Part 5

Aittoihin tilaviin on korjattu sarkojen kulta; Myös elojuhliakin tanssilla vietetty on. Tyttöjen lauma Pomonan puistikkoiss' hedelmillä Täyttänyt on kudotut kopsaset kukkuralleen. Kukkiva, kaunoinen kesä huo'aten rientävi pois, ja Maatamme syys lähenee kylmine kiekuroineen. Murheissaan kedot on, valavat vesivirtoja pilvet, Kalman karvallinen kuihtunut viidakko on. Vaskiset rattahat pohjaisen jyrisee, meren selkä Tummettuu uhaten, ärjyvi tuimistunut. Kaikkipa muuttunut on. Kukatarten tarhassa, kussa Hyppelivät nykyään lämpimät lännettäret, Kussapa suuteli ruusua kullan-pilkukas perho, Kalseat tuulet vaan vinkuvat kentillä nyt. Maiden ja järvienkin yli ilman laulavat laumat Suopeahan etelään muuttanehet ovat pois. Latvassa lehmuksen käen kukkuminen eipä ennää Neitisen rintahan luo aaveita rakkauden. Leivo ei laulele nyt, kun koittavi kultainen päivä, Kerttu ei vaitele, kun Cynthia suo valoaan. Paljailla oksilla vaan sysimustia korppia kiikkuu. Huuhkajan mylvinä öin murheita tuo mukanaan. Seppeli kutrissaan, ei paimen varjossa ennää, Karjat kun ilakoi, laulele neitisestään. Kuunteli piilossaan povin sykkivin tää, esihin niin Hyökkäsi, suukkosillaan tukkesi lemmikin suun. Siskojen leikkivien kera ei hymyten tämä ennää, Lintuset kun livertää, tanssien nurmille käy, Juhlan seppeltä ei sido, lähtehesen eipä peilaa Kutrien kultia, ei poskien hehkuakaan; Ei mene kohtaamaan ilomielin lemmittyänsä. Luolienkaan hämärää rakkaus ei pyhitä. Ehtoon tähti, mut ei sun säihkyvä silmäsi, saapi Nurmella loikoilevan laulajan laulamahan. Oi, mihin niin pian on paennut ihanuutesi, luonto? Kussa on nyt Kukatar armaine tyttärineen? Kukkien ruhtinatar on kuihtunut, hohtava ruusu; Vuokko, mi ilmautui ensinnä, poissa jo on. Balsami-orvokkien lemu ei nyt juovuta iltaa, Läikkyvä tulpani ei loistele nyt värillään. Narcisso kultainen, kuvajaisen pettämä, kuoli; Auringon jumalaa Klytia ei ikävöi. Kaikk' katos'. Nuoruuden sulopäivinä, oi, elämäämme Toivo ja viehätys niin riemulla seppelöitsee, Ruusuja tuo esihin tuhansittain tiellemme; kaikki Tallavi syys surujen, kuihtuvat, kuolevat nuo, Kun ilojen unehen nukuttaa meit' toivehen sitra, Taivosta näämme me unt', korvissa toinnumme taas. Tokkopa nauttivi ihminen vain hukataksensa? Eikö Tään elämän sekaus vie elämään parempaan, Syntymä-hetkeä vartoavaan? Pysy luonani kauan, Sie suloinen värähdys! Elvytä rintani myös. Kuin kevät-aurinko hehkuva, taivahan armo on kerran Koittava maalle ja kaikk' saa ihanan elämän. Silloin ainainen kevät on iki-ruusuine, silloin Saamme me riemuja, joit' näimme me varjoina tääll'. Saalihit hauta on antava. Palkitahan joka kyynel; Voittoa myös jokainen huokaus kantava on.

Elegia 20.

Lähtevä oon ma, Amanda, ei koskaan nähdyille maille, Tuonelahan avaraan. Et tule kanssani sie, Vaskitetulla sen portilla kättäsi en puristaa saa, Sen pimeän joen yl' silmäsi ei mua vie. Oi, miten helppo on kuolema lempivän lemmityn eestä! Lempeä ei puetus hirvitä, hauta ei myös. Tolkkua pyytämähän elämästä se, rohkea, rientää, Es'ripun tuon sumean voitolla raastavi myös. Taivahan maitapa siellä se katsovi; haimio sinne Arkadian asettaa, hukkahan etsityn tääll'. Hauta on temppeli, kun sitä kaunistaa kukat lemmen; Henkien laulantohan sen pyhä-kuorissa soi. Hengettäret surevat, nojaten alas patsasta vasten, Polvistuen pyhätkin sielujen eest' rukoilee, Kunnes paistavi suuri ja loistoinen ikipäivä Hautojen synkeyteen, siksikuin enkelien Ääni ne uinahtavat herättää, heläten: herätkää jo Kumpiki kultainen! Nyt kevät Eden'in on. Puistoissa ruusuja on vesihelmine, poimiaksenne; Toivosta, nautinnost' kukkivi puu elämän. Lempivien uni on sulo; en näe unta, Amanda! Rakkauden kera men' toivo ja uskoki pois.

Runoja.

(Schiller'in.)

Kylväjä.

Siemenen kultaisen sinä toivossa peltohon kylvät; Kun kevät kukkivi, sie toukosi näät itävän. Vaan ajan vainiohon, ijän kaiken kukkimahan, miks Kylvellä aikaelet kultia viisauden?

Odysseus.

Löytääkseen kotomaan, meret kaikki Odysseus kiertää; Schyllan ja myös Charybdin käy kamalan läpi hän, Hirmuisten merien sekä maidenkin läpi kulkee, Vieläpä tuonelahan harhautuu pimeään. Vihdoin hän Ithakan sulo-rannalle nukkuen maatuu. Kun heräs', itkien ei tuntenut maat' isien.

Juhaniitti-ritarit.

Kaunistaa asu ristin teit', sota-leijonat, kun vaan Teidän turvissa on Akko ja myös Rhodokin, Kun pyhihin kävijän läpi korven viette ja ootte Miekalla, kuin kerubin, haudalla tuon pyhän maan. Vaalian vyölimä tok' koristus ihanampi on teille, Leijonat taistelujen, suur-sukuiset urohot, Kun potilas saa hoitoa, nääntyvä hoivoa teiltä, Kun pyhän laupeuden tehtävän täytätte niin. Eistin uskonto, oi, sidot yksin sie jalot palmut Voiman ja nöyryyden yhdeksi seppeleheks.

Pompeji ja Herkulanum.

Oi, mikä ihme! Maa, rukoilimme me lähteitä sulta, Mut mitä meille sun helmasi tuo esihin? Oisiko kuilussakin elämää, asuneekohan laavan Kätkössä uus' suku viel? Tuoko se hukkunut on? Tulkate katselemaan, väki Kreikan ja Kooman, jo löytyy Pompeji, taas raketaan kaupunki Herkulehen. Päätyjä vierettäin kohoaa, iso porticus näyttää Pylväs-käytäviään; oi, elo luokate sill'! Auki on laaja teaatteri; seitsemäst' portista sinne Joukot aaltoavat syöksyköhöt sisähän. Näyttelijät esihin! Atrides, täyttäös uhri; Kööri Orestea nyt hirveä seuratkohon. Kunniakaan, se vie mihin? Forum tunnettu onko? Tuomiotuolilla, kas, nuo mitä miehiä on? Kirvehet kannelkaa etupäässä te liktorit, menköön Pretori tuomitsemaan, kantaja saapukohon. Puhtoiset kadut aukenevat, kivitettynä kulkee Soukka ja korkea tie vieressä huonehien. Suojellen näkyviin katot pistävät, kammiot kauniit Kuin tutut ympäröivät kartanon yksinäisen. Luukut aukaiskaa nopeaan, lukitut ovet myöskin. Synkeän yön ajakoon päivä, se hilpeä, pois. Kas, kuinka kaartelevat somat penkit seiniä, kuinka Marmorilattiakin kirjava kimmeltelee! Tuoreina kiiltelevät värit hehkuvat seinässä vielä; Missä on taituri? Hän pensselin juur' pani pois. Viljavat, nesteiset hedelmät, sulo kukkaset myöskin Köynnöksen tekevät viehättävän ihanaks. Tässäpä luikahtaa, kädessään kori täytetty, Amor, Purpuraviiniä tuoss' hengettäret pusertaa. Hurjana tanssivi Bakkantinna, se nukkuvi tuossa. Väijyvä Fauni ei viel' katsonut tarpehekseen. Häälyen yhdellä polvella, hän kentauroa nopsaa Huimana pyörittää, sauvalla sit' ajelee. Kiirehtikää, pojat, het'! Somat astiat tuossa on. Menkää, Impyet, kaatamahan ruukkuhun Etrurian! Tässähän kolm'-jalka on komeoiden sphinksien päällä. Orjat, hoi, arinaan tehkäte valkea het'! Ostele, on raha tässä, min mynttäsi mahtava Titus. Tässäpä vaaka on, kas, painoki tallella on. Loistava kynttilä pankate oivahan kynttiläjalkaan, Lamppuhun myös valakaa öljyä kiiltelevää. -- Kas, mitä lippahass' on! Koristuksia kirkkaita kullast' Lahjoittaa sinullen, neitinen, sulhosi sun. Viekää morsian kylpyhyn, voiteita tässä on vielä, On ruse-ainettakin kristalli-pullossa viel'. Kuss' ovat miehet? vanhukset? Museossa on koossa Oivallinen kokous kalliita kääryjä viel'. Tässä on rihveli kirjoittaakseni, on vaha-taulut. Ei kadonnut mitäkään, kaikki on kätkenyt maa. Haltijat huoneiden tulevat näkyviin sekä myöskin Kaikki ne muut jumalat; miks papit poissa on vaan? Heiluttaapi caduceustaan somareitinen Hermes, Sittepä lentävi sen käistä Victoria koht'. Alttarit seisovat vielä, oi tulkate, oi viritelkää! Uhratkaa jumalall', kauan jo kaipasi hän.

Zeus Herkuleelle.

Et jumaluutta sa oo jumalten mesijuomasta juonut; Sankarivoimallas nektari-nestehen sait.

Muinais-teokset pohjois-matkaajalle.

Matkannut yli virtojen oot, merien yli uinut; Myös yli Alppienkin vei sinut pyörrykäs tie, Katselemaan lähempää, ylistäin, ihanuuttani, jonka Mainetta kiidättää maalima hämmästynyt. Seisot luonani nyt, kajota minuhun pyhähän saat. Kuitenkaan oletkos nyt lähempän' mua sie?

Lapsi kehdossa.

Lapsi sä miekkoinen! viel kehto on ääretön sulle. Kun tulet mieheksi, käy ahtahaks maalimakin.

Kohdallansa pysyvä.

Aika on hillimätön. Sepä etsivi kestäväisyyttä. Uskollinen ole vaan, niin ijäks' sen sidot sie.

Teofania.

Jos näen onnellisen, unohdan jumalat minä taivaan; Niitäpä muistelen taas, kun minä kärsivän nään.

Avain.

Jos tahot itsesi tuntea, katsele, kuin elävät muut; Jos tahot tuntea muut, silmäsi luo sydämees'.

Viisaus ja mielellisyys.

Huipuille viisauden jos mielit, ystävä, päästä, Uskalla, vaikk' sinullen nauraisi mielellisyys. Huomaitsee lyhytmielinen rannikon vaan, joka jääpi, Ei satamaa, kuhun sun urhea lentosi vie.

Tähtitieteellisiä kirjoja.

Oi, miten ääretön on, rajaton tuo korkea taivas! Mut veti turhamaisuus taivahankin tomuhun.

Minun uskoni.

Tunnustan mitä uskoa mie? En kaikista yhtään, Joit' nimität minullen. Miksi ei? Uskosta kai.

Genius nurin-päin käännetyllä soitsulla.

Armahiselta se näyttävi soitsulla sammunehella. Ei toki, herrani, oo kuolema estetinen.

Naisen avu. Naisen avu.

Syöksyvi mies elämään, uron-onnea taistelemalla Voittamahan; hänellen on avut tarpehesen. Naiselle riittävi yks' avu; onpi se hällä, se astuu Herttahinen sydämeen, silmähän astuvi ain'.

Ihanin ilmestys.

Et ihanuutta sa koskaan nähnyt viel' ole, jos et Sie sitä nähnyt oo hetkinä kärsimisen. Et ole nähnyt riemuakaan, jos et sinä nähnyt Kasvojen kaunisten riemun loistelevan.

Toivo ja täyttämys.

Nuorukainen tuhansin pika-purjehin kyntävi merta; Verkalleen venonen ukkoa vie satamaan.

Yhteinen kohtalo.

Kas, erimieliset oomme ja riita on ain' välillämme; Mutta sun kutrisi vaan harmautuu, kuten mun.

Kertoma-heksameteri.

Huimaavasti se vie sinut laineilla kiiltelevillä, Merta ja taivasta vaan näät edessäs, takanas.

Distiko.

Suihkurin veet hopeaiset kuusmitta nostavi ilmaan, Viismitta laulullinen sitte ne taas pudottaa.

Pietarin kirkko.

Erhettynyt olet, jos haet äärettömyyttä sä täällä; Onpi se mun jalous, että sun teen jalommaks.

Saksalainen ilve-näytelmä.

Hulluja on meillä kyllä, ja hupsuja on tosin paljon. Heistä ei hyötyä tok' oo kometiallekaan.

Tiede.

Toiselle tiede on pyhä taivahatar, mutta toisen Hyödyksi lehmä se on, jostapa voita hän saa.

Kant ja hänen selittäjänsä.

Oi, miten yks varakas niin paljon köyhiä ruokkii! Kun kuninkaat rakentaa, on vetomiehillä työt'.

Runoja..

(B.E. Malmström'in.)

Angelika,

-- -- -- Ma tombe est verte! Sur cette terre deserte Qu'attends-tu? Je n'y suis pas!

_Lamartine_.

I.

Lausu; sie sulo tuuli, mi tanssien käyt yli kentän, Näitkö sä liljani, oi, näitkö sä ruusuni mun? Lausu'pas puronen, min aaltolo viidassa välkkyy, Näitkö mun lempeni, oi, näitkö sä morsiamein? Kyyneliset kukat, ehkäpä saitte te suudella jalkaa Enkelin karkelevan -- kuolkate onnelliset! Hattara herttainen, joka liukenet kullassa lännen, Oi, sinäkös hänen veit hellästi taivahasen? Laulaja, vaitele vain! ei kuuntele ääntäsi ykskään; Rinta sa, huokaellos! -- ei sua kuunnella, ei! Tuiki on tuntematoin suru synkkä, min mahtavan juuren Kätkevi sielujen yö; vertapa tää suru juo. Ei toki sielua oo, mi ei riemujen kirkasta pyörää Vieritä kärsimysten akselin ympäri tääll'. Ihmisen on sydän kippeä, syystä se mullassa huokaa; Taivolle arka se on, arka ja tok paranee. Maan huvihin hepakkaan en vaiheta kyynelet, joita Hiljaa vuodatan, kun pitkä on muistojen yö, Hiljaa vuodatan, kun nuo siintävät nään avaruudet, Kussa mun toivoni on, kussa on Angelikain. Oi, useasti tok' sydämein oli murtua melkein! Maan tomuhun ihanat muistini painavat mun, Sillä mun lemmelläin kevät ol', sydämelläni ruusu. Myrskypä vei kevähän, tuoni mun ruusuni söi.

II.

Sieluni, siivelles lepo suo! Sumu-itkuhun piillä. Huolet virtana vain vuotakohot povestas! Voivota lintuna, min pesä metsässä on hävitetty, Huokaa kuin kahilass' tuuli, kun syys lähenee! Toivo on pettävä tuo, jota tuutivat leijuvat pilvet, Viileä rauha, min tuo tuuli, se on vale vain. Mutta kun syksynä käy yli kentän ryöstö, ja myrskyt Vinkuvat, lainehetkin sortuvat kalliohon, Silloin, sieluni, sen saat uskoa, totta ne haastaa: Kuoleman kieltä, mi kai tään elämän ydin on. Oi, mitähän uneksuin, mitä toivoelin, omistinkin. Luottaessain elämän varjohon pettävähän? Kruunasi rauha mun yöni, mun päivä ol' voittoja täynnä, Aamuina toivoelin, iltoina muistelin vaan. Oi, minun Angelikain, viel' kuuletko maallisen veisun Ääntä, mi tääll' vapisee kaukana vaivojen maass'? Kuuletko mietona yönä, kun pilvien helmassa tuulet Tuuditetaan unehen, huokaust' tuskien maast'? Kuuletko rintani huokauksen, minun lyyrani äänen? Taivaassas hymyät? Ehkä ne tuntelet viel'? Silloin, Angelikain, pakahtuis sydämein, ja ma laulain Voittoa, lentelisin luoksesi taivahasen. Mutta ma hengitän viel', suren, harhailen sekä lankeen. Ei minun Angelikain kuuntele voivotustain. Ah, valoss' istuvi hän, juo autuitten mesijuomaa, Enkelien säveleet sielua sen iloittaa. Vilpeä taivasten hänen henkensä ympäri leyhkää, Edenin tuoksujakin virtavi sen sylihin. Rauhaa autuitten ei häiritse maaliman vaiheet; Kimmahtaa melu täält' taivahan porttihin vain. Ehkäpä kuitenkin joku kaino ja eksyvä muisti Angelikan kera lens' sielujen maalimahan. Muistatko lapsuutes, oi muistatko niinien alla Leikkien hempeyden, riemujen kuiskauksen? Kanssasi, oi, kisasin, sua vannoin lempiä, ennen Kun sitä viel' käsitin, kuolemass' kuin elämäss'. Eikö, Angelika, niin ihan taivahan tarhassa lemmi Lauma, mi autuas on, eikö sit' lemmitä niin? Vielä jos lapsuutes sulo unta sa taivossa muistat, Oi, rukoellos eest' sieluni, Angelikain!

III.

Vehmas-rannalla mie unien sima-vimmassa istuin Illalla, kuunnellen laulua lainehien. Loisteli kuu suvinen hopeaisten pilvien kesken; Kukkivat niityt joi kuudanta hiukenevaa. Tuuloiset tohisit, yö huokui hekkumatansa; Pääs' sydän kahleistaan, rakkaus lauleli vain. Tyyni mun henkeni ol', väsyneet mun rintani aallot, Mainingit surujen, hiljenivät kokonaan. Seutua uinahtavaa minä silmäsin uskaliaasti, Muistelin maan elämää, voittoa, kuoloakin. "Ei pidä", aattelin niin, "sinun, sieluni, usmassa itkun Kauemmin venymän, -- oo luja, oo valoinen! Käyskele haudalle, vie veres kukkaiskiehkura sinne, Kaipion viimeinen! Sitte se jättäös taas! Ryhdy toimihin taas, elämän huvituksihin, poimi Kultaiset omenat, kukkaset kaunihimmat; Voi, älä pyydäkään sinä temmata taivahan saaliin. Mieletön, koskaan et saa sulo Angelikas". Mietin näin, rupesin sitomaan niit' kukkia, joista Seppeli tehtihin nyt haudalle Angelikan. Tähden juhlallisen, joka pilvien halkeamasta Asteli verkalleen taivahan rantoa, näin. Oi, minun Angelikain, kuka-ties' tuon tähtilön päällä Henkesi herttaisen kuolematoin elo on? Ah, niin kauan kuin näen taivahan haamujen kesken Leijuvan sun kuvas ain', rakkaudest' kudotun, Taikkapa kun purojen porinass', tohinassakin tuulten, Tuoksussa kukkaisten, tähtien kiiltehessäi Vielä mä huomaitsen minun Angelikan' olemuksen, Palvelen vaikeroiten taivahist' morsiantain'. Mut meni pilvehen mun sulo-tähteni; kuunipa laski; Tenhetär, karkasitkos, haamu, mi pettävä oot? Jäkkärä-kukkaisista, mun sormeni, seppeli tehkää. Kiirehi -- hän katos pois -- kaipion viimeinen tää. Kuitenkin yhä viel' sidon kukkais-kimppua muiston. Oi, sano, kultani sie! tokko sen valmihiks saan?

IV.

Veisatkaa kohaten suruvirttä, te hempeät haavat! Notkistukaa, jalavat, -- lemmityn hauta on tää! Eikö sun latvassas suru-rastas nurkuta, haapa? Eikö sun helmahas, haut', kyyneliään vala yö? Kuolon varjossa täällä, Angelika, istua tahdon, Kanssasi käännellen muistien lehtiä tääll'. Sun joka paikassa nään; joka lehdellä, taivahan tyttö, Yksin sun kuvas on, hienona varjona nyt. Haamu sa puhtauden, puna-ruusuna, oi, olit kaunis, Kaunis kuihtuessas, vieläpä kuolemassas'! Enkeli, liiteli vaan olentos -- ei astunut maata; Ei sitä painanehet maalliset valtimukset. Taivahan siis elämää elit puoleksi tääll'; useasti, Ennenkuin katosit, lentimiäs kohotit. En näe jälkeäs maass'; matonenkin säälisi sai, et Taittanut karvoa, et siirtänyt rahtuakaan. Hiljaa kuin valo vaan kävelit, olit aurinko lämmin; Lemmen liekkinä ain' sieluhun tunkeutuit. Puhdas, kuin lumi ilmassa, sun olemuksesi viipyi; Tuulahdus kevein nosteli sun ylös maast'. Maaliman murheet ei paremmin toki tuntenut ykskään. Lohdutus herttaisin virtasi sun povestas. Lempi sun valtimossas oli, hellyydest' eli henkes'. Kukkipa huulillas kuihtumaton rukous. Hän toki nukkuvi, sie Ijankaikkinen, nukkuvi täällä. Tuonela talleltaa luomasi kaunihimman, Talleltaa ihat nuo, joit' päivät suuteli kilvan, Joihin huokua ei tohtinut yön kamaluus. Tuoni ei peljännyt; näki hän mun liljani laaksoss', Kaas' veritilkan vaan lehteen loistavahan. Kultani poskilla nyt tuli-ruusuja hehkua alkoi, Joiss' verinen puna ol', voi, kamalan suloinen! Vaan veri kuivettui pian; liljani kalpeni, sulki Kuihtunehen kotelon, kuolemahan kumartui. Kuoli kuin kantelo-ääni, kuin lännetär, kuoli kuin illan Kultanen kuumoitus sammuvi temppelin pääll'. Vaikene nyt valitus, vait', vaiti, hän nukkuvi tässä! Haapa sa heltyvä, vait', -- kultani on unissaan. Herttainen uni, sie ijäinen, pyhä tyyneys haudan, Oi, pian jos minutkin sulkisit sun sylihis'!

Kevät-päiviä.

I.

Taivahan purpura, oi, tuli koittehen! Kuin lumisille Kentille kylvelet sie aamun ruusuja nyt! Terve-tultua taas unen-horrosta yöllisen talven, Koite sie kevähän, terveyden ruso myös! Miksi jo rakkautes tulimuiskuja viljalta tuhlaat, Ah, herättääksesi maat', peittelemää lumien? Nouse riemusta, rintani! Laps' kevähän sekä lemmen, Laulu, se kaivattu, kas, taas takaisin palajaa! Sykkivähän povehen tule kultainen, sulo lyyra! Sieluhun mun koleaan lämpimä luo sävelten! Laulajan jalkojen juuressa oot sinä mykkänä maannut; Kauan jo on suru kuin jää levännyt povessain. Muistojen taivaissa kanssasi miksi soit unta mun nähdä, Mun herättääksesi vaan huolien korvessa taas? Mutta nyt taas sävelten heleää hopeaa minä kuulen, Taas runo-ilmassa kuin muinoin tuutielen. Laulajan sie kevähän jalo koitto! miks hehkuen muiskaat, Ah, herättääksesi jään peittelemää sydäntäin?

II.

Lentele, henkeni sie, iloiten runo-ilmojen halki! Katkaise sitehes, nouse'pa notkosta maan! Loistavahan pukuhun pue itsesi, liitele pilviin, Vaipuos, silmissä veet, sen Ijäisen sylihin! Oi, mikä on elo ihmisen? Ääni, mi soi ihan yksin; Henkien köörissä vast' merkityksensä se saa. Taivahan valtoihin siis, sieluni, lempien turvaa; Lemmellä kohtele myös lapsia kuolevien. Helmasi aukaise maa-ilmalle, yhdellä haavaa Lempivähän povehen painaos taivas ja maa. Hurmova huumehdus, suloinen uni! Kuin patriarkka, Voimasta rakkauden, painia kanss' Jumalan! Missä mä löydän sen? Oi, missähän leimu on lemmen? Sen tuli onk' povessain? Tuhkoa siellä on vaan. Tuhkaa rakkauden tulen, sammunehen -- -- Iki-päiviks? Sieluni haudasta soi vastaus: "oi, ijäks', oi". Jaa, sydämein on tyhjä, on hauta, mi on hävitetty. Sielläpä kummittelee muistojen haamuja viel'. Aaveilus vapise! Kuka-ties ajetaan sinä kohta Kolkosta luolastas; tyhjäksi käypi mun yö. Taivas suo minullen iki-yössäni valkea vinkka; Leimaus suo elämäks, taikkapa kuolemakskin!

III.

Oi, sydän! Kuolevien tomu-luomien joukoss' ei yks'kään -- Tiedänpä sen tosiaan -- vaihtele niin kuni sie. Milloin sortunut oot sekä ääneti kallioin kesken, Milloin liehuvi sun lippusi pilvessä taas. Milloin peilinä sie säde-loistoa taivahan taitat, Milloin talletat taas, hiilenä, helvetin tult'. Oi, mihin sie tulet? Pohjolan kalpeahan kevätpäivään. Siellä, kun päiv' hymyää, pilvi jo itkua luo. Enkö jo turmion reunalla seisonut? Eessäni kuilu, Kantava kuoloa vain, -- yö oli ympärilläin. Enkö mä seiso taas vihannaisilla kunnailla toivon? Maaliman loistavan nään rauhassa rakkauden. Hakkaus on ijäinen; sen valtoa tuoni ei murra. Rakkauden tuli saa kirkastumaan sydämen. Mutta mi taivahan on, sitä säästävi tuo pyhä liekki, Sen koeteltuna tuo taas povehen inuvaan. Haavapa nyt paranee; tuli sen kovemmin sit' ei polta, Jos elo paistavi vain, vienona kuin kevät-päiv'. Niin oli lempeni myös; epätoivolla tunsin ma liekin Riehuvan rinnassani, mun poroks polttelevan, Kunnes syntyvän mie himojen, huvien sekä tuskan Raunioist' näin elämän, puhdistuneen, totisen. En sure ennää nyt. Mikä kuoli, se tuonelan olkoon; Mutta, mi on elävää, sen omistan elävän'. En enempää halua; opin luopumust' rakkaudelta. Kaikesta luopua voin; lempi mun rikkahaks sai. Lapseksi muutun taas; pesän vihdoin löytävän toivoo Metsässä sieluni, tuo kyyhky, mi harhaelee. Jää minun luokseni, kärsivä sielu! ma tuskasi tunnen. Oi, pysy tääll', sulo-laps'! Leikkisi on viaton. Vaikk' useastikin panin huolien ketjuhun renkaan, Riemunki seppelihin kukkani oon sitonut. Taivas! kun rukoilin salamaa, sain lempesi suukon. Vast' sua uskoin, kun mun likistit povehes. Lemmen Ruhtinas, oi, minä kanssasi painia tahdoin, Mutta sa mun pelastit, lapsesi sait sylihis. Rintani, riemastu! Ilo-ääniä luo, sinä lyyra! Sielu, se eksynyt, on löytänyt viel' kotomaan. Riemua juon Jumalan, kun koittavi aamu, kun ilta, Morsian ruusuinen, vaipuvi metsälähän. Riemua juon Jumalan, maan laaksojen helmassa kun nään Lempeä hoideltavan rinnoissa kuolevien. Viljan kastavi taas elämäin huvipuistoa kuivaa Rakkaus taivahinen; Kohta se kukkiva on.

Joki.