Part 3

-- Jääkarhun kanssa vain! Maakarhun temppuihin olen kyllä oppinut, mutta nämä jääkarhut ne tuntuvat vasta olevan koko petoja! Ilo oli kuulla, että sinäkin elät. Luulin sinut jo kauan sitten kuolleeksi.

-- Samoin minä sinut.

-- Nämä pojat ovat jo kertoneet minulle sinun kohtalostasi! Tulivatpa he hyvän seidan [seidat = lappalaisten jumaluusolentoja] lähettäminä. Minä etsin kauan sinua. Vihdoin jouduin eräälle autiolle valaanpyytäjäin kodalle, samantapaiselle kuin tämä, pienemmälle vain. Ammuin hylkeen. Sen lihalla sitten elelin. Söin sitä raakana, kun tulineuvoni olivat hukkuneet, enkä saanut siis tulta. Kodassa olevista taljoista laitoin makuusäkin ja tarkenin siinä hyvin yöt, vaikka hullusti kai olisi kovempien pakkasten tultua käynyt. Eilen aamulla läksin otuksia etsimään tapani mukaan...

-- Sinä onnenpoika, kun sait pitää pyssysi! keskeytti Poro-Kalle. Minunhan meni meren pohjaan veneemme mukana.

-- Niin riistanpyyntiin läksin, jatkoi Matti. Tuli jo ilta ja minä olin palaamassa kodalleni, kun äkkiä aivan lähellä sitä huomasin jääkarhun köntystelevän. Ammuin ja osasin rintaan. Mutta eihän se peto ollut milläänkään, tuli vain päälle. En kerinnyt ladata uudelleen, iskin pyssyntukilla, mutta karhu sai minut allensa ja olin jo aivan varmassa surman suussa, kun samassa kuulin haukun räjähdyksen ihan äärestäni ja samassa silmänräpäyksessä vierähti peto nurin kurkut poikki purtuna. Kun pääsin seisaalleni jälleen, näin urhokkaan Sierkkimme parhaillaan antavan viimeistä höyhennystä pedolle. Pääsin kotaani ja makuusäkkiini. Sierkki haukkui vimmatusti koko yön ja aina siihen asti kuin nämä kunnon pojat tulivat luokseni. Haavani ei ole vaarallinen, mutta kun en itse yksinäni saanut sitä hyvin sidotuksi, vuoti se armottomasti verta koko yön ja siksi olen hiukan kai kalpeana nyt.

* * * * *

Poro-Kallesta, Muotkavuoman Matista ja Korhosen pojista tuli Karhusaarella pian mitä parhaimmat toverit ja ystävykset. Kovaa oli elämä siellä ja ankara oli talvi. Mutta reippaasti kaikki kestettiin.

Päivät temmellettiin jääkarhujen tai hylkeiden kanssa ja monta tuikeata ottelua silloin oteltiin. Arvokas nahkavarasto lisääntyi päivä päivältä ja elintarpeita saatiin samoin yllin kyllin.

Illat istuskeltiin lämpimässä kodassa tarinoiden ja juttuja kertoillen.

Jouluna pidettiin suuret juhlat. Niin suuret kuin on mahdollista kaukana jäämeren yksinäisessä saaressa. Takassa hehkui huikea hiilos, rasvalamppu loisti kodan joka nurkassa ja jouluporsaaksi paistettiin komea hylje. Onni oli hiljainen ja suuri siellä kaukana kaukana pohjolan pyhässä rauhassa, minne ei koskaan maailman melske kuulu ja missä ei koskaan pauhaa sota.

Onni olisi ollut täydellinen, ell'ei kodan asukkaille yhtenään olisi mieleen pyrkinyt:

-- Mitenhän nyt suree Muotkavuoman kota ja miten itkee isä ja äiti Kjelvikissä.

Mutta Poro-Kalle lohdutti:

-- Pojat! Ajatelkaa millainen on keväällä ilo Muotkavuomassa ja millainen Kjelvikissä, kun kadotetut saapuvat terveinä ja tuovat tullessaan vielä tuhansien markkojen arvosta jääkarhun ja hylkeen nahkoja. Minkäpä sille mahtaa, että nyt olemme täällä. Kovaa on tosin tämä elämä, mutta sitä kovempia poikia se meistä tekee. Ja reippaana pysyköön mieli!

* * * * *

Oli juuri juhannusyö ja keskiyön aurinko korkeimmillaan pohjoisella taivaalla. Ukko Korhonen Kjelvikissä istui tapansa mukaan ikkunan ääressä, katse merelle luotuna. Niin oli hän istunut syksystä saakka.

Ukko parka on kadottanut järkensä, sanoivat kyläläiset.

Keskiyön aurinko loisti niin kummasti! Ukko Korhonen hypähti seisaalleen, pyyhkäsi hikeä lasista, katsoi tutkivasti merelle ja syöksyi samassa pihalle.

-- Katsokaa, tunnetteko venettä merellä! hän huusi.

Juhannusjoukon hilpeä tanssi keskeytyi. Kaikki juoksivat rantaan. Korhosen eukkokin kompuroi pirtistä ulos. Juhannushumu hiljeni omituiseksi äänettömyydeksi. Useat joukosta kalpenivat. Alkoi aivan puistattaa. Kuului hiljaisia kuiskauksia:

-- Se on aave! Kummitus!

Kaikki odottivat, että aaveena näkyvä alus, joka oli aivan syksyllä hukkuneen Korhosen aluksen näköinen, pian sulautuisi keskiyönauringon salaperäiseen loisteeseen ja sinne häviäisikin.

Mutta alus läheni lähenemistään, navakan tuulen pullistaessa purjeita.

Alkoi aivan jo kammottaa. Ja kun pursi vihdoin sukeltautui satamansuusta sisään ja laski ankkurin, eivät ihmiset enään tienneet mitä ajatella. Vasta sitten kun kaikki Korhosen neljä poikaa ja heidän kaksi seuralaistaan ilmestyivät laidalle ja huusivat: "Terveisiä Karhusaarelta", käsittivät rannalla olijat mitä oli tapahtunut ja kajahuttaen huikean hurraahuudon he ottivat onnelliset tulijat vastaan.

Nopeasti levisi talosta taloon tieto Korhosen poikain palaamisesta sekä heidän monivaiheisista seikkailuistaan. Ja kaikkialla silloin ylistellen sanottiin:

-- Kovia poikin, ne Korhosen pojat!

Rajaton oli riemu Kjelvikissä ja yhtä rajaton viikon kuluttua Muotkavuoman lappalaiskodassa!