Part 1

POHJOLAN POIKIA

Kaksi kertomusta perimmästä pohjolasta

Kirj.

LAURI HANNIKAINEN

Helsingissä, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus, 1916.

Muuan joulu Muotkavuomassa.

Muotkatunturien takana, kaukana Lapissa, Muotkavuoman lappalaiskodassa, sielläkin joulua odotettiin. Kodan isäntä, porolappalainen Iisko Muotkavuoma ja hänen vaimonsa Inka olivat jo viikko sitten ajaneet poroillaan jouluostoksille Ruijaan, sekä kaksi pojista, Matti ja Jouni pari päivää sitten samoille asioille Inarin kirkolle. Nuorin perheenjäsenistä, kymmenvuotias Aslak, oli yksin jäänyt kotimieheksi.

Kota oli suuri ja lämmin, turpeista rakennettu, lumella paksusti päällystetty ja porontaljoilla vuorattu sisältä. Hyvä oli siellä Aslakpojan tulen äärellä taljoilla makailla. Aika tahtoi vaan käydä pitkäksi yksin ollessa, kun ei ollut kunnon työtäkään mitä tehdä.

Luonnossa vallitsi Lapin yö, pitkä ja katkeamaton. Keskipäivälläkään tuskin valonkajastusta taivaalla näkyi. Tähdet vain tuikkivat ja revontulet taivaankannella räiskyivät.

Lämmin poronnahkapeski yllään Aslak usein painautui kodan ovesta pihalle, silmäili suuntaan ja toiseen sekä kuunteli eikö porokellon kilkahtelua edes jostakinpäin kuuluisi!

Ei kuulunut mistään!

Ikuinen hiljaisuus kaikkialla ja revontulten hiljainen ritinä ylhäällä taivaalla!

Kas! Kaukana ulvoi susi! Aslak pistäytyi kotaan, latasi pyssyn, saapui jälleen vartiopaikalleen kodan edustalle ja kuunteli...

Taas ulvoo. Nyt jo lähempänä. Porot pihalla nostavat päitään, alkavat pärskytellä sieraimiaan ja tuijottavat vavahdellen ulvonnan suuntaan, unhottaen jäkäläannoksensa rippeet.

-- Älkää peljätkö porot! Kyllä Aslak teidät varjelee, puhelee poika tyynesti poroilleen.

Yhä lähempää kuuluu ulvonta. Aslak painautuu hangelle pitkäkseen, tarkaten hievahtamatta äänen kuuluntaa kohti.

Jo ilmestyy rinteelle tumma varjo. Jo toinen, kolmas, neljäs ja vielä pari lisää...

Aslakin silmä, tottunut pimeydessäkin tarkaksi näkemään, huomaa ne heti.

-- Kuusi sutta, hän laskee. Kuusi vain! Ei enempää!

Varjoista erkanee yksi ja liukuu kotaa kohti. Porot pihalla seuraavat vavisten sen kulkua. Se saapuu yhä lähemmäksi, käy selvemmäksi ja pian näkee Aslak, noin sadan askeleen päässä edessään kaksi kiiluvaa silmää.

Naksahtaa pyssyn hana. Leimahtaa... Kuuluu paukaus, joka jylinänä kaikuu tuntureista takaisin. Porot hypähtävät korkealle. Susi kierähtää hangelle, vierii rinnettä alaspäin ja jää liikkumattomana makaamaan.

Etäämmälle jääneet sudet häviävät samassa tunturirotkoa kohti.

-- Eivätpä sattuneet nälkäisiä olemaankaan, kun noin vähästä säikähtivät, puhelee Aslak itsekseen, taputtaa lähintä poroa, omaa ajokastaan, kaulalle ja ladattuaan pyssynsä, kahlaa kaatunutta sutta kohti.

Saapuu luokse. Hyvin oli tähdätty! Se ei liiku enää.

Aslak kiskoo suden pihaan. Porot väistävät kammoksuen.

Siihen jää hän otuksensa viereen istumaan, koetellen sen tuuheata turkkia.

-- Mahtaapa isä tämän nähtyään olla hyvillään, tuumii poika tyytyväisin mielin. Siitä saa taas kunnon jauhosäkin Inarin kauppiaalta. Ja tämä on jo toinen suteni tänä talvena sekä kolmas elämässäni!

Niin menee vuorokausi taas toinen toisensa jälkeen. Ikäväksi kovin käy aika. Jouluaatonkin pitäisi jo olla parin päivän päästä, mutta ei kuulu tulijoita mistään, ei isää eikä äitiä, ei veljiä, ei edes susiakaan, jotta niitä saisi joutessaan napsutella.

* * * * *

Tähtien tuike kirkastuu kirkastumistaan. Lähenee puoliyö. Väsyneenä odottamiseen Aslak nukkuu taljalle tulen ääreen. Mutta tuskin hän pääsee uneen, kun jo hypähtää äkkiä pystyyn hierasee silmiään ja syöksyy kodasta ulos.

Varmasti kuului porokellon kilkatusta kaukaa!

Jo kuuluu taas... ja taas. Se lähenee... Vinhaa vauhtia tuntuu lähenevänkin. Inarista päin tulee. Siis veljet saapuvat! Mutta miksi ajavat niin hurjasti? Mitä! Yhden kellon äänihän sieltä vain kuuluukin! Olisikohan ehkä joku vieras tulija? Ei! Matin porokello sieltä kaikaa! Mutta miksi yksinään? Olisiko tapahtunut...!?

Samassa jo onkin Aslakin vanhin veli, viidentoista vuotias, tukeva Mattipoika pihassa. Hän hyppää pulkastaan ja huutaa:

-- Aslak! Aslak! tuo pian ruutia! Nyt on hätä! Jouni puussa istuu susien saartamana, parinkymmenen virstan päässä etelässä. Susia salo täynnä! Ammuin kaksi. Kolmannen tapoin puukollani, vaan siinä metakassa kadotin ruutisarveni hankeen. Jounilta söivät poron. Minä pääsin karkuun. Sudet, nälkäisiä olivat, jäivät ampumiani raatoja syömään ja niin pääsin niistä irti. Lähde matkaani!

Silmänräpäyksessä oli Aslak valmiina pyssyineen, puukkoineen ja Matilla uusi ruutisarvi luotikoteloineen. Porot kiskottiin kotaan susilta piiloon, teljettiin ovi ja riennettiin Jouniparalle apuun.

Matti otti kotoa uuden virman ajokkaan, jättäen väsyksiin ajetun kotaan. Aslak valjasti oman nimikkonsa ja niin lasketettiin tulista lentoa etelää kohti. Tuiskuna halkesi hanki pulkkain keulassa ja sarvet takakenossa syöksyivät uljaat ajokkaat eteenpäin, pian kadoten yöpimeään erämaahan pulkkineen ja ajajineen.

Harvoin lienee Lapin erämaa niin kovaa ajoa nähnyt ja tuskin koskaan paljoa kovempaa. Porotkin, aivan kuin vaaraa vainuten, pistelivät minkä solakoista koivista läksi. Joutuisaan katkesi matka, jo loppui suuri suo, noustiin tunturille, laskettiin rotkoon, taas tunturille, taas rotkoon, siitä kummun yli ja jouduttiin metsään.

Sieltäpä vasta kuului kiljunta ja ulvonta! Jounin puun juurella siellä sudet elämöivät, tuskin virstan päässä enään.

Porot köytettiin puuhun kiinni ja sykkivin sydämin alettiin astella kiljuntaa kohti.

Pienen aukeaman takaa näkyi pian liikkuva joukko hangella mäen rinteessä, muutaman puun juurella. Ja tarkkaan katsoen huomasi puussa pojan alimmalla oksilla liikahtelevan.

-- Mitäs se Jouni siellä oikein huitoo? Näetkö Matti? kuiskaa Aslak. Lämpimikseenkö?

Kas tuota hurjapäätä, kun on uskaltanut alimmille oksille! Jospa ne vielä katkeisivat ja poika tipahtaisi petojen kitaan! Mutta mitä se oikein puuhaa? Eikös vain uskalikko härnää susia pitkällä oksalla.

-- Niin tekee!

Ja on varmaankin sitonut puukon oksan päähän, koska ne noin kiljahtavat aina piston saatuaan.

Matti ja Aslak hiipivät lähemmäksi. Laskeutuvat hangelle, tähtäävät ja laukasevat. Susista kaatuu kaksi. Muut säikähtävät, lakkaavat ulvomasta ja sitten äkkiä hyökkäävät pyrynä ampujia kohti.

Nopsasti lataavat pojat uudelleen ja laukasevat taas.

Yksi kaatuu. Toinenkin kierähtää, mutta nousee pystyyn ja heittäytyy suoraan Mattia kohti. Lataamiseen ei ole enää aikaa, pojat turvautuvat pitkiin puukkoihinsa, asettuvat selkä selkää vasten ja iskevät raivoisasti. Kaatuu pari sutta, mutta toiset tunkevat entistä hurjemmin päälle.

Taistelu kiihtyy kamalaksi. Raivoisasti lyövät pojat.

Samassa kuuluu pamaus! Jouni on laskeutunut puusta, rientänyt pulkalleen ja sinne jääneellä pyssyllään alkaa nyt paukutella omalta suunnaltaan. Sudet syöksähtävät taas häntä kohti. Hän tarttuu pyssyn piippuun, antaa sen tukista aika kolauksen ensimäiselle tulijalle ja alkaa huitoa puoleen ja toiseen minkä kerkiää.

Salaman nopeudella juoksevat Matti ja Aslak perästä ja iskevät hekin samoin pyssyillään. Taistelu kiihtyy kamalaksi. Raivoisasti lyövät pojat. Yhdeksän on kaiken kaikkiaan susista jo nurin ja vihdoin pakenee lauman jäännös.

Kauvan eivät pojat enään olisi jaksaneetkaan petojen kanssa rynnistellä. Voimat olivat jo perin lopussa. Uupuneina ja huohottaen istahtivat veljekset hangelle, iloisina voitostaan ja ennen kaikkea Jounin pelastumisesta.

Hetkisen levähdettyään he kokosivat kaatamansa sudet tiensyrjään, tiheään vesakkoon, yhteen kasaan sekä pantuaan paikan tarkkaan merkille, astelivat tyytyväisinä porojensa luokse ja alkoivat ajaa hilkutella kotikodalle päin.

* * * * *

Ruijasta kuuluu porokellojen kilinää. Sieltä ajaa Iisko Muotkavuoma vaimoineen iloisin mielin kotia kohti, ahkiot täynnä jouluvarusteita, jauhoja ja riisiryynejä ynnä kaikellaista hyvää lapsille. Poronliha ja nahat olivat olleet hyvissä hinnoissa ja niitä vaihtamalla he nyt kaikki ostoksensa olivat saaneet tehdyksi sekä vielä rahaa päälle päätteeksi.

-- Hei Inka-eukko! Tuon kummun takaa pitäisi jo kodin näkyä! Ei ole matkaa enää paljoa jälellä. Saapa nähdä joko pojat Inarista ovat kotiutuneet! Tuskinpa vielä sentään!

Porot ponnistavat viimeiset voimansa. Hekin tietävät pian saavansa levätä pitkän raskaan matkan jälkeen. Ajetaan kummun yli.

-- Kas tuollapa kota jo pienenä kyhmynä näkyykin tunturia vasten, jatkaa Iisko, mutta kumma, ett'ei tulenvälkettä sieltä näy. Onkohan Aslak nukahtanut liian pitkään ja tuli sisällä sammunut?

He lähenevät yhä kotia.

-- Kummapa on tosiaankin, ett'ei tulta näy! virkkaa Inka käyden levottomaksi. Ja muutenkin tuntuu kota minusta niin aution ja elottoman näköiseltä. Ei suinkaan vaan mitään pahaa ole tapahtunut!

-- Ei! Mitäpä siellä! Mutta hiukan kummalta tuntuu minustakin. Enkä eroita porojakaan pihalla. Pimeyskö sen tehnee vai mikä?

He saapuvat pihaan ja rientävät kodan ovelle.

-- Mitä ihmettä! Ovi auki, tuli sammunut, porot pihasta kadonneet! Mitä tämä merkitsee? Ja ammuttu susi tässä näin!

-- Hohoi! Aslak! Aslak! Missä olet?

Ei vastausta mistään!

Säikähtyneinä ja kauhistuksissaan kiertävät he ympäristöjä, palaavat kodalle, kiertävät jälleen huudellen ja yhä huudellen. Inka-äiti purskahtaa hillittömään itkuun, isän valmistautuessa synkin aavistuksin seuraamaan kodalta poispäin vieviä porojen jälkiä.

Samassa kuuluu kaukaa ääntä. Molemmat pysähtyvät hievahtamatta sitä kuuntelemaan.

-- Porokello! huudahtavat he yhteen ääneen. Pojat varmaankin saapuvat.

Niin, ehkä Matti ja Jouni Inarista, tuumii Isko itsekseen, tahtomatta arvelullaan lisätä äidin huolestunutta mieltä. Mutta mitenhän on Aslakin laita? Minne se poika on voinut hävitä? Hm! Käsittämätöntä! Ja minne porot pihasta ovat joutuneet?

Tulijat lähestyivät hitaasti. Monasti tuntui jo siltä kuin ne ajaisivatkin ohitse Utsjoelle päin. Jonkun ajan kuluttua saattoi kuitenkin havaita kellon kilkatoksen tulleen lähemmäksi Muotkavuomaa. Kaukaa ei enään kestänytkään, ennenkuin pimeästä tunki näkyviin kaksi hiljalleen lönköttävää poroa puikkineen.

Isän ja äidin sanomattomaksi iloksi hypähti sieltä heidän vastaansa, iloisina ja terveinä kaivatut pojat Matti, Jouni ja Aslak.

Pojat kertoivat heti mitä oli tapahtunut, eivätkä luonnollisesti unohtaneet mainita saaliinsa määrää.

-- Vai yhdeksän sutta! ihmetteli isä. Olettepa te aika poikia!

-- Niin yhdeksän siellä metsässä ja kymmenes täällä kotona vielä lisäksi, jatkoi Aslak. Tämän minä ammuin yksin ollessani, ennenkuin Matti tuli kertomaan Jounista ja siitä suuresta susilaumasta.

-- Tämähän on kerrassaan komeata pojat! lisäsi isä. Sillä rahamäärällä, minkä saamme tapporahoista ja nahoista, tulemme hyvin pari vuotta toimeen ja vieläpä jääkin. Mutta pojat, mihin jätitte porot täällä kotona, susientappoon lähtiessänne?

-- Telkesimme kotaan! Eikös ne sitten ole siellä?

-- Ei ole! Kota on tyhjä. Täällä on varmaankin käynyt rosvoja. Ehkäpä vielä saavutamme heidät, jos heti lähdemme perään.

Isä, Matti ja Jouni läksivätkin heti hiihtäen rosvoja takaa ajamaan.

-- Jäljet tuntuvat aivan tuoreilla, virkkoi isä, joten luulen piankin heidät saavuttavamme, jos vain tiukasti hiihdämme. Mutta onhan tämä hiukan ikävää hommaa näin jouluaattona!

-- Ai, tänäänkö on jouluaatto! huudahtavat molemmat pojat.

-- Niin on! Mutta nyt ei ole aikaa sitä ajatella, ennenkuin olemme rosvojen kanssa tehneet tilit selviksi ja saaneet poromme pois.

Pari tuntia hiihdettyä tulivat he aavalle suolle. Oli juuri vuorokauden valoisin aika. Toisin sanoen näki hiukan paremmin kuin yöllä. Siinä keskipäivän pimeänhämärässä takaa-ajajat huomasivat suolla jonkun matkaa edessään tumman ryhmän kiitävän pohjoista kohti.

-- Siinä ne nyt ovat! huudahti Jouni, pian saamme kiinni!

-- Näettekö pojat, onko siinä ryhmässä montakin ihmistä!

-- Minusta näyttää, että on vain yksi, virkkoi Matti.

-- Niin näyttää minustakin, tuumi isä.

-- Olkoon kuinka monta tahansa, kyllä me nyt ne höyhennämme, jatkoi Jouni.

-- Kyllä! Kyllä me nyt roiston opetamme, ett'ei enään toisten tule jouluamme häiritsemään.

-- Kas! huudahti Matti. Mies näyttää huomanneen meidät. Katsokaa miten hän hiihtää kovasti ja kiiruhtaa poroja!

Rosvo oli tosiaankin huomattavasti lisännyt vauhtiaan ja takaa-ajajat tekivät samoin. Pyryten katkesi suo. Hiihdettiin pienen metsäkannaksen poikki. Alkoi toinen aava suo. Metsänreunasta erotessa virkkoi isä:

-- Kas kummaa, miten liukkaasti se poika potkii eteenpäin umpihangessakin. Välimatka on tuskin vähentynyt. Tätä vauhtia pitäen emme saavuttane häntä ennen iltaa.

-- Heittäisi edes porot, jotta saisimme ne takaisin, niin antaisimme miehen rauhassa mennä menojaan, tuumi Matti.

-- Ei, emmepä antaisikaan mennä! katkaisi isä. Vai saisi sinun mielestäsi tuommoinen roisto rankaisematta livistää tiehensä! Ehei poika!

-- Ei, eipä tietenkään, vahvisti Jouni,

Takaa-ajo alkoi käydä yhä jännittävämmäksi. Välimatka oli nyt selvästi vähentynyt, ollen tuskin neljännesvirstaa enään.

-- Nyt se ampuu! huusi Jouni.

Samassa kuuluikin pamaus ja luoti viuhahti aivan Matin korvan vieritse.

-- Katsoppas riiviötä! karjasi isä. Painetaanpa pojat tiukasti nyt vähän lähemmäksi ja annetaan mekin lyijyä puolestamme.

Silloin huomasivat takaa-ajajat hämmästyksekseen lauman susia kiitävän pienestä suonsaarekkeesta suoraan edelläkiitäviä kohti. Silmänräpäyksessä ympäröivätkin ne rosvon ja hänen saaliinsa.

Mies ei ollut kerinnyt edes uudelleen ladata pyssyään. Senvuoksi hän nyt iskee pyssyntukilla oikeaan ja vasempaan, kolahutellen aina lähintä petoa tuimasti kalloon. Mutta kas! Hän ei huomaakaan kun takaapäin muuan suuri susi äkkiä hyppää niskaan ja kaataa hänet allensa hankeen.

Hiihtäjät ovat saapuneet ampumamatkan päähän.

-- Nyt minä ammun suden ja miehen samalla kertaa, virkkaa isä nostaen pyssyä poskelleen.

-- Isä, elä ammu miestä! Armahda häntä, nyt on joulunaatto! huutaa Matti kauhistuen.

Samassa paukahtaa pyssy. Suuri susi vierähtää nurin.

-- Sinun tähtesi Matti, muutin tähtäyskohtaa, mies jäi eheäksi, jollei vain susi häntä jo ole kerinnyt tappaa.

Samassa ampuvat pojatkin. Toinenkin susi kaatuu. Hurjasti huutaen hyökkäävät isä ja pojat pyssyt ojossa susia kohti. Ne pakenevat.

Rosvo makaa hangella silmät kiinni ja verisenä.

Kas onpa susi miestä pahasti kynsäissyt. Hän näyttää pyörtyneen. -- Tiedättekö pojat, että tämä mies näkyykin olevan se kuuluisa porovaras, Rosvo-Kalle, sama joka minua toissa syksynä ampui jalkaan, kun olimme Utsjoen miesten kanssa häntä takaa-ajamassa, kolttosistaan kurittaaksemme, mutta pakoon pääsi silloin. Nyt on minun vuoroni maksaa velka takaisin.

Hän tempaa suuren puukkonsa.

-- Isä, elä tapa miesparkaa näin joulunaattona, olkoon hän kuinka paha tahansa! rukoilee Matti.

-- Mutta hänhän on niin hirveän paha mies! väittää Jouni.

-- Vai vielä häntä säälit nulikka! tiuskasee isä Matille. No kun niin tahdot, niin jääköön sitten siihen hangelle kuolemaan. Onko se parempi?

-- Ei jätetä tänne kuolemaan miesparkaa! Susi on häntä niin pahoin repinyt. Otetaan hänet mukaan kotia! pyytelee Matti.

-- Mekö rupeisimme rosvoa mukanamme rahtaamaan? Ehei poika! Tuskinpa näin joulukiireessä nyt, parempaakaan miestä, niin vielä sitten tällaista roistoa. Sinäpä kummallisia pyytelet!

-- Mutta isä, äitihän on aina sanonut, että jouluna pitää kaikkia kohtaan olla hyvä.

-- Paitsi roistoja kohtaan!

-- Roistojakin kohtaan!

* * * * *

Isä ja Jouni alkavat nylkeä susia. Matti sillaikaa sitoo paitansa kaistaleilla miehen haavat.

Kun työ on tehtynä, nitoo isä suksiparin molemmista päistä yhteen, asettaen sen porojen vedettäväksi, nostaa taljat siihen ja virkkaa:

-- Nyt kotia päin pojat! Jouni nouseppa tuon vanhan vankan ajokkaan selkään! Me hiihdämme Matin kanssa.

-- Isä, entäs Rosvo-Kalle! Nostetaanko hänet taljain päälle! virkkaa Matti hiljaa.

-- No sinäpä olet itsepäinen poika! kivahtaa isä.

-- Mutta onhan nyt suuri juhla! Joulunaatto! Rauhan juhla! kuten äiti sanoo. Senvuoksi sääli miestä, olkoon hän millainen rosvo tahansa!

-- Säälikö hän äsken meitä viuhauttaessaan luodin suoraan päitämme kohti? Kuolkoon hangelle koira, tekojensa palkaksi!

-- Mitähän äiti sanoo, saadessaan kuulla meidän jouluaattona näin armottomia olleen?

-- Senkin naskali, yltiö!

Isä loi vihaisen katseen poikaan, mutta nähdessään vastassaan viattomat lapsenkasvot ja kaksi omituisesti sädehtivää kirkasta silmää, hän painoi päänsä alas jääden kotvaksi aikaa sanattomaksi. Vihdoin hän virkkoi väräjävällä äänellä:

-- Sinun hyvä sydämesi poika, saa kovettuneen isäsi mielen vallan heltymään ja vihankin lauhtumaan. Tapahtukoon kuten tahdot!

Niin he lähtevät kotia kohti. Kaksi poroa vetää suksia taljakuormineen ja siinä makaavata miestä. Jouni istuu vanhan ajokkaan selässä pitäen sarvista kiinni, isä hiihtää edellä ja Matti jälempänä rosvon vierellä.

Rosvo avaa silmänsä, tuijottaa pitkään poikaa kohti ja mörähtää:

-- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Muotkavuoman Matti!

-- Minne minua viet?

-- Kotiani joulunviettoon!

-- Elä siinä virnistele poika, sano suoraan mihin minua näin köytettynä kuljetat?

-- Kuten jo sanoin, olemme matkalla meille kotiin ja minä köytin sinut vain sen vuoksi kiinni, ett'et putoaisi taljapulkasta. Jopa sinua rosvoparka susi pahasti raapaisi. Isä aikoi aluksi jättää sinut hangelle kuolemaan, minkä hyvin olisit ansainnutkin, mutta minä pyysin häntä armahtamaan sinua joulun vuoksi. Ja hän suostuikin siihen viimein!

Mies ummisti silmänsä, eikä puhunut koko matkalla enää mitään, huokasi vain joskus syvään.

Kodalle tultua kerrottiin äidille ja Aslakille, mitä oli tapahtunut.

Äiti ensin kiivastui:

-- Senkin porovarasta tänne hilaatte!

Ja Aslak pui pientä nyrkkiään miestä kohden.

Matti loi äitiin päin kirkkaan avoimen katseen ja virkkoi:

-- Äitihän on itse opettanut, että jouluna tulee olla hyvä kaikkia kohtaan ja onhan äiti muuten kertonut Inarin rovastin sanoneen, että oikean ja jalon ihmisen pitää aina vihamiehelleenkin olla hyvä.

Äidin silmät kyyneltyivät: Hän painui kotaan, jossa jouluateria paisteineen, puuroineen ja monenmoisine Ruijasta tuotuine joulumakeisineen jo olikin valmiina tulijoita odottamassa.

Isä ja pojatkin tulivat sisään ja asettivat taljoille lämpimään nurkkaan Rosvo-Kallen, joka taas näytti olevan tainnuksissa. Siinä hän kuitenkin pian avasi silmänsä, katseli hämmästyneenä ympärilleen ja vihdoin virkkoi:

-- Onko se totta mitä tuo poika matkalla minulle sanoi?

-- Mitäs sinä Matti olet hänelle sanonut?

-- Minä vaan kerroin, että olemme häntä armahtaneet ja ottaneet hänet kotiamme joulua viettämään.

-- Totta on, mitä poikani on sanonut, sen vakuutan. Hänen pyynnöstään sinut armahdin ja nyt emme muistele mitään tapahtuneita tällä kertaa, vaan käymme heti käsiksi ateriaan.

Rosvo ummisti silmänsä pitkäksi aikaa. Talonväki istui tulen ympärille alkaen syödä.

Vihdoin avasi rosvo taas silmänsä, kohottautui varovasti istumaan ja alkoi puhua:

-- Hyvät ihmiset! Ensimäiset ja ainoat hyvät ihmiset, mitä minä olen tavannut...

Rosvon karkeaan silmäkulmaan vierähtänyt kyynel pyrki katkaisemaan hänen puhettaan.

-- Niin hyvät ihmiset! Minä olen suuri syntinen ja rosvo. Mutta en sisimmästäni niin paha, kuin mitä minusta luullaan ja mitä itsekin olen koettanut ja monasti tahtonutkin olla. Olin vielä aivan pieni poikanen kun isäni ja äitini hukkuivat kovassa myrskyssä kalaa pyytäessään Ruijassa, jossa asuimme. Minä surin niin kovasti, kuin pieni lapsi suinkin surra osaa. Mutta ihmiset eivät minulle mitään myötätuntoa, eikä hellyyttä osoittaneet. Jouduin pahojen ihmisten kasvatiksi. Näin nälkää monta vuotta, melkeinpä vuosikymmenen ja sain ruoskaa, kun työt monasti kävivät yli voimieni, enkä jaksanut niitä tehdä. Tein kuitenkin työtäni nurkumatta. Kärsin yhä nälkää ja ruoskaan aloin tottua. Mutta kun kerran -- se oli kuusitoista vuotta täytettyäni minun kasvatusisäni syytti muutamasta silloin tapahtuneesta varkaudesta, josta minulla ei edes ollut tietoakaan ja antoi ruununpalvelijain käsiin, niin katkeroitui mieleni äärimmilleen ja sisuni purkautui yli äyräittensä. Minä pakenin vankeudesta ja siitä lähtien olen elänyt lähes kaksikymmentä vuotta kuin peto tunturirotkoissa, kaikkien hylkäämänä, takaa-ajaamana ja halveksimana. Ensi kerran elämässäni, vanhempieni kuoleman jälkeen, tapaan nyt tänä iltana oikeita ihmisiä! Ensi kerran osoittaa minulle nyt ihminen hyvyyttä, hellyyttä ja hoivaa, senjälkeen kuin pienenä poikapahaisena äitini sylin kadotin...

Kyyneleitä tulvi tulvimalla rosvon silmistä ja liikutettuna kuunteli kodan väki tätä synkkää elämäntarinaa.

Hetken hengähdettyään hän taas jatkoi:

-- Sisässäni olen aina tuntenut, että elän kurjinta elämää, mitä saattaa ajatella, mutta kuin uhalla olen yhä kiihkeämmin vain rosvon työstä toiseen heittäytynyt, aivan kuin siten kostaakseni koko ihmiskunnalle lapsuuteni kamalan kärsimys-ajan. Nyt minun on hyvin vaikea olla. Tuntuu siltä, ett'en voi enää entistä elämääni jatkaa... olen saanut kokea hyvyyttä, mitä en uskonut enään maailmassa olevankaan! Teille olen minä tehnyt paljasta pahaa ja te otatte minut nyt omiin joulukesteihinne, vaikk'ei edes vuorokautta vielä siitä ole kulunut, kun minä tunkeuduin rosvona teidän turvattomaan kotaanne. Nyt raskin entisen elämäni jättää... Olen ajatellut heti toivuttuani tästä, astella Inariin ja ilmoittautua nimismiehelle saadakseni lainmääräämällä rangaistuksella hyvittää entiset pahat tekoni.

Kaikki istuivat ääneti pitkän aikaa. Vihdoin virkkoi isäntä:

-- Minulla on tässä toinen tuuma! Minä näen, että sinä oikeastaan pohjaltasi oletkin hyvä mies. Mutta sitä ei laki näe! Laki sinut tuomitsee kylmästi ja ankarasti! Laki ei anna mitään anteeksi! Jää sinä tänne minun luokseni! Minun poromaillani on sinulle kyllä tilaa, jos työtä tahdot tehdä! Minä annan sinulle nyt jo anteeksi mitä minua vastaan olet rikkonut ja samaten tulevat vähitellen tekemään kaikki lappalaiset, nähtyänsä mikä kunnon mies sinusta on tullut. Niin pääset sinä uuteen elämään, sinusta tulee uusi mies ja kaikki entisyys jää vain pahana unena jälelle, joka sekin hiljalleen haihtuu tuntoasi painamasta.

Rosvo tarkkasi värähtelevin kasvoin isännän jokaista sanaa ja hänen lopetettuaan lausui hiljaa:

-- Tämän jälkeen ei enää Rosvo-Kallea ole olemassa, vaan olkoon tästälähtien Poro-Kalle. Sinun porojasi, Muotkavuoman Iisko, tulen hoitamaan ja varjelemaan parhaitten voimieni mukaan ja suden tappajana sekä poron hiihtäjänä koetan tästä lähtien hyödyttää sitä Lappia, jonka vitsauksena tähän asti olen ollut.

-- Ja nyt Poro-Kalle, käyppä kiinni sitten paistiin! Joulurauhaa ja joulumieltä sinulle toivotamme pitkän myrskyaikasi jälkeen.

-- Iisko, ystävä ja veli! En olisi enään uskonut, että minullekin vielä kerran joulu koitti. Viimeksi söin joulupaistia äitini polvella istuen, niin kauan kauan sitten, että tuskin sitä enään muistankaan.

Ihmeellinen oli silloin joulutunnelma Muotkavuoman kodassa. Kaikki siinä tulen äärellä istujat tunsivat selittämätöntä onnea povessaan.

Kodassa vallitsi suuri joulurauha ja siellä oli ihmisillä hyvä tahto.

* * * * *

Vuosi vuodelta on kautta koko Lapin alkanut yhä laajemmalle ja laajemmalle levitä Poro-Kallen maine, mitä reippaimpana ja kunnollisempana poromiehenä sekä aivan voittamattomana sudenhiihtäjänä. Hänen ja Muotkavuoman poikain nimiä poromiesten kesken mainitaan aina rinnakkain kuuluisina kuuluisien joukossa. Ja Rosvo-Kallesta ei kukaan tiedä enään mitään.

Kovia poikia.

Ruijassa, Jäämeren suomalaisrannikolla, oli parhaillaan tuottavin syyskalastusaika.

Kjelvikin kylän suomalaisetkin olivat aamun valjetessa lähteneet aluksilleen Nordkapin ympäristöille turskan pyyntiin.