# Pojat asialla

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pojat-asialla-14207/index.md

--Näin...! Näin...! Näin se vanha vihollinen vain vaaputtaa siipiänsä ja raakuu kuin korppi: Telehvoon...! Telehvoon...! Telehvoon...! Ja silloin minä jo sanoin, jotta nyt on Eevastiinan ja Kaino Josefiinan poikien kuolema lähellä, kun se jo niiden näköisenä kummittelee.

Äidin suru oli nyt sanoin kuvaamaton. Sievä Magdaleena nosti lasit otsallensa ja koki häntä lohdutella. Äiti rauhoittuikin hieman. Pois lähtiessään hän vaikerteli:

--Kunpa olisi toki hänen sielullensa armollinen ... eikä lukisi vanhemmille tätä viaksi!

* * * * *

Ilta oli jo tullut. Punaisena laski päivä, upoten viheriään metsään kuin mereen. Oli tyyni, ei vierähtänyt väre järvellä, ei nuokahtanut kaisla sen rannalla... Tuo ennen niin iloinen järvi näytti nyt surulliselta kuin hauta, joka oli juur'ikään umpeen luotu.

Äänettömänä, vakavana istui väki rannalla, odottaen venettä, päästäkseen naarausta alkamaan. Sievä Magdaleenan kertomus paholaisten ilmestyksestä, jotka raakkuivat: teleh-voon! oli levinnyt jo ympäri kylän kuin kulovalkea ja siitä puhuttiin nyt. Sutinen murisi:

--Sitähän ne tekevät nämä herrojen vehkeet.

Hän pysähtyi. Väki ikään kuin synkistyi. Sutinen lisäsi:

--Sillä ei suinkaan se tääkään telehvooni ole muuta kuin itsensä sen pahan hengen kapine.

--Mitäs se muuta on! murahti Kainulainen ja synkistyi. Joku lisäsi:

--Pitää heillä ollakin pelinsä näillä tämän pitäjän herroilla!

Vaieten jo mietittiin ja taas puhuttiin telefoonista. Väki varmistui siinä uskossa että koko laitos on paholaisen keksintö, joka on nyt jo alkanut tuottaa onnettomuutta paikkakunnalle. Semmoisessa mielen tilassa alkoi naaraus.

* * * * *

Koko yö oli naarattu hukkuneiksi otaksuttuja. Kun yhdet olivat väsyneet, olivat toiset alkaneet. Koko kylä oli valveilla läpi yön. Mutta turhia olivat kaikki naaraukset. Aamiaisen korvissa ne lopetettiinkin ja Sutinen sanoi kuolleista kuin harmitellen:

--Siellä ne nyt ovat lapsirukat ... ja siellä he poloiset pysyvät tuomiopäivään asti...

Aamiaisen aikana oli Antti Juhanan mökki väkeä täynnä. Koko yön valvonut, väsynyt naarausväki oli kahvilla. Samalla olivat tavallansa molempien poikien hautajaiset. Surullisena oli näet Eevastiina ehdottanut:

--Pidettäisi yhdessä ne, niin ei menisi niin paljon tuota kahviakaan... Kuka näissä köyhissä oloissa jaksaa sitä ostaa semmoiselle joukolle.

Ja miten autiolta tuntui nyt tupa! Ja miten surulliselta! Silmiänsä huivinkulmalla kuivaillen valitti Eevastiina:

--Hyvä lapsihan se vielä oli... Ei tuottanut vanhemmillensa surua eikä murhetta...

Taas yltyi itku ja tuskin kuului sen seasta sanoja, kun hän lopetti:

--Mutta tottapa se oli hänellekin niin sallittu.

Hän koki tyyntyä, kuivasi silmänsä ja nurkui:

--Mutta että hänen piti nyt vielä mennä sillä tavalla, jotta ei ennättänyt lapsiparka katuakaan!

Kuului vain hiljaista vaimoväen itkua ja miehet istuivat surullisina, kumarassa. Synkkänä murahti silloin Antti Juhana vaimonsa puheeseen:

--Vieläpä tämä on sallittu ... oikeassa paikassa nimittäin... Näitä vallesmannin telehvoonivehkeitä vain koko kuolema.

Ei tietty mitä sanoa. Joku toki tokasi:

--Tottapa se hänellekin vielä rangaistus tulee ... hylylle... Ei tiedä vaikka talo palaisi, tahi mäne tiedä vaikka oma poika joutuisi samoille teille.

Kuului raskas huokaus. Virren veisaaja, vanhahko räätäli Nikodemus Valta saapui iso virsikirja kainalossa, silmälasit otsalla. Kunnioittaen teki väki hänelle tietä. Nikodemus istahti pöydän taa, asetti isot silmälasit päähänsä niin, että ne olivat nenänpäästä pois putoamaisillansa, ja katseli niiden sankojen yli, reväisten silmänsä niin suuriksi kuin vaan nahka virui.

--Vai mitä se tää Nikodemus siitä arvelee? kysyi häneltä Sutisen Pekka murahtaen ja kumarassa istuen.

Nikodemus nosti päänsä aivan takakenoon, että voi katsoa kysyjään silmälasiensa läpi. Sutinen arvasi siitä ja vastasi:

--Niin jotta eikö se tää telehvooni ole itsensä sen päärienaajan koje?

Nikodemus nuuskasi tyhjää näppiänsä useaan kertaan, nopeasti, laittautui sitten juhlalliseksi, kuin suureen tehtävään valmistuen.

Kaikki odottivat. Juhlallisena kysyi silloin Nikodemus asemastaan hievahtamattakaan:

--Ja voiko oikea korkeudesta annettu henki olla muussa elävässä kuin ihmisessä?

--Eipä se! vastasi joku. Nikodemus painoi nyt päänsä alas, tuijotti kysyjään silmälasit nenän päässä ja ilmoitti, lyöden kätensä kirjan päälle:

--No.

Syntyi äänettömyys. Nikodemus katseli liikkumatta sanojensa vaikutusta. Antti Juhana sanoi lopulta:

--No nyt sen kuulitte, kun Nikodemuskin vahvistaa ... jotta se on pahanhengen koje.

Äiti huokasi. Mieliala painostui. Nikodemus otti nuuskarasiansa, koputteli sitä juhlallisesti peukalonsa rystyyllä, kohotti silmälasit ylemmä, pyyhki sitten nenänsä punasella nenäliinalla, pani liinan pöydälle, nuuskasi juhlallisesti oikealla sieramellansa ja aivasti. Nyt nuuskasi hän vasemmalla sieramella, tarttui silmälaseihinsa ja aivasti uudestaan täyttä voimaa, hankasi nenänsä alusta etusormen rystyyllä ja ilmotti:

--Pakana kun on hyvää nuuskaa tällä kauppias Laurikaisella!

* * * * *

Ja sitten alkoi varsinainen toimitus: Nikodemus avasi kirjansa ja kysyi juhlallisena:

--Veteenkö se tämän Antti Juhanan ja Eevastiinan yhdeltä puolelta ja tämän Urho Ernestin ja Kaino Josefiinan poika toiselta puolen kuoli?

Kukaan ei tahtonut roheta vastata. Antti Juhana rohkaistui lopulta:

--Ka tähän tään kylän järveenhän ne.

--No sitte veisataan virrestä 'Veteen hukkuneiden virsi', ensimmäinen, kolmas ja viides värsy, julisti Nikodemus, otti sylen suustansa kämmeneensä, pisti sen pöydän alle ja nousi veisaamaan.

Hän veisasi hartaasti, tehtävänsä juhlallisuuden tajuten. Joskus vetää hojotti hän virttä ummessa silmin, pitäen isoa virsikirjaa molemmin käsin niin kaukana kuin kädet ylettyivät. Joskus tuli ääntä supullaan olevasta suusta kuin palkeen torvesta. Ulkomuistista hän veisasi, mutta silmälasit ja virsikirja kuuluivat muutoin asiaan. Vähä vähältä yhtyi väki veisuuseen: vaimot veisasivat kiekuttelemalla, miehet jörisemällä. Kun virsi oli lopussa, asetti Nikodemus virsikirjan pyhillä eleillä pöydälle, istahti ja lausui juhlallisesti:

--Rukoilkaamme... Aam-men.

Syntyi haudan hiljaisuus. Kauan katsoi Nikodemus eteensä päin pää kumarassa, nenällä lasit, ja lausui sitten juhlallisesti:

--No nyt on heillä rauha... Aamen!

Mutta sitten hän muutti ääntänsä ja kutsui vaimoansa:

--Kerttu!

Mutta ei kuulunut vastausta. Nikodemus vinkkasi silloin ovensuussa istuvalle Sutiselle sormellansa ja pyysi:

--Kysyppäs Sutinen, onko se meidän Kerttu Auroora siellä eteisessä!

--Mäne... Nikodemus kutsuu! ilmotti silloin joku asianomaiselle. Pyöreä, pullea Kerttu Auroora ilmestyikin ovelle suu naurun hymyssä. Väki jakaantui:

Nikodemus vinkutti sormellansa vaimoansa tulemaan puheilleen, hiljaa, kuin kuiskaillen:

--Kerttu... Tuleppas tänne, Kerttu!

Ja kun tämä hymyillen tuli, jatkoi Nikodemus kuin olisi tahtonut supattaa hänelle:

--Kysyppäs, Kerttu, näiltä emänniltä, jos niiltä vainajilta jäi mitä peruja ... vaatteita tai kenkiä, niin sano jotta antavat sinulle tästä veisuusta.

Kuiskailu oli toki tarkotettu asianomaisten kuultavaksi. Sen johdosta vaiettiin ja Nikodemus kuiskutti lisää:

--Sano, jotta kun ovat päässeet elättämästä joutavia leivänsyöjiä, niin ei tämä paljon ole siitä ilosta!

Taas odotettiin hetki. Kerttu Auroora hymyili myöntävää vastausta odottaen. Kaikki arvasivat sen hymyn, sillä se oli entuudestaan tuttu.

Vihdoin päätti Antti Juhana asian, sanoen:

--Ka, anna Eevastiina ne poikavainajan hynttyyt... Ei tässä enää niille toista pitäjää kuitenkaan tule.

Ja nöyränä, murheellisena kokosi äiti poikansa vähät vaatteet ja antoi ne nyytissä Kerttu Aurooralle. Nikodemus pani nuuskan, työnsi silmälasinsa taas hyvin kauas, katsoi Urho Ernestiin ja kysyi juhlaäänellä:

--Sielläkös se on ovensuussa tämän Kaino Josefiinan mies Urho Ernesti?

Kotvasen kuluttua vastasi puhuteltu:

--Ka joutavathan ne meidänkin pojan vaatteet... Niitä meilläkään ei enää tarvita.

--Kerttu... Kerttu! kuiskutti siihen taas Nikodemus sormellansa linkuttaen ja supatti puoliääneen:

--Pistäännyppä Kerttu jo tällä samalla tiellä ottamassa ne Kaino Josefiinan pojan vaatteet.

Ja sitten taas alkoi tuntua huoneessa sama raskas surullinen painostus, joka aina jää kuoleman jäljille majaan. Tyhjä oli nyt se puurahi, jossa Otto oli nukkunut. Poissa oli perheen ainoa lapsi. Ei tuntunut sen tuomaa elämää ja iloa tuvassa. Ja kun sitten vieraat olivat poistuneet, kun isä ja äiti olivat kahden kesken, tuntui niin tyhjältä, kuin kuuluisi russakan hiivintä seinän raosta ja äänettömän sirkan puuhailu uunin kolosta. Väsyneenä istahti äiti ja kätki taas silmänsä jo ennestäänkin kosteaan esiliinan kulmaan.

* * * * *

Mutta poikkeamme hetkeksi vallesmannin perheoloihin.

Talon ainoa lapsi oli lukijalle jo tuttu Vesa. Hän oli äitinsä ilo, ylpeys ja silmäterä ja isänsä ainoa tulevaisuuden toivo. Hemmoteltuna hän oli kasvanut isänsä kodissa aiheuttaen joskus erimielisyyksiä isän ja äidin välillä, erimielisyyksiä, jotka koskivat kasvatus- ja kuriasioita.

Tämänpäiväinen ladon palo oli säikäyttänyt sekä vallesmannin että hänen rouvansa Lempi Amalian mielen. Rouva oli ollut sairastua, mutta oli pysytellyt terveenä huomattuansa, että vallesmanni siitä taas tapansa mukaan aikoi edelleenkin tuskastua ja mutisi jo:

--Taas se alituinen akkojen tauti alkaa tässä.

Yleensä oli vallesmannin talossa kartettu perhekohtauksia, mikäli oli voitu. Rouva oli liika lihava. Perhekohtauksien aikaansaama mielenliikutus olisi voinut aiheuttaa halvauksen. Siitä varovaisuus. Verrattain hyvä sopu, rauha ja hiljaisuus oli aina vallinnut talossa. Elämään tyytyväisyys oli luonut taloon kodikkuutta.

Niinpä oli nytkin koetettu tyynnyttää tulipalon aiheuttamaa mielenliikutusta. Oli onnistuttukin: Oli päästy iltaan. Rouva puuhaili jo illallista: väliin järjesteli hän ruokapöytää, väliin kävellä löllötteli muissa puuhissansa ja hyräili lempilauluansa:

"Mä hento kukka keväimen kukoistan armaalleni."

Niin päästiin illalliseen asti.

Mutta illallista syödessä huomasivat aviopuolisot Vesan olevan poissa. Heti lähetettiin palvelija häntä huutamaan ruualle. Mutta turhaan huuteli palvelija, turhaan odotti äiti:

--Ei sitä ole, ilmotti piika Anni palattuansa.

--Huutaisit nyt kovemmin! käski rouva. Alkoi uusi huuteleminen.

Mutta taas palasi Anni ja ilmotti jo närkästyneen äänellä:

--Eikä kuulu!

--No minnekähän tuo nyt taas tellääntyi, murahti siihen vallesmanni ja rouvakin jo arveli:

--No mikähän sille lapselle nyt tuli... Menepäs vielä, Anni, ja hoihkase tuosta kellarin katolta käsin, niin kuuluu etemmä, käski hän lopuksi, mennä väännätteli itse avonaisen akkunan luo ja huuteli:

--Vesa...! Vesa hoi... Tule syömään... Pappa ja mamma jo odottaa!

Mutta turhaan. Lasta ei kuulunut. Odoteltiin. Ruoka jäähtyi. Jo laski päivä. Jo tuli äiti levottomaksi. Isää kiukutti, kun ei päässyt jo syömään. Annia suututti turha huuteleminen. Hän ilmotti kuin suuttuneena:

--No eikä kuulu... Mitä siitä enää huutaakaan!

Ja silloin iski rouvan päähän kuin salama kauhea ajatus... Hän kalpeni äkkiä, näytti aivan haamulta ja sai vain puolikuiskaamalla sanotuksi hätäytyneenä:

--Pappa!

Vallesmanni hämmästyi.

--Mikä sinulle tuli...? Lempi...? Kuule Lempi! hätäili hän. Vapisevalla äänellä sopersi rouva:

--Kun ei Vesa olisi ollut ladossa...! Pappa...!

Koko talo oli nyt äkkiä aivan nurin, kuin salaman iskusta.

Huudettiin, etsittiin, rouva voihki, palvelijat juoksentelivat, vallesmanni komenteli.

Ja nyt valeltiin ladon tuhat sammuksiin, kaiveltiin ja tarkasteltiin miltei seulomalla. Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas heille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti tarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei tuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili hän miestänsä ja valitti:

--Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti...

--No, no, Lempi! lohdutteli vallesmanni häntä, taputteli hänen kohtuuttoman lihavia hartioitansa ja rauhotteli:

--Lempi kulta! Elä anna surun itseäsi sortaa, löytyy se vielä... Jos lie mennyt vaikka lukkarin Sakun luo!

Kiireellä lähdettiinkin tiedustamaan sieltä. Mutta lukkarilla ei ollut kukaan nyt nähnyt Vesaa koko päivänä. Niin alkoi tuskallinen, epätietoisuuden ja levottomuuden yö. Koko lähiseudun väki komennettiin etsimään kadonnutta lasta. Koko yö etsittiin turhaan. Äiti itki ja rukoili. Isä haukkui joskus palvelijoita, joskus joi epätoivoissansa ryypyn virkistävää konjakkia tai lohdutteli rauhatonta vaimoansa.

Mikä tuskan yö!

Kun sitten aamu tuli, kun aurinko jo kuusen korkeudelta valoi kirkasta aamuvaloansa akkunan täydeltä huoneeseen ja riemuitsevien lintujen laulu aaltoili aivan merenä ja etsijät palasivat tyhjin toimin, alkoi rouvan hermosto järkkyä. Hän ärtyi: Epätoivoissansa syytti hän ensin palvelijoita. Hän riiteli niille, ensin hillitymmin, sitten yhä äkäisemmin. Itkien hän palasi keittiöstä ruokahuoneeseen. Mies yritti häntä rauhottaa, mutta sekin ärsytti häntä nyt ja hän tiuskasi:

--Etkä sinäkään, pappa, sen vertaa että olisit joutessasi pitänyt lasta silmällä!

--No mutta mitenkä minä!

--Mitenkä minä! matki siihen rouva ynseästi, istahtaen pöydän ääreen ja viskaten pöydällä olevaa kahvelia ja lisäsi:--Joutava mies!

--Mutta kuulehan nyt!

--Mhyy! ärtyi siitä rouva, sysäsi jalallansa edessänsä käyristelevän kissan loitommaksi ja äänsi matkien:--Kuulehan nyt.

Nimismieskin tuskastui. Hän käveli edestakaisin ja yritti hetken kuluttua puolustautua: Käsiänsä levitellen hän selitti:

--Sinun pitää ajatella, että minä olen valtion virkamies ja että siis on sopimatonta olla lapsenlikkana.

Nyt suuttui jo rouva ja ärähti:

--Ikään kuin ne eivät suuremmatkin herrat pitäisi lapsestaan huolta!

Nimismies raapi tuskallisena korvallistansa. Rouva puisteli vihoissaan jotain pois rinnoiltansa ja äänsi taas ylenkatseellisesti matkien:--Sopimatonta...!

--Mutta Lempi-kulta, yritti taas mies. Se vain ärsytti rouvaa. Varottavasti lyödä naputteli hän etusormellansa pöydän reunaa ja varotti vakavasti:

--Muista sinä, Kauno Valdemar, jotta sinä olet lapsen elämästä yhtä paljon edesvastuussa kuin minäkin.

Vallesmanni yritti jotain sanoa, mutta rouva ehti ennen. Hän löi entistä nopeammassa tahdissa ja toisti terävämmin:

--Tämä sinä, Kauno Valdemar, pidä aina mielessäsi, eläkä sitä että olet valtion virkamies.

--Mutta kuulehan nyt Lempi...!

--Minä en kuule! ärjäsi jo rouva ja löi kämmenensä voimakkaasti pöytään, sanellen voimallisesti, juhlallisesti:

--Minä sanon sinulle nyt, Kauno Valdemar, jotta minä olen tähän asti paljon kärsinyt ja vaiennut, mutta minä en aio ikääni enää kärsiä.

Ja yhä hermostuneemmaksi kävi rouva. Keskustelu kiihtyi kiihtymistänsä ja johti ilmiriitelyyn, joka päättyi vasta puolenpäivän aikana, jolloin rouva sai pyörtymiskohtauksen. Vasta iltapäivällä selvisi asia sen verran että vallesmanni voi järjestää uuden yleisen etsimisen, johon kutsuttiin koko kunnan väki ja jota johti jahtivouti.

V

Seuraavana aamuna heräsivät pojat lukkarin navetan ylisillä virkistyneinä ja reippaina. Ensi työksensä he rupesivat heinäsille. Heinät pölisivät, kun he niillä toisiansa heittelivät, joskus aivan haudaten toisensa niiden alle.

Mutta kun aamiaisen aika lähestyi, lausui Otto yhtäkkiä:

--Pojat hoi...! Kun olisi leipää!

Nyt huomasivat toisetkin, että heillä oli nälkä. Ryhdyttiin keskustelemaan mistä saisi ruokaa. Esa järkeili vallesmannin pojalle:

--Menisit ja ottaisit teidän kyökistä ja sitte syötäisi.

--Pappa on vihainen, kieltäytyi Vesa, selittäen:--Kun siihen sattui se kivi... Se on siitä telehvoonista kaikille hyvin vihainen... Ja sanoo panevansa linnaan!

Syntyi pieni neuvottomuus. Otto kaiveli nenäänsä ja Esa seisoi kädet housun taskussa. Vesa kerskasi äskeistä tunnustustansa koristellen:

--Mutta kunhan pappa menee ryöstämään ja mamma on yksinään, niin sitte minä en pelkää, vaikka olisi sata pappaa!

Mutta nälkä yltyi sitä mukaa kun päivä kului. Vihdoin keksi hölmö Juntus keinon. Hän ehdotti:

--Mennään tämän talon tupaan pyytämään köyhän apua!

Ensin se ihastutti, mutta oitis huomasi Vesa:

--Eipä sitä uskalla. Tämä on lukkarin talo ja ne tuntevat ja sanovat papalle.

--Tuntevatko sinut, Juntus? hoksasi siihen toki Esa, ja sitten selvisi asia: Juntus lähti Esan kanssa kerjäämään, ottaen Esan maitopurkin mukaansa. Vesa vielä neuvoi:

--Jos on Saku siellä, niin käske tulla tänne... Se on semmoinen poika jolla on samallainen hattu kuin minullakin.

* * * * *

Lukkarin talossakin oli suru. Tieto vallesmannin ainoan lapsen häviämisestä oli koskenut talon väkeen. Lukkarin lihava rouva oli juuri itkenyt, kun Juntus ja Esa pistäytyi tupaan, pysähtyen nöyrinä ovenpieleen. Esalla oli kannunsa kädessä ja hattuansa hän piteli suunsa edessä. Ensimmäisenä huomasi heidät Saku, riensi luo ja tervehti Esaa:

--Mitä sinulla siinä kannussa on?

--Ei mitään, oli vastaus. Saku huusi:

--Äiti hoi! Täällä on kaksi kerjäläispoikaa!

--Hyvä isä siunatkoon! hämmästyi rouva ja kyseli:

--Kenenkä onnettoman lapsia te olette, kun olette noin likaisiakin, niin kuin olisitte riihen uunissa rypeneet? Kuka sinun isäsi on? toisti hän vielä Juntukselle. Tämä ilmotti:

--Ei kukaan.

--Mitäs te kulette? tarttui Saku ja nyt sanoi Juntus asiansa nöyrällä äänellä, anoen:

--Me olisimme pyytäneet, jos rouva olisi niin hyvä ja antaisi vähän köyhän apua!

--Köyhän apua! yritti rouva ihmettelevällä äänellä, mutta Saku ehätti riemuissaan:

--Kuule äiti! Menenkö minä antamaan niille?

--No mene nyt...! Anna niitä kasattuneita leipiä ... mutta elä anna paljon! lupasi rouva.

--No mennään ruoka-aittaan! riehahti silloin Saku ja pojat lähtivät. Ulos tultuansa kysyi Juntus oitis:

--Oletko sinä lukkarin Saku?

--Olen... Kuka sinulle sanoi?

--Vallesmannin Vesa... Se sanoi, jotta tule yhteen joukkoon.

* * * * *

Lukija voi arvata Sakun riemun, kun hän pääsi asiasta perille. Ruoka-aitasta he ottivat ensin tuoretta leipää ja kalaa, mutta sitten kysyi Saku:

--Otetaanko voitakin?

--Otetaan, lupasi Juntus ja Esa lisäsi:

--Ja tuossa on palvattua lihaa... Se on hyvin hyvää!

He ottivatkin molempia ja Saku riemuitsi:

--Nyt sitä saa syödä lihaa vaikka miten paljon, kun ei mammaa ole siellä... Entäs mitä sinä sillä läkkikannulla teet?

--Tämä on maitokannu! selitti Esa. Saku kiirehti:

--No pannaan siihen maitoa...! Tästä pytystä otetaan vastalypsettyä maitoa.

Nopeasti olikin kaikki suoritettu ja juoksujalassa riensivät pojat ylisille. Vesa oli jo vastassa ja kysyi Juntukselta:

--Saitko sinä?

--Sain.

Nyt hän tervehti jo Sakuakin, kerskaten:

--Saku hoi! Musti ja teidän koira kun tappeli eilen oikein!

--Voittiko Nalle?

--Ei... Musti voitti ja sitte Nalle älähti ... ja sitte me menimme meidän latoon ja poltimme tupakkaa.

--Mistä te saitte? tiedusti kateellinen Saku, mutta ei ollut nyt aika selittelyihin. Pojat katkoivat leipäkimpaleet kukin itsellensä, voitelivat voita leivälle sormellansa, haukkasivat lihamurikasta vuoron perään, ja Vesakin kehui nyt:

--Voi miten makeata leipää...! Entäs onko pappa ollut teillä, Saku?

--Ei... Mutta se on sanonut, jotta kun hän löytää niin hän ottaa harjaksista, oli vastaus. Vesa tiedusti masentuneena:

--Ketä se ottaa?

--Sinua ... ja sitte ne etsivät sinua koko yön, selitti Saku. Vesa riemastui:

--Eivätpäs toki löytäneet...! Eiväthän löytäneet, Saku!

--Eivät, vahvisti toinen ja ryhtyi seisomaan päälaellansa, kehuen:

--Seisoppas sinä, Vesa näin!

He olivatkin jo syöneet ja ryhtyivät nyt koettamaan päällänsä seisomista. Se ei kumminkaan onnistunut toisille, ja Saku oli nyt joukon sankari. Hän kehasi uskaltavansa tehdä vaikka mitä. Silloin väitti Otto:

--Eipäs vaikka mitä!

--Tuosta luukustakaan et uskaltaisi hypätä alas, väitti Vesakin jo nyt, mutta silloin Saku yltyi ja sanoi:

--Jos tuosta mätettäisi ensin sinne alle oikein iso läjä heiniä, niin uskaltaisin, vaikka henki menisi!

--No, mätetäänpäs! riemastui silloin koko joukko ja kiireellä ryhtyivät he syytämään lukkarin heiniä alas navetan likaiseen permantoon.

--Nyt hypätään! kerskasi Saku, kun läjä oli valmis, ja suhahti alas.

--Nyt, huudahtelivat toiset toinen toisensa jälkeen, tupsahdellen samalla alas pehmeään heinäläjään. Alkoi iloinen hyppääminen kilpaa. Kiivettiin tikapuita myöten ylös ja päätä pahkaa aina oitis alas, kunnes viimein koko joukko istui väsyneenä heinäläjässä ja alkoi juttelu.

* * * * *

Siinä jutellessa johtui Sakun mieleen taas Vesan ilmotus tupakan poltosta ja hän kysyi:

--Osaisitko sinä Vesa puhaltaa savua sieramista niin kuin renki Matti?

Vesa ei vastannut. Saku kerskasi:

--Minäpä osaisin!

--Etpäs!

--Osaanpas... Simolan Pojunkin kanssa kun me poltimme, niin minä osasin, mutta Pojulle meni henkeen, väitti Saku.

--Näytäppäs tokko osaat! epäili sitä toki vielä Juntus. Saku vannoi:

--Näytän kyllä...! Mutta kun ei ole tupakkaa ja piippua!

Kaikki myönsivät vaikenemisellansa että niistä oli puute. Mietittiin. Vihdoin keksi Juntus keinon. Hän ehdotti:

--Kun olisi putkea, niin tehtäisi putkipiiput!

Silloin riemastui Saku:

--Minäpä tiedän...! Mennään meidän kauramaahan...! Siellä on hyvin paljon putkia!

--Mennään! oli yhteinen riemu ja he lähtivät lukkarin kauramaalle, jossa kasvoi putkia kauran seassa.

Kenenkään huomaamatta he pääsivät pujahtamaan talosta ja vaelsivat iloisena joukkona kauramaalle. Varovaisuuden vuoksi he kätkeytyivät siellä kauraan ja kohta olivat piiput valmiit, mutta silloin huomasi Vesa:

--Mutta nyt ei ole tupakkaa.

--Kun saisi mistä, arveli siihen Juntus, mutta ei Sakukaan tiennyt mistä sitä saisi. Kotvan aprikoitua kehasi Juntus vihdoin:

--Kun oltaisi kaupungissa, niin sieltä sitä löytäisi vaikka mistä.

Toiset oudostuivat. Juntus lisäsi:

--Ihan joka paikasta löytäisi siellä: rappusien alta ja hevosen syöttöpaikoilta ja vaikka mistä löytää sikarin ja paperossin päitä!

--Voi, voi! ihastui Esa ja kysyi:

--Oletkos sinä löytänyt?

--Olen... Kerrankin minä näin kun yksikin herra viskasi melkein kokonaisen sikarin ja silloin minä paikalla löysin sen... Eikä se herra tiennyt siitä mitään.

Keskustelu alkoi kiihdyttää mieliä ja sen lopussa jo huudahti Vesa:

--Kun pääsisi miten kaupunkiin, niin sitte sitä poltettaisi tupakkaa vaikka miten paljon.

Ja nyt tuli kysymys miten sinne päästä. Keskustelu siitä asiasta kesti kotvasen. Viimein hoksasi Esa keinon miten päästä kaupunkiin. Hän huudahti:

--Lähdetään sinne katsomaan telehvoonii!

--Niin pojat! Todellakin! Lähdetään katsomaan telehvoonia! riemastui Vesakin ja toiset suostuivat yhdestä suusta:

--Lähdetään!

Ja niin he lähtivät putkipiiput mukana, lahmattuansa hyvän alan lukkarin kauraa. Metsätietä myöten kiersivät he telefoonitielle ja jatkoivat matkaansa sitä myöten edelleen kaupunkia kohti. Rehvakkana kehasi Otto:

--Nyt sitä nähdään telehvooni!

* * * * *

Seikkailuitta he olivat päässeet yksinäisen Kosolan talon ohi. Siinä on tien vierellä syvä, kapea notko, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä ahorinne. Neljä poikaa oli siellä rinteellä vuoleksimassa jännepyssyn jänteitä. Heidät huomattuaan ehdotti Juntus:

--Kivitetään noita poikia!

--Kivitetään!

Ja oitis suhahtivat kivet ilmassa. Kylän pojat hoksasivat ja eräs heistä huusi:

--Pojat! Ne kivittävät..,! Annetaan vastaan!

Niin alkoi kivisota. Kivet lentelivät kapean notkon yli. Sotijat etsivät suojapaikkoja. Silloin tällöin sattui kivi johonkin. Kuului silloin aina älähdys, sitten julma uhkaus ja sota kiihtyi. Viimein osui kivi Vesan otsaan, nostaen siihen pienen kuhmun. Toiset olivat saaneet samanlaisia kuhmuja johonkin muuanne, josta ne eivät näkyneet. Vesa suuttui ja huusi haukkumasanan:

--Räkänenä!

--Mikäs sinä olet! uhkasi siihen jo vastatappelija ja nyt alkoi toistensa haukkuminen. Saku huusi:

--Mustalaisen poika!

--Ja sinä rytkyläisen! tuli vastaus. Juntus huusi nyt:

--Sinun isäsi on akka!

--Ja sinun isälläsi on sappermentti!