Part 7

-- Sanoinhan sinulle, että se oli kokonainen romaani, sanoi Eeva loukkaantuneena. Oi, ei toki, niin yksinkertaista se ei ollut, hän tuli Tukholmaan, vaan ei hän minua hakenut. Ymmärräthän, ettei hän tiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla että hän oli kaupungissa eräältä meidän molempain entiseltä toverilta, joka oli nähnyt hänet Engelbrektin kadulla harmaassa päällystakissa. Siitä tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja yhteen aikaan kuljin minä vilkaisten ympärilleni kadulla nähdäkseni hänet, mutta kaikilla herroillahan on harmaat kevättakit! Toisinaan kun olin pahoillani, avasin telefoonikataloogin ja _katselin_ hänen nimeään.

-- Ei, kuulehan, sanoin minä, nyt sinä varmasti uskot ajatelleesi vain häntä koko ajan. Etkö muista herroja klubissa, jossa minä sinut ensi kerran näin, ja tuota edellisessä toimistossa, josta sinä niin usein juttelit? Tätä et ole koskaan maininnut. Sinä et saa luulotella itsellesi, että hän on sinun ainoa rakkautesi.

-- Niin, sinä et siedä, että ihmisellä on kuvitteluja, sinä, sanoi Eeva ja heitti niskaansa. Sinä olet, jumala paratkoon, niin kuvitteluja vailla, kun itse saat sen sanoa. Paljonko kello on? Minkätähden ei Baby tule?

-- Odotatko sinä todellakin Babya? kysyin minä. Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on pikakirjoitus-iltakurssilla. Kerro nyt enemmän, minun täytyy kuulla kaikki, ennenkuin hän tulee? Soititko sinä lopulta hänelle?

-- Minä, en. Minä tapasin ajatella, etten minä joutuisi mihinkään tekemisiin hänen kanssaan, ennenkun saisimme toimistoon tilauksen hänen hautajaistensa johdosta. Jos olisi käynyt päinsä olisin muuten mennyt naimisiin toisella taholla, siinä saatat olla oikeassa.

-- Hän tai joku toinen!

-- Juuri niin, aivan, mutta nyt se onkin hän! Se tapahtui eräänä päivänä aivan joulun alla, kun pari toveria konttorissa sairastui ja johtaja tuli ja sanoi minulle, että minulla olisi aamiaisloma puoli 4 ja että minä sitten tulisin takaisin. Minä olin vihainen, vaan täytyi totella, ja menin Sturebyffeehen niinkuin tavallisesti. Muistan ihmetelleeni millaiset uudet päivällisvieraat siellä olisi tähän aikaan. Toisen ikkunapöydän ääressä istui muuan herra sanomalehtineen -- -- --

-- Taisit kuitenkin saada hänet huomaamaan sinut? kysyin minä. Sillä silloin hän kyllä on se oikea!

-- Ei hän minua huomannut. Oli lampaanpaistia, tiedäthän kuinka kastike kylmenee. Mutta kun hän antoi lehden vaipua, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin miehistynyt.

Siinä sukeutui kai kohtaus!

-- Ei suinkaan. Minä menin vain hänen luokseen ja sanoin: Hyvää päivää, tekö olette? Kuinka te olette tänne eksynyt?

-- Etkö sanonut mitään muuta? kysyin minä.

-- En, äsh, kyllä, miten typerä olet! Ja hän oli hyvin punainen kasvoiltaan ja vastasi: -- En ole ollenkaan eksynyt, minun konttorini on Stureplanilla ja minä olen syönyt täällä joka päivä melkein vuoden ajan.

-- _Minä myös_, sanoin minä, ja sitten emme enää tienneet mitä sanoa. Mutta kuules, Pegg, kyllähän tämä on äärettömän ihmeellistä? Täällä me olemme käyneet samasta ovesta ja syöneet samaa ruokaa saman pöydän ääressä kokonaisen vuoden eikä meillä ole ollut aavistustakaan siitä. Ja sitten sattumalta, sentähden että toveri on sairastunut, tulen minä varemmin, ja me huomaamme toisemme. Muuten olisimme ehkä syöneet siellä koko ikämme aavistamatta sitä milloinkaan. Mutta ethän sinä usko kaitselmukseen, sinä?

-- En, kyllä j.n.e. tahdon nähdä sulhasesi ensin. Mihin aikaan hänen piti tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. Sitten hän on täällä viiden minuutin kuluttua. Kuinka olette sittemmin tavanneet?

-- Hän muutti heti ruoka-aikansa, niin että me syömme nyt aina yhdessä. Ja me menemme keväällä naimisiin, hänellä on sellainen luonne.

-- Niin, nyt olet satamassa, sanoin minä. Mutta, pikku ystävä, luuletko tulevasi onnelliseksi?

-- Luuletko minun menevän naimisiin umpimähkään? vastasi hän loukkaantuneena ja meni ovelle kuuntelemaan astuntaa, niin että minä ajattelin: Nyt hän on tuossa paikassa täällä.

-- Niin kai sitä aina tehdään, sanoin minä. Eivätkä kaikki mene naimisiin tullakseen onnelliseksi miehensä kanssa.

-- Ush, Pegg, kuinka olet ilkeä! Etkö usko rakkauteen?

-- Enpä juuri, sanoin minä, olen rakastanut liian monta. Entä sinä? Uskotko sinä?

-- En, sanoi Eeva, minä _tiedän_ sen.

Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkkymättömältä ja onnekkaalta, että minä häneen verraten tunsin itseni kaksinkerroin kurjalta.

Ja sitten hän tuli. Minulle hän oli pettymys, minusta hän oli niin vastenmielinen kuin alushameen pudottaminen, mutta eipä olekaan helppoa kenen tahansa kestää vertailua hänen kanssa, jota minä rakastan. Tällä oli kyllä suuri plus: hänen rehelliset aikomuksensa. Mutta minä sain mielestäni aavistuksen siitä epätoivoisesta ja voimattomasta tunteesta, joka isän ja äidin täytyy kokea, kun he näkevät tyttönsä avomielisesti ja sokeasti antavan itsensä ja kaikkensa miehelle, jolle he eivät laisinkaan häntä soisi.

-- Sinä et ole onnitellut minua? sanoi Eeva hänen mentyään.

Minä koetin, mutta silloin ääneni murtui. Ellen olisi tullut niin hermostuneeksi päivittäisestä kiusaantumisesta konttorissa, ei minulle milloinkaan olisi niin käynyt.

-- Suo minulle anteeksi, Eeva, sanoin minä, se on kaikki tyyni vain iloa sinun puolestasi. Mutta jos minä hurjaannun jonakin päivänä ja matkustan täältä pois, tahdotko silloin pitää huolta Puttesta, kunnes minä ehdin vähän järjestää?

-- Että sinä voit pitää sellaisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään kerraten sen kysymyksen, jonka minä sydämessäni olin asettanut hänelle. Hänellähän on tavallinen viettelemiskiihko tautina.

-- Ooh, ei tuo minun pitämiseni niin vaarallista ole, sanoin minä niukasti. Pikemmin johtuu se vastenmielisyydestä, kun täytyy häntä yhtenään nähdä. Ja minulla on se tunne, että minun on lähdettävä.

-- Että sinä voit pitää tuollaisesta hirviöstä, tunnethan hänen maineensa.

-- Tunnen kai enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta se haihtuisi kyllä, kun vain pääsisin näkemästä häntä alati.

Ei kumpikaan meistä ollut huomannut Babya, ennenkun hän oli meidän keskellämme.

-- Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Silloin tulee Sakista loppu.

-- Sinun pitää usein tulla tervehtimään minua, kun menen naimisiin, Baby, sanoi Eeva tehoisasti. Ja niiden sanojen jälkeen unohduin minä.

Mutta sinä iltana vahvistettiin Sakin kohtalo.

Eeva jättää konttorin ensi kuun lopulla. Hän on nyt mukautunut opettelemaan talouden hoitoa, huolimatta varemmista vakuutuksistaan, että se oli tarpeetonta, koska hän menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka sitoutuu syömään raakaa paistia. Emmy tulee pian kyllä, niinkuin hän sanoi, "muuttamaan itsekseen asumaan", ja mitä minä teen, tietää yksin Jumala. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja siinähän onkin hänellä ainoa elämisen mahdollisuus, ellei hän onnistu saamaan parempaa paikkaa.

Kuinka tahansa, meidän lyhyt, mutta mainehikas satumme on lopussa.

Allah on niin tahtonut.

XVII.

Maaliskuun 19 päivänä.

Kun viimeksi kävin Emmyn luona, pyysi hän minua ottamaan Putten mukaani seuraavalla kerralla, kun tulen häntä tervehtimään. Poika ei tietenkään ensin juuri ollut halukas tulemaan, mutta minä puhuin kauniisti hänen kanssaan ja vetosin hänen tunteisiinsa gentlemannina. Minä voin nähdä hänen seisovan siellä edessäni lakin laitaa pureskellen ja koettaen näyttää karskilta silmien tullessa suuriksi ja sumuisiksi, kun minä kerron hänelle täti Emmystä, joka on hyvin kipeä ja kärsii kovia vaivoja eikä ehkä jää elämään. Silloin sanoo hän: "Olkoon menneeksi sitten, Pegg," ja panee pienen laihan, ruskean, voimakkaan kätensä omaani, ja minä olen suutelematta sitä vain sen takia, että isä viimeisillään sanoi, että minun olisi koetettava pitää häntä lujilla.

Se oli viime pyhänä, aurinko paistoi ja sulatti nopeasti lunta, ja Putte hiihteli pelkillä puolianturoillaan, niin että vesi roiski hänen ympärillään. Minulla oli muutamia Hötorgetilla ostamiani lumipisaroita, Putten piti antaa ne Emmylle, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. Oli melkein valtavata nähdä, kuinka Emmyn kasvot loistivat kirkastettuina, kun hän näki Putten, oli aivan kuin piilevä äidinrakkaus, joka käy yli kaiken ymmärryksen, olisi leimahtanut ilmi.

Puttella ei tietenkään ollut älliä kysyä hänen vointiaan eikä myöskään ilmaista sääliään tai toiveitaan. Mutta Emmy puheli hänelle koulusta ja läksyistä ja opettajista, ja niin hän tuli vauhtiin ja kertoi kaskuja Görelin miehestä, mutta toisinaan hän huomasi olevansa liian kovaääninen ja silloin hän madalsi ääntään vilkaisten hieman ujostuneena minuun.

Hän huvitti Emmyä. Emmy antautui kokonaan sille hetkelle, hänen katseensa riippui Putten pienessä poikasuussa, ja koko hänen kasvonsa ilmaisivat yhtä ainoaa rajatonta halua saada sitä suudella, saada käsillään sivellä hänen vaaleita, koneellaleikattuja hiuksiaan ja tuntea hänen pienet, likaiset, luisevat sormensa, poskellaan.

Vaikka minulla tuskin oli sydäntä siihen, täytyi minun kuitenkin kehoittaa Puttea menemään ja lähetin hänet pois monilla varoituksilla, että hän ajoissa menisi Rantatielle enon luo päivällisille. Ja samassa kun hän oli mennyt, katosi loiste Emmyn kasvoista, aivan niin kuin kynttilästä, joka sammutetaan, ja minä näin, että hän oli sairas ja kuoleva.

Minä pidän niin paljon pojasta, sanoi hän, ja minä olen ajatellut, että hänen pitäisi saada vähän rahaa, kun minä en enää itse niitä tarvitse. Oi, ystäväni, niitä ei ole paljon, on niin kauhean vähän, mutta säästinhän minä joka vuosi muutaman kruunun, ja nyt minä olen ajatellut, että Putte saa ne!

Kyyneleet nousivat silmiini, minun täytyi purra hampaani yhteen, etten itkisi. Minun kävi niin suunnattomasti sääli Emmyä, hänen yksinäisen ja vaivaloisen elämänsä takia, elämän ilman iloa ja tarkoitusta. Jos minä olisin tuossa maannut, ajattelin minä, niin olisin voimattomassa vihassa puinut nyrkkiä, olisin kieltäytynyt kuolemasta, olisin pyytänyt saada tietää millä oikeudella minun annettiin kuluttaa elämäni koneena ja lennätettiin tunkiokasalle, kun koneisto on loppuun kulunut.

Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.

-- Kun minä herään aamuisin tai makaan unettomana öisin ja ajattelen, ettei minun aamusella tarvitse mennä konttoriin, tuntuu se minusta niin _suloiselta_, tiedätkö, sanoi hän. -- Ja jos tietäisit, kuinka on hauska, kun on lupa olla väsynyt!

Elämä on häntä luita myöten kalunnut, ettei hänellä ole muuta aistimusta jäljellä kuin väsymyksentunto ja lepäämisen nautinto. Hän on fyysillisesti tyytynyt kuolemaan, ja tie toiselle puolelle tulee tasaiseksi ja kauhuttomaksi. Elämä ottaa voidakseen antaa, kiusaa voidakseen säästää, vihastuu voidakseen sovittaa. Lopultakaan ei voi muuta kuin paljastaa päänsä ja vaieta.

Rantatiellä oli perhepäivälliset häämatkalta kotiutuneiden kunniaksi. Siellä oli iloa ja riemua ja prameutta, eikä kukaan paitsi eno, huomannut, että minä olin alakuloinen. Päivällisen jälkeen, joka oli valmistettu tämän periaatteen mukaan: joka ei tahdo työtä tehdä, syököön sitä enemmän, huusi hän minut luokseen.

-- Elisabeth, mikä sinun on, sanoi hän ystävällisesti. -- Etkö voi sitä kertoa?

-- Minä en voi mitään kertoa, hyvä eno, sanoin minä.

-- Eiei, eiei, sanoi hän, et ehkä minulle, vaan hyvälle tädillesi!

Pelkäänpä että vedin suuni nauruun. Mutta aviomiehet ovatkin niin tietäväisiä ja naurettavia, kun on kysymys heidän rouvistaan. Uskoutua tädille! Arvattavasti saisin paljon enemmän ymmärtämystä sanomalehtimuijalta. Samalla lensi jonkun jumalan lähettämä ajatus minuun:

-- Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.

En minä oikein ehtinyt ajatella, mihin ne olivat tarpeen, mutta luulen jotakuinkin tuumineeni näin: Rahalla pääsee aina pitemmälle kuin ilman.

Minä sain kaksisataa; ja minä olen enolle ijäti kiitollinen siitä, ettei hän maininnut sanaakaan minkäänlaisista ehdoista eikä antanut minulle minkäänlaisia ohjeita näiden käyttämiseen.

Minä otin häntä kaulasta ja suutelin häntä ystävällisesti viileällä kunnioituksella ja hiukkasen säälien. Säälin aiheutti täti. On hirveätä, kun vähälahjaiset naiset joutuvat naimisiin, mutta tietenkin on vielä pahempi, elleivät ne siihen joudu.

Koko sunnuntaiyön olin valveilla, ja sieluni kulki ikävöiden vertavuotavin jaloin kohti aamua.

Eeva, joka oli ollut niin jatkuvasti kihlattu koko päivän, että hänen valkoinen viyellapuseronsa oli seljästä kokonaan sulhasen takinhihan mustaama, makasi ja viserteli unessa ja sanoi aina sopivien väliaikojen perästä: Gustav. Baby makasi hiljaa ja levollisesti sillä välin kuin minä milloin makasin kaikki valtimot pielusta vasten suhisten, milloin istuin kädet ristissä polvien ympärillä ja valitin äänettömästi koko ruumiillani.

Toisena hetkenä puhui järkeni: "Minä en voi hävittää elämääni miehen takia, joka ottaa minut kuin urheilun -- 'big gamé' ja ehkäpä ei edes big".

Toisena hetkenä vastaa sydämeni: Se ei ole hävittämistä, ja entäpä jos olisikin, mitä sitten? Kenelle minä säästäisin itseni, minä ilman muita myötäjäisiä kuin Putte?

Minä en _voi_ jäädä!

Minä en _voi_ lähteä, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin ruoka ja ilma.

Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin niin kärsinyt hänen puolestaan, toivoin nyt, että niinkuin hän, olisin saavuttanut tuon suuren välinpitämättömyyden.

Minä ajattelen minuuttani alun pitäen pyöreäksi ja voimakkaaksi pieneksi taikinapalloksi, joka nyt on muodostumaisillaan kaluksi, jonka pitää tulla niin ohueksi, että se kadottaa kaiken yksilöllisyytensä, niin ohueksi että reunat huomaamatta haipuvat leivinpöytään. Sillä tavalla elämä käsittelee, ja jota taipuvampi on, sitä pikemmin kaikki taistelut taukoavat, mutta menetelmä on tuskallinen ja sitä vavahtelee sen käden kovuuden alla, niinkuin kaulauslaudan.

Sillä tavalla päivä valkeni.

Tuomarit eivät sano koskaan mitään, siinä suhteessa ovat ne paremmat kuin naistoverit, jotka eivät koskaan voi tyytyä vähempään kuin että päivittäin pistävät arkin nuppineuloja sydämeeni. Mutta vaikka he eivät mitään sano, luen minä heidän silmistään, että he näkevät ja ymmärtävät ja että tätä he juuri ovat odottaneet. Hehän ovat nähneet saman näytelmän pienemmillä muutoksilla kertaantuvan jokaisen soman tytön kanssa, joka on ollut konttorissa -- ja muunlaisia ei täällä suinkaan ole koskaan ollutkaan. He ovat olleet mukana alusta ylös huippukohtaan ja sitten kehityksessä. Heidän täytynee tylsästi inhota tuota kaikkea ja pitää minua säälittävänä ja hieman naurettavana, aivan niinkuin minäkin pidän itseäni -- toisinaan.

Estelöihin nähden, joita tuomari pitää anteeksiannettavana etäisperinnöllisyytenä, joka pian on väistyvä, ottaa hän malttaakseen ja on säälivän suopea. On kuitenkin hetkiä, jolloin hän on kaikkea muuta kuin malttavainen. Silloin saattaa hän kääriä minut intohimoon, niin että minä melkein menetän tasapainoni, mutta silloin voi hän myöskin suuttua ja vannoa, että hänen pitää joka tapauksessa minut saada, tekeydyinpä kuinka kovaksi tahansa.

Minä kova!

Minä taukosin menemästä konttoriin iltapäivisin, silloin alkoi hän soittaa tänne ja komensi minut tulemaan.

Minä olen nyt yksin kotona, ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän soittaa. Hän on sanova jotakin tärkeästä kirjeestä, joka on tänä iltana lähetettävä, ja minä olen vastaava, että minä tulen, ja sitten asetun peilin eteen kampaamaan, ja hiukseni säkenöivät ja vääntelehtivät kamman alla kuin uhmaten ja kun tapaan peilissä silmäni, loistavat ne vaarallisina ja mustina poskien purppuroidessa. Ja minun käteni vapisevat niin, että vain vaivalla voin kiinnittää hattuni ja napittaa hansikkaani. Sitten tulen portaita alas, tietämättä miten ja raitiovaunussa minä istun ja hymyilen, niin että vieressäni istuva herra siirtyi lähemmä --. Hiljaa eikö kuulunut jotakin? Ei -- Kohta sen jälkeen olen minä hänen lumoissaan taas, nöyryytettynä ja häpeissäni, mutta kiinni, kiinni --

Tyttö, tiedän sen, pitää olla kuin varmuustulitikku, joka syttyy vain laatikon laattaa varten. Vaikka kuinka monta kertaa tahansa kastettaisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, syttyä ei saa -- ei ennenkun laatikon laattaa vasten. Jospa vain olisi pieni suojaava perhelaatikko, missä olla, mutta sitä ei ole.

Kas niin, nyt --

* * * * *

Minä ostin kotimatkalla aikataulun ja olen laskenut mitä kolmannen luokan piletti maksaa parhaan ystäväni asemalle.

Minä aion tehdä itseni ylen naurettavaksi.

Parin vuoden kuluttua tulen kyllä sydämellisesti ivaamaan itseäni, ellen minä vanhemman neidin näkökannalta siveellisellä ja ymmärtämättömällä vakavuudella tuomitse nuoruuteni hämmennyksiä.

Juna lähtee yhden ajoissa päivällä -- puoli vuorokautta ja minä olen poissa. Minä istun nyt täällä ja katselen ympärilleni huoneessa, jossa Pohjoistullinsakilla on ollut kotinsa, köyhä ja puutteellinen, mutta sittenkin pieni tuki maailmaa vastaan, jossa toinen on etsinyt tukea yksinäisyyttä vastaan vieläkin yksinäisemmän luona.

Minä ajattelen Emmyä, joka kohta muuttaa itsekseen huoneustoon, jossa hänen ei paljon tarvitse vuokrasta huolehtia. Minä ajattelen Eevaa, joka sileine sormuksineen ja pyyhinliinoineen ja "minun mielestäni uusihopea on kyllin hyvää" uskoo tietävänsä mitä rakkaus on, ja joka raottaa ovea, jonka hän väittää johtavan seitsemänteen taivaaseen. Babya, oi pientä Babylasta, jolla on niin paljon tuskaa ja levottomuutta edessään ja käy sitä kaikkea vastaan niin pienenä ja varustamattomana, joka tulee suremaan minua ja Sakkia, kun hän muuttaa sokerileipurille ja ikävöiden silmäilemään taapäin meidän iloisia päiviämme ja huolekkaita päiviämme ja kaipaamaan niitä kaikkia.

Ja itseäni, minun kun on lähdettävä keskellä kuukautta, palkka _ei_ ole etukäteen, ja tehtävä skandaali pelastaakseni -- mitä? -- kunniani, en juuri omaatuntoa kuullen, vaan jotakin epämääräistä, jota minä nimitän itsensävarjelusvaistoksi. Se on hyvin heikosti toimittu ja naurettavasti, mutta ainoa mahdollisuus.

Ajattelen Puttea, pitkää poikaani, jonka puolesta minä olen niin levoton täällä Tukholmassa.

Minä ajattelen Tukholmaa, jota olen rakastanut kunnioittavalla ja vastavuorottamalta rakkaudella, vaikka vain olen nähnyt siitä kuoren, joka on joka miehen omaisuutta, ja niin vähän kaikesta kauniista ja opetusrikkaasta ja salaperäisen synnillisestä, jota se kätkee. Ja myöskin tänä hetkenä, jolloin minä niin sanoakseni käännyn kulmasta elämässäni, en voi olla harmittelematta sitä, että koko Tukholma-aikanani olen ollut vain kolme kertaa teatterissa, joista kerran päiväkonsertissa, enkä kertaakaan oopperakellarissa.

XVIII.

Baby lemmikkini!

Kiitos pitkästä ja haikeasta kirjeestäsi. Minä tahdon sen johdosta opettaa sinulle jotakin, ja se on, ettei pidä kiinnittää sydäntään mihinkään, joka kuuluu tähän maailmaan, kaikkein vähin minuun. Lapsi, pienoinen, minä olen uskoton rakkaudessa, niinkuin niin monet muut naiset ja miehet myöskin, minä väsyn kaikkeen ennemmin tai myöhemmin, yksinpä Tukholmaankin ja konttorissa, istumiseen. Tiedän kyllä, armas, ei se käytöstäni puolusta, että lähdin ilman valmistuksia ja hyvästi sanomatta ja olin vain poissa, kun te tulitte talouskoulusta kotiin. Mutta erohan siitä jokatapauksessa olisi tullut, silloin tai maaliskuun viimeisenä päivänä, ja minä en mielestäni voinut kestää olla hajaantumisessa mukana ihan päästä päähän. Minä olen pitänyt teistä niin paljon, niin, ja sittenhän oli tuo sairaan ystäväni lähettämä sähkösanoma, josta minä kirjeessäni mainitsin.

Minä olen nyt sellaisessa paikassa, jossa ei ole puhelinta eikä konttoria eikä mitään mihin me olemme tottuneet, ja ilma on aivan toinen kuin Vaasan kulmakunnalla. Olen erään tilanomistajan luona, jonka rouvan ystävyyden minä kerran voitin antamalla rukkaset eräälle miehelle, jota hän ei kuitenkaan saanut, ja nyt hänellä on pienet, uudet kevätkaksoset, niin että saatat arvata, että hän kiitti Jumalaa siitä, että minä tulin, jolla ei niitä ole ja olen esteetön käyttämään kaiken puolenvuoden aikana Tukholmassa säästämäni lihasvoiman hoitaakseni heidän pesuvaatteitaan, jotka olivat tarkoitetut yhdelle, _niin että sinä voit arvata_, ja lämmittämään heidän maitonsa ja kaikenlaiseen muuhun.

Sinä kyllä ihmettelet kaipaanko minä Sakkia ja sen luolaa ja sitä minä teen, mutta minä en ikävöi takaisin sinne.

Minun oikea paikkani ei ole kirjoituspöydän ääressä ja kynä ei ole minun aseeni. Taivas, kuinka minä nautin saadessani tehdä työtä molemmin käsin, koko ruumiillani, kantaa sankoja ja retuuttaa tenavoita, silittää pieniä paitoja -- tietäisitpä kuinka somia -- ripustaa pyykkiä kuivamaan ja nähdä kuinka lumi sulaa metsässä! Minä nousen ylös aamuisin, muhennan luita kanoille, minä juoksen kellarissa ja ullakolla, minä valmistan sairasruokaa, minä aherran enemmän kuin jos olisin naimisissa tässä talossa, minä en ajattele mitään, ja totta totisesti hipiäni on tullut paremmaksi. Mitään varmoja suunnitelmia minulla ei ole, ainoa mikä minua panee miettimään on Putte. Tiedäthän että hän on sellainen erinomainen poika, vaikka hiukan hermostunut luokalla ja rehtori sanoo, että häntä olisi hyvin hellästi ohjattava. Mutta kuinka minä voisin hankkia pojalle sitä Tukholmassa. Minä haluaisin siirtää hänet jonkun pienen kaupungin oppilaitokseen ja pitää koulutaloutta 6 tai 7 muulle pojalle, mutta tätä kaikkea ei ole suinkaan helppo järjestää. Saapi nähdä syksyllä!

Niin saa nähdä syksyllä! Kuinka on Sakilla silloin?

Eeva, alkakaamme nyt parhaiten onnistuneella meistä, on onnellisena jossakin Vaasan kulmakunnalla nuoruutensa rakkauden kanssa, joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, mutta sehän on samantekevä, kun Eeva itse huomasi kaitselmuksen ilmeisen etusormen siinä, että hänellä niinkuin Eevallakin oli ruokaliput Stureruokalassa.

Emmy, niin, sopiipa väitellä siitä, eikö hän sittenkin tule olemaan onnellisin meistä kaikista, koska hän silloin arvatenkin on läpikäynyt viimeisen suuren yllätyksen tai pettymyksen. Poloinen vanha Emmy, hän oli aina meistä se, joka oli ajatuksiltaan hitain, joka tiesi vähimmän ja oli enin proosallinen. Ja kohta tietää hän enemmän kuin kaikki maailman oppineet yhteensä.

Lopuksi, olet sinä, Baby-lapsi, jonka varalle minä sain ihan erityisen sydämen, sinä yksin olit niin avuton ja hyvä, ja minä en juuri ole kumpaakaan. Voithan arvata hämmästykseni, kun sinä kirjoitit, hakeneesi minun entistä paikkaani tuomarilta, ja että hän oli taipuvainen antamaan sen sinulle.

Olihan se julman hauskaa sinulle ja _tavaton onni_, että sinä sen sait, vaikka oli niin monta hakijaa, ja varsinkin kun sinä et osaa koneella kirjoittaa etkä ole juuri tottunut kirjevaihtoon. Sinulle ei kai koskaan ole juolahtanut mieleen, että voipi olla niinkin, että hän ulkomuotosi takia kohdistaa huomionsa sinuun? Ei ole? Ei, sellaistahan ei mielellään ajattele, kun on kysymys konttoripaikasta! Ollaan sitä mieltä, ettei sillä asialla ole mitään sen kanssa tekemistä, vai kuinka? Ja saattaahan varsin _hyvin_ niin olla, ettei se _ollenkaan_ ole se asia, mutta tiedäthän sinä, että kun sinä vain _lähetit_ todistuksesi, ei juuri kukaan _niihin_ kiinnittänyt huomiotaan!

Minä en ollenkaan tahdo kieltää sinua ottamasta paikkaa vastaan, sillä konttoriaikahan on sopiva, ja hän _humaani_ päällikkö, ja hän tulee varmasti pitämään sinusta _hyvin_ paljon. Niin ystäväiseni, jos hän tahtoisi pitää sinusta toden teolla, niin ettei hän tulevaisuudessa koskaan kiintyisi kehenkään toiseen, niin ei _kukaan_ iloitsisi siitä enemmän kuin minä, sillä hän on käytökseltään hyvin miellyttävä ja rakastettava ja ulkonäöltään myöskin tavattoman hieno ja kaunis.