Part 6

Ui, miten leikittelee elo ihmis-kohtaloin kanssa! Niin elo virtaelee, kuin joki vaihetellen. Tienoilla lapsuuden hymyää kuni lähde se ensin, Kallastaan kuvastaa, kukkaisaa, vihantaa. Aaltolo sen solisee kisaten kodin lehtojen helmass', Raikas ja unhottunut, haltiain tuntema vaan. Helmassaan, uneten, sepä taivahan tähtiä kantaa; Huoleti niiden kanss' leikkivi onnellinen. Hyppäelee esihin vähitellen se kätkyestänsä, Voimistelee, -- joki niin kasvavi siit' välehen. Riemulla nuoruuden jo se tanssivi, toivoa täynnä, Virtansa halkaisee, sen toki taas kokoaa. Milloin se miekkoisten sulo-saarien rannalla huokaa, Milloin sen väki taas sortuvi kalliohon. Joskus se uppoutuu utu-järvihin surren, ja joskus Riemulla, mainehikas, syöksyvi taas merehen. Päämäärää elämäin joki ei ikävöitse, Amanda! Luotolot nuoruuden tuskin se jättänyt on. Vielä se onneva on, laheat sen lainehet kaartaa Saaren kukkivan, min sulkenut on sylihin. Järveksi paisuvi siellä se, kuin meno päättynyt oisi. Lempien tahtovat sen lainehet kierrellä vain. Sen pisaroist' haluaa kuvastaa joka ainoa rantaa, Sen joka aaltolokin kuin povi huokaelee. Oi, sulo-saari se on! Omenoita se oivia kantaa; Siell' suvi-tuuletkin laulelevat lemuten. Sielläpä huokausten sini-pilvistä temppeli näyttää Arkaadin komean, myrtillä varjostetun. Mun elämän kevät-virtoa ain' syleilee tämä saari; Virtani nousevi, -- koht' on yli-pääsemätön. Silloin se huoleton on: ei laiturit sen yli yl'ty. Sinne jos purjehtis, riehuisi lainehet sen. Sie sulo-saareni oot, syleän sua aina, Amanda! Temppeli loistelias on iloisen jumalan. On valat siltana sen, raketut rukouksista patsaat; Holvi on huokauksist': temppeli lemmen se on.

Frans Mikael Franzén 1847.

I.

Ul'ko se syksyn tuuli, mi itkien metsässä liikkui? Ol'ko se pohjainen, tietävä syksyä vain? Vaiti! se vaiteli kuin olis huo'annut emo-luonto, Huo'annut povestaan, surren ja lempienkin. Pohjola pilvehen käy; kas, pohjan-tähti jo sammuu; Murheissaan otavan rattahat vieriävät. Lehdot kuuntelevat, surumielin kiikkuvat latvat; Kukkasenkin kupuhun nousevat viljavat veet. Oi! oli syys, joka tul', toi pohjasta kuoleman tiedon. Järvi ja virta ja maa itkevät laulajataan. Hongat ja ruusutkin ihanuutensa tunsivat vasta, Kun runoelmissa sen katselivat kuviaan. Käskystä tietäjän tään pani ihmeno päästetyn luonnon, Kaunoiseks kuvatun, sykkivähän sylihin. Nyt hän poissa jo on, runo-henki on muuttanut täältä; Lyyrää itketähän, murtunut on se, ei soi. Oi! tuli syys hänen syntymä-maalleen, kylmeni päivä, Kuihtuvi kaunistus metsien, niittyjenkin. Ei kevät-auringolta hän silmänsä sulkenut; hältä Jää-hyväisen kesä sai, syys hänen hautansa loi. Talvi sen päälle koht' lumipeittehen laskevi, puhtaan Kuin hän its', kepeän kuin uni autuahan. Vaitele, syksyn tuuli! Kun pohjolahan menet toiste, Lauluni seppele vie haudalle harmajapään. Siellä se kuihtukohon, tai taivahan itkua juokoon Illan tyyneydess', Laulajan multien pääll'.

II.

Vuos'sadan lapsuudessa, kun hämmästyneen yli mailman Lens' vapaus, kumoten kruunut ja alttaritkin, Kun oli mielissä vain satumaisia sankaritöitä, Auran rannalla nous' laulaja, nuorukainen. Aikansa tunsi hän, mut hänellen ei mielehen ollut Ihmisten metelit, turmio-työt veriset. Toisin mieltynyt hän oli: niin hän lyyrahan tarttui, Näppäsi kieliä kuin kaino ja lempivä neit'. Taistelujen tohinan läpi tok' säveleet nämä tunki, Tulkiten kuolevien riemuja, tuskiakin. Niinkuin enkelien oli vieno se laulu ja puhdas; Tunki se sieluihin kuin suvinen sade juur'. Sen runo luontainen sapatin sätehist' oli tehty; Uskon ja rakkauden kyynele kiilteli siit'. "Ihmisen kasvot" nyt, ruso-aamun kirkkaudessa Pilvehen katselivat, naurelivat ihanat. Pohjan eidylli, "ilt' Lapin maassa", kuin yöllinen päivä Pohjolan tunturillen loistehen loi lumovan. Ei sydän oo haluaan niin vienona laulanut koskaan, Lempi ei koskaan niin kainona toivoellut. Joskus hän tuliseen runohon pani vihmoa viinin, Vimmassaan tyven kuin tietäjä Kreikan maan. Hällä se huumaus oil, joka lähtevi viel' jumaloista. Heben tultapa vain viinirypäleistä hän joi. Poika jos joi lasiaan iloiten, hyväksyi sitä Impi. Tuntojen vimma se oil, rakkauden ilo vain. Joskus tuonelahan meni hän sekä sai elämään taas Urhojen loistavat työt, hurskauden isien. Seisoihan sotilas sini-Saimaan aaltojen luona, Itkien urhoa, min rinta jo sortunut on. Kaarlon harmajapää sotamies levännyt jo on kauan; Laulaja, myös väsynyt, hautahan vaipunut on. Laulun ja kunnian päivä on päättynyt: laskeva päivyt Heittävi surren vaan hautojen pääll' valoaan.

III.

Suomen maan sorean oli pohjola laulajan kehto. Siell' oli syntynehet Creutz ja Choraeus ja Hän. Kätkyt-laulua hälle rastahat lauleli, kun hän Luonnon helmasta toi ruusuja terveyden. Nuoren lyyrahan siell' suhisit salojen suvi-tuulet, Aaltolo, kun uneksui, sai hänet laulamahan. Vielä hän miehenäkin oli laps' -- oli äitiki lapsi. Hän oli voimallinen, tok' viaton, suloinen. Hellä hän ol' vihassaan, totisuudessaan oli hurskas. Lemmen kyynele sai Sen himot sammumahan. Lämpimän suutelon Sen lumi-otsalle onnetar painoi. Nuori ja innokas, hän toimehen sai urotöit'. Auringon verisen näki nousevan hän meren helmast, Kun elon-kunnailla hän kunnian kruunuja sai. Myrskyt ja lainehetkin kovin pauhaavat; sota-jyske Suomen rannalle tuo turmioit', kuoloakin. Ruhjautui vapaus, veri-kyynelet kastivat kuumat Hautoja sankarien, -- -- oi, side katkesi nyt! Itkipä Ruotsin maa sisartaan, joka rakkahaisesta Sen sydämest' revittiin -- -- haava on viel' verinen. Silloin Laulajallen kävi raskahaks mieli; hän otti Lyyran ja sauvan; sai jäähyväiset kotomaa. Lohduttamaan surevaa Svea-maat', meren poikki hän kulki; Laaksojen laulelevain suojassa sai kodon taas. Lapsuudestani asti ma riemulla muistelen vielä Kumlan paimentolaa, kauneuden kotomaat'. Seisoi viel' lakealla, mi tähkien kultia kantaa, Temppeli juhlallinen, kuin runo taivahinen. Mutta sen vieressä oil eidyllio helmassa laaksoin. Laulu ja kauneus siell' leikitsi kukkien kanss'. Lastensa keskellä siell' eli kauan hän. Patriarkka; Viljalta loi älyllään kultia, kylveli niit'. Vihdoin temppeli, tuo ijäkäs sekä korkea kaatui; Uusipa tehtihin taas, -- sitte ei viihtynyt hän. Matkasi kauas nyt perimmäisehen Pohjahan, kussa Sai lumikentiltä hän etsiä kuulijoitaan, Kussapa keskellä tunturien kohisee kovat virrat, Kussa on säilynehet nuo tavat muinahiset. Siellä hän Ängerman-joen rannalla loi kodin uuden. Soi hänen polvillaan lyyra ja kantelo viel'. Siell' elon-syksynä Sen -- kuni ilman-kantelo illoin, Vaitelivat säveleet, raukesivat säräten. Sammuvahan elon-lamppuhun kaasivat kärsiväisesti Lemmekkäät kädet ain' öljyä rakkauden. Sen elo ol' rukous: sapatin pyhä-iltana loi hän Silmänsä taivahasen, kuiskasi Amen ja kuol'. Rauha Sen mullalle! Jos ei enkelit haudalla itke, Onpi se riemusta, kun hänki nyt enkeli on.

Runoja..

(Alkuperäisiä.)

J.L. Runebergin muisto.

(Ennen painettu Joukahaiseen VIII).

Armas maa isien, runolaulun syntymä-seutu! Nyt suru täyttävi sun, katkera kaipaus on. Haikean sait sanoman: parahin sun poikasi kuoli, Maalimast' muuttanut pois ruhtinas on runojen. Poissa nyt Runeberg on; salihin hän tähtien riensi, Oiva ja loistava kuin aurinko armahinen. Kuoren tempasi maa, runohengen vei koteron se; Saalihin sai komean Tuonela heltymätöin. Henki nyt taivahan on, hänen kuuluisa kunnia Suomen Rakkailla rannoilla sen aina hän mainio on. Tääll' ei kalveta voi ylevän runoniekkamme muisto; Ainapa myös pysyvät nuo etevät jalotyöt, Jotka hän loi nerollansa ja joit' ihailemme me täällä: Serbian maan säveleet, Hauta, mi Perhossa on, "Hirvenhiihtelijät", "Nadeschda" ja pappilan "Hanna", "Fjalarkin kuningas", "Vänrikki Stool" jopa myös Virret hurskauden sekä viel' urohot Salaminin. Tähtinä rakkauden kaikki ne tuikkaelee. -- Oi, sinä, Runeberg, loit älytöilläsi kunniapatsaan; Heittävi oivana tää loistoa ympäri maan. Kas, yli tunturien, yli vuorten harmaja-päiden Katsovi patsas tää, nousevi pilvihinkin. Myös koko Euroopan jalot kansat antavat hälle Kunnian kuuluisan, mainehen kaunihimman. -- Köyhä on maa isien, sä timantteja hukkahan etsit, Kultaki kiiltävi vain pienenä huuhtojallen. Kuitenkin moni maa, joka rikkahat aartehet kätkee, Onneva oisi se, jos, varrella vuosisatojen, Laulaja nousisi sillen niin kuin Runeberg suuri; Sill' äly oikea on kalliimpi kultoakin. Kansasi rakkaus aina sun hautasi vartija olkoon, Kaiho ja kiitollisuus multias kastakohon! Laakeriseppeli, min hymyhuulin viisas Apollo Puistossa Parnassin kietonut otsahas on, Seppelöi maatasi niin kuni maalaamaa kuvastossa Puittehet kultahiset, kaunihit piirielee. Suomen maisemat oot, salot, saaret, siintävät järvet, Rakkahat rannikotkin, synkeät myös erämaat Maalannut, kuvaten lumouksen aartehet niissä. Selvähän kertoelit kansamme luontehenkin. Suomelan astuvi mies kuvaelmistas esihin niin Suorana, valjuna kuin tääll' lumimaassa hän on. Mutta kun leimahtaa sotaliekit, kun tykit paukkuu Julmalla jyskeellään, sankari on joka mies. Silloin selkenevät nuo tuimat, töykeät kasvot, Rinta jo aaltoelee, urheus täyttävi sen. Riemun ja uljuuden sulo-kyynel kaihtavi katseen. Taistelu, kuolemakin eest' isänmaan jalo on. Puolustus kotimaan, kun vaara ja turmio uhkaa, On jalo työ tosiaan, on pyhä velvollisuus. Tappelukentällähän ihanimpia kukkia kasvaa; Oi! veriruusuja siell' uhkeita uljaelee. Kuolon enkeli käy majesteetissaan yli kentän; Sankari-rintojen hän ruusuja poimielee. Runeberg armahinen, runotarten ystävä kallis, Kuuluisan kuvasit ottelun sankarien. Leikin mainehikkaan sulo-Suomesi kertoelit sie; Sykkimähän sydämet miesten ja naisien saat, Milloin vain lukevat runoelmias, taikka jos muutoin Mielehen juolahtaa Vänrikin kertoelmat. Nukkuos tyynenä nyt, sinä Pohjan laulaja-joutsen! Kansasi kiitollisuus kaunihin palkkasi on. Tauonnut kipus on, monivuotinen vaivasi tänne Tuskan jäi tupihin, terveyden sinä sait. Henkesi autuuden ilojuhlia huoleti tuolla Tähtien tuikkivien turvissa viettävi nyt.

Kiitos on Jumalan, hänen on myös kunnia aina, Kantelo-kultaisen että hän Suomelle loi, Vieläpä lyyrankin ihanaisen, min lumous saa Poistumahan povien jäät sekä niettehetkin.

Keväällä.

(Ennen painettu Joukahaiseen VIII.)

Huoleti riemuitkaa, ihanan kotomaan asujaimet; Poikaset, neitosetkin, ikä-miehet ja harmaja-eukot Riemun juhlia vain pitäkää nyt, laulaen kaikki! Raivokas talvi jo on sorean, sulo-Suomeni mailta Kauas rientänyt pois, sen valta on murtunut täällä. Aarnio-metsien puut, petäjät sekä korkeat koivut Päältään heittänehet humisten ovat valkean vaipan, Nostavat pilvihin päin vihannaiset, tuuheat latvat, Luojaa kiitellen, koko luonnon herttasta Herraa. Nousevi haudastaan ihan uutena lempeä luonto; Morsius-hunnullaan viherällä ja helmitetyllä Kasvonsa kaunistaa se, ja häitään tahtovi viettää Rannoilla Suomeni maan, Tapion sekä Vellamon luona. Vieras, hei, ihanin kevät-kulta, sa taivahan lapsi, Terve-tultua vain, valon enkeli Suomeni helmaan! Suorsat, joutsenetkin, nuo hilpeät vierahat, jotka Syksyllä liitelivät etelään päin, ketterin siivin Kiitävät tervehtämään taas syntymä-seutuja täällä, Joita he muistelleet, ikävöineetkin ovat aina, Kaukana ollessaan kypressi- ja laakeri-maissa. Niin jalo ihminenkin matalan maan korvessa täällä Tietävi vieras vaan olevansa, ja muistavi aina Pitkällä matkallaan koto-seutuja taivahan maassa; Kerkein askelin hän ikävissään pyrkivi sinne. Vihdoin päättyvikin sen matka, ja siivekäs sielu. Valkea joutsen nyt, koto rannan varjohon istuu.

Lintuset lentelevät ilomielin taivahan alla, Leivonen riemastuin säveleillään kiittävi Luojaa, Pääskytkin soreat, ihanaiset kartano-vieraat, Muistellen kotoaan pian jälleen saapuvat tänne; Suomeni armahinen lumosit, sinä kaunotar, heidät. Silmäsi siintävä on kuni lempeän neitosi silmä; Oi, tuhat-järvinen maa, sinä kiiltävä seppeli Pohjan, Kätkyt kauneuden, ihannes mun sieluni oot sie!

Taivas selkeä on, vain muutama hattara tuolla Loittona lännessä ui, kuni joutsenien lumi-parvi. Päivän antelias kuningas nyt kultoa kylvää Vuorien, laaksojen päälle, ja järvien läikkyvät lahdet Kullalle kiiltelevät, kuin kullatut kaikki ne oisi. Oi, jos hengenkin valo nousisi Suomeni maassa, Poistais yön kokonaan iki-Väinön kansasta kauas, Kylväis kultoa ain', valistuksen kallista kultaa! Vieläpä syksyinen pimeys monen valtavi täällä, Vielä on kuolon jäät sekä nietokset sydämissä. Onnea tuo valistus; sepä vahvana suomalaisuuden Kilpenä ain' yhä ois, katoais ei kansamme koskaan. Suomeni, köyhä sä oot, sun kansasi joukko on pieni, Mutta jos tehtäväs teet, pyhät tehtäväs toimitat aina, Melkoiseks enenet, jopa mainehen kruunuja kannat. Maasi on kukkiva aina, sun kielesi oiva ja kaunis Vihdoin voittava on yli-vallan syntyinä-maassa! Silloin kielesi soi, kuni mahtava kantelo Väinön, Riemuten voitostaan, yli järvien, rantojen, laaksoin, Vuorten, metsienkin, ja sun lapsesi tähkiä tieteen Huoleti noukkivat, kun avarat sekä viljavat pellot Viisauden avatut yli ympäri maan ovat heille. --

Taivahan valtias, oi, suo Suomelle päiviä onnen! Varjele maa isien, sen lait, pyhä uskonto myöskin. Armas silmäsi luo, sinä laupias taivahan taatto Väinön kansahan täällä, ja siunaa lastemme lapset.

Tappelu Demmin'illä.

Uljaine urhoineen oli Kustavi Aadolfi suuri Maastaan matkustanut, meren aaltoja kyntäen, Saksaan. Turvaten vaan Jumalaan sekä oikeahan asiaansa, Rohjennut oli hän, tuo pohjan sankari hurskas, Ryhtyä taisteluhun väkevää Itävaltoa vastaan, Keisarin valtikkaa sekä paavin liittoa vastaan, Kansat päästääkseen oman-tunnon vangituksesta, Jolla katolinen kirkko ja valtion rautainen koura Uskonto-innossaan sokeassa heit' polkea pyysi. Ylpeä keisari, min soturit oli tottunehet jo Voiton-lauluillaan Euroopan täyttämähän, ja Min sotapäällikkö, tuo ijäkäs sekä yrmikäs Tilly, Saanut hiljakkoin oli suuren, loistavan voiton Tanskan-maan kuninkaast', piti turhina hankkehet Ruotsin, Vieläpä linnassaan ivaten hän Wienissä lausui: Kylläpä maar' sulattaa etelässä se paahtava päivä Tuon lumi-ruhtinahan, min pohjola viskasi tänne. Haastelivat samaten vihollisten leirissä muutkin. Mutta ei ollutkaan, kuten arveltiin, tämä Ruotsin Kuuluisin kuningas lumi-höytälehistä ja jäästä. Sen tuli tuntemahan pian mahtava keisarin valta, Röyhkeä Ferdinand itse, katolinen kirkko ja paavi. Kaikki he pelkäsivät, kun Kustavi Aadolfi riensi Voitollisin sotavoimin pohjaisen läpi Saksan, Valloitti linnoja, kaupunkiloita ja lemmellä voitti Kansojen rakkauden sekä myös monen ruhtinahankin.

Saapunut nyt väkineen kuningas oli Pommerin maahan. Demmin'in kaupungin etehen sijoittuupi hän siellä, Mielien valloittaa tämän pienen, tärkeän paikan. Mut sitä suojelemassa on keisarin päällikkö Conti. Seisovi hän sotilainensa leirissä linnoitetussa. Ratsastaa kuningas varahin ulos aamulla kerran, Voidakseen lähempää vihollis-varustuksia nähdä. Seitsemänkymmentä Suomen ratsasmiestä hän tälle Retkelle kanssaan vei, koeteltuja urhoja kaikki. Kustavi Aadolfin sotajoukossa palveli silloin Muuan Italian mies; nimi pettäjän tuon oli Ponti. Ratsastuksesta hän oli tiedon saanut, ja kohta Contin leirihin lähti ja antoi hankkehen ilmi. Ratsasmiehiä nyt ison joukon määräsi Conti, Väijymähän kuningasta sen onsilon vieressä, jonka Kautta hän aikoi ratsastaa sekä ottamahan myös Vangiksi oivan tuon otuksen, mi ei vaarasta tiennyt; Mutta Italialaiset ei toki ampua saisi, Ett'ei Ruotsalaisten sotaleirihin kuuluisi pauke. -- Kun kuningas väkineen solakkoon oli ehtinyt, kohta Ryntäisee esihin vihollisten joukkoja, niinkuin Rauhaisaan hepo-laumahan syöksähtää susi-parvi, Kätköistään samoten, vihurin tavoin äkkiä aivan. Ulvoen raivossaan, nämä nälkäiset pedot, julmat, Kun näkevät rehevän ori-lauman juoksevan hiljaa Metsän polkua, het' sen käyvät kimppuhun kaikki. Nousevi paikalla nyt verinen sekä hirveä melske. Taistelu-vimmassaan kokevat sudet raatelevaiset Iskeä herttaisten hepo-parkojen kurkkuhun hampaat. Puolensa tok' pitävät nämä niinkuin sankarit uljaat. Hirnuvat raivokkaina ja potkivat ympärillensä. Raudoitetut kaviot, petohon kun sattuvat, kauas Paiskaavat poloisen ja se vinkuen henkensä heittää. Mut monikin hevoinen veressään korisee kamaralla. Metsän helmoihin, ulisten, petojen koko lauma Väistyvi vihdoinkin, pahanpäiväiseks kurikoitu. Kustavi Aadolfin sekä myös hänen vartiostonsa Kimppuhun hyökkäsivät näin Contin Italialaiset. Tulvaillen joka puolelta, saarsivat ratsastajat he, Että yks ainoakaan pakohon ei pääsisi sieltä. Tässäpä suomalaiset soturit taas uljauttansa Näyttivät kuuluisaa, kuten ennenkin useasti. Niin tiheään kuni suinkin he ympäröivät kuningastaan, Pyytäen puolustaa sen kallista henkeä aina Kuolohon kalpeahan, verituiskujen tuimien alla. Hurjana tappeli nyt joka mies urovoimalla, niinkuin Leijona Nubian maan; yks taisteli kymmentä vastaan. Kauhea ahdistus solatiellä yht'äkkiä syntyi. Ratsasmiehet ja myös hevosetkin toistansa toinen Tuimina tunkivat, ei toki ykskään väistynyt syrjään. Suur' etu pyssyistään oli ensinnä Suomalaisilla, Kun vihollisten joukko ei ampunut, kieltoa muistain. Mutta Italialaiset, luonteeltaan kovin kiivaat, Suuttuivat pian, kiipesivät ylös vuorien päälle. Sieltä he ampuivat. Rivi Suomalaisten vähitellen Alkoi harvenemaan. Veriruusuja ruskeita puhkes' Rinnoista sankarien; rivien läpi ankara tuoni, Heiluttain vikatettaan, yllänsä mantteli musta, Asteli kolkkona, sai elo-saalihin viljavan, kauniin. Sankari herttainen, jalo ruhtinas karskina vielä Taisteli harvenneen sotavartion keskellä tiellä. Kuolijaks ammuttiin hevonen hänen aitansa viimein, Muuan Italialainen ratsasmies hänet kanssaan Tempasi, viedäkseen hänet vankina päällikön luokse, Eikä yks ainoakaan noista harvoista Suomalaisista, Jotkapa viel' elivät, kuningastaan taitanut auttaa Suuressa ahtaudessa. Jo koittavi tok' avun hetki. Ennenkuin kuningas sotilaineen retkelle tälle Antautui, oli hän hevosmiehiä melkeän määrän Käskenyt seuraamaan häntä ratsas-matkalla kaukaa. Ampumisen olivat nämä kuulleet; kohta he täyttä Laukkaa karkasivat, tulivat kuni leimaus lentäin Ratsuilla vaahtoisilla, ja tuuliais-myrskynä aivan Hurjina hyökkäsivät vihollisten kimppuhun kilvan. Häiriöhön tuli het' sotajoukko Italialainen, Turvautui pakohon; toki paljon vankia saatiin. Sykkivin rinnoin nyt sekä riemusta säihkyvin silmin Ruotsin voittoisat urot kiersivät ruhtinahansa. Mut satumainen tää pelastus oli ostettu kalliin. Miehissä melkeittäin oli kaatunehet solakossa Suomalaiset soturit. Mikä henkihin heist' oli jäänyt Haavoitettuna ol'. Jalomielinen Kustavi Aadolf Heltyi itkemähän, kun katseli uljaita näitä, Jotk' olivat hänen eestään henkensä alttihiks panneet. "Kuin monen oivallisen urotyön", sanoi hän, "olis vielä Tehneet sankarit nuo, jos vaan varomatta en oisi Saattanut kuolemahan kovin aikaiseen minä heitä".

Lehdillä historian on ottelu Demmin'in luona, Varrella vuossatojen, tapaus, joka heittävi aina Kunnian kuuluisan säde-virtoja armahisille Suomelan seuduillen sekä myös asujaimille niiden Kunnailla kultaisilla ja laaksoissa laulelevissa. Uskolliset urohot, jotk' kaukana outojen maiden Kentillä, velvollisuutenne täyttäen, annoitte alttiiks Voimanne kalliimmat, verivirtanne kuumat ja myöskin Henkenne herttaisen, teit' muistavi siunaten Suomi, Silmässä uljauden jalo kyynel, rinnassa riemu.

Kultani kunnia.

Niinkuni kyyhkyinen havumetsän kätkössä yksin Kaipavi, vaikeroiten, kuollutta kumppaniaan, Min oli temmannut hänen rinnaltaan pika-luoti, Rakkaudesta kun hän lauleli onnellinen, Niinhän rauhaisain tuvan-haltijain turvissa täällä Onneni päiviä mie ainian muistelen myös, Muistelen kaipauksella ja kyynel-vieruna vielä Tuonen turmelemaa kultastain komeaa. Kaunoinen oli hän, ilokas sekä lempeä myöskin; Huimasi sieluni siis tenhetär taivahinen. Sen puna-posket hienoiset olivat ihatarten Onnellinen kotomaa, jossa he viihtyivät. Kuin lumi Hermon'in huipulla loisteli kultani otsa; Sen soma suu suloinen kuin ruso-ruusunen oil. Kutriset, kultaiset kuni lännen lienteät pilvet Otsalla auringon, päätä sen kruunasivat. Silmät sen siniset olivat kuten taivahan kansi, Tai kuni lähteiden aaltolo armahinen. Hallitus-istuimen oli rakkaus sen sydämessä Voittanut itselleen, voittanut valtikankin. Sieltäpä tuo kuningas jalomielinen, anteliaskin Onnen ja siunauksen kultia kylveli ain'. Joukossa kuolevien sepä miekkoinen, mikä täällä Immen saa ihanan, lempeän lemmitykseen. Oi, mikä onni se on, mikä taivahan liekkuma-vimma, Sulkea armahinen sykkivähän sylihin, Latkia autuuden sirovaa sima-viiniä, jonka Helmet vain heruvat rakkauden rypäleist'. On tosiaan ihanaa, kera lemmityn ystävän rientää Polkuja tään elämän; ei tule tie tukalaks. Milloin kiivetä saa ylös tunturi-rinteitä, milloin Notkojen viehättäväin tarhoissa tanssia taas. Milloin kulkevi tie erämaiden halki ja milloin Nurmien kukkivien helmassa kiemurtelee. Vaikkapa vaikea on tämä matkustus useasti, Rattoisasti se tok' lemmityn seurassa käy, Käypi, kun kiihoittaa, ilahuttaa toistansa toinen, Turvauten Jumalaan, onnemme lähtehesen. Pois meni kultani aikasin, pois tomu-maasta hän riensi. Maa jalon lainansa vei, henki men' tähtelähän. Vaitele, laulaja, vain, kuten lahden läikkyvä laine Syksyllä vaikertelee, sortuen kalliohon! Huokaa huolias niin kuin eksynyt tuuli, mi hiljaa Viidakon kellastuneen latvoissa tuutielee. Illan tyyneydessä sä käyskele haudalle, uhraa Kultasi kummulla siell' kukka ja kyynelekin. Riemaha pilvessä, sie minun enkelin'! On tomu kauas Lentimistäs paennut; oi, nepä kiiltävät nyt! Niin kuni perhoinen, joka murtanut on koteronsa, Heikalehtaa kisaten, lentävi päivähän päin, Nousit myös sinäkin, sulo-lintuni, maan somerosta; Rientelit riemuellen taivahiseen talohon. Oi, ovat autuahat, ani autuahat, jotka täällä Laaksoissa maan matalan voittaen taistelivat! Siion'in kaupungin iki-vieraina kantavat päässään Kunnia-kruunuja nyt nuo sotilaat Jumalan, Soittavat kanteleitaan lumi-sormin ja, kirkkaina kiiltäin, Juuressa istuimen laulelevat iloiten.

Luonnon temppelissä.