Part 6

Görel on tohtorin kanssa Nizzassa, ja minä olin mukana järjestämässä, niin että kaikki kävi laatuun Grand Hotel'issa.

Minut oli vilpittömästi kutsuttu, mutta epäröin, sillä ajat olivat ankarat, ja maailmalliset huvit, niinkin epäiltävää laatua kuin toisten häät, ovat tuskin moraalisesti oikeutettuja, kun lakko on tullut puhtaaksi tappioksi, Baby on sokerileipomossa Sturekadulla ja polttoöljy maksaa 18 äyriä litra.

Mutta Sakki oli saanut päähänsä että minun piti mennä, ja kun minä selitin, ettei minua haluttanut esiintyä loistavien ylhäisökanojen joukossa köyhänä sukulaisena, verhottuna kainouteen ja äskensilitettyyn musliiniin, kaulassa kahdesti pantattu ja lunastettu kultainen sydän samettinauhassa, vastasivat he, että minä saatoin olla huoleti puvun suhteen.

-- Sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, siihen annan Sakin kunnian vakuudeksi.

-- _Siitä_ et saa paljoa panttilainaajalta, sanoin minä epäileväisesti.

-- Elä ole epäuskoinen, vaan usko, varoitti Eeva, se asia kyllä järjestyy, kunhan sinä vain et ole liian jäykkä lainaamaan, niinkuin me toiset teemme, kun joka toinen vuosi on jotkut kenraalikekkerit.

Ja vallan oikein, päivää ennen häitä tuli Baby ja toi silkkialushameen, jonka hän oli lainannut, en tiedä mistä, ja Eeva ihanan pitkän liinan, joka oli pelkkää chiffonia ja pitsejä, sekä viuhkan. Itse olin ostanut kauniit, pitkät, valkoiset hansikkaat ja hiuksiin monilla kieltäymyksillä pienen kultaperhosen.

Gerda -- hän jolla ei ole rakastajaa -- jolla oli viettelevä kiihko kaikkeen, mitä vain vaatteiksi sanotaan, tuli niin kiltisti meille eräänä iltana neuvottelemaan minun raakasilkkihameestani. Hän on täydellinen nero, josta olisi pitänyt tulla ompelijatar, saattaa kai vieläkin muuttaa uraa. Hänen neronsa, minun ahkeruuteni ja muutamien pitsimetrien tuottama tulos tyydytti jotakuinkin minun laidoille lyötyä kunnianhimoani.

Kaikki tytöt auttoivat minua pukeutumaan, mutta sattui niin hullusti, että Eevan täytyi ommella nappi kiinni, enkä minä tullut sitä ajatelleeksi, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Niin että nyt en joudu koskaan naimisiin, ja sitä minä ajattelin koko matkan enon vaunuissa. Se tuntui hyvin surulliselta. Sakki oli suudellut minua jäähyväisiksi ja sanonut rohkaisevasti: "Kuinka suloinen oletkaan, tee nyt hyvät naimiskaupat ja muista meitä, kun tulet Grandiin!" mutta siitä huolimatta koski se minuun varsin kipeästi.

Kidutus loppui kuitenkin lyhyeen, kello 11 olin taas kotona.

Koko Sakki tuli yöpukimissa eteiseen ja sanoi:

-- Noo?

-- Häät, sanoin minä kärttyisästi, ovat naurettavia; mauttomia pitoja. Ainoa lohdutukseni siitä, ettei minulla ole mitään toiveita -- kiitos sinulle, Eeva, -- joutua naimisiin, on, että siten säästyn tästä komediasta.

-- Olen yhtä mieltä kanssasi -- teoreettisesti, sanoi Eeva. Ajattele sen sijaan:

"Ah yhtä olla tietämättä toisten, ei kotia, ei arkiaskareita".

Babyn silmät loistivat, kun hän kuuli rakasta Levertiniään ja hän yhtyi:

"Kun kuulas hämäryys se suvi-illoin häähunnun valkoisen ja hennon lailla kietaisi kudelmiinsa kaupungin, niin komerossa ikkunanpa silloin yhdessä viipyä ne tapasi nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan, mut visusti kuin pyhätön sen maailmalta salas, nuo ypöyksinäiset, mies ja nainen, mi salaa matkatovereita olla halas."

Baby, joka pariin kuukauteen oli ainoastaan puhunut yleisistä harrastusperistä, oli nähtävästi saanut taudin uudestaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä minun sohvannurkassani, yöpaita tiukasti vedettynä paljaiden jalkojen ympärille ja hiukset riippuen hajallaan joka puolella. Kun kumarruin eteenpäin katsomaan häntä, huomasin, että hän oli sulkenut silmänsä, suun hymyillessä haaveksivaisesti ja onnellisena. Ja minä kuulin hennon kuiskauksen, jonka tottunut korvani tulkitsi näin kuuluvaksi: "to Mennesker -- -- --". Kun Baby on haavemielinen, turvautuu hän aina tanskan kieleen. Se on jälkikaikua Blicher-Clausenin ja Ingeborg Maria Sickin teosten lukemisesta.

Minä rakastan Babya, mutta juuri nyt hän harmitti minua. Ja kun sitten Eeva alkoi kerrata: "nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan --" sekottaessaan vademecumia vesilasiin, pisaran joka jambia kohti, en enää voinut pysyä hiljaa.

-- Elä yritäkään näytellä epämoraalista, sanoin minä. Sinä olet kuitenkin lopulta, niinkuin me kaikki, pieni raukka, joka olisit ihan suunniltasi ilosta, jos joku tahtoisi rehellisesti mennä naimisiin kanssasi, niin että pääsisit olemasta nimeltäsi Gustafson ja saisit maata niin kauan, kun haluat aamusella.

Ainoa tilaisuus elämässä, jolloin Eeva jää vastauksen velkaa, on silloin kun hänellä on vettä suussa, ja sitä hetkeä minä aina käytän hyväkseni ja sanon hänelle sydämeni ajatuksen. Silloin tanssii hän aina hurjasti ympärilläni ja uhkaa minua hammasharjalla, tukehtumaisillaan, kunnes hän vihdoinkin saa äännetyksi. Mutta sitten!

-- _Kuinka sinä sen tiedät_, ettei ole ketään joka tahtoo? sanoi hän viimein varmuudella.

Baby heräsi.

-- _Kuka_, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.

-- Se on lorua, Baby, sanoin minä ylimielisesti.

-- Mutta te ette ole lainkaan tiedustelleet minkälaista oli häissä.

-- Oliko siellä ihania naisia? Oliko heillä kauniit vaatteet? sanoi Eeva, ja minä huomasin, että hän oli iloinen päästessään näin ehjin nahoin äskeisestä vastentahtoisesta typeryydestään.

-- Missä on kauniita naisia, siellä on aina vieläkin kauniimpia vaatteita, sanoin minä, ja täällä oli kumpiakin. Mutta melkein kaikki olivat ikäviä kuin tapeetit. Minä kysyin itseltäni, mistä se johtuu, että me, joilla tuskin on aikaa hoitaa kauneuttamme, vielä vähemmin korkeampiin harrastuksiin, ylipäänsä olemme niin paljon hupaisempia. Sillä sitä me olemme. Minusta me olemme oikein herttaisia ja ymmärtäväisiä, niin että meidän kanssamme on hyvä olla tekemisissä. Joka ei suinkaan ole asian laita kaikkien naisten suhteen.

-- Niin, sanoi Eeva miettiväisenä. Mutta meneppäs ja sano se. Konttoristeja! Ihmiset näkevät aina kangastuksena tärkkikauluksia ja vahakangashihoja, mustepilkkuja, hämmennyksissä olemista ja miesmäisyyttä. Me olemme ruusuja, jotka kukkivat salassa, mutta jos ihmiset tietäisivät, kuinka meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, olisimme me suunnattoman haluttuja.

-- Uskotko? sanoi Baby innokkaasti.

-- Tietenkin uskon. Olen sitä mieltä, että konttoristina erinomaisesti suorittaa opintonäytteen avioliittoa varten. Paljon paremmin kuin perhetyttönä. Sillä perhetyttö on tavallisesti pieni hölmö.

Ja sinä olet ehtinyt noin pitkälle elämässä etkä tiedä, että juuri niille antavat miehet suurimman arvon, sanoin minä kiusotellen. Etkö sinä, pieni otus, tiedä, että miehet rakastavat naisia, joilla ei ole älliä nousta raitiovaunuun oikealta puolen tai oppia ylimenoja ja panemaan polettia matkakapistuksiinsa.

Semmoinen ei ole juuri _minun_ kokemukseni, sanoi hän hiukan salaperäisesti hymyillen, niin että minä sain aihetta uskoa, että jotakin todella oli tapahtumaisillaan. Olin kysymäisilläni, mutta ajattelin: saanen kai sen sitten tietää.

Sitten poikkesi hän taas äkkiä asiasta:

-- Oliko serkkusi kallisarvoisesi koteloitu?

-- Sinä puhut niinkuin hän olisi puoligrammaa aspiriniä, sanoin minä. Kyllä, sen saat uskoa! Laske yhteen kaikkien meidän tämän kuukauden palkat, niin saat jotakuinkin puolet siitä, mitä kapseli maksoi.

-- Oliko hän liikutettu?

-- Kyllä, sanoin minä, ihastuttavaan nenäliinaan, joka on ollut minun äidinäitini oma. Eikö se ollut häikäilemätöntä? Luonnollisesti olisi minun pitänyt periä se. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.

-- Että sinä et häpeä sitä kertoa, sanoi Baby. Oliko ruoka hienoa? Joitko sinä paljon samppanjaa? Kun me istuimme täällä tänä iltana ja ikivanhoja voileipiämme natustaen söimme itsemme leivänkylläisiksi kolmannen kerran tänä päivänä, ajattelimme sinua.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.

-- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en halua kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.

-- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

-- Sinä et ole sanonut sanaakaan herroista, sanoi Eeva.

-- Paras viimeiseksi. Oi, tiedätkö, minut esiteltiin vanhalle, viimekesäiselle liehittelijälleni. Meillä oli oikein hauska.

-- Ihailiko hän sinua vielä?

-- Kyllä, sanomattomasti. Varsinkin kun minä sattuneesta syystä sanoin hänelle, että rakastan toista.

-- _Päällikköä_?!

-- Sillä silloin väitti hän, että sittenpä juuri olikin oikea aika meidän alkaa uudestaan.

-- Aioitteko?

-- Kyllä, minä sanoin hänelle, ett'en hänestä ollenkaan välitä, ja silloin selitti hän uskovansa, että minä olin mieltynyt kaikkiin miehiin, vieläpä niihinkin, joita kerran olin rakastanut. Mutta minä sanoin, ettei hän saanut pyytää mahdotonta. -- Eikö teillä todellakaan ole enempää leipää.

-- Kyllä, jos lupaat romahtaa alas myymälään varhain huomenaamulla, ennenkuin minä menen, sanoi Baby, niin saat minun aamiaisosani, ja hän solui alas lattialle ja meni hyräillen:

"Ah yhtä olla tietämättä toisten -- --"

Eeva ja minä katsoimme hänen jälkeensä. Hän on liian suloinen olemaan sokerileipomossa, sanoimme me molemmat. Samassa huusi Emmy minua ja minä menin hänen luokseen.

-- En tahtonut juuri kysyä sitä siellä sisällä, sanoi hän, mutta _mitä_ sinun tädilläsi oli yllään?

Ja minun täytyi unisena ja kuolemanväsyneenä istahtaa kertomaan Emmyn ommellessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja peräti kiusaantuneet kasvot minuun.

Katso, nyt olen lopettanut päällystän, sanoi hän. Opi kärsimään valittamatta! Ja huomenna menen lääkärille. Minä maksoin eilen neljännekseltä sairaus- ja hautauskassaan. Niin että kaikki on nyt selvää; kas vain, että hänellä oli sinisenpunaista, vaikka hän on niin paksu!

Kun vihdoinkin olimme vuoteessa, ja Eeva ja minä olimme yksin, sanoi hän:

-- Pegg sinä et saa suuttua, mutta minä olen sitä mieltä, että jos sinunlaisella tytöllä on ikävä häissä, niin on se varmasti sentähden, että se, josta pitää, ei ole siellä.

Minä hätkähdin, niinkuin tehdään, kun joku tieten tai tietämättään osaa oikeaan.

On monta, joista pidän, jotka eivät olleet mukana, sanoin lyhyesti. Mutta tiesinhän minä, että hän oli oikeassa. Tiedänhän, että on mennyt siihen, että minä, niinkuin maa, lainaan kaiken valoni toiselta.

-- Pegg, ole varuillasi, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä on jotakin. Sinä olet niin muuttunut.

-- Niinkuin jotkut muut.

-- Jotkut muut, niin. Mutta ei samasta syystä. Olen sitä mieltä, että jos joku konttoristi saa päällikön jumalakseen, silloin voi hän lähettää terveisiä kotiin. Minä olen vanhempi ammatissa kuin sinä.

-- Niin, sitä mahdat olla, sillä minä en laisinkaan ymmärrä mitä tarkoitat.

-- Kyllä sinä ymmärrät, mutta koska sinä tahdot selvää puhetta, niin sanon sinulle, että on useampia kuin yksi päällikkö, jotka mielellään tahtoisivat saada nuoret ja suloiset konttorityttönsä lisäksi Perhekirjaansa, ja siihenhän me kuitenkin Jumalan nimessä olemme liian hyvät.

-- Jos tarkoitat _minun_ päällikköäni, niin hänellä ei ole perhettä, sanoin minä.

-- Ja sinä et sittenkään koskaan tule muuksi kuin lisäksi, sanoi Eeva. Se, jonka hän kerran ottaa käydessään viittäkymmentä, on arvattavasti nyt pensionaatissa Schveitzissä ja hänen isänsä omistaa talon Rantatiellä.

-- Aina yhtä viisas, sanoin minä.

XV.

Emmy ei koskaan mennyt tohtorin luo. Mutta tohtori tuli hänen luokseen. Kun hän oli toimittanut talonsa, lopettanut päällystän ja maksanut kaikkiin kassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla kipeäksi, tuli hänestä äkkiä loppu. Aamulla emme voineet saada häntä sängystä, vallan välinpitämättömänä makasi hän siinä, milloin ei heikosti valittanut pakotusta seljässä.

-- Meidän on kutsuttava tohtori tänne sanoi Eeva.

-- Niin, mutta, sanoin minä, se tulee liian kalliiksi. Eikö ole syytä odottaa vielä päivä, ehkäpä hän toipuu sen verran, että voi itse mennä?

-- Me puhumme tietysti _meidän_ tohtorille, niin ei se maksa mitään, vastasi Eeva, kummissaan siitä, etten kyennyt hallitsemaan niin yksinkertaista tilannetta. Etkö tiedä, kuka meidän tohtori on?

-- En.

-- Sepä kummallista. Hän on Tukholman kiltin tohtori. Meitä on koko joukko, jotka aina käymme hänen luonaan, kun meitä mikä vaivaa, ja hän sanoo, ettei hän köyhiltä konttoritytöiltä ota mitään.

Minä soitan, mutta luuletko sinä voivasi jäädä kotiin ja ottaa hänet vastaan?

Tein sen, ja hän tuli puoli yhdeksän ajoissa. Minä avasin eteisen oven hartaudella, jonka toivon huomaantuneen olennossani. Minua melkein ihmetytti, että hän oli tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka sulasta hyvyydestä antoi meille jotakin vaatimatta korvaukseksi työtämme, tai joitakin muita oikeuksia meidän persoonaamme! Joka aivan itsestään ajatteli, että me saimme rehkiä ja uurastaa, ja vaivautui meidän tähtemme! Hän mahtoi olla aivan erikoinen laadultaan. Mutta minä tunnen olevani iloinen siitä, että hän on olemassa, ja kun olen katkera, olen ajatteleva häntä.

Siitä tuli pitkä tutkistelu. Minun piti vastata tohtorin kysymyksiin, Emmy ei jaksanut. Tuloksena oli, että hänet viipymättä oli vietävä Sapattivuoren sairaalaan leikattavaksi. Selkäpakotus oli ollut vaarallisen sisäisen vaivan oire.

Niin, tämä on ikävä tapaus, mutta ei mikään harvinainen, sanoi tohtori. Siihen on syynä tuo luonnoton hiljaa istuminen, johon varsinkaan naisen ruumista ei ole luotu, ja sitten liikarasittuminen ja huono ruoka. Hänen olisi aikaisemmin pitänyt hakea apua. En voi ymmärtää, että hän on viivytellyt näin kauan, sillä aivan varmasti on hänellä ollut vaikeat tuskat.

_Minä_ ymmärrän sen, ajattelin minä.

-- Luuleeko tohtori, ettei hän koskaan voi parantua?

Hän vastasi, ettei hän siitä uskaltanut lausua mielipidettään. Ja sitten katsoi hän minuun ja sanoi:

-- Neiti ei itsekään näytä erittäin terveeltä.

-- Minäkö? sanoin minä. Olen niin uusi ammatissa, niin että minulla ei ole oikeutta olla vähintäkään huononnäköinen.

(Mutta tosiasia _on_, että minä kyllä tunnen ammattisäryn seljässäni, kun olen liian kauan kirjoittanut koneella.)

Hoitakaa itseänne kuitenkin ajoissa, neiti, sanoi tohtori jonkinlaisella mahtavuudella. Sillä uskokaa minua, muuten ette kauan kestä.

Minä kohautin olkapäitäni.

-- Ei se tee mitään.

-- Monet nuoret tytöt ovat vastanneet minulle noin, sanoi hän sävyisästi, mutta sellaisella äänellä, kuin minä olisin ollut tyhmä pieni lapsi.

-- Mikä teitä kaikkia vaivaa? Eikö teillä ole lainkaan elämänhalua? Ilman sitä ei voi sulattaa ruokaa, niinkuin ehkä tiedätte!

-- Ooh, sanoin minä, ei tarvita erin paljon elämänhalua sulattamaan _meidän_ ruokaamme.

Minä sain nyt tehdä selkoa siitä mitä me tapaamme syödä: kahvia, voileipää, suklaata, voileipää, yksi ruokalaji keittokoulussa, teetä tai pilsnerjuomaa ja voileipää.

Hän hämmästyi ja varoitti, laati ruokajärjestyksen ja sanoi, että hän kirjoittaa sanomalehtiin. Luulenpa hänen vielä puhuneen tulevasta sukupolvesta, oli sanalla sanoen lyyrillinen. Kun hän meni, oli hänellä yksi ihailija kaikkien entisten lisäksi. Toivon, että voidaan koota aarteita taivaassa.

Sitten joutui Emmy Sapattivuoren sairaalaan ja Sakissa oli taas täysi, mutta jonkinlaisen alakuloisuuden verhoama sopusointu. Me käymme häntä tervehtimässä niin usein kuin voimme, hän on vielä liian heikko leikattavaksi. Minua niin kauhistuttaa ajatella hänen kohtaloaan, sillä keskusteluni jälkeen tohtorin kanssa, on kuin siinä näkisin kuvastuvan oman vastaisen kohtaloni. Se ei ole totta, tietenkään, ettei se mitään tee. Elämäni näyttää minusta päinvastoin kallisarvoiselta, tärkeältä ja ansaitsevan kaiken sen työn, mikä sen puolesta tehdään. Kuolemanajatus on seurannut minua jo jonkun aikaa kuin kylmä varjo, ja se taistelee yhä voimakkaammassa tempossa sielustani elämisenhalun kanssa. Minä luen vuoteni ja saan sellaisen halun painaa elämää sydäntäni vasten, vaikkapa sitten polttaisinkin itseni samalla. Sama se, sillä menettelinpä niin tai näin, täytyy minun kuitenkin lopen kulua ja tulla kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi ja joutua Sapattivuoreen.

Ja kesken tätä sama-se-tunnelmaa täytyy minun sanoa itselleni, että olen rakastunut häneen, ja että hän tietää sen! Kuinka se on voinut niin pitkälle mennä, en ymmärrä, ja kuinka hyödytön ja kuvitteluja vailla oleva rakkaus voi kestää ja saada sellaisen vallan ihmisen yli, en tiedä. Tiedän vain että tilanne on kestämätön, ja että elän ainaisessa hermojännityksessä. On alituisesti kohtauksia, ja ellei tätä olisi ollut, olisi kirjanpäätös pitänyt yhtä paljon nopeammin. Nyt se tuli selväksi vasta eilen. Minä olin siellä iltapäivällä niinkuin tavallisesti ja tuomari myös. Ja kun minä vihdoinkin näin, että sain kirjat pitämään yhtä, oli kai varsin luonnollista ja anteeksiannettavaa, että minä syöksyin ylös ja aloin ylistää:

On selvä hei! Se liian varhain ollut ei!

Silloin näin hänet ovessa ja peräydyin vaistomaisesti lähintä seinää vasten. Siellä seisoin hyvin hiljaa ja katsoin häntä suoraan silmiin ajatellen nopeasti ja selvästi: _Nyt annan perään_, sillä minä olen suuri raukka.

Siihen aikaan kun minun äitini oli nuori, oli varmasti helpompi selviytyä miehistä ja miesten rakkaudesta. Silloin oli käsivarsi vyötäisten ympärillä sama kuin sormus sormessa, suutelo sama kuin kihlausilmoitus, eikä kenestäkään tytöstä pidetty kiinni, ellei hänestä pidetty.

Mutta _nyt_!

Hän otti minut sanaakaan sanomatta syliinsä ja suuteli minua, ja minä en saanut ääntä enkä voinut liikuttaa itseäni. (-- "Sitten sanon hänelle, sitten -- -- --".)

Sitten otti hän, yhä vielä sanomatta sanaakaan, minut omaan huoneeseensa ja sijoitti minut matalaan nahkatuoliin, mutta itse istui hän karmilla käsivarsi minun kaulallani.

-- Antakaa minun mennä, sanoin minä tarmottomasti.

-- Niinkö luulette? sanoi hän liikuttamatta lihastakaan. _Nyt_!

Äänessä oli niin paljon varmuutta, että se harmitti minua, joka tavalliselta moraaliselta näkökannalta koitui minulle pelastukseksi.

-- Ohoo, sanoin minä. -- Vielä ei maksa vaivaa olla liian varma.

-- Minä olen ensi hetkestä asti ollut varma sinusta! sanoi hän pirtistyttääkseen minua.

Minä muistin juuri hänen kerran sanoneen, että oli hauska nähdä minut salamoivan vihaisena, ja sentähden nauroin minä vain niin harmillisesti kuin suinkin ja ponnistin päästäkseni ylös. Mutta koettakoon, ken voi, nousta ylös matalasta nahkatuolista, kun joku, joka on voimakkaampi istuu karmilla eikä anna siihen lupaa. Minun on käytettävä kieltäni, ajattelin minä, mutta minä en pillitä, ennenkuin viime tingassa, jos ei muu auta.

Ja koko ajan minä tiesin, että loppu ei riippunut hänestä, vaikkapa ilmeisesti näyttikin siltä, niinkuin hän tilannetta hallitsisi, vaan minusta. Mutta minä olin hölmö ja rakastin häntä.

Kuinka usein olenkaan nähnyt painettuna tuon yksitoikkoisen lauseen: tahdotko tulla minun vaimokseni? Olen monta kertaa ihmetellyt tokko sitä todellisuudessa on niin paljon käytetty, mutta nyt se kuitenkin tuli esille, s.t.s. ei sanasta sanaan, koska hän tarkoituksella jätti pois sanan vaimo.

Minä pudistin päätäni.

Se ei häneen laisinkaan vaikuttanut.

-- Minkätähden? kysyi hän hiukan ylimielisesti.

-- Minulla on pieni, naurettava syy, sanoin minä: Te ette minua rakasta.

-- Ooh! sanoi hän. -- Saatoin arvata, että te toisitte tuon esiin. Mutta jos minä nyt "rakastaisin" teitä?

Hän lausuu aina verbin selvillä ja halveksivilla lainausmerkeillä.

-- Jos te sen tekisitte, sanoin minä, luulen että voisitte saada minut vaikka mihin!

-- Mistä sinä sen tiedät, etten sitä tee?

-- Siitä että te kohtelette minua, niinkuin teette! sanoin minä. -- Sitä ette silloin ikinä tekisi.

Se tuli minulle varmuudeksi samalla hetkellä kuin sen sanoin, ja minä takerruin kiinni siihen varmuuteen kaikella sillä naisellisella ylpeydellä, mitä minulla kiireessä oli käytettävänä.

-- Jos minä rakastaisin (taas lainausmerkit) teitä, tekisitte te siis mitä minä siinä tapauksessa en teiltä pyytäisi? sanoi hän. Vai kuinka? Varsin oivallista logiikkaa. Te mutkittelette. Te teette verukkeita. Pelkuri niinkuin kaikki muut? Tai ei, se on varmaankin vain sotajuoni?

Siinä kaikki mitä voitin. Hän ei ollut koskaan ennen näyttänyt kuinka vähän hän minua kunnioitti. Rohkeuteni petti.

-- Antakaa minun mennä, sanoin uudestaan surkeammin.

-- Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi.

Ei ole minkäänlaisia esteitä. -- Mutta niitä oli sentään, sillä kun minun piti nousta ylös, huomattiin, että hänen nutunhihansa nappi oli tarttunut minun hiuksiini.

-- Myöntäkää, että te sentään olette kiintynyt minuun, sanoi hän.

-- Minulla on aina huono onni, sanoin minä ja nauroin vasten tahtoani. -- Minä kiinnyn helposti kaikellaisiin hirviöihin, jotka eivät hituistakaan ansaitse, että niistä välitetään.

-- Kiitän teitä! sanoi hän.

-- Ei ole mitään syytä kiittää, vastasin minä keveimmällä mielellä ja menin ovelle.

-- Ettekö sano edes hyvästi?

Minä käännyin. Hänen äänensä tuntui väsyneeltä ja hänen silmissään luin ainakin minä pettymistä ja alakuloisuutta.

Ja silloin tein minä kaikki taas tyhjäksi.

Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä!

-- Elisabeth, tiesinhän sen!

En tiedä kuinka kauan me seisoimme näin, lopulta kuiskasi hän jotakin korvaani, joka teki minut aivan kylmäksi pelosta, jota en koskaan ennen ollut tuntenut.

Ja minä pakenin pois, ennenkun hän sai aikaa tointua, mielettömänä, takovin valtimoin.

Vavisten kuin galvanoitu sammakko menin minä kotiinpäin ajatellen:

-- Mihin tämä johtaa?

Ja sieluni silmällä näin hänet autossa menossa jonnekin pelaamaan pokeria ja luin hänen ajatuksensa: nyt tulee minun vain hiukan pitää puoliani niin -- -- --

Kaikesta huolimatta en sentään voinut olla nauramatta Eevalle iltasella. Hän kulki kuin unissakävijä ympäri huonetta, huomaamatta minua, ajattelematta missä hän oli tai mitä hän teki.

-- Eeva! sanoin lopulta. -- Herää!

Silloin hypähti hän ylös ja katsoi minuun ja silmät olivat kuin auringot.

-- Pit... pitääkö minun päästää auki leninkisi?

-- Kiitos! sanoin minä vavisten. -- Ei, mutta sinun pitää istua tässä sänkyni vieressä ja antaa minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen niin onneton, ja varmasti on vain sattuma, jos minulle käy hyvin!

XVI.

Maaliskuun 15 p., mutta pakkanen.

-- Nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.

-- Sitä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.

Hän meni pois ovelle ja sulki sen.

-- Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä jätän hautajaistoimiston.

-- Minne sitten aiot lähteä? kysyin minä.

-- Minä lakkaan palvelemasta, sanoi hän ylpeästi. Olen saanut jonkun, joka sen sijaan palvelee minua.

-- Kerro, ystäväiseni, sanoin minä salaa hieman kateellisesti huokaisten. Minkätähden, minkätähden on se toiselle niin helppoa ja niin kumman pulmallista minulle?

-- Se on satu, sanoi hän.

-- Niin, sanoin minä, niin tietysti. Aivan uusi.

-- Me, niin, me tavattiin ensi kerran, kuules, viisi vuotta sitten. Me kävimme kauppaopistoa Göteborgissa ja olimme jotakuinkin yhtä taitavat. Ja aatteles, nyt on hänellä 4,600 vakinaista palkkaa ja minulla on 1000, eikö se ole merkillistä?

-- Kyllä, kovin on, sanoin minä. Entä sitten?

-- Niin, saatathan ajatella, että ei sitä juuri mennä kihloihin kauppaopistossa, vaikkapa kuinka riittävästi toisistaan pitää. Ajatellaan, että voihan vielä tulla joku prinssi, ja me erosimme ilman lupauksia. Minä sain paikan, mutta vaihdoin yhtenään, niin hänkin teki, ja niin jouduimme toistemme jäljiltä. Tiedäthän kuinka se käy.

-- Kyllä, tietysti, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.

-- Nyt et saa uskoa, että minä unhoitin, sanoi hän ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, minä muistin vain hiukan vähemmin hyvin. Ja sitten minä niin kokonaan antauduin leipähuoliin!

-- Sinä, kyllä! Sinä olet tunnettu siitä! Tuliko hän sitten Tukholmaan ja haki sinut?