Part 2

--Sitte otetaan sekin kannu ihan täyteen siirappia... Ja vielä itse juodaan mikä vain jaksetaan.

Niin saapuivat he Minkkisen torpan kohdalle. Torpan pihamaalla sattui silloin vetelehtimään heitä hieman vanhempi, heikkolahjainen ja huonotapainen juoksulaspoika Juntus. Nähtyänsä tulijat, juosta reuhkasi hän oitis niiden luo ja liittyi joukkoon kolmanneksi, ja niin jatkui nyt kulku kolmisin. Juntus aloitti keskustelun kysymällä Esalta sen kannusta:

--Mikä sinulla on se?

--Tämäkö läkkikannu? peräsi Esa ja Juntus myönsi:

--Se.

--Tämä on Oton äidin läkkikannu, joka oli isällä lainana, selitti nyt Esa. Juntus oli juuri käynyt viemässä Minkkisen hevosen metsään, saaden palkaksi voileivän, ja muistellen sitä tapahtumaa kysyi hän Esalta:

--Oletkos sinä, poika, ajanut selkähevosella, niin kuin minä?

--Kenenkä hevosella sinä ajoit? tarttui siihen Otto. Juntus alkoi kehua:

--Tämän Minkkisen ruunalla. Ja voi tulimainen kun juoksi kovasti ... mutta kun minä pidin oikein kovasti harjasta kiinni, niin enpäs pudonnut selästä ... vaikka haarukoita vain lyötti säkä.

Puhelu takertuikin nyt ratsastukseen. Juntus osasi kehua tehneensä aivan ihmeellisiä urotöitä ja toiset jo alkoivat häntä kadehtia. Tämä jatkoi:

--Ja yhdenkin kerran kun minä ajoin sillä Iittiläisen tammalla, niin minä en pudonnut vaikka se nelisti lepikkoon ja joka paikkaan ja vielä hyppi aitojenkin yli kuin lintu!

Hän otti tieltä litteän kiven, viskasi sen linkoamalla ja kehasi samalla Otolle:

--Sinäpä et uskaltaisi sillä tavalla ajaa selkähevosta!

Otto oli taas alakynnessä.

--Etkä ole käynyt kirkon sillan alla, ylpeili Juntus lisää. Nyt jo harmistui Otto, mutta äkkiä keksi hänkin asian ja sanoi uljaasti:

--Mutta sinäpä et ole nähnyt telehvoonia.

Juntus oli vaiti. Voitokkaana viskeli Otto läkkituoppiansa pallon tavoin. Hölmistyneenä kysyä tokaisi vihdoin Juntus:

--Oletkos sinä nähnyt?

--En... Mutta minä menen Esan kanssa katsomaan, kun se menee hirsitolppia myöden ja siitä saa vaikka mitä vain sanoo! ylvästeli Otto.

Ja nyt alkoi telefoonin selittely, saman tapainen kuin oli jo tapahtunut ladon katolla. Esa kehui:

--Kun vain sanoo harallekin, jotta: 'teleh-voon!' niin se menee pakoon vaikka olisi miten vihainen.

--Meneekö vaikka olisi sarvipää? ihmetteli hölmö Juntus, joka jo oli oikeastaan lyöttäytynyt yhteen joukkoon.

--Menee...! Ja vaikka olisi miten likellä, niin menee! vahvisti Otto ja nyt huudahti Juntus:

--No mennään katsomaan!

--Mennään! riehahtivat toiset, syöksyen kävelystä täyteen juoksuun.

* * * * *

Pelon sekaisella kunnioituksella lähestyivät he vallesmannin taloa. Ja kujasten suussa ilmotti Juntus:

--Nyt kun ei olisi vallesmanni pihalla, niin sitte ei tarvitsisi pelätä!

--Onkos se vihainen?

--On... Se kiroaa, niin jotta voi perhana! ylvästyi Juntus. Se vei toisilta osan rohkeutta. Varovasti ja kaukaa he kiersivät talon, pitäen sitä yhä silmällä, mutta eivät huomanneet mitään. Juntus jo huomautti:

--Eipäs sitä olekaan!

--On se, mutta sitä ei näy, puolusti Esa asiaansa, lisäten:--Isä sanoi, jotta se on.

--Ja siitä saa siirappiakin! lisäsi Otto ylvästyen. Kierrosta jatkettiin ja samalla pienennettiin. He osuivat kaivolle. Siinä oli täysinäinen vesikorvo, ja kissa istui kaivon kannella rauhallisena. Juntus silloin järkeili:

--Kun olisi viskata kissa vesikorvoon, niin pääsisiköhän se pois!

--Esapa viskasi yhden kerran, tarttui siihen Otto ja lisäsi:--Ja sitte kun Esan isä huusi.

--Eipään, kainosteli Esa.

Otto kysyi nyt Juntukselta:--Huutaakos sinulle isä, jos teet mitä?

--Eipä minulla ole isää ollutkaan, hyvitteli Juntus.

--Entäs eikö äitiäkään ole ollut?

--Ei.

--Kukas sinulle sitte antaa leipää! ihmetteli Esa.

--Ei kukaan... Minä vain itse kerjään.

--Entäs kukas lyö, jos mitä teet ... kun ei ole äitiäkään, tutki Otto.

--Ei kukaan.

--Eikö tukistakaan?

--Ei... Tahi jos kuka yrittäisi tukistaa, niin ei uskalla, kun minä juoksen pakoon! ylpeili Juntus. Ja aikoen kokeilla heittämällä kissan vesikorvoon, alkoi hän sitä lähestyä, pyydellen:

--Kis ... kis ... kis ... kis!

--Na-uu! vastasi kissa ystävällisesti käyristäen selkänsä ja nostaen häntänsä pystyyn. Mutta samassa lähestyi vallesmannin poika, Vesa, kaivotietä myöten juosta hanttuuttaen. Jo kaukaa hän huusi juostessaan näille hänelle aivan tuntemattomille pojille:

--Pojat hoi..! Simosen koiralla on nyt kolme pientä pentua.

Hän oli jo ehtinyt toisten luo, pysähtyi ja katseli uusia tuttujansa, laski sitte häränpyllyn ja kysyi:

--Kuka osaa laskea neulansilmän?

--Osaa sen nyt vaikka kuka! jörähti Esa. Vesa jatkoi hieman voitettuna:

--Oletko sinä sen laskenut?

--Olen toki... Ja mäkeäkin olen laskenut hyppyristä, kehäsi Esa, ja nyt kysyi Juntus Vesalta:

--Entäs oletkos sinä viskannut kissaa vesikorvoon?

--En... Oletkos sinä?

--En ole... Mutta tuossa olisi kissa, puolustautui Juntus.

--No! oli Vesa valmis ja oitis alkoi hän pyydellä:

--Kis ... kis ... kis ... kis!

Ja siinä paikassa paiskasi hän kissan korvoa kohti. Kissa sai toki korvon reunasta kiinni, sähähti vihaisesti ja syöksyi yhtenä nuolena kuivin nahoin nurmikon yli ja suoraa päätä pikku kolosta aitan sillan alle.

* * * * *

Näin olivat he nopeasti tutustuneet. Yhdeksi joukoksi liittyneenä härnäsivät he jo kolosta kissaa kepillä. Mutta kun sitä ei kuulunut, kysyi Vesa rutosti:

--Olettekos te nähnyt papan uutta venettä jo?

--Emme, vastasi Juntus hölmönä ja Esa kysyi:

--Onko se iso?

--On se, myönsi Vesa, lisäten:--Mutta se on riihessä kuivamassa, kun se tervattiin.

--Mennään katsomaan! tokasi Juntus.

--No mennään! vilkastui Vesa ja he lähtivät. Ensi ujostelu oli hävinnyt ja reippaasti heilutteli jo Esa kannuansa, kun he menivät joukolla riiheen.

Mutta sinne tultua ei kukaan ryhtynytkään venettä tarkastelemaan. Esan huomio kiintyi oitis uunin nokireikiin ja hän huudahti:

--Voi miten isot reiät!

Ja todellakin oli koko uuni juhlallinen ja suuri heidän omien riihiensä uuniin verraten. Ja uunin suu ja tulipesäkin oli heistä aivan kuin joku luola. Vaistomaisesti ilmoitti Otto:

--Ja miten iso uuni...! Sinne sopisi vaikka sisään.

Ja hän päättikin koettaa. Oitis hän konttasi uuniin. Ahdasta siellä oli, mutta mahtui toki.

--Sopiiko sinne? tiedusti Juntus.

--Sopii, vahvisti Otto nokisesta uunista ja hänen sieltä palattuaan ryömivät sinne yksitellen toisetkin. Kun teko oli tehty, iloitsi Esa erästä kylän poikaa ajatellessansa:

--Nyt ne ovat muutkin olleet uunissa, eikä vain Sutisen Vikki yksinään!

Siitä riemastuneena heitti hän pehkuläjässä kuperkeikan, nauraa hihahtaen riemuissaan:

--Hi-ih!

Toiset muksahtelivat oitis perästä, hihahdellen, ja niin pyllyili koko joukko pehkuissa. Iloittiin. Jo lennähti ensimmäinen pehkutukko jonkun niskaan: Alkoi pehkusilla olo.

Koko riihi oli täynnä iloa ja naurua ja pehkut pelmusivat kaikkialla tupsahdellen milloin kenenkin niskaan, ja kohta oli koko pehkuläjä hajalla ja riihen lattia ja äsken tervattu vene pehkuilla ylt'yleensä peitetty.

* * * * *

Mutta tämä ilo loppui äkkiä sen johdosta että vallesmannin koira, se sama Musti, joka on lukijaakin jo housunlahkeeseen puraissut, hyökkäsi lukkarin laihan koiran kimppuun, ja alkoi tappelu. Vesa huudahti silloin riemuissaan:

--Voi! Koirat tappelevat!

--Mennään katsomaan! syöksähti jo Juntus ulos.

--Mennään! riehahtivat toiset ja siinä paikassa syöksyivät kaikki juoksujalassa paikalle. Tappelu loppui kuitenkin ennen kuin he saapuivat paikalle ja nyt oli heillä aikaa puhella. Vesa sattui tieltä löytämään isänsä viskaaman sikarinpätkän ja kysyi Otolta:

--Joko sinä olet polttanut tupakkaa?

--En.

--Mutta minä olen, kehasi siihen hölmö Juntus, lisäten:--Ukko Pesosen piipulla poltin minä ja Kujalan Mikko monta piipullista.

--Oliko se hyvää? tarttui siihen Esa. Juntus myönsi:

--Oli... Mutta sitten otti Pesonen piippunsa pois ja sanoi Kujalan Mikolle, jotta mene kissan häntään, semmoinen mies.

Vesa oli sillävälin laitellut sikarinpätkää polttokuntoon. Sitä katsellen tokasi Esa.

--Kun olisi kaikille!

--Etsitään rikkaläjästä ... jos siellä on.

--No, suostuivat toiset. Rikkaläjästä, aitan takaa, löytyikin pätkä kullekin, ja nyt lähdettiin tyhjään latoon polttamaan.

* * * * *

Vallesmannin heinälato oli vähän ulompana talosta. Heiniä siellä ei nyt ollut, mutta harvan sillan alle oli talven kuluessa karissut kaikenlaista ruhkaa: heinän rippeitä ja muuta. Pojat istahtivat piiriin keskelle lattiaa ja ryhtyivät tupakoimaan. Vesa oli heistä siihen tottunein, Otto ja Esa aivan ensikertalaisia. Kun hölmö Juntus vetäsi ensimäiset savut, kehasi hän:

--Voi piru kun tästä tulee savua.

--Entäs saatko sinä lähtemään...? Ime näin, ohjaili Vesa Ottoa.

--Se menee henkeen! valitti tämä silmät punaisina ja vetisinä.

--Ime paremmin! neuvoi siihen Juntus.--Ime näin ja sitte puhalla!

--Voi, voi kun se on väkevää! ylvästeli Esa silmät henkeen menneestä savusta tihrullansa.

Mutta vähitellen tottuivat hekin. Tupakoiminen alkoi jo luistaa niin että Vesa voi ruveta kertomaan omia urotöitänsä. Hän alkoi:

--Kerran kun me olimme Sakun kanssa ja poltimme tupakkaa.

Siitä sukeutui pitkä juttu. Vesa kehui Sakua ylpeillen:

--Saku ei säikähtäisi mitään... Vaikka olisi mikä tulossa, niin Saku ei pelkäisi.

--Mutta jos Immosen vihainen härkä olisi, niin pelkäisi! väitti Otto. Vesa tenäsi:

--Ei pelkäisi. Saku kun ottaisi papan pyssyn ja sillä pamauttaisi, niin kuolisi koko härkä!

Vesa oli voittanut. Nyreytyneenä virkkoi Otto:

--Oletkos sinä sillä pamauttanut?

--En, täytyi Vesan myöntää. Mutta oitis hoksasi hän korjata tappionsa: Ylpeänä hän kysäsi:

--Mutta onkos teistä kuka sylkäissyt papan pyssyn piipun reikään...? Oletko sinä Esa?

--En.

--Mutta minäpä olen sylkäissyt, uljastui siitä Vesa, nosti aivan kättään ja kehui:--Ja pappa kun sitte rassasi sittä piippua, niin se huusi piioille, jotta kuka paholainen se on käynyt tänne vettä valamassa.

Vesa oli nyt lopultakin sankari. Neuvottomana Esa katsoi häneen, ja Juntus potki takapuoltansa pystyyn. Silloin terhistyi taas Otto ja kysyi voiton varmana:

--Mutta oletkos sinä sylkäissyt telehvooniin?

--En, täytyi Vesan tokaista. Mutta oitis hän lisäsi:--Mutta pappa on sylkäissyt.

--Elä valehtele!

--Onpas: Kerran kun se söi ja mamma sanoi papalle jotta Forsmannin setä puhuu, niin pappa meni ja sanoi, jotta 'sylkäsen minä sinun huonoon konjakkiisi, juo yksinäsi se tahi kutsu Ratista'.

Nyt oli päästy asiaan kiinni. Puhuttiin telefoonista. Jo kysyi Esa:

--Missä se on?

--Se lähtee kamarin seinästä ja sitte se menee hirren päitä myöten ihan vaikka minne asti, oli selitys. Sen kuultuansa ehdotti Esa:

--Mennään katsomaan.

--No mennään, suostui koko joukko. Tuli jäi kytemään ladon sillan alle. Lähtiessään huomautti vain Juntus:

--Voi kun täällä haisee käry ja on savua.

* * * * *

Mennessään he keskustelivat pallokepeistä ja sen johdosta unehtui koko telefooni. Ainoastaan sattuma johti sen taas mieleen: He olivat jo sivuuttaneet talon ja kävelivät maantietä myöten, kun Juntus sattui huomaamaan telefoonipylvään ja ihmetteli:

--Voi paholainen miten pitkä hirsi on tuossa!

--Se on telehvooni...! Pojat, siinä on telehvooni! huudahteli silloin Vesa ja liikkumattomina, sanattomina katsoivat pojat ylös pylvään päähän. Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi Otto selittää näkemäänsä:

--Siinä on semmoinen rautalanka.

--Se sitte sitä myöten menee, kun pappa soittaa kammista, ja sitte se puhuu, selitti Vesa.

--Se telehvooniko se puhuu?

--Se... Mutta se on kaupungissa se joka puhuu.

Otto joutui ymmälle. Hän tiedusti:

--Entäs mikä tämä on?

--Tämä on rautalanka... Mutta se telehvooni, joka on kaupungissa, puhuu.

--Mitä se puhuu?

--Se puhuu vaikka mitä... Kun vain pappa pyytää jotain kaupungista, niin se saa.

--Saako vaikka mitä?

--Saa.

Koko laitos tuntui, olevan käsittämättömän ihmeellinen. Juntus huomautti:

--Siinä on semmoinen valkea rauta koukussa.

--Se on posliinia, tiesi Vesa.

--Särkyykö se, jos viskaa kivellä? tiedusti siihen Esa.

--Särkyy, kehasi Vesa. Otto siitä ilostui, huudahtaen:

--No koetetaanpas!

--Koetetaan!

--No! olivat loputkin valmiit, ja niin alkoi harras posliinin kivittäminen. Viimein sattuikin siihen kivi ja pojat siitä jo riemastuivat. Mutta kilahdus olikin kuulunut avonaisesta akkunasta vallesmannille, ja samassa hetkessä huusi tämä ankarana:

--Matti! Heitä kyntäminen ja anna niille hylyille sitä kyntövitsaa, jotta naukuu!

--Siinäkö te pahan hengen omat kivitätte... Tästä minä teille annan! huusi siihen Matti juosta hanttuuttaen patukka kohona mullosta myöten poikia kohti.

--Matti tulee, ennätti vain Vesa huudahtaa, kun jo koko joukko syöksyi hurjassa paossa lehtoon.

* * * * *

Nyt ei Vesakaan uskaltanut mennä kotiinsa. Ensi kauhusta selvittyään he ryhtyivät tekemään kivistä taloa. Sitä tehdessä he tyyntyivät, ja kun talo oli valmis he pystyttelivät jo keppejä telefoonipylväiksi aikoen laittaa telefoonin taloon. Mutta työ keskeytyi, kun äkkiä kuului huuto:

--Tulipalo... Lato palaa!

--Voi! Meidän lato palaa! riemastui Vesa ja yhdestä suusta pääsi toisilta iloinen:

--Mennään katsomaan!

Juoksujalassa lähestyivät he latoa, joka oli jo ilmitulessa. Savun seassa hääri väkeä sammutuspuuhissa. Matti ruiskutti vettä käsipumpulla. Kun hän huomasi poikien tulevan, käänsi hän suihkun niitä vastaan ja uhkaili:

--Siihenkö tulette vielä tielle...! Tuosta saatte!

Läpimärkinä pakenivat pojat. Taas kuului vallesmannin ääni. Pojat painuivat metsään, väänsivät siellä vaatteensa kuiviksi, ja kun Vesakaan ei uskaltanut kotiinsa mennä, ehdotti hän:

--Mennään lukkarin navetan ylisille, siellä on heiniä.

Niin he tekivätkin. Kenenkään huomaamatta he pääsivät ylisille ja nyt alkoi iloinen häränpyllyn lasku heinäläjässä. Ja sitten juttelu.

Mutta ilta oli jo tullut. Päivän vaivat väsyttivät ja pojat nukahtivat heinäläjään.

* * * * *

Oton äiti, Eevastiina, odotteli jo poikansa tuloa, sillä soppavesi rupesi jo kiehumaan.

Tulta kohennellessansa hän puheli:

--Eikö se nyt ikään tule! Vesikin siinä jo kiehuu!

Kului vielä joku aika. Hän pelkäsi miehensä suuttuvan, jos ei ruoka ole aamiaiselle tullessa valmis, meni rappusille ja huusi:

--Otto hoi...! Etkö sinä jo ikään tule!

Mutta turhaan hän odotti vastausta. Tupaan palatessaan harmitteli hän:

--Pahan hengen elävä, kun jäi nyt sinne koko päiväksi... Semmoista se on, kun niitä älyttömiä asialle laittaa!

Samassa saapuikin hänen miehensä Antti Juhana seipäitä kolomasta, pisti kirveen penkin alle, muljautti pöydälle ja kysyi:

--Eikös se ruoka taaskaan ole valmis?

Syntyi uhkaava äänettömyys. Eevastiina selitti lähettäneensä Oton hakemaan soppasiirappia, ja se nyt viipyy. Antti Juhana imeksi kotvan aikaa piippuansa ja murahti jo synkkänä:

--Olisitpa sinä itsekin joutanut sitä hakemaan, niin ei olisi viipynyt.

Eevastiina huokaili asiaa sotkeaksensa jumalisena. Taas lisäsi Antti Juhana:

--Eivät tässä työt olleet esteenä... Sutisen akka käy päivätöilläkin ja kuitenkin ennättää ruuan laittaa.

Kauan sieti Eevastiina tekeytyen jumaliseksi, mutta vihdoin hän huudahti:

--Senkö paha henki sen pojan vei, kun se ei tule...! Otto hoi...! Ot-to! hän huusi lopuksi ovelta.

Suutuksissaan lähti Antti Juhana työhönsä syömättömin mahoin ja päätti olla uhallakin ruuatta aina lounaalle asti. Vihoissaan karttasi Eevastiina sillä aikaa tuvassa ja oli jo unohtaa koko siirappiasian. Niin kovin kaiveli mieltä äskeinen hiljainen riita.

Mutta puolenpäivän korvissa tuli tupaan hätäytynyt Esan äiti Kaino Josefiina ja tervehti siunaillen:

--No mihin ihmeen reikään se meidän poika on pudonnut, kun sitä ei täälläkään näy...! Kävikö se täällä lainaamassa sitä siirappia?

--Eihän se, hämmästyi Eevastiina. Kaino Josefiina löi reiteensä ja siunaili:

--No en minä mokomaa lasta olisi uskonut olevan, en tässä maailmassa...! Lähetin jo aamulla pyytämään siirappia ja tätä hyväkästä saa odottaa sen ilmoisen ikänsä...! Eikö se tuonut sitä maitokannuakaan?

--Ei, epäsi Eevastiina ja Kaino Josefiina päivitteli:

--No, minnehän tuo pojan elävä taas hävisi...! Semmoista se on, kun ei jouda ihminen kunnolla lapsiaan kurittamaan! Laitat asialle, niin kohta taas saat itse lähteä perästä juosta oikasemaan...

Hän vilkuili ympärillensä ja kysästä heläytti:

--Missäs se teidän poika on?

--Ka siirappiahan se lähti kaupasta hakemaan! yritti hämmästynyt Eevastiina ja lisäsi:--Mutta sille tielleenpään tuo jäi.

Ryhdyttiin selvittelemään asiaa... Kaino Josefiina pyöritti jo päätänsä ja päivitteli:

--No voi, voi sitä meidänkin poikaa...! Mutta johan minä sanoin sille Urho Ernestille kohta naimisiin mentyä, kun olin muutaman vuoden vain sen kanssa elänyt, jotta saathan nähdä, jotta ei niistä lapsistasi kunnollista kalua tule, jos et ajoissa itseäsi paranna, sillä ei se huono puu taida kunnollista hedelmää kantaa!

Hän muutti äänensävynsä kimakammaksi ja lopetti voitokkaana:

--Ja siinä se nyt on minun ennustukseni taas toteutuneena!

--Ho-hoi...! Hoh-hoi! huokasi Eevastiinakin ja siten kääntyi puhe jumalisiin asioihin.

Mutta sitten alkoi Kaino Josefiina niiskuttamaan nenäänsä, muka kahvin hajua tuntien. Vaan onneksi palasi toki silloin Antti Juhana lounasta syömään, vilkasi ensin pöydälle, sitten liedelle ja istahti niin synkkänä, että Kaino Josefiinakin sen huomasi ja vaikeni. Eevastiina ensi aluksi hätäytyi, mutta kun mies murjotti aivan äänettä, ehti hän saada malttinsa ja ruveta selvittelemään asiaa kiertotietä. Hän kujerteli Kaino Josefiinalle hurskaasti, kavalasti:

--Sinä se toki sait semmoisen miehen, että se ei ruuasta pahaa elämää nosta... Saat sinä kiittää semmoisesta miehestä sen antajaa.

Kaino Josefiina siihen huudahti:

--No, johan minä nyt antaisin sen sekaantua akkojen asioihin ... kun nyt ruuan keittoihin...! Jo sille semmoiselle miehelle nauraisivat kylän harakatkin...!

Hän korotti jo äänensä ja todisti:

--Silloin jo yhteen elämään mennessä sanoin, jotta: Se tiedäkin vain, jotta jos pistät nenäsi akkojen huttukattilaan, niin paikalla menen rovastin puheille ja sanon, jotta siitä miehestä pitää tulla ero.

Antti Juhana joutui pulaan. Hän ei löytänyt enää muuta tehtävää kuin ruveta piippunsa hikireikää selvittelemään. Sisu täynnä valitti hän kuin itsekseen:

--Tuokin piipun hyväkäs ... kun siinä taas reistailee!

* * * * *

Niin oli estetty ilmiriidan nousu. Se olisi kumminkin ehkä Kaino Josefiinan lähdettyä leimahtanut, sillä kaikki ikään kuin kyti tuhkan alla, mutta nyt sattui tapaus, joka muutti mielet kokonaan:

Tupaan työntyi näet Pekka Makkosen renki Sulo Roobert, ryyppäsi vettä korvosta, pyyhki kämmenselällä suunsa ja tervehti:

--Olikohan se teidän ja tämän Kaino Josefiinan poika, jotka hukkuivat?

--Mitä? pääsi Kaino Josefiinalta ja Eevastiina hämmästyi:

--Mitä se nyt tämä Makkosen Sulo höperöi?

Sulo istahti ja veti kintturemeliään tiukemmalle. Antti Juhanakin nyt äänsi tyynenä:

--Mihinkä ne hukkuivat?

--Ka eiköhän ne tähän tään kylän järveen, yritti Sulo Roobert, mutta Kaino Josefiina keskeytti hätäillen:

--Mitä ... en tässä jo paremmin sano, se tää Makkosen renki tuolla tavalla säikyttelee!

Sulo Roobert alkoi selittää:

--Ka sepä tää Sutisen tyttö oli ollut Huuhtomäellä ja nähnyt kun ne olivat sen Auvisen veneen kimpussa nahisseet ja työntäneet sitä järveen ja nyt se vene on vettä täynnä ja keskellä selkää... Niin jotta eipä suinkaan sillä silloin kukaan muu ole hukkunut.

Äidit joutuivat aivan sanattomiksi. Antti Juhanankin sydän jo suli sen verran että hän kysyi:

--Jokos se Auvinen oli tervannut sen veneensä?

--Jo. Ja nyt se on siellä vesiajona, eikä ole yhtään venettä koko tällä rannalla, jotta saisi sen pois hinatuksi.

--No se nyt ei ole aivan totta, yritti Kaino Josefiina hädissään, mutta Sulo sanoi:

--Ka, ole sitte uskomatta! En minä ennenkään ole vielä valetta kylälle kantanut!

Näin jatkui puhelu. Vähitellen selvisi asia. Nyt pääsi jo Eevastiinalta itku ja hän siunaili, miestään syyttääkseen:

--Johan minä sen ammoin aikojaan sanoin, jotta ei se hyvään pääty tämä elämä... Kun sitä ei enää uskota mihinkään ja siihen omaan vanhurskauteensa vain jokainen luottaa!

Antti Juhana tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun ja murahti:

--Ka itsepä sinä sen laitoit siirappia hakemaan... Niin jotta haro nyt se sieltä järvestä!

Kaino Josefiinakin itkeä tihisti ja valitti:

--Ja sanoinhan sitä minäkin sille Urho Ernestille, olen sanonut ja saarnannut, jotta ei se vielä kerran kunnian kukko tämän talon harjalla laula.

Eevastiina yltyi itkemään ja valitti:

--No mikä hänet nyt piti villitäkin menemään sinne järvelle... Ja eivätkö nuo ihmisetkin nyt voisi pitää noita veneitään ja muita ryllyitään kotonaan, jotta eivät olisi viattomien lasten turmiona ja paulana.

Niin jatkui. Viimein heltyi Antti Juhana ja arveli:

--Eipä sitä tiedä vaikka olisivatkin vielä elossa... Kun olisi kylänväen avulla ensin etsiä metsästä.

Se ajatus oli kuin toivonkipinä, josta alkoi levitä heikkoa valoa odottamattoman surun murtamien äitien sieluihin. Mielet sulivat, sydämet heltyivät. Jo syytteli Kaino Josefiina itseäänkin, soimaillen itkun seasta:

--Syntiköhän vai pahuus liekin saattanut ihmisen laittamaan lapsensa yksinänsä ja turvattomana näille maailman teille kiertelemään... Ikään kuin tättä siirapitta ei olisi ihminen elänyt ... eto herkutta!

--Sepä on tää ihmisen sydän paatunut ja pimitetty, niin jotta kuka sitä älyää! soimasi silloin Eevastiinakin itseänsä, yltyi taas itkemään ja valitti surun murtamana:

--Kun herra vielä antaisi edes nähdä hänet vaikka elävänä tai kuolleena!

Antti Juhanan sydän pehmeni. Heltyneenä sai hän tuskin sanoa tokaistuksi:

--Ka auttaapa se ... herra ... kun pitää etsimistalkoot!

--Auttaa! murahti Sulo Rooberttikin, hänkin heltyneenä. Tupa oli kuin maja jossa on käynyt kuoleman viikatemies. Surun painamina ryhtyivät vanhemmat puuhaamaan etsimistalkoita.

* * * * *

Tieto vallesmannin telefoonista oli salokylään saapunut vasta eilen, mutta nyt puolenpäivän seudussa se jo oli ehtinyt levitä miltei yli kylän. Siitä oli keskusteltu kaikkialla ja epäluulolla oli puhuttu sen salaperäisistä voimista. Jo olivat hurskaimmat vaimot sanoneet merkitsevästi, salaperäisinä:

--Saattepahan nähdä...! Saatte sen voiman nähdä, kun luoja kerran silmänne avaa!

Pakostakin vaikuttivat nämä jumalisten vaimojen sanat mieliin nyt, kun levisi tieto kahden pojan katoamisesta. Puhuttiin vähän, mutta mietittiin sitä enemmän. Koko iltapäivän etsi kylän väki kadonneita. Etsittiin Immolan haka, etsittiin läheiset metsät ja pellot, etsittiin niityt ja ladot, mutta turhaan. Puhuttiin jos jonkinlaisia arveluita ja mielet kiihtyivät. Äidit itkeä tuhertelivat, ajatellen, että heidänkin lapsillensa olisi voinut samoin käydä. Miehet olivat juroja ja lapset uteliaita.

Mutta yhä vielä toivoivat kadonneiden vanhemmat parasta. Oli lähetetty hakemaan venettä toiselta rannalta, että saataisiin Auvisen vesiajolla oleva vene rantaan ja voitaisiin alkaa naaraus. Sillä aikaa lähti Eevastiina Pinnasen mummon Sievä Magdaleenan luo tietoja saamaan. Tämä Sievä oli usein löytänyt varastetut tai kadonneet esineet ja osasi ennustaa ja povata.

Mutta hän vahvisti todeksi poikien kuoleman. Oitis Eevastiinan tultua vakuutti hän silmälasit nenällä:

--Se oli sallittu ... se oli jo aikanansa sallittu niin. Sitä se minun näkynikin jo ennusti... Sitä se ennusti täänpäiväinen näky.

Onneton äiti alkoi itkeä. Sievä Magdaleena lohdutteli häntä ensin ja kertoi sitten samanpäiväisen näkynsä. Hän selitti:

--Minä siinä ennen aamiaista tulin Immolan haan läpi ja siunatkoon ja varjelkoon mitä minä näin: Kaksi pahanhengen kuvatusta: Kaksi ihan näiden poikien näköistä pahaa henkeä istuu Immolan ladon katolla.

--Voi hyvä isä sentään! valitti äiti. Toinen jatkoi:

--Istuvat ensin siivolla, mutta sitte jo alkaa toinen rietas panna käsillänsä kuin siivillä.

Hän näytti, matkien käsillänsä pahanhengen lentoa, ja jatkoi: