Part 2

Heikki mietti itsekseen, että kylläpä tässä nyt työ riittää. Muuhun ei taida aikaa riittääkään. Setä oli kovin ankara. Eiväthän he tänne pelkiksi työmiehiksi tulleetkaan.

Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa kapinamietteet kasvaneet. Olihan Lailakin joukossa, ja silloin oli hauskaa.

Setä sanoi menevänsä pelloille, ja Lailakin meni auttamaan äitiä. Pojat jäivät kahden.

— Miltä sinusta tuntuu? kysyi Paavo veljeltään.

— En minä nyt vielä osaa sanoa. Tämä kasvitarha joutaisi kyllä minun puolestani minne hyvänsä.

— Minusta on kaikki niin hauskaa. Katsohan, miten kaunis tuokin järvi on, kun tuuli vetää tyveneen pintaan juovia. Illalla mennään verkon laskuun, ja Lailakin tulee mukaan, ehkäpä Niilokin.

— Minä Niilosta vähät. Sellainen arka ja hiljainen kuin jänis.

— Hyvä poika hän on.

Heikki nauroi.

— Pojat sanovat koulussa, että ei pidä tulla kovin hyväksi. Ei ole nykyaikaista olla kovin kiltti, kertoi hän.

— Siinä he ovat varmasti väärässä. Minä ainakin uskon äitiä ja opettajia enemmän.

— Sinähän oletkin semmoinen mammanpoika, sanoi Heikki.

— Minä tahdonkin olla, kivahti Paavo. — Sinä et välitä äidistä mitään.

Paavo lähti pihaan odottamatta veljeään. Hän aikoi saada Niilosta leikkitoverin itselleen.

Päivä kului illoilleen. Se oli kaunis päivä pojille. Talossa löytyi aina jotain uutta ja ihmeteltävää. Ja huomispäivä toisi taas varmaankin uusia ihmeellisyyksiä.

4.

Oli aamu. Lintujen viserrys kuului ulkoa. Heikki heräsi siihen, ja samassa kuului ruokasalin kello lyövän seitsemän. Uni kaikkosi, ja Heikki jäi loikomaan vuoteelleen. Eipä setä muistanutkaan määräystään, että oli noustava kuudelta. Hyvä oli. Tämä loikominen oli niin suloisia. Paavo tohisi vielä syvässä unessa.

Voi miten olisi kaunista, jos eivät pahat ajatukset tulisi. Ne olivat taas vallanneet Heikin ja ahdistivat.

Heikillä oli aina se tunne, että joku saattaisi tuntea hänen kasvoistaan, että hänellä oli pahoja ajatuksia. Nyt oli hänellä taas sama tunne, että setä tahi Laila saattaisivat tulla sen tietämään, ja se olisi silloin hirmuinen häpeä hänelle.

Hän muisti, mitä koululääkäri oli sanonut tästä hänelle.

— Kuule Heikki, se ei saa jatkua enää. Pitäähän noin ison pojan jo jaksaa hallita pienet intohimonsa, kun tietää, että se ei ole hyvä. Kunnon pojat eivät sitä tee ja heistä tuleekin sitten vahvoja miehiä. Ja mitäs sitten, jos tulet sairaaksi.

Sepä se peloittikin. No, nyt sieltä tulee setä herättämään, sen kuulee jo askeleista.

Heikki koetti peittää punastuvia kasvojaan pielukseen, mutta setä ehti jo huomata jotain.

— Pojat pystyyn ja hyvää huomenta.

Se vaikutti kuin sähköisku. Heikki oli heti jalkeilla.

— Ei saa lojua vuoteessa, puheli setä ystävällisesti. — Kun alkaa tulla jo isoksi mieheksi, niinkuin sinäkin Heikki, on silloin voimaa ruumiissa, joka vaatisi tekemään tyhmyyksiä itselleen, ja siksi sitä on hallittava. Kun saa silmät auki, niin silloin heti peseytymään ja koko ruumis on valeltava haalealla vedellä. Silloin jäävät itsestään kaikki käden yritykset tehdä omalle ruumiilleen pahaa.

Paavo aukoili silmiään.

— No mutta Paavali, etkös aio noustakaan, sanoi setä.

Poika hyppäsi hätäisesti sängystään, ja setä nauroi.

— Ei tässä tulipalo ole, mutta sedän pitää vaatia poikiaan järjestykseen ja ruumiin hoitoon. Katsohan Heikki, näin on peseydyttävä. Ei saa kastella kuin kissa käpäliään vedessä, vaan — no, housut pois ja ilkosen alasti vain! — että koko ruumis saa osansa. Meillä on vielä se peritty tapa käytännössä, että silmänurkkia hieman vain huuhtaistaan. Ei, muun ruumiin on myöskin saatava osansa varpaan kynsiä myöten.

Heikki oli hämmästynyt sedän uudesta pesuopista. Paavo kähmi rauhallisesti alusvaatteensa tuolin kaiteelle ja odotti vuoroaan vilkaisten setään, olisiko tällä vielä asiassa uusia puolia valaistavana.

— Ja tänään me sitten aloitamme ulkoilmakoulun, sanoi setä. Viime yönä on herännyt eloon lukematon joukko kukkasia, vainioille ja metsiin, ja niitä me menemme katsomaan. Ne puhuvat meille paljon.

Aamiaispöytä oli katettu verannalle. Laila oli siellä järjestelemässä.

— Jos ei isä olisi herättänyt, olisin minä vesikannun kanssa... sanoi hän.

— Silloin minä olisin suuttunut, sanoi Paavo toimessaan.

— Eihän pikku nallikka osaa suuttua, sanoi Laila ja sipaisi kädellään Paavon poskea. — Juostaan kilpaa, pojat, kellarille, jonne minun on mentävä. Yks' kaks'!

Tyttö meni kuin lentämällä heidän edelleen, ja lyhyen hameen helmat pomppailivat korkealle.

Heikki tavoitti Lailan, ja Paavo oli nyreissään.

— Senkin koikalesääri...

— Älä ole pahoillasi, kuiskasi Laila. — Minä autan sinua sitä enemmän kasvitarhassa.

Paavo oli saanut saman kokoisen palstan kuin toisetkin, ja Lailan mielestä oli siinä tapahtunut vääryys.

Aamiaisen jälkeen sanoi setä:

— Nyt saatte lapset mennä verkkoja kokemaan. Ne jätettiin pikkuserkkujen vuoksi tänä aamuna nostamatta. Minun on mentävä pelloille. Iltapäivällä on sitten ensimmäinen koulutunti tuolla heinäpellolla ja niityllä.

Heikkikin unohti arvokkuutensa, jota useimmiten tapaili ja hypähteli ilosta.

— Se tulee olemaan hiivatin hauskaa.

Laila näytti vakavana sormea.

— Et saa kiroilla. Se kuuluu rumalta.

— Anteeksi, neiti.

Heikki polvistui kurillaan ja tapaili Lailan kättä suudellakseen, mutta saikin kädestä korvilleen.

— Jätä pois temppusi! Hyi sinua. Tosin nyt "hiivatti" ei olekaan niitä kaikkein rumimpia, mutta minä luulen, ettei isä välitä siitäkään, varsinkaan pikkumiesten huulilla, selitti Laila tosissaan.

Paavo kähmi Lailan lähettyvillä. Hänellä näytti olevan tytölle jotain tärkeätä sanomista.

— Kuulehan Laila, pidätkö vähän minusta, supitti hän hiljaa, koettaen kurkottaa suutaan lähelle tytön korvaa.

— No voi sinua ressu... pidänhän minä toki sinusta paljonkin.

Ja Laila suuteli pikkuserkkua suulle.

— Elä niin kovaa, Heikki kuulee ja hänkin tahtoisi, että pitäisit hänestä, toimitti Paavo. — Katsohan, kun äiti on kertonut, että meillä oli ennen pieni sisko ja se kuoli ja nyt ei ole minulla siskoa, niin minä pitäisin siskon niin mielelläni. Ja nyt jos sinä kerran...

— Minä lupaan olla sinun siskosi, sanoi Laila ja hänen sinisissä silmissään oli lämmin loiste.

— Mutta älä sano vain Heikille... se sitten minulle junkuttaa, pyysi Paavo.

Lailan kirkas nauru kajahti.

— Täytyyhän minun vähän pitää Heikistäkin, hän kun on minun serkkuni, mutta sinusta minä enemmän pidän.

— No se on hyvä. Ja suuteletko joskus vielä minua? Se oli niin mukavaa.

— Vai oli se... no, senpä näkee... eikö sinua sitten ole kukaan ennen suudellut? kysyi tyttö.

— Ei muut kuin äiti. Eikähän se olisi ollut sopivaakaan. Mutta äidillä on aina niin kylmät huulet. Sinun suusi oli niin lämmin.

Paavon nallikka sai vielä iloisesti nauravalta siskolta yhden suukon.

Sitten mentiin verkon nostoon. Paavo mietti, että olipa hyvä, ettei Heikki ehtinyt tulla heidän sisarliittoaan sotkemaan. Hänellä oli nyt sisko ja se oli niin... niin...

Paavo hypähteli rantatiellä tanssiaskelin. Varmaan minun nyt täytyy koettaa olla oikein hyvä ja ahkera.

Heikilläkin pitäisi olla sisko, johtui hänen mieleensä. Omaa siskoa ei hänen mielestään olisi oikein käynyt ajatteleminen Heikin siskona, mutta mieli oli paha siitä, ettei veljellä ollut. Kun Heikki saisi siskon muualta, niin hän saisi pitää Lailan kokonaan.

— Minä soudan, lupasi hän venheessä, mutta Heikkikin tahtoi.

— Jaa, mutta nyt on minun vuoroni, koskapa setäkin on luvannut sen.

Paavo pääsi soutamaan, ja Heikki istui alahangan tuhdolla ja vesileiniköllä kutitteli Lailan kinttuja.

— Et saa. Minä mätkäytän melalla vettä päällesi, sanoi Laila.

Heikki ei uskonut ja sai vesiryöpyn niskaansa. Syntyi vesisota, jossa Paavo kävi Lailaa puoltamaan ja Heikki suuttui.

Likomärkinä saatiin nostaa verkot ja palata pihaan. Sen lisäksi vielä Laila kiusotteli Heikkiä.

5.

Iltapäivällä mentiin sedän kanssa pellolle. Siellä ja täällä näkyi jo apilan kukkia leinikköjen ja kurjenpolvien seassa. Setä taittoi yhden ja näytti sitä pojille.

— Noin mehuisa kukka ja vahva varsi. Se ehtii vielä kasvaa paljon ja se on oikein täydessä kukassaan voimakas.

Setä katseli toista, jossa oli kuihtunut varsi ja kukkanuppu oli myöskin jo alkanut kuivettua.

— Tässä on toinen. Sen varsi on noin heikko ja siinä näkyy kuivuneita paikkoja. Sen kukkimisesta ei ole toivoakaan. Eikö olekin surullista? Yhdessä on tämän rehevän apilan kanssa kasvettu, saatu sama määrä sadetta ja aurinkoa, ja nyt täytyy toisen nuutua ja kuolla, ennenkuin on ehtinyt edes kukkaan asti. Samoin on ihmisenkin laita. Te olette nähneet oikein vahvoja, punaposkisia poikia ja kalpeita, sairaloisia, jotka vain harvoin osaavat olla iloisia. Vahva jaksaa kasvaa edelleen, se saa odottaa kukintoaan, mutta heikko nuutuu pois. Jos emme hoida hyvin ruumistamme, jota tässä kukassa vastaa varsi, niin kukintoaika jää tulematta, tahi on vain varjokukintoa. Ettekö tahtoisikin nuoruudessanne täyteen kukkaan?

— Tahtoisimme tietysti.

— Sen minäkin uskon. Mutta jos annamme erään voiman nuoressa ruumiissamme viedä meidät harhaan, niin meille käy samoin kuin tuolle kuihtuneelle kukkaselle. Sen voiman, joka on tarkoitettu meille elämän voimaksi, voimme juoksuttaa pisara pisaralta pois, ja mitä jää silloin meille? Kuihtunut ruumis ja sairas sielu. Tahdottehan, rakkaat pojat, pysyä horjumatta silloin, kun kiusaaja teitä koettaa houkuttaa huonoon tekoon omaa ruumistanne kohtaan?

— Tahdomme varmasti.

Heikin silmissä loisteli innostuksen lämpöä, ja Paavo kuunteli tarkkaavana. Helppo oli sedän huomata, kumpi heistä oli jo tietämättömyydessään erehtynyt tekemään ruumiilleen pahaa.

— Se on helppoa, kun vain ensimmäisen kiusauksen voittaa ja hoitaa oikein ruumistaan. Aamukylvystä olen jo teille puhunut, ja voimistelu on myöskin tärkeä. Me emme täällä maalla niin usein harjoita voimistelua, kun teemme joka päivä ruumillista työtä. Mutta työ onkin kaikkein parhainta. Se karkoittaa pahat ajatukset.

Mentiin katsomaan ruispeltoa. Se oli tänä keväänä kehittynyt aikaisin ja jyväneste alkoi jo kehittyä tähkissä.

— Siinä tehdään jo hedelmää. Miten onnellisina nuokkuvat tähkäpäät. Muutamien viikkojen perästä on jyvä valmis, ja saamme odottaa sen tuleentumista. Maa on ihana, kun se noin kasvattaa viljan ja hedelmöittää sen. Katsotaanpa naapurinkin ruispeltoa, joka on tuossa aidan takana.

Siellä oli korsi harvaa ja hienoa, ja tähkät näyttivät surkastuneilta.

— Katsokaapa, pojat, miten heikkoa laihoa. Maa on köyhää, siinä ei ole ravintoaineita. Maata ei ole hoidettu ja noin on käynyt. Se ei jaksa kantaa hedelmää. Siitä on kulutettu kaikki voima pois, aivan kuin jos ruumiistamme sen väkivalloin kuluttaisimme. Sama tulos on kumpaisestakin.

Pojat kuuntelivat vakavina ja ihmeissään. Tämä kaikki oli uutta heille. Kukaan ei ollut heille ennen puhunut niinkuin setä puhui.

Heikki tunsi itsensä hieman alakuloiseksi. Oliko hän jo vaarallisestikin vahingoittanut ruumistaan?

Setä huomasi Heikin mielialan ja kutsui hänet hieman erilleen.

— Älä ole suruissasi siitä, mitä on jo tapahtunut. Minä näen, että sinä tahdot sitä vasta välttää, ja silloinhan on kaikki hyvin. Vältä ennen kaikkea yksinäisyyttä. Se on vaarallista. Silloin pahat ajatukset saavat rauhassa tehdä tihutyötään. Ei mikään ole niin sopiva sinun ikäisellesi kuin hyvä toveri, semmoinen kuin esimerkiksi Laila on. Hän on oikein hyvä tyttö. Sanoppa vain, Heikki, tokko sellaisen hyvän tytön läsnäollessa tunnet mitään huonoja ajatuksia. Ne eivät tule kuuluvillekaan, eikö niin?

— Kyllä se niin on, myönsi Heikki.

— Sitä minäkin. Ja nyt mennään metsään. Siellä on niin paljon opittavaa, että me saisimme pitää koko kesän aamusta iltaan ulkoilmakoulua, emmekä sittenkään ehtisi vielä kuin pienen kurssin käydä läpi. Nyt tahdon ennen kaikkea opettaa teitä kulkemaan avosilmin suuren luonnon keskellä.

Mentiin metsään. Setä vei pojat lehtoon, joka kasvoi nuorta koivikkoa. Puut olivat suoria ja alhaalta oksattomia. Ylhäällä latvojen vihreät kruunut huojuivat hiljaa heränneessä suvituulessa.

— Tätä metsää olen itse hoitanut, kertoi setä. — Alaoksat, jotka olivat tarpeettomia, karsittiin pois, ja heti alkoi metsää kasvaa. Vääristyneet rungot oikenivat ja kävivät valkeiksi ja siloisiksi. Muutamien vuosien kuluttua ovat ne jo varmaan oikein vahvoja. Huomaatteko, mikä on syynä metsän kaunistumiseen ja nopeaan kasvuun?

— Hoitaminen tietysti, arveli Paavo.

— Ja tarpeettomien oksien ja juurivesojen poistaminen, sanoi Heikki.

— Niin, ja se onkin metsän hoitamista. Samoin teistäkin ihmisvesoista täytyy poistaa sellainen, joka estää tervettä kehitystä, ja siinä tekevät koulu ja koti samaa hoitotyötä, mitä minä olen tehnyt tässä metsässä. Nämä puut osoittavat kiitollisuuttaan kasvamalla, pyrkimällä aina ylöspäin, mutta monikohan teistä pojista osoittaa vanhemmille ja opettajille kiitollisuutta kasvatustyöstä. Vanhemmat muka vain suotta ovat niin ankaroita ja opettajat "krenaavat", niinkuin te koulupojat sanotte, suotta teidän kanssanne. Ettekö todellakin ajattele usein niin?

Pojat naurahtelivat. Niilo kallisti päätään ja sanoi toimekkaana:

— En ainakaan minä ole sinua krenaamisesta syyttänyt milloinkaan.

Pitihän Niilolle nauraa.

Mentiin eteenpäin ja jonkun matkan päässä noustiin yli aidan ja kohta tultiin metsään, josta oli puita kaadettu sieltä ja täältä, lainkaan harkitsematta, mitä puita olisi pitänyt jättää kasvamaan.

Näky oli surullinen. Pienet taimetkin oli hakattu maahan.

— Tässä on tehty hävitystyötä, niinkuin näette, ja melkein toivottomalta näyttää metsä, joka ennen raiskausta on varmaankin ollut hyvin kaunis. Ihmisruumis on vielä monin verroin kalliimpi kuin tuo metsä, ja jos yhtä ajattelemattomasti menettelemme sen kanssa, kuin tuossa on tehty, toisin sanoen kulutamme väkivalloin sen elämännesteitä, niin jäljet näkyvät, ne näkyvät vielä vanhanakin. Ja nyt mennään kotiin, ja sitten saatte hiljaisuudessa miettiä, mitä olen puhunut, sanoi setä. Jonakin kauniina päivänä katselemme lintujen pesiä ja poikasia ja opimme niistä jotain.

Pojat kävelivät sedän rinnalla miettiväisinä, joskus sanoen sanan huomioistaan, joita tekivät. He ymmärsivät nyt, miksi setä oli niin ankaran säännöllinen. Hän tahtoi siten heidän parastaan. Kyllä setä sittenkin on oikein hyvä, ajatteli Heikkikin.

6.

Pojat olivat aina kyselleet, milloin saisivat opetella ratsastamaan. Nyt oli setä luvannut heidät viemään hevoset hakaan.

Laila tuli mukaan. Hänellä oli nuori, nopealiikkeinen liinikko. Heikki sai ajaakseen komean raudikon, ja Paavolle oli luvattu säyseä valakka.

— Kun minä vain pääsisin sen selkään, sanoi Paavo.

— Minä autan sinua tällä kertaa, lupasi setä ja keikautti Paavon valakan selkään. Onnellisena jäi hän toisia odottamaan.

— Minä vain en tarvitse apua, kehasi Heikki ja teki ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen.

Laila nauroi.

— Onhan sinulla niin kovin pitkät sääret. Hyppää!

Se kuului jo kauniin serkun suusta melkein pahalta, ja Heikki ponnisti uudelleen.

Raudikko heilahti hieman kärsimättömästi! ja näytti ajattelevan: "mikähän hupelo tuokin on, kun ei pääse selkääni".

Heikki talutti hevosen kiven viereen ja onnistui vihdoinkin.

Laila oli hypähtänyt kauniisti liinikkonsa selkään ja viiletti jo pellon veräjällä. Hän oli kovin soma. Suortuvat liehuivat vapaana ja kolttu oli hurahtanut ylös.

Paavon valakka lönkytteli hiljalleen ja raudikkokin koetti kuljettaa Heikkiä tasaisesti, mutta eipä sittenkään Heikki pysynyt tasapainossa, vaan alkoi arveluttavasti kallistella ja viimein pudota muksahti.

Laila kääntyi takaisin ja ajoi hänen luokseen. Se on hänelle parhaiksi, koskapa kehui edeltäpäin osaavansa ajaa, ajatteli Laila.

— Nouse pian uudelleen! Äläkä ole noin happaman näköinen, kyllä sinä pian opit.

Loppumatka sujuikin onnellisemmin. Vasikkalauma teki vain Paavolle tepposet. Hännät pystyssä lähtivät ne pakoon hakaveräjällä ja Paavoa rupesi naurattamaan ja niinpä hänkin muksahti alas. Ei toki koskenut.

Palatessa ei sopinut kolmisin kulkemaan rinnakkain ja Paavo jäi tällä kertaa jälkeen.

Laila ja Heikki puhelivat innokkaasti, ja Paavoa harmitti, ettei saanut olla mukana. Hän sai Heikin ja Lailan kaatumaan pistämällä kepin heidän jalkoihinsa ja nauroi kepposellaan.

— Nyt olit tuhma, sanoi Laila.

Se koski niin kovin Paavoon, että hänen piti jäädä metsään. Puun juurella hän istui ja nyyhkytti. Toiset menivät jo kaukana.

Hänestä ei välitetty sen enempää, ei edes Lailakaan, vaikka oli luvannut olla sisko. Hän kirjoittaa heti äidille ja pyytää, että äiti hakee hänet pois. Sittenpähän saa Heikki pitää Lailan kokonaan.

Nyyhkytys muuttui katkeraksi itkuksi.

Toiset asettuvat siellä päivälliselle ja hänelläkin on niin nälkä. Kukapa häntä siellä kaipaa. Hän onkin täällä aamuun asti, vilustuu ja kuolee. Sittenpä Lailakin saa nähdä, että on ollut ilkeä hänelle. Miten hän saattoikin olla näin turvaton.

Sieltä Laila nyt tulikin ja huhuili häntä. Tulkoon, hän ei virka mitään. Laila tuli ja huomasi Paavon.

— Heer-ran poika, sinua nallikka, mitä sinä itket?

— Min' en ole mikään nallikka!

— No, mutta poika, sano nyt, mikä sinulle tuli?

Laila nosti vastustelevan pojan seisoalleen ja kuivasi nenäliinallaan hänen kasvonsa.

Paavo muljautti alta kulmainsa nauravaan tyttöön.

— Tule, mennään syömään! Ja sanohan nyt, mikä sinulle tuli. Puriko sinua pörriäinen?

— Sinä et saa nauraa minulle, usko se!

Laila kääräsi pojan pään kainaloonsa ja katsoi häntä silmiin. Se tuntui niin suloiselta ja Paavon toinen suupieli suli jo kokonaan.

— Mitäs, kun sanoit minua tuhmaksi, sanoi hän hiljaa.

— Voi sinua, pikku hupakko!

Laila suuteli poikaa, ja silloinpa pilkahti jo pojan silmissä päivä paistamaan.

Mentiin. Paavon käsi ei ylettynyt Lailan kaulalle ja hän sai luvan pitää sitä tytön vyötäisellä.

— Ja sitten kun sinä menit Heikin käsikynkässä äsken, sanoi Paavo.

Laila nauroi.

— Mutta pitäähän minun olla hyvä myöskin Heikille, sanoi hän. — Ajattelehan, jos sinä olisit Heikki ja minä syrjäyttäisin sinut, enkä olisi hyvä. Mitäs sanoisit?

— Se suututtaisi minua niin hirveästi, virkkoi poika mietteissään.

— Ja onhan hän sitäpaitsi minun veljeni niinkuin sinäkin.

— Mutta sinä lupasit olla vain minulle sisko, sanoi Paavo. Hänen oli vaikea luopua yksinoikeudestaan.

— Niin, kyllä minä sinusta enemmän pidänkin, mutta kyllä Heikkikin tarvitsee siskoa.

Paavo mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Niin tarvitseekin. Ole vain hyvä Heikillekin, kun sinä kuitenkin minusta enemmän pidät.

Nyt oli jo Paavo tyytyväinen. Hän oli tähän asti ajatellut vain itseään.

7.

Päivät olivat kuluneet kuin siivillä. Oltiin juhannusaaton aamussa. Laila tuli herättämään serkkuja ja sanoi:

— Nyt, marakatit, pystyyn! Isä on luvannut meille koko päivän vapaata, kun on juhannusaatto. Täti auttaa äitiä, minä saan olla teidän mukananne koko päivän.

Sekös riemua synnytti. Oltiin ihan villinä ilosta.

— Ja nyt mennään ensi kerran uimaan. Vesi on jo lämmintä.

Laila penkoi poikien vaatekoria.

— Missä teidän uimapukunne ovat?

— Siellä, siellä, saanko minä juosta näin paitasillani rantaan? kysyi Heikki.

— Juoks' vain. Tuoss' on pukusi.

Paavo kimpasi Heikin edelle, ja Niilokin pingersi perässä. Törmättiin portaissa setää vastaan, joka oli vähällä nurin mennä.

— No, no, so, so, tämäpäs menoa.... niin se juhannus, juhannus... Ei saa Laila uida vielä salmen yli! Älkää päästäkö sitä, pojat!

Vesi roiskahteli, kuului Lailan kirkaisu, kun hän tuli veteen viimeisenä. Paavo paran uimapuku oli kiireessä unohtunut ja olisi mielellään tullut jo pois kylmästä vedestä, mutta Laila oli siinä.

Naurettiin vielä Paavo paralle.

— Mene maalle, hyvä Paavo. Sinähän olet aivan sininen, sanoi Laila. — Ei sinun tarvitse tyhjää... isä sanoo, että me lapset emme tarvitsisi lainkaan mitään uimapukuja.

Paavo puikahti ylös vedestä. Eivät toisetkaan voineet olla kauempaa vedessä.

Kylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat suuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.

— Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä varmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt, sanoi hän.

Heikkiä pyrki naurattamaan.

— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse Jumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa kaikki yhtä kiitollisesti vastaan.

Siinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja metsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.

— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei tarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo nuorena.

Vavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon rinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset odottivat jännityksellä, milloin nykäisisi.

Paavo näytti hyvin harkitsevalta.

— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät ensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle suon, jatkoi hän.

— Paavo taas laskettelee... niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi, tuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.

— Voi, älä sinä sano nallikka ja pieni, valitti Paavo. —

Jos minä olen lyhyempi kuin sinä, niin ainakin olen yhtä paksu.

— Koetetaan, sanoi Laila. — Jos täytät kolttuni miehustan, niin silloin olet.

Ja tyttö sukaisi koltun yltään.

Paavo pujotteli sen ylleen. Koeteltiin miehustaa; väljäpä se oli.

— Nyt sen näet. Minähän olenkin liian paksu, arveli Laila. Olen kai kohta kuin pallo.

— Voi per....na!

Iso ahven karkasi Heikin ongesta ja hän istui siinä nolona, enemmän siitä, että oli Lailan kuullen kironnut.

Ahven tarttui Niilon onkeen ja punaisena naamaltaan veti hän sitä ylös.

— Anna, minä autan!

— Älä koske! Nyt se tuli! Ähäs peijooni!

— Mutta nythän te kiroilette kuin porsaat, sanoi Laila.

— Emme enää koskaan, älä suutu.

— No en, kun lupaatte.

— Varmasti, sanoivat pojat kuorossa.

Paavo veteli vielä muutamia isoja ahvenia, ja saalis oli nyt jo siksi hyvä, että kannatti palata.

Metsissä ja kukkaniityillä kuljeksiessa kului päivä huomaamatta illoilleen. Päivällinen oli jo syöty, kun palattiin. Täti oli säästänyt Niilon saaman, paistetun ahvenen heille, ja siinä oli syömistä jokaiselle.

Sitten mentiin hakemaan juhannuskoivuja. Setäkin tuli mukaan.

Koivuista pystytettiin lehtimaja ja niitä aseteltiin verannalle ja muihinkin huoneisiin. Laila oli tuonut metsästä sylillisen kieloja ja kämmeköitä ja niitä laitettiin vaaseihin. Avonaisista ikkunoista tulvehti keskikesän henki huoneisiin.

Odotettiin vieraita Hernemaahan, mutta täti ja setä eivät puhuneet siitä mitään lapsille. Oli varattu nuorille tilaisuus tanssia illalla ja se oli vasta myöhemmin yllätyksenä ilmaistava.

— Miksi äiti on ottanut pois matot suuren salin lattialta? kysyi Laila.

Äiti hymyili salaperäisesti.

— Muuten vain. Vieraitten jaloissa vain kuluisivat, sanoi äiti. — Muutahan vaatteesi, tulee vieraita.

Nyt Laila jo melkein arvasi, miksi äiti oli matot poistanut. Innoissaan alkoi hän pyyhkiä tomua vanhasta pianosta.

Paavo sai kirjeen äidiltä. Siinä oli tosin osa Heikillekin, mutta kirje oli osoitettu Paavolle. Huomispäivänä päätti Paavo kirjoittaa äidille ja kertoa juhannuksen vietosta Hernemaassa. Se näytti muodostuvan hyvin hauskaksi.

Paavo sai Lailalta luvan tanssia hänen kanssaan ensimmäisen valssin. Häntä vain taaskin suretti se, ettei ollut yhtä pitkä kuin Laila. Varmaankin vieraat nauravat, kun minä olen lyhyempi kuin Laila, vaikka hänkään ei ole pitkä, ajatteli Paavo. Hänen täytyi keventää sydäntään Lailalle.

— Ei meidän eromme ole niin monta tuumaa, että muut ennättäisivät huomata, kun oikein reippaasti vain tanssitaan, lohdutteli Laila nauraen.

Illalla sytytettiin kokko, joka oli rakennettu lautalle ja kiinnitetty ruohikkoon. Tuli kuvasteli kauniisti tyvenessä vedessä ja sitä tulivat katselemaan vanhemmatkin vieraat.

Ihana juhannus!

8.

Heikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi setä, että nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman tädin johdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.

Se oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten onnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat viettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.