Part 2

Kalaa tuli hyvästi, mutta tuuli alkoi yltyä liian kovaksi, tehden jo puolen päivän aikaan suurta haittaa kalastamiselle. Monet venekunnat kokosivatkin senvuoksi vähitellen pyydyksensä ja suuntasivat suoraan kotisatamaan, mutta innokkaimmat ja reippaimmat kalamiehet, kuten Korhosen pojatkin, jatkoivat työtään. Yhä yltyi tuuli, alkaen tuntua jo myrskyntapaiselta. Mutta Korhosen pelottomat pojat vain hymyilivät ja vetelivät suunnattomasti kalaa veneeseensä.

-- Luulisinpa kohta jo tuhat kiloa olevan koossa tässä, tuumi vanhin pojista Antti.

-- Kai siinä senverran onkin, rnyönteli Erkki, nuorin veljeksistä.

Toiset pojat, Aapo ja Juho parhaillaan kiskoivat apajata laidan yli.

-- Ohhoh! rupeaa jo vähenemään kalan tulo, virkkoi Juho, taitaa tuuli käydä liian kovaksi.

-- Niinpä käykin! Pyydykset ylös heti, pojat! huusi samassa Antti. Vilkaiskaapa itäänpäin, sieltä on kamala ilma tulossa!

Hädintuskin saivat pojat pyydyksensä kokoon, kun jo hirvittävä puuska iski purjeisiin, jotka viimeistä reiviä myöten pienennettyinä juuri oli kiskaistu ylös.

Muut veneet olivatkin kaikki jo poistuneet. Pojat ohjasivat toisten perään.

Myrskyn voima kasvoi hirvittävän nopeasti. Vaikkakin purjeet olivat niin pienenpieninä, lensi vene kuin lintunen aallon harjalta toiselle ja valkeana vaahtona halkesi vesi sen edessä.

Myrskyn mukana ajautui merelle tiheätä kylmää usvaa. Kaikki pimeni ympärillä.

Jännittyneinä ja hievahtamatta istuivat pojat kukin paikallaan ja suuntasivat kompassin mukaan suoraan kotisatamaa kohti.

Myrskyn raivo yltyi korkeimmilleen. Kuului kauhea rysähys. Etumasto meni poikki. Ja seuraavassa puuskassa samoin takamasto.

Kauhistuneina silmäsivät pojat toisiinsa. Alusta oli enään mahdoton hoitaa. Myrsky tempasi sen valtaansa.

* * * * *

Kjelvikin asukkaat alkoivat jo keskipäivän tienoilla silmäillä levottomasti merelle päin. Selvästi oli sieltä myrsky tulossa. Kunpa nyt kalamiehet ajoissa vain arvaisivat kotiutua.

Jo näkyikin purjeita. Ensimäisenä tuli satamaan Ahon ukko eukkoineen ja poikineen, tuli Suutarisen venekunta ja lukuisat muut. Hämärissä saapui vielä ukko Halonenkin joukkoineen. Tulivat kaikki muut, mutta Korhosen poikia ei kuulunut.

Myöhään yöhön seisoi ukko Korhonen rannalla, kylmässä värjöttäen, katsellen taukoamatta merelle ja koettaen keksiä sieltä purjetta silmiinsä. Ja vähän päästä juoksi hänen vaimonsa hätääntyneenä pirtistä ulos, kysyen:

-- Joko näkyy?

-- Ei näy vielä! murahti ukko.

Puolen yön seuduissa vääntäytyi ukkokin pirttiin. Ei virkkanut mitään. Heittäytyi vuoteelleen ja huokasi.

Eukko itki hillittömästi uunin kupeella. Myrsky raivosi katkeamattomalla voimalla lähes viikon. Poikia ei kuulunut takaisin. Ja kylästä kylään kiersi surullinen sanoma: Kjelvikin ukko Korhonen kadotti viime myrskyssä kaikki lapsensa, neljä pulskaa poikaa ja sen lisäksi vielä mainion kalastusaluksensa ynnä kaikki pyydyksensä.

Suru oli suuri Korhosen pirtissä. Päivät päästään ukko istui ikkunan ääressä katse merelle luotuna ja eukko tuntui onnettomuuden johdosta menneen aivan sekaisin.

* * * * *

Palatkaamme poikiin, jotka jäivät myrskyssä henkensä edestä taistelemaan. Mastot olivat katkenneet ja purjeet paiskautuneet mereen. Silmänräpäyksen olivat pojat neuvottomina. Mutta nopeasti he sitten ryhtyivät pelastautumistoimiin.

-- Hehei Antti! Luuletko veneen kestävän, huusi Aapo perästä.

-- Ei kestä näin valloillaan ollessa! Laidat ryyppäävät armottomasti vettä täältä keulapuolelta aina ison laineen sattuessa. Koettakaa pojat saada jotakin purjeenriekaletta mastontynkään!

Juho ja Erkki kiskoivat parhaillaan purjeita merestä laidan yli.

-- Huh! Tulipa taas aika ryöpsäys vettä pojat, huusi Antti. Ellemme pian saa venettä ohjattavaan kuntoon olemme kohta kalojen ruokana.

Aapo oli rientänyt nuoremmille veljille apuun ja Antti parhaillaan koetti kaikin voimin pumppuamalla saada vettä veneestä vähennetyksi.

-- Hei Antti! Purje nousee, huusivat nuoremmat veljet yhteen ääneen.

Pieni purjeenkulma nousikin samalla etumastoon, joka oli jäänyt lähes miehenkorkuiseksi.

Antti hyppäsi ohjausrattiin. Jo pullistui purje, vene kääntyi pois poikkiaallokosta ja alkoi rauhallisesti kiikkuen kiitää myötätuuleen.

-- "Ool rait, sano engelsmanni!" kuului Antin iloinen ääni perästä. Hyvä on pojat! Ei mitään hätää enään!

-- Vai ei mitään hätää! tuumi Juho. Totta kyllä, ett'emme nyt enään tässä uponne, mutta miten arvelet meidän tarkenevan pakkasta vastaan jos pitemmäksi aikaa joudumme pohjoisille vesille.

-- Onhan meillä hiiliä ainakin pariksi viikoksi, katkaisi Aapo. Ja niinkauvan kuin kamiinassa vähänkin hehkua pysyy, ei kajuutassa ole mitään hätää.

-- Niin, vain pariksi viikoksi! Mutta mitäs sitten tehdään, jos tämä myrsky, joka muuten tuntuu yhä eteläisemmäksi käyvän, jatkuu moniviikkoisena etelätuulena ja me kurjalla purjeriekaleellamme emme pääse muuhun suuntaan kuin myötäseen, jatkoi Juho.

-- Mitäpä tässä nyt tulevia tuumitaan! katkaisi äreästi Antti. Koetetaan vain joka hetki tehdä mitä tehtävissä on ja sillä hyvä! Älkääkä nyt turhia päriskö pojat! Painukaa kajuuttaan, pankaa kaminaan tuli ja ruvetkaa nukkumaan. Minä istun aluksi ohjausratissa. Kyllä herätän sitten teistä jonkun kun rupeaa väsyttämään.

Aapo, Juho ja Erkki, vanhimman veljen kehoitusta noudattaen, vetäytyivät kajuuttaan, virittivät tulen hiilikamiinaan ja nukkuivat pian porontaljavuoteille, perin uupuneina kovasta työstä ja suuresta mielenjännityksestä.

Tyynenä istuskeli Antti perää pidellen koko ensimäisen yön. Aamun valetessa hän vuorostaan painautui kajuuttaan levolle nuorempain veljien ohjaillessa venettä.

Niin kului ensimäinen viikko. Myrsky tuntui hiukan rauhottuvan. Navakkana etelätuulena se nyt kiikutteli poikain venettä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi tuntematonta pohjolaa kohti.

Pojat alkoivat jo olla kovin huolissaan. He voisivat koska tahansa joutua pohjoisiin jäihin, jäätyä sinne kiinni ja silloin ei pelastumisesta olisi mitään toivoa enään.

Ainoana pelastumismahdollisuutena he pitivät nyt sitä, että meri olisi vielä avoinna Huippuvuorille saakka. Siellä voisi päästä jonkun talvehtivan hylkeen- tai jääkarhunpyydystäjäjoukon turviin tai parhaassa tapauksessa ehkä johonkin valaanpyyntilaivaan ja sen mukana sitten takaisin Ruijaan.

Ilta hämärtyi taas. Jäämeri kohisi kolkosti. Erkin vuoro oli jäädä yöksi venettä hoitamaan. Muut veljet laskeutuivat levolle lämpimään kajuuttaan.

Kuu nousi merestä ja loi omituisen valon aavaan äärettömään yksinäisyyteen.

Yht'äkkiä säpsähti pikku perämies. Hänen silmiinsä sattui omituinen kimaltelu kaukaa edestä taivaanrannalta.

-- Mitä tämä on? Näenkö näkyjä?

Hän katsoi uudelleen ja uudelleen taivaanrannan kummallista kimaltelua. Samassa valkeni hänelle asia:

-- Jäätä! huusi hän kauhistuneena.

Kajuutasta kuului kolinaa. Sieltä kömpivät veljekset esiin toinen toisensa jälkeen.

-- Mitä sinä poika täällä huutelet!

-- Katsokaa tuonne eteenpäin! Näettekö mitään kuutamossa?

-- Jäätä! huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.

-- Voi kauhun paikkaa! Mikä meidät nyt perii, hätäili Juho.

-- No, no, poika! Älä nyt vielä ole hädissäsi, rauhoitti Antti. Vielähän meillä lienee jokunen päivä elämisen aikaa jälellä. Ehkäpä tässä keino keksitään!

-- Niin! tapahtukoon mitä tahansa, jatkoi Aapo, aina on vaan pidettävä yllä toivoa viimeiseen saakka. Ja säilytettävä luja pelastumisen usko vielä senkin jälkeen! Muussa tapauksessahan lie selvintä heti heittäytyä laidan yli ja laskettaa pää edeltä pohjaan niin että vesi korvissa kohisee.

-- Sinähän puhui poika kuin Aaprahami ainakin! Sellaisella uskolla juuri pitää miehen olla varustettu, miehen, joka maailmassa aikoo kovistakin kohtaloista lävitse raivautua. Ja mitä kovemmalta elämä näyttää, sitä reippaampaa mieltä se vaatii. Hehei pojat! Ja nyt kohti jäitä vaan, jotta keula soi!

-- Älä uhmaa vaaraa veli! varoitti Juho. En minäkään pelkää! Älä luule sitä! Mutta vaara on aina vastaanotettava vakavasti!

-- Vakavasti, mutta toivorikkaalla ja reippaalla mielellä! virkkoi Aapo. Mutta käykääpä nyt jälleen nukkumaan. Minä vuorostani jään yksin valvomaan.

-- Sinä vuorostasi! katkaisi kiihkeästi Erkki. Minunhan nyt on vuoro! Ja minä valvon! Ellet luota minun tarkkuuteeni, niin istu vieressäni ja tirkistele sinäkin puolestani. Mutta minä vakuutan olevani valpas.

-- Kas poikaa, kuin on kovana työnsä puolesta! hymyili Aapo.

Erkki jäi yksin valvomaan. Miehekkäänä hän istui peräsinratin äärellä, ypö yksin kylmässä yössä. Kirkkaasti loisti kuu ja yhä kirkkaammin kimalteli sen valossa uhkaavana lähenevä jääreunama.

* * * * *

Tähtien valo alkoi kelmentyä ja kuu oli jo laskeutumaisillaan mereen, kun kajuutassa nukkujat kuulivat Erkin huutavan:

-- Hoi pojat! Jäät lähellä!

Pojat riensivät heti huudon kuultuaan kajuutasta.

-- Kappas vain! Siinähän ne nyt on! Tuskin puolen meripeninkulman päässä enään.

-- Mutta mikä on tuo kumpu vasemmalla? Näettekö kuinka sen kylki kimmeltää kuutamossa? huudahti äkkiä Juho.

-- Jääröykkiö?

-- E-ei!

-- Ehkäpä saari?

-- Saari! huusivat veljet riemastuen.

-- Koeta kääntää sinnepäin Erkki! Ehkä purje vetää sen verran laitaseen.

Alus kääntyi hitaasti kumpua kohti.

Kuu oli jo laskenut, kun pojat saapuivat jäätikön reunamaan. Myrsky oli jo kauan sitten tauonnut ja puhalteli nyt enään hiljaisena etelätuulena. Se teki mahdolliseksi jäätikön reunasta työntelemällä siirtymisen yhä enemmän kumpuun päin.

Yht'äkkiä ilmestyi eteen tumma juova, joka jäätikköä halkaisten suuntautui suoraan poikain näkemää kumpua kohti.

-- Railo jäässä!

-- Niin on!

-- Ja sitä myöten päästään ehkä aivan saaren rantaan. Sillä selvästihän on saari tuossa edessä!

-- Aivan selvästi!

-- Mutta mikä saari?

-- Ehkä Huippuvuoria!

-- Mahdotonta! Sinne pitäisi meidän vauhdillamme olla ainakin viikon matka vielä jälellä.

-- No sitten ehkä Karhusaari, jota myös sanotaan Beeren Eilandiksi? arveli Aapo.

-- Sepä tosiaankin! virkkoi Antti. Siinähän pysähdyimme viimeksi Huippuvuorilta tultaessa. Kyllä tunnen, kunhan lähemmäksi tullaan.

Saaren rannikot alkoivat näyttää yhä korkeammilta ja vuoret kohosivat jo tuntureina taivaalle.

Päivä kului. Kuu nousi taas. Tällä kertaa jäätiköiden takaa. Saaren piirteet kävivät selviksi sen valossa.

-- Karhusaari se on! huusivat Antti ja Aapo yhteen ääneen.

-- Nyt olemme pelastetut! riemastui Juho. Eikös siellä pitäisi olla jonkinmoisia asumuksiakin?

-- On kyllä! Valaanpyytäjien turvekotia. Kyllä niissä tarkenee. Ja kivihiiltä on saarella yllin kyllin vuorissa.

Jäähalkeama, jota myöten pojat lipuivat eteenpäin, näytti olevan auki saareen asti. Halkeama leveni paikotellen laajemmiksi suliksi kohdiksi, paikotellen taas ahtautui aivan kapeaksi väyläksi, jota myöten vene hädin tuskin vain pääsi kulkemaan. Tunti tunnilta tulivat pojat yhä lähemmäksi ja niin vihdoin, kun kuu juuri oli kohonnut korkeimmilleen, laskivat he riemuiten rantaan, pieneen lahdekkeeseen saaren lounaiskulmaan.

He pääsivät aluksellaan aivan rantapiihin asti, kiinnittivät sen lujasti köysillä kiviin ja astuivat maihin.

Tuntuipa omituiselta tuntea taas kiinteää maakamaraa jalkainsa alla. Ja tuntuipa se hyvältä!

Lunta oli maassa jo aika paksulti. Pojat kahlasivat eteenpäin. Monta askelta he eivät kumminkaan kerinneet ottaa, kun äkkiä kuulivat äreän koiranhaukunnan aivan läheltä edestäpäin.

-- Koira! huusi Erkki.

-- Ja siis ihmisiä! lisäsi Aapo.

Samassa jo tulla tuiskahtikin koira heidän ääreensä äkäisesti haukkuen. Mutta kun pojat sitä puhuttelivat ystävällisesti, tuntui se lauhtuvan, jäi hetkiseksi ääneti tirkistämään tulijoita ja päästi haikean ulvonnan.

-- Kamalalta kuuluu tuollainen ulvonta oudossa yksinäisessä saaressa! virkkoi Juho.

-- Ja kummalta tuntuu, ett'ei näy ihmisiä missään? ihmetteli Aapo,

Yhä ulvahteli koira.

Pojat seurasivat koiran jäljessä ja saapuivat pian suurehkon lumisen kummun ääreen, jonka he heti huomasivat lumenpeittämäksi turvekodaksi.

Kuu paistoi kirkkaasti ja revontulet alkoivat leimuta taivaalla.

-- Kumma, että hangella on ainoastaan koiranjälkiä! Ihminen ei siis tässä ole astellut ainakaan sitten viime lumisateen.

Samassa jo tulla tuiskahtikin koira heidän ääreensä äkäisesti haukkuen.

Antti asteli kodan ovelle ja kolkutti.

Ei vastausta!

Hän työnsi oven auki ja astui sisään. Siellä oli pimeätä, eikä niin ollen saattanut eroittaa mitään.

Toisetkin pojat hiipivät varovaisesti vanhimman veljen perästä.

Samassa kuului kova romahdus ja sitä seurasi Antin kirkaisu.

-- Ottakaa pojat valoa! Kompastuin johonkin kasaan.

Koira ulvoi kaameasti ulkona. Juho raapasi tulta. Leimahtavassa valossa pojat näkivät porontaljoin lomasta aivan Antin luota pistävän esiin kalpeat ihmiskasvot, silmät ummessa.

Erkki ja Juho peräytyivät ovea kohti.

-- Kuollut! kuiskasivat he.

-- Kuollut tai kuolemaisillaan oleva! lausui Antti tyynesti, vaikkakin väräjävällä äänellä. Virittäkää hiiliin ja puihin tuli, niin saamme nähdä miten on asiat!

Juho viritti tulen.

-- Hän hengittää vielä! ilmoitti Antti. Hakekaa pojat nopeasti kajuutasta konjakkia ja tuokaa myös ruokatarpeita. Kylmä ei miestä vielä liene vahingoittanut sen pahemmin, mutta luulen hänen jo kauankin kärsineen nälkää.

Pojat raottivat nukkuvan suuta ja kaatoivat siihen kupillisen konjakkia, tuota jäämeren kalastajain luotettavaa ja aina varastossa pidettyä lääkettä. Sen vaikutus näkyikin pian. Mies aukaisi silmänsä ja loi hämmästyneen katseen poikiin.

Hän näytti koettavan sanoa jotakin, mutta voimat olivat niin heikot, ett'ei ääni tullut kuuluville. Huulet vain hiukan liikahtivat.

-- Ehkä hänellä on jano! arveli Erkki.

Juho nosti vesituopin hänen huulilleen. Se tuntui tekevän hyvää. Ja kun pojat vielä syöttivät hänelle paistettua turskaa ja ohravelliä näytti väri palaavan kasvoille. Hän nyökäytti kiitokseksi päätään ja nukkui taljoille sikeään, vahvistavaan uneen.

Pojat saivat nyt aikaa tarkastella turvekotaa, johon olivat tulleet. Se oli tilava ja hyvin rakennettu valaanpyytäjäin kota, jossa varmaan oli jo montakin ankaraa talvea turvassa asuttu. Asuinkodan vierellä huomasivat pojat vielä kaksi ruokasäiliökotaa ja yhden suuren hiilisäiliökodan, joka heille iloiseksi yllätykseksi oli täynnä mitä parhainta kivihiiltä.

Tutkittuaan näin tämän omituisen asumuksen, pojat astelivat rantaan, katsastamaan miten vene oli pysynyt rannassa ja millaisiksi olivat jääsuhteet käyneet.

Vene oli kyllä hyvin paikallaan, mutta jäät eivät olleet toivomusten mukaan.

-- Katsokaa nyt veljet! virkkoi Antti. Sensijaan, että jäät olisivat halkeilleet yhä enemmän ja ajautuneet pois niinkuin toivoimme, ovat nyt entisetkin halkeamat tukkeutuneet ja meri vetäytynyt jäähän aivan silmänkantamattomiin asti. Tuossahan on rannalla valaanpyytäjäin jättämiä puutarpeita, joista olisimme saaneet tilapäiset mastot veneeseemme ja päässeet lähtemään kotiin päin. Mutta nyt saamme jättää ne puuhat kevääksi ja alkaa vain varustautua talvea viettämään tässä kaukaisessa, yksinäisessä ja autiossa saaressa. Kummalliselta tuntuu nyt kohtalomme ajatella tällä hetkellä ja vielä kummallisemmalta tuon miesparan, jonka äsken saimme käännytetyksi takaisin kuoleman portilta!

Pojat kantoivat aluksestaan kaikki taljat, vaatteet, peitot ja ruokatarpeet kotaan. Siellä nukkui mies rauhallisesti vuoteellaan lämpimässä. Pojat laittoivat vuoteensa myös kuntoon ja paneutuivat maata. Kytevät hiilet takassa risahtelivat hiljaa. Ulkoa kuului yhä koiran katkeamaton kaamea ulvonta.

* * * * *

Seuraavana päivänä pojat koettivat kaikkensa saadakseen nälkiintyneen miehen voimat jälleen palaamaan. He syöttivät hänelle taas lämmintä ohravelliä ja paistettua turskaa. Antoivatpa vielä kulauksen konjakkiakin lääkkeeksi.

Mies nukkui koko päivän, mutta iltapäivään päästessä hän heräsi aivan silminnähtävästi voimistuneena.

Hän kohottautui puoliksi istumaan sekä kuiskaten katkonaisesti virkkoi, poikain hämmästykseksi vielä heidän omalla äidinkielellään:

-- Olette kunnon poikia... kiitos... kutsukaa Sierkki sisään... luulee minun kuolleen... hänestä en viiteen vuoteen ole ollut päivääkään erossa!

-- Sierkki! Jahaa! Se on hänen koiransa!

Juho raotti ovea ja huusi:

-- Sierkki Sierkki!

Koira, jonka ulvonta vähitellen oli muuttunut hiljaiseksi uikutukseksi, käänsi hiukan päätään syvässä, lumeen kaivamassaan makuuhaudassa, mutt'ei liikahtanut paikaltaan. Eikä näyttänyt hituistakaan maistaneen sitä ruokaa, minkä pojat aamulla olivat asettaneet sen ääreen.

-- Sierkki Sierkki! huusi hän uudelleen.

Koira painautui yhä syvemmälle kuoppaansa ja jatkoi vaan uikutustaan.

-- Ei se tule! virkkoi Juho kotaan päin.

-- Niin... ei tottele vieraan kutsuntaa. Koetanpa itse huutaa. Pitäkää ovea auki! kuiskasi mies.

Sierkki! tuli tuskin kuuluvasti miehen huulien raosta.

Koira hypähti pystyyn, seisoi hetkisen hievahtamatta ja syöksyi sitten kodan ovesta sisään, juoksi suoraan isäntänsä päälle, nuoli kiihkeästi kasvoja, kaulaa ja käsiä vuoron perään, kiljahteli ilosta, hypähti tuon tuostakin ilmaan ja kiersi villisti haukkuen ympäri kotaa.

Liikutetuin mielin pojat seurasivat koiran ääretöntä iloa. Häntäänsä heiluttaen käväsi Sierkki siinä ilossaan nuolaisemassa poikainkin käsiä, aivan kuin tahtoen puolestaan kiittää ja sanoa:

-- Te olette varmaankin tämän ihmeen tehneet!

-- Antakaa sille ruokaa... mutta ei liian paljon, virkkoi mies, kyynelten valuessa silmistä.

Pojat antoivat koiralle kalan ja vellin jätteitä. Kiihkeästi se ahmasi ne kitaansa ja heti sen tehtyään nukahti isäntänsä viereen, joka jo aikaisemmin oli vaipunut uneen.

Kului taasen yö. Seuraavana aamuna oli mies jo niin toipunut, että saattoi kävellä ja rasittumatta keskustella pelastajiensa kanssa. Hän aloitti puheen:

-- Kenenkäs poikia te olette?

-- Antti Korhosen poikia Kjelvikistä. Jouduimme tänne haaksirikkoutuneina turskalasteinemme, vastasi Aapo.

-- Vai Antin poikia Kjelvikistä. Kyllä minä hänet hyvin tunnen. Olen itse asunut kylässä monta vuotta lapsuuteni päivinä, noin neljäkymmentä vuotta sitten.

-- Kukas te sitten olette?

-- Poro-Kalleksi minua nykyjään sanotaan. Aikaisemmin olin tunnettu... Rosvo-Kallen nimellä.

Pojat jäivät hämmästyksestä ja kauhusta aivan sanattomiksi. He tuijottivat kuin kivettyneinä puhujaan ja Erkki vetäytyi vaistomaisesti vanhempien veljien suojaan.

-- Sekö hirveä mies! sai Aapo vihdoin suustaan.

-- Totta on, että ennen olin kylläkin hirveä ja peljätty. Mutta nyt olen toinen mies! Vai onko puoleen vuosikymmeneen enään kuultu mitään Rosvo-Kallen ilkitöistä? Ja kuitenkin olen elänyt samoilla seuduilla kuin aikaisemminkin. Lapin kansa on minulle jo antanut anteeksi ja toivon että Ruijan väki tulee tekemään samoin, tutustuttuaan nykyiseen Poro-Kalleen.

-- Emme usko, että Kjelvikissä annetaan koskaan anteeksi sitä kahdeksan nuotan varkautta, minkä siellä kerran teit! He varmaan tappaisivat sinut! Mekin olimme sinä talvena kuolla puutteeseen, kun saimme nuotatta olla parhaan kala-ajan, virkkoi Aapo äreästi.

-- Yhtä paljon kuin ennen uskoin ihmisten pahuuteen, luotan nyt heidän hyvään tahtoonsa ja hyväsydämisyyteensä. Senvuoksi uskon Kjelvikin kylänkin antavan anteeksi. Jos kerran täältä hengissä sinne vielä päästään, aijon itse tunnustaa pahat työni ja vähitellen korvata vahingot, sekä saattaa takaisin nuotat, jotka muuten ovat vielä täydessä kunnossa vanhassa varastopaikassani Finkonkjeilassa. Mutta tässä ei nyt ole aikaa vanhojen ikävien muistojen penkomiseen. Muuan ihmishenki on vielä vaarassa ja nyt voi olla minuuteista kysymys! Mutta sanokaa toki ensin, voitteko antaa anteeksi entiselle Rosvo-Kallelle hänen pahat tekonsa teitä kohtaan? Uskon, että tulette sen kuitenkin tekemään, sitten kun kerron teille surullisen elämäni tarinan.

Miehen rehellinen puhe ja vilpitön katse vaikutti poikiin. Omituiset olosuhteet, joissa elettiin, tulivat vielä avuksi, tehden sen, että pojat hetkisen kuluttua vakuuttivat tahtovansa tulla ystäviksi Poro-Kallen kanssa ja unhottaa Rosvo-Kallen.

Mies jatkoi sitten puhettaan:

-- En tiedä miten on käynyt lappalaisen ystäväni, Muotkavuoman Matin. Olin hänen kanssaan Tromssan markkinoilla, jonne veimme aluksen täyden poron nahkoja ja lihaa. Palatessamme jouduimme Hammerfestin tienoilla kamalaan etelämyrskyyn, ajauduimme tänne, aluksemme särkyi rantaa vasten ja lähtiessämme saaren sisäosia katselemaan eksyimme toisistamme sakeassa sumussa, joka meidät äkkiä yllätti. Senjälkeen en ole toveriani nähnyt, miestä, joka on miesten parhaita. Itse taas jouduin ravinnon puutteessa siihen kurjaan tilaan, mistä te minut tapasitte ja pelastitte. Siitä tulkoon teille suurin kiitos ja palkkioksi paras onni kaikille matkoillenne!

-- Lähtekäämme heti etsimään! huudahti Antti.

-- Minun ehdotukseni olisi seuraava, jatkoi Poro-Kalle. Kolme teistä lähtisi Sierkin keralla Mattia etsimään ja yksi jäisi tänne minun seurakseni, kun vointini ei vielä ole kovinkaan kehuttava. Voisimmehan me sill'aikaa perata ja suolata turskianne sekä louhia vuoresta kivihiiltä, jota Jumalan kiitos on yllin kyllin ja jota talven pitkään kyllä tarvitaan. Me nostamme vuorelle merkiksi riu'un, johon kiinnitämme jonkun säkin riekaleen lipuksi, niin löydätte takaisin tänne.

Päätettiin, että Erkki jää kotaan, ja kolme vanhinta veljestä lähtee etsimään. Niin tapahtuikin. Otettuaan evästä runsaasti ja poronnahkaiset makuusäkit, pojat läksivät matkaan.

He nousivat tunturiylängölle, laskeutuivat rotkoon, taas tuntureille ja taas rotkoihin. Kiertelivät rantoja ja samosivat sisämaita. Mutta minkäänlaista merkkiäkään etsittävästä ei löytynyt.

-- Kai miesparka on kuollut jo! tuumivat pojat yön pimetessä ja ryömiessään makuusäkkeihinsä ensimäisenä iltana.

Niin meni vielä toinen ja kolmaskin vuorokausi. Pojat olivat jo varmoja, että kaikki etsiminen oli turhaa ja päättivät siis suuntautua kodalle takaisin. Merkkilippukin juuri parhaaksi oli näkyvissä kaakossa. Silloin he hämmästyksekseen huomasivat Sierkin kadonneen. He huutelivat ja viheltelivät, mutta koiraa ei kuulunut eikä näkynyt.

Pimeys ehätti heidät siinä. Ei auttanut muu, kuin vielä yhdeksi yöksi oli vetäydyttävä makuusäkkeihin. Pojat parhaillaan kiskoivat säkkejään kiinni kun Antti yht'äkkiä huusi:

-- Pojat! kuuletteko mitään!

Pojat pistivät päänsä ulos säkeistä.

-- Totta tosiaan! Kuuluu haukuntaa lännestä. Olisiko Sierkki löytänyt jonkun otuksen vai...?

Uni ei tahtonut tulla silmiin. Makuusäkkiinkin kuului kaukainen kumea haukunta.

* * * * *

Poro-Kallesta ja Erkistä oli sillävälin tullut hyvät ystävykset. Päivät päästään he suolasivat turskaa. Veneestä muodostivat he aitan, raivasivat keularuuman tyhjäksi ja suolasivat sen kalaa täyteen.

Silloin tällöin jätti Erkki kuitenkin työnsä ja kiipesi läheiselle vuorelle tähystämään, eikö veljiä ja kadonnutta miestä jo näkyisi.

Kolme vuorokautta kului umpeen. Mitään ei vaan kuulunut ei näkynyt.

Neljäskin oli puoliväliin kulumassa, kun Poro-Kalle äkkiä havaitsi Erkki-pojan rientävän tavallista kiireemmin vuorelta alas. Ja pian hän kuuli huudonkin:

-- Tulevat, ne tulevat!

-- Montako henkeä sieltä näyttää tulevan?

-- En voinut eroittaa! Olivat niin kaukana vielä.

He nousivat molemmat vuorelle. Mutta mitään ei näkynytkään enään. Pettyneinä he siinä istuivat kauan.

-- Olisinkohan ehkä nähnyt harhanäyn tai kummituksia, arveli jo Erkki.

-- Kaipa niin! tuumi Poro-Kalle.

He olivat juuri lähtemässä vuorelta alas, kun samassa muutaman rotkon takaa, aivan läheltä ilmestyi näkyviin joukko. Kaksi pojista tuki välillään kolmatta, yksi asteli sivulla ja koira juosta lipsutteli edeltä.

-- Hei vaan! Tulevat kuin tulevatkin! huusi riemuiten Erkki.

-- Niin tulevat! Mutta mitenhän on Matin laita?

He laskeutuivat vuorelta kodalle tulijoita odottamaan.

Sieltä he viimein saapuivatkin. Pojat rasittuneen näköisinä ja Matti heidän olkapäihinsä nojaten kalpeana heidän välissään.

-- Jumalan kiitos, Matti, sinä siis elät vielä! lausui Poro-Kalle, joukon saapuessa kodalle. Mutta kenen kanssa olet tapellut, kun noin olet veressä?