# Pojat asialla

## Part 5

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pojat-asialla-14207/index.md

--Soo! lausui Nikodemus juhlallisella äänellä ja lähti. Vallesmanni kolusi kaapissansa, otti sieltä pullon, kilkutteli sitä ja lausui:

--Vieläkö hänestä tullee lasit mieheen...! Kallistuu tuokin särvin, jotta eivät enää palkat riitä.

He ryhtyivät sitä tasailemaan. Sitä tehdessä virkistyivät hieman mielet. Vallesmanni voi jo puhella virkatehtävistänsäkin sen verran että ilmotti:

--Lautamies Koljosen ja siltavoudin lähetin tutkimaan, kuka sen on tuon telehvoonilinjan särkenyt... Kun sais pakanat kohta ensi yrityksestä kiinni ja antaisi hyvät sakot, niin pitävät kyntensä erossa... No, maistappas, veli!

--Tjaa!

* * * * *

Antti Juhanan mökissä istui isäntä itse Urho Ernestin kanssa synkkänä, tupakoiden. He olivat puhuneet telefoonin hävityksestänsä ja nyt murisi Antti Juhana:

--Mutta tottapahan nyt on poikki... Niin jotta ei siinä enää lennä!

Syntyi äänettömyys. Sen lopetti Urho Ernesti, selittäen:

--Sillä hienolla puulla ei vielä katkennut pakana, vaan kun se iso honka hakattiin ja se kaatua rusahti, niin katkesikin siinä lanka.

Eevastiina oli seurannut keskustelua ja huokaili nyt:

--On ... on sitä tällä köyhällä koettelemusta... Kaikki telehvoonit ne vain sen harteille taakkaa tuovat ... kaikki ne vain lisäävät köyhän kuormaa.

--Niin kuin tää mikä? kysyi siihen lautamies Koljonen, joka juuri tuli tupaan siltavoudin kanssa ja kuuli Eevastiinan valituksen.

--Niin kuin nyt tääkin pahan hengen lanka ... tää telehvooni, murahti siihen Antti Juhana.

--Ka rikkoneetpa ne ovat sen nyt, oikasi lautamies. He eivät tienneet, että sen olivat rikkoneet juuri Antti Juhana ja Urho Ernesti, vaan tulivat juomaan. Piippu ikenissä murahti siihen Antti Juhana:

--Ka joutikinpa tuon rikkoa ... rikkoa...

--Jouti, vahvisti Urho Ernesti. Lautamies Koljonen turisti joukon luona nenänsä, pyyhki sen aluksen kämmensyrjällänsä ja arveli:

--Kuka hänet vain lie rohennut rikkoa!

--Ka kukapa se! murahti Antti Juhana hyvillänsä, ylpeänäkin. Koljonen toisteli:

--Kuka, kuka hänet lie viilettänyt poikki ... kun siitä ei kuulu nyt enää se sana lentävän.

--Vai jo toki lakkasi lentämästä ... rietas! oli Urho Ernesti tyytyväinen tekoonsa ja Antti Juhana ilmotti:

--Ka tämän Urho Ernestin kanssapa me sen vain vetäisimme poikki ... sillä isolla hongalla!

--Vai te se!

--Me.

--Mhyy!

--Mehän sen vetäsimme! vahvisti Urho Ernesti Ernestikin. Lautamies aluksi vaikeni, mutta lausui sitten:

--Ka sittenpä tässä ei ole enää sen enempää selvässä asiassa!

--Eihän tässä! arveli Antti Juhanakin ja naapuri lisäsi:

--Ei.

--Ei ole ... ei ole! yhtyi vielä Koljonen ja nyt puhuttiin pitempi aikaa päivän tapahtumista ja telefoonin osuudesta niihin. Vihdoin ilmoitti lautamies:

--Ka sittepä minä voin tässä samalla tiellä manata vallesmannin puolesta käräjiinkin ... vastaamaan siitä telehvoonin vikuuttamisesta...! Kun tämä siltavouti on tässä vieraana miehenä!

Raskas, synkkä äänettömyys seurasi niitä sanoja.

Vieraiden lähdettyä selvisi Eevastiina ja pitäen varansa, ettei mies pääsisi häntä taas onnettomuudesta soimaan alkoi hän sille juonitella, syyttää telefoonin särkemisestä. Hartaalla äänellä kaikerteli hän:

--Kun sitä olisi siinäkin asiassa uskonut ja luottanut sanan apuun, eikä siihen omaan voimaansa, niin ei olisi tätäkään tullut.

Niin alkoi katkera juonittelu. Tuli jo iltapäivä. Yhä jatkui jurnuttelu. Jo huokaili Eevastiina ilkeästi:

--Mutta onpa tuo osannut vaimonkin silmät soaista ... on se osannut pimittää vaimon, kun se on kaikkien pahantekijöiden kelkkaan sen suostumaan saanut...! Hoh-hoi sentään!

Mutta nyt vastasi jo Antti Juhana yhtä ilkeästi: Ovesta ulos työntyessään myönteli hän:

--Ka eipä se sanankaan valkeus jaksa valaista ihan älytöntä akkaa ... koskapa on antanut sen joutua tään tuhman miehen kelkkaan!

* * * * *

Mutta vähitellen alkoi levitä valoa tähän surulliseen asiaan. Ukko Juvonen oli tullut kyläläistensä valtuuttamana pyytämään vallesmannin apua kahdessakin asiassa: ensiksi että löydettäisi kadonneet pojat Tena ja Vikki ja toiseksi että ryhdyttäisi poistamaan telefoonia. Hän selitti nyt asiansa:

--Eipä siitä muuta erikoista kuulu, ne kyläläiset vain lähettivät pyytämään jotta, jos tää vallesmanni virkansa puolesta nousisi sitä itse ukkoa vastaan ... se on nähty siellä meidän kylällä lampaita ajamassa ja sitte vei muun hyvän lisänä kaksi lasta.

--Mitä 'itse ukkoa'? hämmästyi vallesmanni. Toinen selitti:

--Ka sitä, joka vei sen kauppias Juntusen ja talokas Suokkaan pojat ... ja joka sitä kylän lammaskatrasta ajoi.

Asia sotkeutui tämän selityksen johdosta. Vallesmanni jo siunaili:

--Mikä vietävän ukko se sielläkin jo poikia vie?

--Ka se oikea ukko ... se jolla on se paha nimi.

--No tääpä nyt vasta on...! Mistä se on kotoisin se ukko? sotkeutui toinen.

--Ka sieltä omasta valtakunnastaan ... niin kuin herra vallesmanni tietää...

Lopulta ei asiasta tahtonut tulla mitään selvää. Vasta kun vallesmanni pani kovalle, vaatien tietoa mikä ukko se on, ilmotti Juvonen:

--Ka se joka meidät itse kunkin on vietellyt pois herrasta ... niin kuin vallesmanni itsekin tietää... Se vanha vihtahousu.

Alkoi uusi selvittely. Vihdoin älysi vallesmanni asian, kun sai kuulla että se oli ilmestynyt viiden pojan muodossa. Hän kysyi:

--Minkä ikäisiä ne pojat olivat?

--Ka eipä niiden ijästä ... tuossa kymmenen korvilla... Mutta muuten olivat hyvin siihen isäukkoonsa, ihan hyvin suuria heittiöitä!

Nyt selkeni vallesmannille asia. Riemastuneena huudahti hän vaimollensa:

--Lempi... Lempi hoi... Nyt sen pahan hengen jälillä jo ollaan: Se on mennyt tämän lukkarin poikahalvatun kanssa kaupunkiin päin ja tehnyt vielä kaikenlaista ilkeyttä mennessänsä!

--No herran kiitos...! Miten iloinen minä olen nyt! pääsi rouvalta riemastunut huudahdus. Vallesmanni jo hykerteli käsiänsä ja uhkaili Vesalle rangaistusta:

--Maltahan sinä ... maltahan kun minä sinut kynsiini saan!

Nopeasti järjesti hän takaa-ajon ja lupasi Juvoselle toimittavansa kadonneet lapset vanhemmillensa. Kun Juvonen yhä viipyi, kysyi hän siltä:

--Vai onko sinulla vielä mitä muuta asiaa?

--Eipä siitä erikoista... Paitsi jotta ne kyläläiset pyytävät poistamaan tämän telehvoonin, jotta ei se paha henki...

--Telefooninko? keskeytti vallesmanni kiivaasti.

--Ka sen... Ne jo siitä meidän kylän kohdalta hävittivät valmiiksi sen telehvoonilinjan, jauhoi Juvonen. Silloin huusi vallesmanni vihoissaan akkunasta:

--Matti... Matti hoi! Heitä pois ne muut työt ja mene sanomaan lautamies Koljoselle, jotta manatkoon kaikki Köyhäjoen kyläläiset oikeuteen telefoonilinjan hävityksestä!

Sen kuultuaan painui ukko Juvonen tavallista syvempään kumaraan.

VIII

Mutta palatkaamme poikien luo.

Lampaanajoseikkailusta selvittyään he hiiviksivät kotvasen arkoina metsässä. Vasta kun uskoivat olevansa turvassa he pysähtyivät erään ahon reunaan ja alkoivat puuhailla: Joku kuori hampaillansa koivunvarvoista vispilän varpoja, joku löi itseksensä noppaa. Uudet tulokkaat eivät olleet vielä perehtyneet joukkoon ja katselivat sitä kädet housun taskussa. Sakua suututti äskeinen onnettomuus ja hän alkoi purkaa sisuansa piiskaamalla erästä koivua vitsalla. Vihdoin alkoi Juntus puhelun, kysyen vierailta:

--Olettekos te tämän kylän poikia?

--Olemme.

--Entäs kenenkäs ne olivat ne lampaat? tarttui Esa.

--Eivät ne olleet kenenkään yhden talon... Siinä olivat kaikkien lampaat! selittää tokersi juro Tena ja Saku varoitti:

--Elä sitte mene sinne kotiisi! Ne lyövät nyt siinä kylässä.

Ja siksipä ei Tena ja Vikki uskaltaneetkaan mennä kotiinsa, vaan lyöttäytyivät joukkoon. Aho oli joltisenkin marjainen. Pojat tyydyttivät siinä ensin nälkänsä. Mutta kohta arveli Juntus:

--Kun olisi missä hernettä?

Se arvelu miellytti toisia ja Vesa tiedusti Vikiltä:

--Kasvaako täällä kenen pellossa hernettä?

--Kasvaa, vastasi juro Vikki.

--Kenen?

--Kasvaa siinäkin Leinosen pellossa, mutta siitä se ukko Leinonen näkee! selittää tokersi Vikki. Saku tarttui nyt:

--Kasvaakos kenen muiden pellossa, niin jotta ei näy?

--Kasvaa.

--Kenen?

--Kasvaa vaikka kenen... Senkin Juvosen Rinnepellosta jos ottaa, niin siitä ei näy, selitti Vikki jurona ja oitis päätti joukko:

--No mennään sinne!

Onnellisesti, metsätietä myöten kierrellen, pääsivät he perille ja puhdistivat miltei puhtaaksi Juvosen hernemaan; söivät kylliksensä ja ottivat evääksi mikä mahtui Esan läkkikannuun. Lähellä olevassa, äskettäin heinillä täytetyssä ladossa he saivat oivallisen yöpaikan. Telmiessä ja häränpyllyjä pehmeässä heinässä laskiessa unohtuivat kaikki päivän tapahtumat ja Juntus sanoi:

--Nyt kun olisi tupakkaa, niin sitte saisi Saku puhaltaa savut nenästään... Puhaltaisitko Saku?

--Puhaltaisin kyllä! kehäsi Saku ja Vikiltä hän kysyi:

--Jos olisi tupakkaa ja piippu eikä isäsi näkisi, niin uskaltaisitko polttaa tupakkaa?

--Uskaltaisitkos sinä?

--Uskaltaisin... Ja vaikka olisi isäkin, niin minä uskaltaisin! ylvästeli Sakuja kehasi:

--Ja honottaakin uskaltaisin isän tavalla... Ja yhdenkin kerran kun isä tuli kotiin, niin me Simosen Pojun kanssa honotimme navetan ylisillä niin jotta isä kuuli.

--Löikö se sitte?

--Ei... Se ei nähnyt... Mutta mammalle se oli sitte iltasella äkäinen ja sanoi, jotta: mitä pahan hengen poikia sinä kokoat sinne ylisille!

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai. Se oli kaunis, tyyni päivä. Huolettomana vaelsi nuori joukko, kiersi takateitä myöten maantielle ja painui sitä pitkin edelleen. He tulivat vieraan seurakunnan kirkolle. Äkkiä kumahti kirkon kello ja Esa huudahti:

--Pojat...! Nyt on pyhä...! Toisetkin sen hoksasivat ja Saku ehdotti:

--Lähdetään kirkkoon... Jos siellä on semmoinen lukkari kuin isä, niin sitte honotetaan sille!

Ja juoksujalassa painoi joukko kirkkomäelle. He eivät kumminkaan ehtineet aivan kirkon luo, kun tapasivat joukon tuntemattomia poikia tienvarrella aidalla istumassa. Vesa lähti juosta renttuuttamaan niiden luo, huutaen niille juostessansa:

--Pojat hoi! Vaihdetaan hattuja!

--Mennään hattuja vaihtamaan! riehahti jälkijoukkokin juoksuun ja kohta oli hattukauppa menossa. Ainoana ehtona oli, että koko oli sopiva. Kun kaupat oli tehty, siirtyivät pojat hyrynlyöntiin, aivan kuin itsestänsä, ilman keskustelua. Toisella puolen olivat tuntemattomat kirkkomäen pojat, toisella seitsemän meille jo tuttua poikaa. Kiekko hurahteli pitkin maantietä, pojat huusivat ja seipäät heiluivat juuri puolipäiväsaarnan aikana.

Mutta sattumalta osui kiekko Sakun jalkaan. Tämä älähti ja alkoi liikata.

--Sattuiko sinuun? tiedusti Vikki.

Saku ei vastannut, vaan lynttyytti syrjään. Peli taukosi.

Vastapelaajien joukko lähestyi katsomaan. Silloin ilmotti Juntus:

--Tuo poikahan se viskasi.

--Elä valehtele! väitti poika, mutta Vikki vahvisti:

--Viskasitpas!

--Se on vale!

Mutta silloin tarrasi Saku poikaan kiinni ja alkoi tappelu. Yksi pojista varotti Sakua uhkaavasti:

--Elä lyö!

--Lyönpäs! uhkasi Saku ja alkoi murikoida nyrkillänsä. Alussa katselivat toiset rauhallisina, ympärillä seisoskellen ja Juntus sanoi:

--Saku voittaa!

--Purase, Saku, sen kättä! neuvoi Vesa.

--Puraseppas! uhitteli tappeleva poika.

--Purasen kyllä! vannoi Saku, vetäen poikaa tukasta. Poika alkoi huutaa:

--Elä tukista, kuule, tahi kun minä ärjäsen!

--Ärjäseppäs!

--Ärjä-sen! huusi poika ja oli jo pakotettu huutamaan:

--Aku...! Tule avuksi Aku!

Aku riensikin avuksi. Mutta silloin syöksyivät pojat Sakun avuksi ja vastatappelijoiden joukko liittyi yhdeksi. Syntyi sanomaton rähäkkä... Kepit heiluivat, revittiin vaatteita, tukistettiin, huudettiin. Meluun sekaantuivat tappelevien poikien koirat: nähdessään omansa mylläkässä ne juoksentelivat ympäri nujakkaa, haukkuivat ja ulvoivat. Kuului jo kirouksia ja itkua ja jo vuoti usean nenästä verta.

Mutta onneksi kuului melu kirkkoon. Suntio juoksi sen johdosta hätään, ennen kuin ehti pahempaa tapahtua. Siepaten eräästä kärristä ruoskan, juoksi hän nujakkaa kohti huutaen:

--Annan minä teille...

--Voi... Suntio! kuului huudahdus ja kuin siivillä lentää syöksyi koko tappeleva joukko pitkin tietä jokirantaan. Siellä pesivät he haavansa, istahtivat aidalle, toinen joukko toiselle ja toinen toiselle puolelle tietä ja rupesivat toisiansa härnäämään, kertomalla vastustajista ilkeyksiä toisillensa niin kovaäänisesti että vastustajat kuulivat. Juntus alkoi:

--Tuon keskimmäisen yhden pojan kotona on miehillä hattu nurin päässä!

Toverit sille nauroivat vastapuolen harmiksi. Nämä maksoivat haukkuen:

--Nuo pojat ovat siitä pitäjästä, jossa syödään huttulusikalla tervaa!

Voitokkaina, vastapuolta sapettaaksensa nauroi sille se joukko. Joku lisäsi:

--Ja sitte siellä kun syödään, niin lusikka on alassuin!

Taas nauroi se puoli. Vastapuolta silloin tuo harmitti. Niin jatkui tämä kiertelevä haukkuminen. Mielet alkoivat kiihtyä ja uusi tappelu oli lähellä. Mutta silloin sattui postin kuljettaja ajamaan aika kyytiä ohi. Aisakellon kova ääni viehätti poikia ja Vesa huudahti:

--Pojat...! Koitetaan jaksetaanko juosta postin jälestä!

--No! syöksyi meidän tuttu, retkeilevä joukkomme koettamaan voimiansa juoksussa.

* * * * *

Närhin taloon asti jaksoivat pojat pysytellä postinkuljettajan lähettyvillä, mutta siinä he jäivät jälkeen ja poikkesivat talon karjapihalle, siellä rakenteilla olevia tikapuita tarkastamaan. Siellä sattui olemaan kuivuuden tähden hieman ravistunut kaljatynnöri. Vanteet olivat höltyneet. Helppo oli ne saada irti ja oitis hoksasi Saku ehdottaa:

--Montako poikaa meitä on... Yksi ... kaksi ... kolme ... neljä ... Vesa viides ... Vikki kuudes ... minä seitsimäs...! Seitsemän poikaa.

Hän luki nyt tynnörin vanteet ja ilmotti:

--Joka pojalle tulee vanne ja sitte ajetaan niitä kepin kanssa pitkin tietä.

Oitis olivatkin vanteet irrotetut ja tynnöri lautoina. Ja nyt alkoi iloinen kulku. Kukin pyöritti vannettansa juosten sen vierellä, estääksensä sen kaatumista, ja niin mentiin aika kyytiä pitkin tietä. Missä he vaelsivat talon ohi, juoksi koko väki katsomaan ihmettä ja siunailemaan:

--No mitä maailman lopun kulkijoita ne nyt mokomat ovat!

--No en paremmin sano, siunailivat toiset.

Enemmittä häiriöittä voivat pojat kumminkin matkaansa juosta hölköttää. Kuivalaisen talon kohdalla liittyi heihin kaksi poikaa ja sitten aina yksi kerrallansa, kunnes heitä oli kaikkiaan kaksitoista. Mutta viimeksi liittyneet viisi vanteetonta juoksi erillänsä, jälkijoukkona, uteliaisuudesta mukana pysytellen.

Niin tultiin erääseen jyrkkään ylämäkeen. Sitä ylös kävellessä sanoi Juntus:

--Voi piru kun on nälkä!

Nyt sen huomasivat toisetkin. Pidettiin asian johdosta neuvottelu. Neuvottelun kuluessa riemastui Otto yhtäkkiä ja huudahti:

--Minäpä tiedän, pojat!

--Mitä? odotti joukko. Otto selitti:

--Kun olisi vaikka naurista!

Se neuvo tuntui hyvältä, mutta Juntus huomautti:

--Eipä ole!

--Jos kuka tulisi vastaan, niin kysyttäisi missä on, jatkoi Vesa ja siinä toivossa lähti joukko mäen päälle päästyä taas juoksemaan, toivoen pian löytävänsä naurishalmeen.

* * * * *

Onni olikin heille nytkin suotuisa: Tuskin olivat he taivaltaneet kilometrin vertaa, kun sivuuttivat Antti Soinisen noin yhdeksänvuotiaan tytön Helmin, joka oli mennä tessuttelemassa kutsumaan Pinnasen Maria heille äitiä hieromaan. Oitis he pysähtyivät. Saku kysyi:

--Tyttö hoi?

--Mitä? hymyili tyttö, alta kulmiensa katsoa tihraten.

--Onko sinulla isä? tokasi Esa.

--Oo-on, liverti hymyilevä tyttönen pitkään ja lisäsi:

--Ja on minulla äitikin, mutta sitä pitää hieroa.

--Kenenkäs tyttö sinä olet?

--Antti Soinisen.

--Onkos teillä naurista? meni Juntus jo suoraan asiaan, mutta Helmi epäsi herttaisena:

--Ei ole... Mutta Pinnasella on iso huhta.

Se oli ilosanoma.

--Tiedätkös sinä missä se on? syventyi jo Vesa. Helmi vakuutti viisaasti hymyillen:

--Tiedän... Ja olen minä käynytkin siellä Pinnasen Helmin kanssa.

--Etpäs tiedä ... elä valehtele! epäili tätä ilmotusta vakavana Tena. Helmi siitä oli loukkautua ja sanoi:

--Vaikka kysy Pinnasen Helmiltä.

Nyt alkoi Helmin suostuttelu: Esa laski kävelyn lomassa jonkun kuperkeikan. Vesa linkosi kiviä. Vihdoin ehdotti Saku, kauppaa hieroen:

--No tule sitte ja vie, niin saat yhden vanteen.

Helmi mietti asiaa, mutta epäröi:

--Eee-ii toki! Onpa meillä vanne itselläkin.

--Eipä ole rautavannetta, kehäsi silloin Otto ylpeänä. Helmi yhä vastusteli:

--Vaikka ei... Mutta ompa puuvanne.

Ei tietty mitä sanoa. Hölmö Juntus toki huomasi ja ilmotti:

--Eipä puuvanne ole niin hyvä.

Sillä lailla he jatkoivat kaupan hieromista kunnes tulivat erään metsätien haaraan. Siinä sanoi Helmi:

--Tästäpä se menee tie sinne Pinnasen naurismaalle, mutta minä en sano.

--Mitä et sano?

--Sitä mistä se sitte menee siinä toisessa kohti, josta eroaa Pajusen mökille, hymyili Helmi viisaana.

Mutta kun tinkimistä yhä jatkettiin ja Saku lupasi antaa vielä leluja, suostuikin Helmi oppaaksi ja he lähtivät Pinnasen naurismaalle. Sinne vievä tie oli huonoa polkua. Vanteet eivät siinä pyörineet ja siksipä pojat heittivätkin ne tiepuoleen, yksi ensin, toinen sitten. Täten tulivat ne olemaan jonkunmoisina tien viittoina myöhemmille etsijöille. Matkalla yhdistyi jälkijoukko ja niin oli heitä lopullisesti kaksitoista poikaa ja yksi tyttö.

IX

Sillä välin oli lukkarin ja vallesmannin taloissa saatu asiaan aina uutta valoa. Nikodemus oli jutellut Oton ja Esan katoamisesta ja vallesmanni oli oitis oivaltanut asioilla olevan yhteyttä. Tutkimalla sai hän selvän, että Oton ja Esan koko ja puvut vastasivat samojen juoksupoikien kokoa ja pukuja, jotka olivat telefoonia kivittäneet. Joku vaimo oli huomannut samojen poikien käyneen riihessä ja ladossa ennen sen paloa. Asia oli nyt selvä. Vallesmanni meni tarkastamaan riihtä. Siellä hän joutui aivan raivoihinsa huomattuansa, että vene oli mätetty pehkuja täyteen ja pehkut olivat tervan kuivuessa iskostuneet kiinni. Hän tiesi oman poikansa olleen siinä osalla, päivitteli sitä vaimolleen ja vannoi jo käsiänsä hykerrellen:

--Mutta kunhan sinä kanalja tulet, niin opit sinä!

--Kauno! varotti siihen äiti, joka oli jo toipunut ja iloitsi lapsensa takaisin saamisesta.--Sinä et saa, Kauno, niin sanoa lapsesta!

--Opit sinä kanalja, kunhan kynsiini sinut saan! korotti vallesmanni ääntään toistaessaan uhkailuaan.

--Kau-no! varotti siihen rouva nyt kovemmin, ja kun mies jatkoi uhkailuaan, julisti hän tarmokkaasti, lastansa suojaten:

--Mutta sinä et saa koskea siihen poikaan, sillä se on minun oma lapseni! Hän kiivastui ainoan poikansa puolesta toistaen, aivan jalkaa polkien:--Se on minun ainoa lapseni, muista se aina. Minä olen sydänallani sen kantanut enkä anna sitä sinun revittäväksesi.

--Mutta se oli minun veneeni, jonka hän olilla tuhri, kiivastui vallesmanni ja yritti jatkaa:--Ja minä annan semmoiselle sikiöl...

--Kau-no! keskeytti rouva jo entistä ankarammin.

--Elä sotke siinä, tiuskasi mies. Mutta silloin nousi rouva ja kysyi juhlallisesti:

--Kauno Valdemar...! Minä kysyn sinulta Kauno Valdemar, jotta sillä laillako sinä puhut minul...

--Äts! sähähti Vallesmanni, syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni niin että seinät jyrähtivät.

Jokseenkin samallainen kohtaus oli sattunut lukkarinkin talossa, kun lukkari oli nähnyt että heinät oli mätetty ylisiltä alas navetan likaan. Kun hän oli uhannut kurittaa Sakua, oli äiti noussut lastansa puolustamaan. Riita oli sukeutunut. Sen kestäessä hääräili nyt Hellä Karoliina kahvin keittopuuhissa, kun lukkari jatkoi uhkaustansa. Vaistomaisesti unohtui hänelle silloin iso sumppipannu vasempaan käteen ja oikean käden etusormella löi hän tahtia hellan reunaan, painostaen sillä sanojansa.

--Minä sanon ... minä sanon sinulle, Tenho Ossian, jotta se on jo nytkin juuri sinun kovuutesi tähden lähtenyt vanhempiensa luota maailmalle... Ja minä sanon että kun se herran avulla taas takaisin saadaan, niin sinä et saa siihen koskea sormellakaan... Et sakarisormellakaan...! Se on sinun ankaruutesi tähden lähtenyt!

--Menköön...! Olipa tuo vaikka kissan hännässä, ... eto elävä! tuskastui vihdoin lukkari. Äiti rukka menetti malttinsa. Iso pannu vasempaan käteen unehtuneena ja oikealla kädellään kämmensyrjin varottaen lähestyä, pyörittäytyi hän miestänsä ihmetellen, uhkaavana:

--Niinkö sinä puhut...! Puhutko sinä, kirkon ja seurakunnan palvelija sillä tavalla!

Syntyi ankara riita. Siihen tuskastuneena sulkeutui lukkari huoneeseensa. Hänen sisunsa nousi. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan päätti kostaa sillä ainaisella ilkeydellä, jota hän oli käyttänyt aina ennenkin riidan äärimmäiseen asti noustessa:

Hän otti kanteleensa ja veisasi, vaimoansa tarkottaen ja sitä oikein häijysti pistääksensä, juhlallisesti virren:--Raskaissa maan vaivoissa.

* * * * *

Tämä väliaika oli ollut taas toraista sekä Antti Juhanan, että Urho Ernestin mökillä. Eevastiina oli juonitellut ja mies murjottanut. Joskus oli ollut ilmiriitaakin.

Mutta viime sunnuntaina oli tapahtunut pieni mielenmuutos. Hukkuneiksi otaksuttujen lasten kuolema oli ilmotettu kirkossa. Heidät oli siunattu kuolleiksi. Heidän puolestansa oli pappi lukenut tavallisen esirukouksen. Kauniisti oli nuori pappi puhunut nuorien vainajien muistolle lohdutukseksi vanhemmille ja varotukseksi muille. Vaimot olivat sitä kuullessansa itkeneet ja miesväki käynyt vakavaksi.

Tämä kirkollinen toimitus oli vaikuttanut sovittavasti vanhempienkin mieliin. Ystävät olivat käyneet lohduttamassa. Elämän huolet alkoivat haihduttaa kuolleiden muistoa. Kun Sutisen Lotta puheli nyt asiasta Eevastiinan kanssa, alistui tämä jo ja mietiksi:

--Vähemmänpähän on hänenkin sielullansa vastaamista, kun pääsi nuorena pois täältä surun ja murheen laaksosta... Vähemmän on hänellä tilin tekemistä!

Ja Antti Juhanankin sydän suli ja mieli heltyi. Äänetön vihottelu lakkasi. Hän oli kuullut kerrottavan vallesmannia kohdanneista onnettomuuksista: pojan katoamisesta ja ladon palosta; hän oli löytänyt siitä vahingoniloa ja alkanut lauhtua vaimollensakin. Hänen teki jo mieli alkaa puhelu, jakaa tuo ilosanoma hänen kanssansa, mutta ei tahtonut sisu antaa. Pari tuntia oli hän nyt hautonut alkuunpääsyä ennen kuin jaksoi murahtaa:

--Onpa sitä toki itseäänkin kohdannut rangaistus ... vallesmannia.

Eevastiinan teki mieli tiedustaa semmoista sanomaa lähemmin, mutta vielä oli hänen sisunsa liika katkera. Hän ei päässyt alkuun vaikka tahtoi. Siksi polki hän vain kiivaammin rukkiansa, kuin ei muka välittäisi asiasta mitään. Antti Juhana silloin murisi lisää:

--Latokin on palanut ja pojan on vienyt se sama pahahenki.

--Häh? pääsi nyt Eevastiinalta.

--No kysy Nikodemukselta, jos et usko, murahti mies siihen. Siten oli saatu taaskin jonkunlainen sovinto aikaan ja Eevastiina keitti jo kahvit ja he joivat yhtaikaa, samassa pöydässä. Se sopu ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Tämän sotkuisen asian selviytyminen toi näet uusia kohtauksia puolisoiden muutoin verrattain tyyneen elämään.

Niinpä nytkin saapui Nikodemus Valta, joka oli lukkarilla saanut kuulla asian onnellisemmasta käänteestä, ilmottamaan, että luullaan poikien olevan vielä elossa. Kahvit juotuansa asetti hän silmälasinsa alemma nenälle, nuuskasi, siirtyi penkkiä myöten luistaen Eevastiinan viereen ja alkoi kertoa, kuin kuiskaillen:

--Kuulehan, Eevastiina, kun minä vähän sanon...

Hän aivasti välillä, kihnutteli lukkarin tavoin nenänsä aluksen nenäliinallansa ja jatkoi:

--Ne Oton vaatteet möi jo meidän Kerttu Karoliina sille Heikki Nissisen eukolle.

Äiti huokasi lastansa muistellen. Nikodemus silloin lohdutteli:

--Ainoa poikakos tämä sinulla olikin?

--Ainoapa hän oli! kujerteli Eevastiina ja nyt ilmotti Nikodemus kuiskailun tavoin:

--Mutta siksipä annetaankin sinulle esikoisesi jälleen elävänä!

Isä ja äiti joutui ymmälle. Pitkältä sai Nikodemus selittää asian vaiheita, ennen kuin se selkeni. Aluksi molemmat tavallaan riemastuivat. Mutta Nikodemus, jonka olo oli nyt vaatteiden tähden epämukava, nuuskaili ahkerasti ja kertoi lisää. Hän tuli myös maininneeksi vallesmannin ladon palamisesta ja lisäsi:

--Se vallesmanni kuuluu näitä äskeisiä vainajia siitä epäilevän.