Part 3

Valkeus aamuinen nyt Wladimirin kultasi leirin. Laineiden sylihin kuu laski, ja ketterin siivin Lenteli leivonen niin ilomielin ilmassa laulain. Ruhtinas Novgorod'in unestaan lyhyestä jo nousi. On levoton sydän hällä, kun loihtuiset näyt muistaa, Yön kuvaukset nuo; elämän sekä päivänki tauluss' On kamalat kuvat viel', tekemät tuon henkisen joukon. Vuoteessaan Wladimir oli viel' ani kiiltelevässä, Itsekseen puhuen: "uni mieleni viettänyt onko? Ruumiin silmäkö ol', mikä yön pimeäss' nykyjänsä Ilmiön nähnyt on? Minun valvova korvako kuuli Veisun taivaisten sekä taivahan harppujen äänen? Olgakohan oli tuo, Sviatoslav'in äiti, mi yöllä Purpura-huulillaan sulosesti haasteli mulle? Onkohan ollut mun isävainaja tuo sumuhaamu, Jonka ma kuulin tääll' puhuvan varoituksia mulle? Sen avaruuden päällä, min kaunis, kiiltävä päivä Täyttävi kullallaan ja mi tähtien laumoja kantaa, On valo-maalima siis? Sitä vastustaa muka toinen, Harhoissaan hamuten? Mitä huomaitsemme me täällä, Henkien maaliman vaan kuvausta ja varjoa on kai? Onkohan raivattu tie, jota myöten enkelit käyvät Pilvistä pinnalle maan? Niin haamuillen iki kuolio, Ankara, aukaisee toki portin vaskisen, jotta Pääsevät maallekin nämä? Niin viha, rakkaus vielä Kestävi haudassakin? Pimeät ken arvavi pulmat? Miksipä tahdoitte häiritä Wladimirin unta, te henget, Hirvittää sydäntään? Oma teidän eipä hän ookkaan, Mutta hän kulkevi viel' vihannaisia kenttiä, vielä Riemuittaa valo hänt'. Mitä koskevi teihin, te kuolleet, Ihmisten eläväin työt, tuumat, askarehetkin? Arvelet viel', Wladimir? Kuin tyhmä on neuvoa oottaa Taivaisilta ja myös himeäin utuvarjojen maasta! Kas, sydämessäsi tääll' on varma ja ainoa ennus. Sie sitä noudata vaan; verisiin sotihin heti karkaa. Kunnia kruunuineen urotöihin nyt sua viittaa. Oi, toki viittaustaan minä seuraan, tähtien tarhaan, Mainetta saavuttain, ylös voiton riemulla nousen. Sankari-aikapa taas ihanin on kukkiva maassa. Temppeleihin pyhitettyihin tulevat jumalat taas. Kunniakseks, Peraun, komeasti seppelöityinä Alttareill' hehkuva on tuli, pappien hoitama aina Päivien päähän ast'. Edessäs, hymyhuulinen Lada, Poikia, neitojakin iloinen on tanssiva lauma. Heiliäpä temput on suloiset, koristuksia päässä. Vieläpä sullenkin, neliotsanen haltia vuoden Niin sotienkin, oon minä teettävä marmori-linnan Paljoa kauniimman sitä, min omistat sinä siellä Vendien saarella kaukana kukkivass' Rügen'in maassa. Uhria laittava oon sinullenkin vihreä Hertha". Haasteli, nousipa nyt ylös purpura-vuotehestansa. Kookkaan vartalon hän teräkseen puki kohta ja otti Myös asehet kätehen. Tuli telttiin valtiahan jo Käskyjä kuuntelemaan jalojen pajarein koko lauma. Kaikilla rautainen oli paita, ja valmihit kaikki Henkensä uhraamaan isän-maalle ja valtiahalle. Tappeluhun kimeästi jo kutsui koukero vaski. Hyppäsi ratsun selkähän nyt Wladimir; läpi porttein Aukaistuin tulivat sotalaumat, hyökäten leirist' Kentille, joihin yö hopeaa oli kylvänyt kasteen. Valtias riemuiten Venäläis-rivien läpi kulki. Tuulissa tuutivi, kas, kypäristään liehuva töyhtö; Käissä sen voimakkaan komeasti leimusi miekka. Katseli hän väkeään rehevästi. Poskilla Ryssäin Ruskoittaa tulinen sotainto ja silmistä urhoin Rohkeus leimahtaa. Puhelee nyt valtias ääneen: "Kiihoitustani ei, Venäläiset, intonne kaipaa. Näättepä kaupungin vihollisten, miehiä siellä Muuria seppelöivän; sepä innostuttavi teitä. Himmeitä ennustuksia, vanhoja myös tarinoita. Ympäri viedään, kuinka on suurena Ryssien valta Kukkiva vielä ja kuinka on lapsille mainittaville Määränä aivoitus, joka meidän onnemme voittaa. Niin menetelkää siis, sotasankarit, että ei kerran Tois häpeää isien tomu lapsillen sekä heille. Kaunis on elo, kun koristaa sitä seppeli maineen. Maineeton elo on mitä kurjin kuolema, -- kauniist' Kukkivi puu elämän, joka juo verivirtoja viljan. Ryssät, kiiruhtakaamme jo Kreikan vennokkahille Voimamme näyttämähän. Elohon jää muistomme yksin". Vaikeni; vastaavan tuhansittain ääniä kuului Valtiahalle, ja myös tuhansittain vastasi itse Seutujen kai'utkin. Tämä huuto nyt pilvihin nousi: "Tsaar' Kiovan eläköön, Venäjän sotakunnia myöskin!" Kreikan kun soturit Sarmatien kuulivat äänen, Pelkäsivät heti niin kuin lammaslaumaki pelkää, Loittoa kuullessaan jalopeuran kiljuvan äänen. Kutsui tappeluhun taas raikea, koukero vaski. Hirmuinen jyry nyt oli, kun sotalinnoa vastaan Slaavit karkasivat, kuten aallot vaahtoavaiset Vierivät vimmassaan kohti rantoja myrskyjen alla. Muurien korkeudesta ja tornien turvista myöskin Lingot ja jousetkin tuho-nuolia heitteli viljan. Kaatui nyt moni mies; esihin toki ryntäsi Ryssät. Kaikki jo järjestettynä ol' väkirynttäyst' varten, Kaivanto täynnä ja myös tikapuutkin nostetut pystyyn. Portit jo huokasivat, kun muurinmurtimet iski. Muurienkin etehen vihollisten vallien pilkaks Tornia työnnettiin varustettuine miehine, jotka Keihästen, kivien raetuiskua kylvivät tuimaa. Tappelu hurjistui; jo Romanian poikia paljon Tummaan tuonelahan käsivars' Venäläisien syöksi. Vallit Theodosian olivat veriruusuja täynnä. Tappelu tietämätöin oli. Bytsantinien löytö, Valkea sammumatoin, Venäläisten rynttäystornin Sai palamaan tukevan. Tuli viljan Ryssiä nieli. Hirsiäkin jytisten tikapuiden vierivi päälle, Vauhdissaan musertain miesjoukkoja; uikutus kuului. Tervaa kiehuvatai, tulikuumaa hietoa muurist' Hurjina ryntääväin yli kaadettiin; läpi tunki Pantsari-saumojenkin tuo tuskia tuottava aine. Tappelu Sarmatien mitätön oli. Niin sotivat myös Tuulispään vihurit muka tunturi-tammea vastaan. Kentät kätkevät nää tomuhun, sekä, kruunuja puiden Heiluttain, vihantaa sade-vihmoa kylvävät maahan. Runkoine, juurine tok' iki metsäpä seisovi vielä. Täälläpä kaatui nyt monikin jalo mies pajareista; Täälläpä kasteli maan verellään monikin Venäläinen. Sortui urhea Juri ja harmajapää Wsevolodkin, Hän joka telineissään sadottain oli voittoja saanut; Pulskea Iigor myös, joka Wolkov'in rannalle jätti Immen itkemähän. Tämä neitonen kaulosi sangen Hellänä armastaan; sinisilmän kiilteli kyynel. "Iigor", haasteli hän, "älä lähde luotani. Pelkään, Että et mun sylihin suloiseen takaisin tule koskaan". Aaltoavaan povehen neit' armahisen yhä sulki. Hellä sen ol' rukous, suu kuuma ja vallaton itku. Iigorin rinnassa tok' väkevin oli kunnianpyyntö. Rohkea Oskoldkin, tuo Wladimirin ystävä, surman Surkean sai, verisen; suri valtias, kun tämä kaatui, Hiipipä kyynelkin, jalo kyynel, sankarisilmään. Uljaus Oskold'in yhä kuoleman kielissä kiilsi. Rinta jo sen korisee, toki kiihoittaa sotilaita. Rauvenneess' kädessään verinen sekä välkkyvä miekka Vieläki viittasi tien vihollisten muuria kohti. Näiden sankarien yleväin kato kaihoa nosti. Hirmun hirveimmän Romanov'in kuolema tuotti; Mainio sankari tää suvultaan oli korkea sangen. Hältäpä vinkuva nuoli, mi muurin suojasta lensi, Rinnan ruhjais' ja het' hänet kuollunna paiskasi maahan. Marmorilinnaan kun Kiovaan tuli kuolema-tieto, Kiekurat kultaiset repi leski ja hurjana itki. Pyyhipä poskiltas, sinä itkevä, kiiltävä kaste, Sulje myös sylihis tuo kätkyssä naurava pantti. On vesa pienoinen tosin vielä, mut taivoa kohden Tuuhein oksin on pian nouseva voittosa runko. Laajalta varjostaa se ja suojavi miekkosta mailmaa. Taivasta Eurpan Romanov'in sankaripolvi Ain' yhä kaunistaa niin kauan kuin selkä Uralin Nousevi pilvihin ast', niin kauan kuin Neva-virta Laineitaan kohisten merehen Warregien kaataa. Tää suku on ikuinen. Venäjälle se antava on ja Kaikille kansoille viel' lainlaatijoit', urhoja myöskin. Jälkeiset varakkaat perinnökseen maaliman saavat. Päivä jo hämmästyin alemmaks yläkohdalta astui; Kuumettain vinohon; olivat, kas, kahtehen kertaan Vastahan Theodosiaa karanneet Venäläiset jo hukkaan. Kuolleitten toverein veriruumisten kera seisoi Viel' Wladimir sotilaineen ympäri vallien suojaa. Hammasta harmissaan purivat soturit, jopa ääneen Pilkkasivat jumaloitaan. Wladimirin rinnassa yltyi Vaan yhä urhoisuus, tuo taivahan siittämä liekki. Hän viha-vimmassaan nyt kiljaisi kuin jalopeura, Kun sitä haavoittaa yht'äkkiä vinkuva nuoli. "Ryssät!" ärjäsi hän, ja ne harmaat kallioseinät Vastasi äänelleen, jopa tärskivät tornine muurit. "Ryssät! voi toki jos tuo taivasta kiertävä päivä Vihdoin katsova on häpeäämme, ja voittojen kansa Hukkavi nyt häveten komeat, satavuotiset palmut! Ei, tuhansittain ei, jos Wladimirin rinnassa hehkuu Henkeä hiukankaan! Verituiskujen alla ken tahtoo Seurata ruhtinastaan? Isien en linnahan mieli Lyötynä kiiruhtaa, Kiovan komeaan kotohon nyt, Katselemaan punastuin mun vanhoja merkkejä voiton. Kuolema taikkapa voitto. Se tahtoni on luja, veikot!" Haasteli, ratsustaan, joka vaahtosi, hyppäsi maahan. Julma ja ankarakin hän rynttäysportahat iski Muuriin huokaavaan väkevällä käs'varrella; niinkuin Kuoleman-enkeli, jolla on käissään välkkyvä miekka, Karkasi hän ylöspäin tuhotietään. Kun näki ryssät Vaaran valtiahan, sotahuudon nostivat julman, Sinne ryntäsivät, jopa toinen lykkäsi toistaan, Kuin merilaineet, kuin ukonpilvet taivahan alla, Vinkuess' pohjaisen. Verituiskun surmien kautta Armaan valtiahan etehen, sitä suojelemaan nyt, Tunkeutui sotureita; ja niinkuin tulviva virta Kaatavi nurmillen, kuss' valkea-villavat laumat Käyvät laitumellaan, sekä ympäri mökkien, peltoin Turmiolaineitaan: niin kasvoi paisuva joukko Aina ja hyökyikin yli valloitettujen muurein. Impyet Theodosian, vapistuksesta kalmeat aivan, Aaltoavin kiharin, sydäminkin sykkivin, turhaan Temppeli-suojissaan avuks huusivat äitiä taivaan. Juhlalliseen pukuhun puetut papit, harmajapäiset, Polvia notkistain sen ihmeitä saattavan ristin Juuressa, nyt anovat eest' kristittyin; sepä turhaa. Turmio Theodosian oli tullut; sallimus sääsi. Taivahan helmassa tuo säteikköä kantava neitsyt Kaupungista jo kasvot käänsi ja korvansa sulki Huudolta lastenkin, ei tuntenut sääliä yhtään. Wladimirin loistavan voiton tuottavan tiesi hän varmaan Oivaa onnea tuon matalan maan piirille, jonka Peittävä vuossatojen kuluess' oli aikojen kaaos. Kas, verikylvöstä hän näki nousevan aikoja myöten Voiton palmujakin, joit' kasteli taivahan kaste, Kukkivan loistossaan pelastettujen polvien varjoks'. Olga jo innossaan, punaposki ja vikkelä sormi, Näppäsi kantelettaan; ihastui pyhimyksien lauma. Hillitä ryntääväin sotaintoa voitu ei millään. Vaaleni, hämmästyi nyt Kreikan joukko; se joutset Päästi ja miekatkin. Päin kaupunkiin osa siitä Hyökäisee peläten, vaan toiset muurien päällä Miekalla surmattiin. Verivirtoja Slaavien rauta Mielellään yhä joi; sepä vallit kuolleilla kylvi. Niin asujaimet myös, kun pääsevi kaupunkiloissa Valkea valloilleen, tulen tuimaa raivoa kauan Vastustaa kokevat, valaen vesivirtoja viljan, Mutta se mahtava vaan, rajuten kun riehuvi myrsky, Kiihtyvi kiihtymistään, jopa sylkevi paikasta toiseen Tuimaa turmiotaan. Pian miehet luopuvat työstään, Kun tuli yltyvi vaan. Nyt vanhat, korkeat kirkot Jyskäen lankeavat ja palatsit kaatuvat maahan. Niin ihan väistyivät sotajoukon voittavan eestä Laumat suojelijain; koko kaupungin peri ryöstö. Kuolleilla kylvettiin turut, niin kadutkin, jopa templit Hurmehin tahrattiin punasiksi ja kuorien suojiss' Naisia raiskattiin; valitus mitä surkein kuului. Innossaan Wladimir, verikalpoa kantaen käissään, Ratsastaa rajuten läpi kaupungin, hävitystä Pyytävi vastustaa. Its'valtiahan kova ääni, Missä se pauhasi vaan, väkivallan poistipa kohta. Niin runolaulussakin tuo mahtava, oiva Poseidon Aaltoja rankaisee, saa myrskyt viihtymähän myös. Seisoen rattaissaan, kädessään kolm'haarikas, kiitää Hän pika-varsoillaan vesien yli; viihtyess' myrskyn, Vaippa ja kiekuratkin Jumalaa yliympäri liehuu. Päivyt kultasi nyt, kun sammui, läntiset pilvet. Loppunut on hävitys, ei kaupungissa nyt kuulu Parkua Kreikkalaisten, ei voittajan riemua liioin; Vaan kumu kuului, kun pilatut tytöt, lesket ja äidit Itkivät nyyhkyttäin. Meri niin, kun tyyntyvi tuuli, Kauan itkevi vielä; sen lainehet rantoja huimii. Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen. Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas'. Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi, Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi. Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kaunisti, Lesbon Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan. Valtiahan etehen varustettua kaks venäläistä Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös Neiden pelkäävän -- ihanaa ken voi kuvaella? Kaula sen kaunoinen oli, valkeat sen somasormet; Huntuinen samaten. Siveällä sen rinnalla rippui Ristiki kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli. Pitkin hartioitaan valui sahramikeltanen tukka; Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt. Valtiahan etehen soturit heti lankesi maahan, Sitten he verkalleen ylös nousivat; haasteli toinen: "Ruhtinas Novgorodin, oi, saalistamme sa katso! Kas, suloneitoa! Tuo ani armas aurinko, jonka Rattahat kultaiset sinitaivahan kannella pyörii, Ei ole koskaan, ei, ihanampata impeä nähnyt. Luostari-kirkosta tään sorean pimeästä me saimme. Äänetön, kyynelinen oli hän sekä pelvosta kalvas; Polvillaan makas vaan pikimustien nunnien kesken Hän rukouksissaan; jalo, kaunoinen oli nähdä, Niinkuin pilvissä kuu hopeainen paistavi yöllä. Teimmeki päätöksen sinullen, oi ruhtinas, viedä Löydön herttaisen. Paras saalis haltijan onpi". Vaikeni; tyttöä nyt Wladimir yhä katseli tarkkaan, Autuas hekkumassaan. Tulisen sotasankarin eessä Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki. Lemmen liekistä leimusi Wladimirin rohkea rinta. Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta Hän soreaa syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet; Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta. Ruhtinas Novgorod'in nyt sangen hellänä lausui: "Neito sa taivainen, miks pelkäät? Miksi sä itket? En minä surmoa suo sinullen. Wladimirta et tunne. Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä Impeä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin. Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta, Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan". Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki: "Ruhtinas Novgorodin! Jos taistelet, naisia säästäin, Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle! Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä". Vaikeni; uudestaan Kiovan jalo ruhtinas alkoi: "Mitkä sun vanhempas, oi kultani, on, mikä maasi? Missä sä lapsena oot ilomielin leikkinyt? Varmaan Aurinko kauniimp' on, ihanammat tähtilöt siellä. Jos ei Novgorod'in jalo-kruunua kantaisi pääni, Jos en hoitelis myös maa-ilman suurinta kansaa, Het' sua seuraisin, unohtain mun valtani loisteen Pappina hoitaisin sun alttarias pyhä puistoiss'". Haasteli näin Wladimir; punahuulinen vanki nyt lausui: "Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain, Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten! Kaikki sa tiedä siis, Wladimir, miks' vielä mä piillän? Konstantinopeli on minun kehtoni. On nimen' Anna. Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu, Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten Bospor'in rannoillen oli Tiiber'in kaltailta vienyt. Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa! Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi. Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita. Suurempi arvostaan kuninkaan-sydämellesi onpi Arvo ja rakkaus, min vihamiehet antavat sulle". Tutkivin silmäyksin Wladimir nyt tyttöä katsoi, Haasteli viimeinkin: "suloruhtinatar, sua uskon. Miksi en arvannut heti kaikki? Sun otsasi oiva, Kaunoinen kuni päivä, sun vartalos, aateli myöskin Kiiltävä kyynelten ihanain läpi, ääni ja käytös Syntyä ilmaisee, joka purpuran on sukulainen. Kuinkapa oot toki sie, sisar mahtavan keisarin, täällä, Neito Romanian sie etevin? Mikä sattumus, Anna, Veljesi linnasta on, hovistaan ani loisteliaasta Tänne Tauriahan, sotatelmeihin sinut vienyt, Wladimirin valtoihin?" Hän vaikeni; ruhtinatar nyt: "Ruhtinas, ystävä ol' -- nimi sen Eudoksia -- mulla. Oi, rakastimmepa kuin sisarukset toistansa toinen! Aina ma seurassaan olin. Tuskin loisteli päivä, Ennenkuin ihastuin hänen helmahan rientelin, kun taas Tuikkasi tähtilö-yö, minä nukkuen muistelin häntä. Meill' oli yhteinen ilo kuin surukin; suru istuu Marmori-linnoissakin; levoton jos mie olin joskus, Ääni Eudoksian toi minullen mun onneni jälleen. Naureli taivahinen sulo-neitinen kuin kevät-päivä. Sen ilo heitteli niin, kuni aurinko ruusuja mailmaan. Sielu Eudoksian tyyn' oli; sen sylihin kuvastuipa Maa sekä taivaskin. Kuvastaa niin lähtehen silmä Kuuta ja päivääkin sekä partaan kukkia myöskin. Ei toki kuoleva oo levoss' matkan päättänyt vielä. Kaikkia haavoittaa tuo nuoria väijyvä käärme. Äkkiä huolestui Eudoksia, ei puhunutkaan, Vaan alas painoi tuon kiharaisen, kirkkahan otsan. Kasteli kyynelten vesi silmää, huokasi rinta. Neitisen poskellakin pian vaaleni purpura-ruusut. Kerran ompeli hän, vapisten mun vieressä, kullast' Ruusuja kankaasen, joka Koosta on; vieripä silloin Helmilö silmästään mitä kirkkain. Itkevän immen Suljin mie sylihin ja sen tuskia sääliä pyysin. Nuolet rakkauden oli sattunehet sen rintaan. Ei omavaltainen tuo lempivä neitinen ollut; Kietonut kahleihin Aleksis oli häntä. Ei ollut Synnyssä, rikkaudessa Eudoksian vertainen hän, mut Oiva ja uljaskin ja Eudoksian ansaitsi lemmen. Vanhempain kovien luja päätös luovutti heitä. Lähti Aleksis siis sotahan Saraseenejä vastaan, Urhona kuollakseen. Hän saikin sankarikuolon. Mutta Eudoksia kun sanoman sotakentältä kuuli Lemmikin surmasta, hän kiharat repi kultaiset päästään, Tuimissa tuskissaan heti rinnan löi punaseksi. Valkeni, vaipui hän ihan rauvenneena mun helmaan Muiskuni saivat taas elohon ja sen tuskihin kurjan. Lohduttaa koetin mitä hellimmästi mä häntä. Tempasi itkunikin tikarin kädestään useasti. Viihtyi viimeinkin Eudoksia, mutta ei ruusut Kasvanut kasvoillaan, hymy ei sen huulilla sitten. Jynkkänä istui hän, puristain mun kättäni, huokain, Kun minä virkistää koetin suloäänellä häntä. 'Annani!' lausui hän, 'elämäin on sammunut. Hauta Mullen maalima on, sen lamppuna loistava päivä. Ehkäpä tutkinto vaan surumielellein levon antaa. Kaukana ystävistäin sekä Konstantinopelin jyskeest' Tauriass' luostarihin olen kätkevä entiset päivät'. Hukkaan vastustin tätä tuumaa. Ystävä lähti. Täälläpä kaupungiss' majakasta soi varjoa hälle Suoja, mi tehtynä on siveille neidille, jotka Taivahan sulhoa vaan yhä vartovat vieressä uskon Lieden leimuavan, jopa viettävät juhlia toivon. Linnan loistossa nyt olin itseksein. Suruvaippa Peitteli luontoakin, mikä kaunoinen oli muinoin. Vaipui helmahan yön mun luuloni tenhosa luoma. Mieltäni viehättää ei voineet keisarilinnan Tanssit loisteliaat, ei harppujen hilpeä sointo. Niin pakenee yks' vuosi. Eudoksia ystävällensä Kirjehen lennättää. 'Oi Annani', kirjotti hän, 'mie Haudan reunalla oon. Läpi portin astelen kohta, Josta ei kuoleva voi maa-ilmahan jällehen päästä. Anna, mun luo tule! Sulta ma jäähyväiset tahon ottaa. Riennä pyyhkimähän hiki kuolon, mi otsoa hyytää, Silmäni sulkemahan tule! Oi, lähenee pian lähtö!' Astuin vaunuihin; mua seurasi neitoa kaksi. Pilvestä yösydämen hopioinut jo kuu oli merta, Kun minä kaupunkiin tulin; luostarihin heti lensin. Sielläpä tuskissaan makas, lampun liekuttaessa, Kuoleva lemmittyin kovin paljon muuttunut. Kasvot Kalvettuneet olivat; kuvasin oli kuoleman niissä. Ympäri päätä sen tok' näin koittavan taivahan aamun; Kiilteli silmässään elämän mitä kirkkahin toivo. Kun tulin, hän ojentaa käsivarsia laihoja mulle, Kauloakseen mua, mut alas vaipui heikkona sangen. Hän mua katsahtaa. 'Oi Anna, mun Annani armas'. Huokasi viel' koristen sen rinta. Hän kuoli ja lamppu Liekuttain kamalasti, sammui. Ruumihin viereen Hirveän yksin jäin; oli luonani tuoni ja yö vaan. Vuodatin viljavat veet, kun kellojen soidessa arkku Multahan mullattiin. Sepä tuntui mulle kuin oisi Henkeni sammunut, kuin suremaan maa-ilmahan tänne Ois olennostani vaan kuvajainen himmeä jäänyt. Kuolinpaikasta sen minä en ole luopua voinut. Varjossa kypressein useasti kuutama-öinä Luostaripuistossa oon minä käynyt, mielien nähdä Eessäni leijaavan mun kultani kirkkahan haamun, Tuodakseen sanomaa ani autuain sielujen maasta. Turhaan kolkutetaan toki henkien porttia aina; Tuskien maalimahan asumaan pyhimykset ei muuta. -- Niinkuin ukkosen nuoli yht'äkkiä lentävi taivaast', Tai kuni raivossaan, luminietosten sulatessa, Paisuvat virtojen veet, valaen pois vainiot, karjat, Theodosian etehen Wladimir sotajoukkone saapui, Salpasi sen kokonaan; pakohon en taitanut päästä. Kuolema toivoni vaan oli, kaiken mentyä hukkaan. En pelännyt mitäkään. Wladimir, nyt kaikki sä tiedät. Onneni käissäsi on. Toki tiedä -- Basilion sisko Arvele ei, mikä ois parempaa, joko kuollo tai orjuus". Vaikeni; näin Wladimir: "sulo ruhtinatar, sinä et oo Vankini. Käske'päs! Sua kuulevi voitettu linna, Voittajakin samaten. Mut illan kultainen tähti Pilvessä vilkuttaa, jopa yökin käärivi huntuun Metsät ja kaupungit sekä järvien siintävät seljät. Linnassa vieraanain tämä yö ole! Huomenna, jos ei Hellällä pyynnöllään Wladimir sua liikutetuks saa, Keisarikaupunkiin takaisin lähetän sinut täältä".

Kolmas runoelma.