksuttelevaan seinäkelloon.

Emäntä haukotteli mitään vastaamatta ja läksi sitten askareilleen. Isäntä jäi yksin tupaan.

Oli raskasmielinen, pimeä syksyinen aamuyö ulkona, ja pöydällä palava lamppupahanen levitti vain niukkaa valoa tupaan.

Hiljaisuus alkoi vähitellen painostaa. Kovin olikin tullut ruvetuksi eilen illalla myöhään levolle, Jykkälän talon elämänjärjestykseen nähden.

-- Kun eivät alakin jo joutua, harmitteli isäntä lopuksi. Johan tuota olisi kaupungista melkein jalankin tänne ennättänyt...

Aika kävi pitkäksi.

Isäntä veti viimein saappaat jalastaan ja heittäytyi vuoteelle venymään.

Hän mietti: