Part 2

Läntisten mäkien yli täys-kuu mahtava nousi, Pilvistä pilkistäin hopean-värisistä, ja siunain Oivan Theodosian ja Wladimirin loistavan leirin. Keskellä päällikköin ylimäisenä valtias istui Ruhtinas-teltissään, jota kirkastivat tulisoitot. Maljasta kultaisesta ja helmitetystäki lakki Viinin virtoja hän, makeaa simaviiniä Lesbon. Soittaja kantelettaan siell', ketterä-sorminen, soitti; Kun säveleet nämä soi, ihanaa kaks impeä Kreikan, Harsoihin puetut, hivuksissaan kukkiva seppel, Hyppeli riemuiten yli-ympäri sankariseuraa. Juhlien loistopa ei, sävelten ei tenhosa voima, Kaunon katsehet ei, rypälten ei kiiltävät helmet Voi toki rauhoittaa katuvan sydämen kivut, eikä Tuntoa tyydyttää, eikä hengen rientoa estää Yöstä ja kahleistakin valo-ilmoihin menemästä. Istui valtias valjuna, peitti sen otsoa pilvi. Näinhän säikähtyneen merimiehen silmähän astuu Kallio hirmuinen, joka taivahan pilviä uhkaa. Istui miettien vaan Wladimir, kuin nukkuva oisi. Eipä hän katsonut nyt rehevää, komeaa urolaumaa, Eipä hän kannelten ilosoittoa kuullut, ei nähnyt Lempeä lemmetärten; nepä tyttöjen huntujen alta Pilkutti piilostaan, kuten virvat vilkkuvat yöllä. Sielua varjosi yö, tärisytti nyt rintoa tuska. Myrkkynä huulillaan sulo-viinin nestehet juoksi. Hirveä hiljaisuus oli kullasta välkkyvän lauman. Kylläpä kai näkivät itsvaltiahan kivun kaikki, Ei toki rohjennut herättää sen sielua ykskään. Iivan, kiittelemään ani valmis, haasteli vihdoin: "Ruhtinas Novgorod'in, pajareitasi miksi sä vaivaat? Käske, ja hälvenevät pimeät sun otsasi pilvet, Ruhtinas-päästäsikin yö-himmeät huolesi poista. Sykkielee sydän meiss', vapisemme ja pelko on suuri, Kasvojen hallitsijan, kuten päivyt, mentyä pilviin, Emmekä hengitäkään, siks kuin sun silmäsi meidän Mieliä virkistää, elämään taas kutsuvi meitä. Mistä sun tuskasi on kotosin? Niin kaukana kuin tuo Vihreä maa merien tytär on, niin kaukana kuin ui Taivahan hattarakin, sun vertaises kuka onpi? Rurik'in istuimella sa herrana oot mehu-maiden; Mitäpä polveillen sata virtoa kastavi viljan. Kansaki herttaisin, vakavin mikä mailmassa onpi, Suojavi istuintas sakeasti välkkyvin keihäin. Kentillä karjoja käy kovin paljon, ruohoa syöden. Viljavat pellot myös, vihannaiset, tuutien hiljaa Tuulissa, aaltoilee; tähät kantavat helmiä kasteen. Ui kalaparviakin hopeaisia virtojen veessä. Tunturit on hopeaa täpötäynnä ja kultoa myöskin. On kai vaskea niissä ja rauta, mi miehiä murhaa. Niiden ympärill' on ikivanhoja metsiä, joissa Käy otus-laumoja oivia, joilla on kirjavat turkit. Vuotavi virrottain sulosin sima ontelo puista, Kaupunki Novgorodin joka peilavi Wolkovin veessä Vanhoa kauneuttaan, sekä Pleskov, Kiova ja Isborsk Tahtoas tottelevat; samaten väki Kasan'in seudun, Niin myös Bog'in, tuon komean, jumalaallisen virran. Jalkojes juurehen, kas, pani kruununsa valtias Puolan. Bjarmien maa varakas, jota jäämeren aalto ja Wienan Huuhtovi, kuss' jumalan pyhän temppelin turvissa vielä Hautovat aarteitaan lohikäärmehet, palvelias on, Europan etelässä myös Taurian saarento kohta. Ihminen itselleen mitäkään ei mieliä voisi Pinnalla maan matalan, jota taivas ei antanut sulle. Maalima, voittamanas, tuo nöyriä uhreja sulle; Luotolot Aigean sinullen sulo-viiniä antaa. Naisia nuoria saat Cirkassian maista ja Kreikan. Heillä on kultaiset kiharat, ihanat punaposket; Heilläpä oppia on pito-pöydän piirissä taiten Hyppelemään, himojas sytyttäin sekä laulaen myöskin Sieluas tuudittamaan, levätessäsi untuva vuoteess', Tultua tähtisen yön. Ylistää nimeäs joka kansa. Kun sodit, suojanas on jumaluuden säihkyvä kilpi. Itkevät kahleissaan nyt jalkasi eessä ne, jotka Valtaas vastustivat; vapisee, peläten sinun miekkaas, Ylpeä Bytsantskin sekä risti ja keisarin istuin. Kun olet taivaasen jumalten ihanaan iloseuraan Astunut, miekkoinen, viho-viimein, kansasi murheeks, Temppeliks muuttuva on jalo istuimes, iki uhriks Slaavien kunnioitus, ja sun mainettas, pyhä urho, Varrella vuos-satojen, ylistää yhä kultaiset harput".

Soi pajarin puhe näin. Sanelee jalo ruhtinas surren: "Taukoa kiittelemäst' mua, Iivani. Taivahan kansa Yksin autuas on; pikarista se vaahtoavasta Juo jumalten makeaa ilomettä, ja huoleti aikain Virtahan kurkistaa, haluten yhä katsoa, kuinka Hukkuvat aaltoihin vähitellen vuodet ja kansat. On maja autuuden, kuka ties, ylä puolella tähtein. Merten vyöttämä maa tosiaan koto on kirouksen. Ihmisen sielu, mi on valo-ilmojen siittämä lapsi, Harhailee pimeän elämän sumupolkuja pitkin, Ain' yhä eempänä vaan kotomaasta ja sammuvi viimein. Vaikkapa kaunistaa puna-purpura, kruunuki meitä, Vaikkapa orjanakin moni kyntävi sarkoja vieraan, Kaikillen toki on kova kohtalo suotuna meille. Synnymme maalimahan alastonna ja hoitoa vailla, Valmihit itkemähän; elämän tään laaksojen teillä Kumppaninamme on vain sumeain surujen paha parvi. Tummaan tuonelahan viho viimein uuvumme kaikki. Oi, mua hirvittää, manalan majahan kun ma katson! Ei uro kannelten helinää, ei maljojen siellä Kuuntele riemastuin; sulo-suuta ei neitinen anna. Torven ei helähys, jota vastavi kallioseinä, Kutsua voi sotahan sitä urhoa, min peri tuoni. Tuima on tuskani, kun tuo ihmiskohtalo kurja Mielehen juolahtaa, elämän kun pulmoa muistan. En toki vaikenemaan minä saa noita ääniä, jotka Henkeä vaivaavat. Ei öisinä hetkinä yksin, Voiton juhlanakin, huvituksissa tainnuttavissa Kuolema korvahan soi, pakenee hymy huulteni kauas. Ystävät, miekkoinen olen teistä, on onneni oiva! Oi, on tuntematoin kipu teille, mi purpuran alla Rintoa syövyttää; salatut ovat vaivani, jotka Kammiohon kuninkaan, jopa rintahan hiipivät hiljaa Porttien suljettuin, väkeväin sotavahtien kautta, Kourin rautaisin käsittäin mua, kun minä istun Uhkeissa pöydissä, kun olen vuoteilla kimmoavilla. Oi, kun astunut on sisähän tuo hirveä haamu, Linnassa loistavi niin valo lamppuin kuin tuli hornan; Vieraat kalpenevat, helisee kuni kuolema kannel. Haudan holviksi myös sali juhlainen heti muuttuu. Ah, minä hylkynä oon, minuhun on suuttunut taivas! Hiljaisuus kun on matalan maan päällä, ja yö kun Tähtilöteltan luo, komean, yli maiden ja merten, Haamuja liitelevän näen leirini vieressä aivan. Korvahan soi kamalin valitus, kuni itkisi tuoni. Taas kun kirkkaimman valon antavi päivä, kun astun Joukkojen keskellä istuimelleni kultahiselle, On kuni kuuntelisin kuminan sopahuttavan mulle: 'Ruhtinas, jalkasi alla jo suutaan aukovi horna; Päällä sun paasikin on verinen säde-miekka, mi uhkaa.' Tiedän, ystävät, mie toki keinon, jonka ma keksin, Pelkoni poistamahan. Kun raikuvi räikeä torvi, Ankara voimassaan, orihit kun hirnuen polkee Taisteluinnossaan, kun liehuvi lippu ja välkkyy Miekat sankarien sekä joutset jännitetään myös, Oi, minä riemastun, ilo valtavi henkeni silloin! Kuulkaa siis, pajarit, mun käskyni, valmihit olkaa, Muurit Theodosian väkisin verituiskujen alla Ottamahan, kun Koi, punasormi, jo on näkyvissä. Menköön nyt joka mies uni-kullan helmahan, jotta Voimistuis sotahan; herätkää varahin, kun jo pilvess' Leivonen riemuiten livertää, ja kun loistava päivyt Lippua heiluttaa itärannalla ruskean taivaan". Vaikeni, nousikin hän, kumartain menivät pajarit pois. Leiri jo uinahtaa, meret valtavi yö sekä maatkin. Vaan ihan yksin on tuli-tuskissaan Wladimir nyt Untuvavuoteessaan. Surumielin kuutamo telttiin Katsoa tirkistää; sini-ilman tähtilölauma Loisteli loitompaa, kuten hautojen holvissa lamput. Koskien virtaavaan kova pauhina loittoa kuului, Niin humu tuulenkin Iällisten kypressien latvoist'. Näin yli seutujen soipi Cecilian soitto ja laulu, Kun valitus, hätä maan ylös nousevi temppeli-suojist' Siivillä soitannon sulo-sointoisen, tykö Luojan. Silmän kyynelisen Wladimir ylös loi avaruuteen. Taivahan aavistus sydämen sai sykkimähänkin. Sormet ristihin hän pani, ei toki voi rukoella. Äkkiä ui valovirroissa valtiahan lepovuode. Soi sävel taivainen, hajahus suloruusujen tuntui. Silmäsi nyt Wladimir ylös; päällään loistava taivas Kaarittaa kupuaan. Oli taivas tää ihanampi Tuota, mi liepeiltään ihan kultainen, Aatamin, Eevan Vuoteen tuoksuavan yli loisti, kun lauleli kertut. Purpurapilvien päällä ja tähtimöt kutrien kullass', Kas, valo-vaatteissaan mitä kaunihin nuoriso maahan Asteli verkalleen. Pyhimysten joukosta jotkut, Maljoja heiluttain, paratiisin suitsutust' kaasi; Toiset harpuistaan hyväsointoisist' lumi-sormin Loihtien kutsuivat esihin sulo-sointuja, toiset Köörissä laulelivat tään juhlaisen suruvirren: "Oi, älä riehu sie, Wladimir, niin ristiä vastaan! Kuolleilla kristittyin älä kylvä kukkivat kentät! Pelkää tuomariasi Iki-taivahan kostoa huutaa Kristittyin veri, min sotakentillä vuodattanut oot, Huutavat kaupunkien muserat sekä templien myöskin. Syntisi saarnailee, tuhatkieli, ja syyttävi aina. Oi Wladimir, kadotuksen reunalta pyörähä taappäin, Ennenkuin iki-yö sun päiväsi nielevi, polkus Piilossa on pimeän. Oi, sammuta turmio-soihtu! Notkista katuen sun polvesi juuressa ristin. Puu elämän on tää lunastuksen loistava risti; Maata se varjostaa ja sen ruusut kukkivat kauniit. Sen sulo-suojassa jos olet hetken, sielusi tuska Kyynel-virtana on heti vuotava, rientävä kauas. Tyynenä sykkivä on sun rintasi, viilein siivin Lohdutus-enkeli on sun sieluus lentävä, taivaan Riemastus povehes niin astuva kuin kevät maahan. Näätkö sä kaupungin, Wladimir, pyhän kaukana tuolla? Kas, punasormellaan iki-Koi sen torneja maalaa. Ei ole muuria siellä, ei miehet miekkoja kanna; Istuin rakkauden vaan saartama on pelastettuin. Huoleti autuahat asuvat siell', juhlia viettäin. Ei hätähuutoa sen katu kullilta koskahan nouse; Ei majojen makeain soma-suojista huokaust' kuulu. Ei ole tahroa siellä, mut kukkiva kauneudessaan Käy suku ihmisten ijänkaiken palmujen alla. Niin jalo, kaunoinen oli ihminen Edenin maassa Aikojen aamuna, kun Jumalan kuva hän oli vielä. Oi, Wladimir, pyhien ilolaumaan etkö sä mieli? Etkö sä itselles ijankaikkista kruunua soisi? Ihmishengelle on koko maa ja sen kunnia ahdas. Taivahan valtio vaan rajaton sekä suuri on tuolla. Herrapa yksin sen sädekruunuja laskea taitaa". Vaikeni kannelten sulo soitto ja raukesi veisu; Tuo valo-ilmestys, kuten ilmiö, sammuen haihtui. Silmin huikenevin makas' haltija Novgorodin nyt. Milloin katsovinaan oli enkeleit', räikeän soiton Milloin kuulevinaan. Kun vihdoin tointuvi jälleen, Ihmeen huomasi taas. Valohon puetettuna niinkuin Aurinko paistava, kuin lumivuorten valkea vaippa, Kas, mitä kaunoisin oli nainen vieressä vuoteen. Seppeli kultainen koristus oli käkkyräpäisen. Hälläpä kiilteleväsi kädessään oli liehuva palmu. Tyyni sen silmäys ol'. Majesteetin kaunihit kasvot Myös oli; loisteli niist' tyven mieli ja lempeys lämmin. Paistavi kuutama niin haju-yönä, mi selkeä onpi. Suun punahuulet hän avas' auki, ja leppeä lausui: "Oi, älä hämmästy, Wladimir, mua! Mainio Olga, Äit' Sviatoslav'in, oon; Helenaks mua kutsuvi taivas. Peljättiin nimeäin, tuhannet mua totteli muinoin; Mutta jo sammunut on mun suuruus kuin uni turha. Vietän nyt parempaa elämää pyhimyksien kanssa. Munkin rintani vaan himojen oli kenttänä muinoin. Sielua varjosi yö; tämä kaukana eksyvä tiennyt Ei parempaa olevan, kuin maa ja sen hukkuva onni. Teurastin minä kuin sinäkin veri-uhreja ennen Haamuillen pakanain; oli ristin voittava voima Tuntematon minullen, sekä myös tuo autuas lauma, Min koto korkea on, ihanin isä taivahan Herra. Katseli armahtain katalaa tytärtään toki Luoja, Pois Hän poisteli yön, palamaan pani kynttilän mulle. Muutuinkin heti mie, suli rintani entinen kylmyys Taivahan rakkauden sätehissä, kuin talvien nietos. Rintani uljuuskin savupilvenä hälveni kohta. Mun elo muinainen alas illan ruskohon vaipui, Maalima kunnianeen katos pois, ja ma itkussa silmin Uusia päiviä näin, mitä loistelevimpia, taivaass'. Niinkuin neitinen, kun tään maaliman rakkaudesta Sen sydän sykkielee ja sen ruusuja kastavi kyynel, Yksin kulkevi vaan hämy-puistojen teitä, ja luulee, Lähdetten liristessä ja kerttujen lauleskelessa, Lemmikin helmassakin makeassa jo uinuavansa, Niin muakin muassaan joku sielun tenhosa voima Kauas korpihin vei, ja mun sieluni estelemättä Sielläpä huoleti sai sulo sulhoa taivahan muistaa. Kuinkapa rohkenisin Jumalan etehen toki tulla? Peilihin tutkinnon minä kurkistin; sepä näytti Kolkon sieluni, min lumikaunistus oli täynnä Syntien tahroa vaan. Tärisytti mun rintoa silloin Hirveä hämmästys; katuen minä armoa pyysin. Ei Ijankaikkinen oo katuvan hätähuudolta koskaan Korvansa sulkenut viel': lähetettiin enkeli mulle. Hän sovintoon minut vei, pyhitykseen sieluni johti. Päätäni notkistin, pyhän kastehen virtahan astuin. Kruununi loistelias pian nunnan huntuna liehui. On katumuksella katkera juuri, mut runkopa kantaa Tähkiä kultaisii ijänkaiken; itku sen muuttuu Taivahan helmikkeeks', hekumaksi sen ankarat tuskat. Luostarikammiossain kuluivat mun päiväni hiljaa. Ristin juuressa niin elo virtasi kuin puron aalto Vuorilta liukahtaa, alas juosten helmahan laakson. Maalima unhottanut oli loistavan Olgan, mi ennen Oil sota-sankaritar; oli kuin olisin manalassa. Nunnana kumminkin elämää ihanampata vietin. Enkelilaumojakin kävi luonani aamuin ja illoin, Sielua lohduttain sekä lääkiten tuntoni haavat. Katsoppas, Wladimir, mun luostarinuttuni musta On valovaippana nyt, päähuntuni kruununa kiiltää. Taivahan miekkoisist' ilo-ilmoist', palmua kantain, Maalimahan matalaan minä riemuiten alas katson. Kaikkine seppelineen, huvineen tämä allani pyörii. Ei toki taivahat voi läkähyttää lempeä, jolla Lempivi lapsia äiti, ja taivahan Thabori-tarhoiss' Rintamme sykkielee, kun maata me muistamme vielä. Kylläpä kyynelkin mun kirkkahan silmäni kaihtaa Luojani istuimen liki-tienoilla, autuain kesken, Kun alas katsahdan matalan maan päälle, ja silloin Novgorodin, Kiovan sekä Sarmati-puistojen helmoiss' Helvetin valloillen palavan näen hirveät uhrit. Kuuntele pyyntöni nyt, Wladimir sinä! Suo toki armon Armahan auringon Venäläisten maalle jo koittaa! Sie kera kansasikin etehen ihanan elo-ristin Notkistu katuen! Kas, ristin juhliva merkki Voittoja, voimaakin sekä mainetta antava onpi Kansallen Venäjän. Iki-päiväks' kirjahan Herran Kirjoitettuna on tuli-kirjaimilla se päätös. Volgan tienohillen näen koittavan päiviä onnen, Taivosta vieriävän ihanampia aikoja kuulen. Miekkoin leimuavin, asu kaunis, välkkyvä päällään, Rurik'in istuimen yli-ympäri enkelit valvoo. Siivin ankarin myös yli maiden, joita jo pelko Valtavi, maan Venäjän sotakotkat lentävät voittain. Käskyjäkin Jumalan nämä vie, jopa ukkosen tulta Iskevät rangaisten. Rehevästi Moskova otsan Nostavi tähtölähän sekä kansojen kohtalot määrää, Istuen huoleti vaan iki-istuimella, ja taivaan Kilpi sen suojana on. Wladimir, elä tervennä aina! Liiaksi kauan jo sain minä kaivata enkeli-harppuin Sorjaa ääntä ja myös elämän puun, kukkivan, kauniin, Varjoa tuoksuavaa. Elä tervennä! Mutta mun helmaan Kiirehi Edenin maassa, ja äidille poikia kerran Sie lunastettuja tuo tuhansittain voittojen maassa". Haasteli, sammui nyt, kuten leimaus, taivahan nainen. Kuulipa saatana sen manalan tulivirtasen vuoriin. Silloin kauhistus, vihakin värisytti sen rintaa; Pilvihin hirmuisiin myös peittyi hyljätyn otsa. Hornan tuutista het' paholainen vaahdoten nousi, Valtaans' varjelemaan; kamalasti, kun piru astuu, Helvetin vuoretkin rytisee, sihisee sini-liekit. Hiljaa asteli hän maan pinnan kukkivan päälle. Heitteli yöllinen kuu himeää valoaan alas maahan. Perkele päätään tok' tomuhun alas notkisti, sillä Taivahan valkeus on ijänkaiken saatanan pelko. Wladimirin vuoteen eess', isän sen asuhun puetettu, Seisoi ja silmistään kypärin veti silmikon pois hän, Juhlainen hämärässä, ja kolkolla äänellä lausui: "Poikani armahainen, Wladimir! Oi, luilleni rauha Haudan turvissa suo, mun hengelle taivahan riemu. Sankarit vaahtoavat vihan vimmaa pilvien päällä; Viini se taivainen ei maistua voi makealle, Kun urohot näkevät iletyksen ilkeän, uuden. Maalima muuttunut on: Töin tuskin vuorilla liekuu Valkeus sammuvakaan sulo-päivän kaunihin, kirkkaan. Hautojen synkeä yö jopa nielevi jättiläis-polven. Maa kerien oma on; nepä ilkkuvat jättiläisluita. Hempeät kyyhkyset vaan asuvat sumuvuorilla kotkain. Suuttuen muuttanut on jumalten koko lauma jo maasta. Taistelukentillä ei sotien Jumal' hilliten ohjaa Varsaa vaahtoavaa; suloinen, hymyhuulinen Lada Ei pane kiekuroihin puna-ruusuja, kun kevät kukkii. Pilvessä nyt Peraun salamaa ihan iskevi hukkaan. Myrskyn ja pitkäisen jyrinällä hän haastavi turhaan. Ei hän uhria saa; vihannaisien kenttien päällä Eipä Woloss varakas Venäjän ole karjojen paimen. -- Pois ajanut jumalat yks ainoa on -- kuka on se? Ristihin naulittiin sekä, orjantappura päässään, Kärsi ja kuoliki hän, joka kristittyin jumal' onpi. Ei nyt kunniakaan urostöihin kiihota täällä Heimoa kuolevien; jopa sauva ja ruoska on tullut Paljoa kalliimmaks, kuin miekka ja valtikka muinoin. Hylkynä on huvitus. Kas, luopumus, itku ja köyhyys Kristin taivahasen kuviteltuhun johtavi yksin. Loistava maalima on kai luostariks muuttuva kohta. Siell' surusoitollaan rukoukseen kutsuvat kellot Näyttävät aikaa vaan, ikävää, mikä astuvi verkkaan. Yksin nyt sinuhun, Wladimir, väki taivahan luottaa; Kas, sua katselevat haluten isien jalot henget, Pilvestä kurkistain. Tomuhun, oi, tallaos risti! Maaliman uudistetun suo kukkia valtasi alla. Ennenkuin tulevan sulopäivän valkeus aaltoon Sammuvi, kaupungissa jo juhlan maljoa juot sie. Kunnias kasvava on. Niin kauan kuin juhliva Volga Aaltoja vierittää alas Kaspiahan sekä Dnieper Juoksevi niinkuin Don, niin kauan kuin Bjarmien rikkaan Maan läpi hyökäisee merehen kovin äkkiä Viena, Muistosi seisova on, Venäjän runo laulava susta. Jää hyväst', poikani nyt! Isä parkaas muistele aina". Saatana haasteli näin, sumupilvenä upposi maahan. Untapa vihdoin toi valo-enkeli valtiahallen.

Toinen runoelma.