# Pojat asialla

## Part 6

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pojat-asialla-14207/index.md

Kuten synkkä pilvi kohoaa ja taivas sen johdosta pimenee, niin synkkeni nyt taas Antti Juhanan mieli ja Eevastiinan mieli katkeroitui.

Ja jos oli ennen ollut tämä lapseton väliaika raskasta ja tuskallista ja riitaista, niin tuli se nyt Nikodemuksen lähdettyä vieläkin pahemmaksi. Isä murisi jo:

--Millä he kaikki siirapit tässä maksettanee...

Eevastiina älysi sen olevan hänelle tarkotetun ja varustautui. Mies selittikin, itsekseen murmottaen:

--Kun ihan tahallaan laitetaan lapset latoja polttamaan.

--Hoh-hoi ... hoh-hoi...! Äidin sen vain pitäisi osata siirappisopat keittää, vaikka ei olisi vettäkään talossa, huokaili siihen Eevastiina. Mutta nyt jo murahti mies entistä synkempänä:

--Olisit itse mennyt ... kun sitä siirappia niin himosit.

Eevastiina heittäytyi nyt niin jumaliseksi kuin vaan osasi ja soimasi sitä tietä riidellen miestään. Mielet katkeroituivat sappikatkeriksi. Pelko että täytyy maksaa vielä lato, vei jo mielen maltinkin. Jo valitti mies riitelemällä:

--Mutta sitä siirappia kun pitääkin olla, jotta vaikka hänessä uisi... Ei enää mikään muu ruoka vältä...! Ja sitten vielä ne pojan vaatteetkin sille Nikodemukselle hilloi, eto ölinästä.

* * * * *

Oven täyteinen vaatenyytti selässä työntyi silloin tupaan Kaino Josefiina, viskasi kantamuksensa lattialle ja siunaili:

--Siinä ovat nyt hynttyyt! Nyt siitä miehestä pääsi lopultakin ihminen rauhaan!

Talon väki ei näyttänyt olevan tietävinänsäkään koko tulijasta. Tämä jatkoi:

--Kun rupeaa jurnuttamaan ja jurnuttamaan pitkin pituisia päiviä siitä siirapin ostosta ja jauhaa jauhamasta päästyänsäkin, jotta: 'mitä varten sinä sen lähetit...? Mitä varten sinä sen pojan lähetit...?' Ja minä kysyn, jotta siirapittakos minun pitäisi tässä osata elää ja vielä suutkainen joukkoa särpimissä ja sopissa pitää, niin tämä hyväkäs alkaa silloin jauhaa toisella kivellä. Hän muutti äänensä matkivaksi.-- Siirapissakos sinun pitäisi uida...? Siirapissakos sinun pitäisi aina rypeä...? Eikö sinulle enää muu vesi kelpaisikaan?

Hän teki suuttuneen liikkeen, korotti äänensä halveksivaksi ja jatkoi:

--Ja tuolla tavalla sitten jurnuttaa pitkin päiviä miehinen mies, niin minä sanoin lopulta, jotta: Kuule sinä Urho Ernesti! Jos sinä et heitä sitä jurnutusta ja ole kuin oikea mies, niin minä tästä lähden yhtenä kauniina päivänä, jotta pyörähtää...! Mutta heittääkös tämä hyväkäs! Samaa vain jauhaa ja hioo, jotta koko mökissä ei ole muuta kuin se yksi marina. Niin, tämäpä vasta marmattaja on...! Ja etovertasesta, kun tästä muutamasta siirappitipasta... Mutta silloin minä jo lopultakin siunasin ja sanoin, jotta: Nyt kuule Urho Ernesti. Minä sanon vielä kerran sinulle, jotta jos vain vähääkään avaat suutasi siirapista, niin tästä pitää tulla laillinen ero ja saat ottaa tähän toisen akan.

Hän nosti nyyttinsä vihaisesti, viskaamalla penkille ja vilkastui, riidellen:

--Mutta malttoikos se hyväkäs pitää kitansa kiini! Mutta silloin minä pistin hynttyyt myttyyn ja nyt on ero siitä miehestä hamaan iankaikkiseen asti, en paremmin sano... Ja mikäpä hänestä on erotessakin nyt, kun ei ole enää sitä lapsivainajaakaan siinä toki enää yhteisenä siteenä välillä...

Hänen äänensä hiljeni hieman, kun hän muisti lastansa ja siunaili:

--Pääsi toki hän, lapsi raukka, aikanansa pois tästä kurjuudesta oikeaan kotiinsa, jossa ei ole puutosta leivästä eikä muusta siirapista.

Mutta kun hän oli nopeasti kuivannut vettyvän silmänsä, vilkastui hän uudelleen ja jatkoi riitelijän äänellä:

--Rupesi siinä sitte vielä erotessa rukoilemaan, mutta se häntä jääköön miehen rekeen, joka vielä kohta joutuu linnaan istumaan pahoista töistänsä. Saisi sitte korviansa myöten hävetä ihmisten edessä, niin jotta kiitti kauppojaan, kun pääsi aikanansa näin kunnialla eroon koko telehvoonin katkojasta ja ruhjojasta!

Hän oli saanut jo osan nyyttiänsä puretuksi, järjesteli talouttansa ja kysyä heläytti nopeasti, muuttuneella äänellä:

--Niin jotta saisikohan tässä teillä asuntoa siksi kunnes ennättää vaikka palveluspaikan saada?

Pitkään aikaan ei vastannut talon väki. Kaino Josefiina toisti:

--Kyllä kai tässä teillä sen verran yösijaa on?

--Ka onhan tässä... Vaikka viihtynetkö tuossa, tässäkään ... se kun tuokin yhä vain siitä siirapista jurnuttaa.

Antti Juhana huomasi taas joutuneensa umpikujaan. Siitä pelastuaksensa hän murahti:

--Eipä ne olekaan hukkuneet, pojat.

--Häh?

--Ka mene kysy itseltään Nikodemukselta, kun et usko, murisi Antti Juhana. Kaino Josefiina vilkuili silmät hämmästyksestä pyöreinä; mutta toinen murisi lisää:

--Kun ovat toki vallesmannin ladonkin polttaneet sen jälkeen, niin ei sitä tarvitse luulla, jotta ne hukkuivat ... pojat!

Syntyi hidas selittely. Saatuansa hieman selvää kiirehti Kaino Josefiina oitis Nikodemuksen luo peräämään asiaa aivan yksityiskohtiaan myöten. Silloin huudahti Kaino Josefiina:

--Semmoisia riettaitahan niistä tulee mokomien miehien lapsista... Kun eivät lapset kotonansa näe muuta kuin paljasta syntiä ja pahuutta, niin mistä ne nekään paremmiksi oppisivat!

Hän kauhistui lapsensa pahoja tekoja. Korotetulla äänellä uhkasi hän:

--Mutta kunhan se luojan mieliharmi on kerran vielä minun kynsissäni, niin näkee se maailma, jotta on sitä vielä kuria ja kasvatustakin olemassa!

X

Pinnasen naurismaa oli aivan erämaan sydämessä. Vasta illan suussa ehti matkue sinne. Rauhassa se sai aterioida ja valita parhaat nauriit naurismaasta. Juntus ilostelikin:

--Kun olisi aina näin paljon naurista!

--Niin silloin pojat syötäisi, ihastui Esakin.

Aivan naurismaan vieressä oli vanha, matala tervanpolttajien sauna. Se oli osaksi maahan kaivettu. Ainoastaan kaksi hirsikertaa oli maan päällä. Sisältä se oli matala. Mies tuskin sopi siinä seisomaan. Nurkassa oli kivikiuas.

Tämä erämaan sauna oli aivan kuin sattuman valmistama yöpaikka. Läheisestä pieleksestä sai joukko heiniä allensa, ja rauhallisena se nukkui yönsä saunan maapermannolla korkean taivaan kaartuessa seudun yli ikään kuin heidän turvanansa. Saunasta löydetyt Pinnasen vanhat housut oli nostettu lipuksi saunan katolle.

Mutta aamusella alkoi nälkä taas vaivata. Nauriit eivät enää maistuneet ja Esa huomautti:

--Kun olisi leipää!

--Mutta eipä ole! hymyili Helmi herttaisena. Hän oli kuin joukon hyvä henki. Saku kysyi häneltä:

--Etkös sinä tiedä missä on?

--Oo-on sitä vaikka missä toki leipää! liritteli Helmi. Vikki kysyi:

--No missä?

--Ooon sitä toki meilläkin leipää iso varras, veteli tyttö herttaista liritystänsä.

--Onkos muuallakin?

--O-on sitä toki... Pinnasella on ja Rimpisen mökissä ja vaikka missä.

--Mutta sitäpä ei sieltä saa, arveli siihen Otto. Tyttö hymyillä hikersi:

--Saa sitä... Jos vain pyytää, niin saa!

--No mennään kerjäämällä pyytämään, hoksasi silloin jo Juntus ja lisäsi:

--Minä menen.

--Minä tulen kanssa! innostui siihen Vesa, mutta Juntus tiedusti:

--Jospa sinä et osaa?

--Osaanpas.

--No miten? tutki Juntus. Vesa alkoi selittää:

--Kun meillekin tulee kerjäläisiä, niin ne ensin rykivät ja sitte sanovat: antaisi hyvä rouva köyhän apua!

Ja toivorikkaina lähtivät he matkalle, Vesalla Esan kannu kädessä. Sillä aikaa laittoivat toiset tulen, paistoivat naurispaistikkaita ja panivat naurishautoja. Jotkut olivat talosilla, toiset hevosilla ja eräs pari jo välillä tappelikin.

Mutta seuratkaamme kerjuulle lähteneitä hetkinen. He tulivat ensimmäiseen salomökkiin, jossa oli kotona ainoastaan vanha Könösen mummo.

--Jos rouva olisi hyvä ja antaisi vähän köyhän apua! pyysi Vesa jokseenkin rohkeasti. Mummo siristeli lasiensa takaa silmiänsä ja ihmetteli:

--Kenenkä ihmeen lapset ne nyt käyvät täällä salolla kerjuulla ... ja vielä kesäsydännä?

Pojat vaikenivat. Mummo tuli lähemmä, tarkasteli ja kysyi Vesalta:

--Kuka sinun isäsi on?

Tämä vaikeni. Juntus vastasi toverinsa puolesta:

--Se on vallesmanni.

Mummo pyöritti sormeansa, vihelsi ja epäili:

--Voi hyvä lapsi mitä sinä puhut...! Kenen vallesmannin lapset ne nyt kerjuulla käyvät...! Voi hyvä lapsi kun sinä valehtelet!

Ja mennen takaisin työnsä ääreen ilmotti hän:

--Eihän täällä salolla, hyvät lapset, kukaan käy kerjuulla, eikä täällä anneta ... eikä täällä mitään rouvia ole... Mene pyydä tuosta Koistisen talosta työtä... Siinä tarvitsevatkin paimenta.

Pettyneinä lähtivät pojat ja suutuksissansa viskasi Vesa aitan seinään kivellä. Aivan odottamaton onni kohtasi heitä sen sijaan seuraavassa talossa, joka sattuikin olemaan Koistisen talo. Kartanolla oli kaksi talon poikatenavaa koiraa härnäämässä. Nähtyänsä tulijat juoksivat he niitä vastaan ja nuorempi, Juso rehvasi, kehuen:

--Meilläpä ei ole ketään kotona, kun kaikki ovat työssä!

--Ja eivätkä tule ennen kuin iltasille, kerskasi toinen, Aku, lingoten kiven. Juntus tiedusti:

--Onko teillä leipää?

--On.

--Ja on meillä voitakin! ylvästyi Juso. Vesa jatkoi:

--Onko paljon voita?

--On... Mutta se on hinkissä, jotta ei kissa nuole.

--Missäs teidän leivät ovat?

--Ne ovat aitassa, jossa muutkin ruuat, ylvästeli poika.

--No mennään sinne! touhusi Vesa kuin kotonansa. He menivät aittaan. Vesa alkoi Juntuksen kanssa pujotella reikäleipiä remeliin ja lupasi Jusolle:

--Sitte saat sinäkin voileivän!

--Saanko hyvin paksulta voita? ihastui tämä.

--Saat... Ja Juntuksen rihmapyssyn saat... Saahan, Juntus?

--Saa... Mutta eipä ole vielä voita, puuhaili Juntus. Aku neuvoi voihinkin:

--Se on tässä.

--Ja onpa meillä kirnumaitoakin, kerskui Juso maitokorvon luona. Vesa oivalsi:

--Otetaan sitä...! Otetaanko Juso? pyysi hän talon pojalta vielä lupaa.

--Otetaan...

He täyttivät hinkin. Voita ottivat he ropeesen. Leipätakka oli valmis. Juntus kehui talon pojille:

--Meitä on hyvin paljon poikia ja sitte vielä yksi tyttö?

Juso katsoi häneen, ei tajunnut asiaa, mutta rupesi umpimähkään kehumaan:

--Onpa meitäkin paljon ... minä ja Aku ja sitte vielä isä ja äiti ja Kotilaisen tyttö... Ja on meillä oma Mustikin!

--Onpa meilläkin! ilmotti siihen Vesa ja lisäsi:

--Ja Simosen koiralla on neljä pientä pentua.

Poika rupesi nauramaan. Eväät olivat valmiit. Talon omat pojat saivat voileipänsä ja saattoivat vieraita kaivolle asti, voileivät hampaissa juosten. Siinä yhtyi heihin Musti, ja Vesa neuvoi:

--Anna koirallekin voileipää!

--Se... Musti se! suostui Juso, haukkautti voileivästänsä palan ja ryhtyi itse loppua syömään, ja vieraat poistuivat eväinensä.

* * * * *

He olivat nyt syöneet tavallista herkullisemman aterian. Harvoin oli heistä leipä ollut niin maukasta, voi niin suurta herkkua. Naurispaistikkaat ja -haudot olivat oivallisena jälkiruokana.

Iltapäivällä he olivat purkaneet osan naurismaan aitaa, saadaksensa kokkopuita Pinnasen kuivan, näreestä tehdyn haran ja kuivamassa olevien vastojen lisäksi ja polttaneet juhlallisen kokon. Nyt olivat he kaikki koolla saunassa ja laskivat häränpyllyjä lattialla heinissä. Taitavasti pyöräytteli niitä jo Helmikin, kietaisten sitä tehdessään mekkonsa helmat aina sirosti polviensa väliin ja hymyillen tavallista hymyänsä. Jopa kehasikin hän:

--Ja osaan minä laskea neulansilmääkin Pinnasen Helmin kanssa meidän tikapuissa. Hän lisäsi vielä:

--Ja osaisin minä seisoa päälaellanikin, jos olisin poika ja olisi housut!

Koko poikajoukko katsoi häneen ihastuneena. Vesan päähän pisti silloin ehdottaa:

--Pojat...! Leikitään pappaa ja mammaa...! Minä olen pappana ja Helmi on mammana ... olethan Helmi mammana?

--Enpä minä osaa? hymyillä tihrasi Helmi. Saku alkoi silloin touhuta ja neuvoi:

--Osaa sitä... Vesa vain kiroaa, kun kuka tulee asialle, ja silloin se on jo pappa ... ja sitte sinä alat sanoa, jotta: pappa hoi!

--Entäs sitte? tiedusti jo Helmi yhtenä hymynä. Nyt selitti Vesa itse:

--Ei siinä sitte muuta olekaan... Sinä vain suutut niin kuin mamma ja sitte minä alan taputella ja sanoa, jotta: Lempi-kulta ... ja tehdä niin kuin pappa tekee...

Pitkän keskustelun perästä ymmärsi Helmi, että hänen pitäisi olla Vesan rouvana, ja silloin kysyi Vesa:

--No leikitäänkö?

--Ee-eii! hymyili Helmi rukkasiksi. Otto silloin kysyi syytä:

--Minkätähden?

Helmi siristi silmiänsä, hymyili ja kainosteli:

--Mutta kunhan minä tulen niin isoksi kuin äiti ja Pinnasen Maija, niin sitte minä otan sulhasekseni Kinnusen Vikin... Sillä on väkkärä ja kirkolta löydetty vaskinappi ja niin hyvä jännepyssy, jotta!

Vihdoin suostui kuitenkin Helmi ja niin alkoi pappasilla olo.

* * * * *

Tämän leikin täydellinen kuvaus venyttäisi kertomuksemme kohtuuttoman pitkäksi. Lukijan luvalla hyppäämme siis alkupuolen ohi ja siirrymme suorastaan siihen paikkaan, jossa mamman osaa näyttelevän Helmin olisi pitänyt ruveta riitelemään Vesan kanssa. Vesa jo kehotti:

--No nyt jo riitele!

--Enpä minä osaa! hymyili tyttö. Saku koki neuvoa:

--Riitele vaikka niin kuin äiti isälle: koputa näin sormellasi vaikka tätä penkkiä ja sano: Tenho hoi...! Tenho!

--No, koputti Helmi sormellansa ja kysyi:

--Entäs nyt?

--No nyt vaikka pole jalkaa...! Tahi riitele muuten!

Helmi polki jalkaa ja nauroi.

--No nyt ala jo lepytellä! kiirehti Saku Vesaa. Tämä meni Helmin luo, taputteli hartioille ja lepytteli:

--Lempi... So, so, Lempi-kulta... So, so.

Tyttö nauroi ja katsoa tiherti Vesan silmiin. Tämä aikoi nyt isänsä tavoin suudella, mutta silloin sylkäsi Helmi hänen silmillensä ja suuttui tosissaan:

--Et saa!

Vesa suuttui ja sylkäsi vastaan. Helmi vastasi samalla mitalla ja siitä alkoi pitkä sylkiriita ja tora.

Vihastuneina syleksivät he nyt toistensa silmille ja mihin vaan sattui. Vihdoin suuttui Vesa niin että yritti hyökätä päälle, mutta Helmi sai nokisen hiilikepin ja uhkasi pistää sillä.

Vesan täytyi peräytyä. Hetken kuluttua työntyi hän häpeissänsä ja nyreissänsä saunan karsinaan ja pyysi, asiaa sotkeakseen, Juntusta:

--Tule, Juntus, etsitään onko täällä sättiä!

Juntus suostui ja Helmi puolustautui:

--Mitäs hän nuolasi minun nenääni kielellään.

Tämä pieni tora oli muuttanut hieman koko joukon mielialaa: Kaikki olivat entistä vakavampia. Useat jurrottivat ääneti, toiset nahertelivat pikkupuuhissa.

Tästä vakavasta mielialasta johtui nyt Sakulle mieleen ehdottaa, että leikittäisiin pappia ja lukkaria. Saunassa oli vanha, isohko tervakorvo. Hän selitti:

--Pojat... Tästä korvosta saadaan saarnastuoli... Ollaan pappina ja lukkarina... Eikö olla, pojat?

--Eipä ole kirkkoa!

Mutta sauna kelpasi siksi. Sen lauteet olivat lukkariparvi. Tuohesta tehtiin virsikirjat ja papille saarnakirja. Saku järjesteli:

--Minä olen pappina ja saarnaan, ole sinä, Juntus, isänä ja laulaa honota nenääsi niin kuin isä!

Ja nyt oli touhua saunassa. Kun kaikki oli jo valmiina, huomautti Vesa:

--Eipä ole koiria, jotka haukkuisivat, jotta suntio ajaisi pois.

Mietittiin sitä asiaa.

--Minäpä tiedän, riemastui jo Vikki ja selitti:

--Vaikka on Tena ja Otto koirina, niin jotta kävelevät könnällään ja haukkuvat.

--Tena ja Otto koiriksi! hälisi jo koko joukko neuvosta ihastuneena. Mutta Tena mietti vielä jörön näköisenä ja jo huomautti:

--Eipä ole häntää!

Se oli uusi pulma. Nyt selvitti sen Esa neuvolla:

--Punotaan olkiside ja pannaan siitä hännät... Ja sitte on Vesa suntiona!

Niin tehtiinkin. Koirat kulkivat nelin ryömin, punonnainen häntänä, ja haukahtelivat. Kirkkoväki oli paikoillansa, Juntus lauteilla ja Saku seisoi tervakorvossa saarnaten:

--Minä saarnaan satuja, niin kuin pitkiä suksen latuja. Kuka niitä myöden kulkee ja silmänsä sulkee, hän papin pussiin putoo ja lempo säkin suun kiini kutoo!

--Hauku nyt jo Otto! tarttui Juntus. Otto haukkui ja Vesa uhkaili häntä kepillä, hätistellen:

--Sipi... Sipi, pois koira!

Naurettiin, rähistiin. Koirat ärisivät ja haukkuivat. Saku jatkoi nyt:

--Ja kuule sinä syntinen kutale ja sinä koko maailman hutale: tee sinä parannus kohta niin ruustinna saa lohta... Ja pappilan apupapin papupata pankolla papattaen porisee ja kiehuu ja kuohuu... Amen! Honota nyt Juntus...! Honota: Hon-kon-kon-kon-kon!

--Ei vielä ... ensin rukous! oikasi joku. Saku luki lorun: isämeidän istu puussa ja kehotti:

--Nyt honota niin kuin isä... Ja kaikki muut Juntuksen kanssa.

--No! suostui joukko. Juntus veisata honotti tuohesta, minkä huutaa jaksoi ja toiset honottivat täyttä kurkkua mukana. Vesa piiskasi koiria. Koirat haukkuivat, härisivät ja tappelivat ja koko sauna oli kuin pahojen henkien pesä. Kaikki päättyi yhteiseen, iloiseen ja meluisaan häränpyllyjen laskemiseen.

XI

Kadonneita takaa ajamaan oli vallesmanni lähettänyt silta- ja jahtivoudin, kummankin eri hevosella. Kolmatta hevosta ajoi renki Matti. Hänen piti tuoda vieraat pojat tutkittavaksi. Neljänneksi liittyi lukkarin hevonen ja viidenneksi Juvosen. Viime mainittu oli alussa mukana, koska oli sama matka, mutta miten olikaan, jatkoi hän matkaansa kotinsa ohi, nähdäkseen tämän omituisen asian lopun.

Mutta tähän joukkoon liittyi yhä uusia ja uusia kärrikuntia. Niitä liittyi joka talosta, mistä oli lapsia hävinnyt, ja lisäksi sen talon isäntä, jonka tynnöristä oli hävinneet vanteet. Niin kokoontui lopulta kolmetoista hevosta. Talo talolta oli siten myös löydetty etsittävien jälet.

Mutta kun tämä joukko oli ajanut Pinnasen naurismaalle vievän tiehaaran ohi, hävisivät pakolaisten jälet tyyten. Ei kukaan ollut nähnyt pojista jälkeäkään. Joukko ajoi kaupunkiin asti, mutta ei sielläkään ollut poikia näkynyt. Poliisi vakuutti, että aivan varmasti ne eivät olleet vielä saapuneet, ja niin kääntyi joukko takaisin.

Onneksi saivat he vihiä asiasta. Siitä talosta, jossa Vesa ja Juntus olivat käyneet kerjuulla, oli levinnyt sanoma omituisista kerjäläisistä, jotka olivat puhdistaneet talon ruoka-aitan omin lupinsa. Niin pääsivät etsijät taas jälille. Sattumalta löytyi erään metsätien varrelta rautavanne, jonka omistaja tunsi, ja nyt kulettiin vanne vanteelta saunaa kohti. Siltavouti kiitteli:

--Olipas toki onni, jotta nuo vanteet varastivat ... saa toki niiden avulla hylyt kiini.

* * * * *

Mutta rauhassa oli joukko taas viettänyt yönsä saunassa. Aamu valkeni ihana. Eilisiä eväitä riitti vielä ateriaksi. Uudet naurishaudot paistuivat. Oli vieritetty kiviä mäeltä. Oli oltu hevosilla ja kivitetty erästä korkean kuusen latvaa ja niin lähestyi päivä puolta. Silloin tuli puute tehtävästä. Juntus jo tokasi:

--Nyt ei ole mitään, kun on jo kaikki ollut! Mutta Saku keksi nytkin uutta: Hän huudahti:

--Ruvetaan vesisille!

Se huvitti kaikkia. Paikalla oli pieni rapakon tapainen lammikko ja nyt alkoi vesisota. Yhdet löivät sitä seipäillä toisten päälle, toiset syytivät ropeilla. Joskus sattui suuttumus ja alkoi tappelu. Kohta oli koko joukko likomärkä. Helmi katseli mekkoansa josta vesi valui, ja ihmetteli:

--Lämmitetään sauna ja kylvetään, niin sitte kuivaa, tokasi siihen hölmö Juntus. Se olikin kuin ilosanoma. Kohta nousi saunasta sakea savu, uuni hiiltyi, sauna selvisi ja jo ennen puolta päivää kylpi kolmetoista riemuitsevaa lasta yhdessä mylläkässä höyryn seassa ja sillä aikaa kuivuivat vaatteet nurmikolla levitettyinä.

Ja vaatteet olivatkin jo miltei kuivat, kun he tulivat pukeutumaan. Kunnas oli nyt täynnä alastonta, iloista pikkuväkeä. Äkkiä huudahti Esa riemuissansa:

--Voi pojat... Sauna palaa!

Ja silloin jo loikin lieska ulos katosta, jonka kuivissa sammalissa tuli oli kytenyt. Joukon riemu oli rajaton. Kiireellä vedettiin vaatteet päälle ja Saku ehdotti:

--Kannetaan pieleksestä heinää ja puuta aidasta, niin sitte palaa kovemmin!

--Kannetaan! alkoi iloinen touhu. Musta savupatsas kohosi tulesta joka kerran kun siihen viskattiin heinää kantamukset. Esa riemuitsi:

--Kun olisi oikein paljo heinää, niin sitte se nousisi savu ihan taivaaseen asti!

* * * * *

Sauna oli jo porona. Sen rauniot vaan savusivat. Mutta yhä rasittavammaksi alkoi käydä uuden tehtävän keksiminen. Siitä oli taas puute. Juntus jo huomautti:

--Nyt ei ole mitään, kun sauna paloi.

Mietittiin. Jotkut jo jurottivat joutilaina. Silloin tokasi Esa:

--Vaihdetaan vaatteita!

--No vaihdetaan!

--Vaihda sinä minun kanssani!

--No.

--Ja sinä minun!

--Vaihda sinä Vikin kanssa.

--Enpäs... Minä vaihdan Sakun kanssa!

--Ja minä Tenan!

--No.

--Entäs minä? tiedusti Vesa.

--Vaihda Helmin kanssa!

--No, Helmi... Vaihdetaan! suostui Vesa, mutta Helmi epäili:

--Minullapa on mekko!

--No sitte saat Vesalta housut ja muut!

Helmiä se viehätti, mutta hän epäröi:

--Jospa äiti toruu!

--Sano jotta et sinä vaihtanutkaan ... sitte kun vaihdetaan takaisin! neuvoi eräs ja Helmi jo hymyili pitkään.

--Vesa kun onkin sinun kokoinen, niin ne käyvät päälle! kehotti vielä Saku ja nyt suostui Helmi, pukeutui Vesan pukuun, nauroi herttaisesti ja sanoi:

--Nyt jos Pinnasen Helmi näkisi, jotta minä olen poika...

--Ja Vesa on nyt tyttö... Vaihdetaan nyt nimiäkin! touhusi Saku. Nimet vaihdettiin hyvin huolellisesti ja koko joukko tunsi nyt olevansa uudessa asussa. Kaikki olivat tyytyväisiä kauppoihinsa. Ainoastaan Vesa arveli kaupoistansa:

--Tässä mekossapa ei pääsisi pakoon, kun helmat ottavat juostessa kiini!

* * * * *

Oli kuin olisivat pojat aavistaneet takaa-ajajien lähestyvän, sillä nyt he jo rupesivat lähemmin tutustumaan toisiinsa: Aivan kuin sopimuksesta he olivat kokoontuneet naurismaan aidalle istumaan yhteen riviin, tytön pukuun pukeutunut Vesa keskimmäisenä. Siinä alkoi nyt tiedustelu. Vesa kysyi Otolta:

--Kenenkäs poika sinä olet?

--Minäkö...? Sen Antti Juhanan.

--Entäs mitäs sinun isäsi tekee? halusi Vesa saada tiedon arvonimestäkin. Toinen vastasi:

--Se tekee työtä... Ja on minulla äitikin.

--Entäs onko teillä tupa ja kamari? tarttui nyt jo Helmikin tiedusteluun. Otto kielsi:

--Ei ole kamaria, mutta ompa meillä nyt koiranpentu ja se jo haukkuu.

--Kissan poikaapa ei ole, puolustautua sirkutteli siihen Helmi ja Oton täytyi myöntää kierrellen:

--Mutta onpa iso kissa.

--Onpa meilläkin... Ja Pinnasen Helmilläpä on kissan pentu, kehittyi hymy taas Helmin huulille. Otto koetti puolustautua:

--Mutta onpa minun äidillä vasikka.

--Oletkos sinä Esan veli? kysyi siihen Saku.

--Ei... kielsi Otto ja Esa lisäsi:

--Minulla on oma isä.

--Onkos sillä Esan isällä äiti?

--On.

--Onkos sillä Sakun isällä mökki? tiedusteli Helmi ja sai Juntukselta kuulla:

--Ei, mutta se honottaa kirkossa ja sitte laiskankoululaiset tekevät sille ilkaa.

--Entäs mistäs se lypsää sitte maitoa, kun sillä ei ole mökkiä, jossa on lehmiä? meni Helmi ymmälle. Ja niin jatkui kyselyä, kunnes kaikki olivat aivan selvillä toistensa oloista.

* * * * *

Takaa-ajajat olivat jo kauas nähneet saunan palon ja arvanneet asian. Hiljaa, varovasti he lähestyivät nyt joukkoa selkäpuolelta, pujotellen metsän läpi. Rauhallisina kuin varikset istuivat lapset aidan selällä. Mitään pahaa aavistamatta he olivat lopettaneet tutustumisensa ja aikoivat juuri lähteä uusille retkille.

--Nyt pojat, lähdetään katsomaan telehvoonia, niin saadaan nähdä kaupunki.

Mutta tuskin oli Saku tämän sanonut kun jokaisen niskaan tarttui käsi ja kuului vihainen uhkaus ja toinen käsi nousi jo lyöntiin. Kauhun huudahdus pääsi koko joukolta.

Mutta omituista: Lyöntiin nostetut kädet laskeutuivat alas ja kuului pettymyksen huudahduksia. Erittäinkin hämmästyi Helmin isä, huomatessaan tyttösensä puvussa ilmiselvän pojan. Takaapäin tullen olivat he panneet merkille ainoastaan vaatteet, kun kukin isä hyökkäsi omaa lastansa pelastamaan.

Tämä omituinen sattuma pelasti pojat äkkipikaisesta selkäsaunasta. Asiaa ruvettiin tutkimaan. Lapset vaihdettiin, niin että kukin isä sai omansa, ja sitä tehdessä ennättivät mielet hieman lauhtua. Pienen haukkumakohtauksen jälestä otti kukin omaansa niskasta pitäen kiinni ja niin lähdettiin taivaltamaan metsätietä myöten maantielle, missä hevoset odottivat. Yleisessä hämmingissä ei huomattu vaihtaa vaatteitakaan ennallensa ja niinpä veikin muun muassa jahtivouti vallesmannin herrasväelle pojan tytön puvussa ja Helmi palasi vanhempiensa kotiin pojan housut jalassa.