Part 5

-- Mutta minun mielestäni te olette näyttäneet, että me sitä voimme, sanoin minä. Mielenosotuksena oli se joka tapauksessa hyvin tehty. Sitten seuraa kysymys, mitä meidän nyt on tehtävä. Mitenkä nyt on tuettava teitä molempia, jotka olette ilman työtä ja tuloja.

-- Hyvä Pegg, sanoi Emmy.

Minä näin, että hänen oli vaikea ilmaista mitä minä luonnollisesti koko ajan olin ymmärtänyt: että hän ei ollut noiden kahdenkymmenen joukossa. Minun kävi häntä sääli.

-- Ymmärrän sinua Emmy, sanoin minä. Sinähän olet koko ajan asettunut torjuvalle kannalle.

Tuli äänettömyys. Sitten sanoi hän keventyneenä.

-- Olen ajatellut, että minä kyllä voin auttaa Babya vähän, kunnes hän saa jotakin, sillä kasööri sanoi, että hän luulee, että me toiset, _jotka olemme lojaalia_, saisimme korotusta.

-- _Vai niin_, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka nyt itki hiljaa ja väsyneesti.

-- Elä ole pahoillasi, kultaseni! sanoin minä ja suutelin häntä.

Oi Pegg, sanoi hän syvältä sydämensä murheesta, se on niin _häpeällistä!_

-- Lorua lapsi, se on mainiosti tehty, vaikka, oi niin kauhean päättömästi! Mutta niinhän useasti on. Kahdenkymmenen vuoden perästä tällainen yritys onnistuu.

-- Ja minä koetin hiljaa kääntää hänen pielustaan, mutta se oli yhtä märkä molemmilta puolilta.

-- Ja sitten olen minä niin kauhean köyhä, sanoi Baby, ja kaikki ne toiset myöskin -- minun tähteni. Mitä sinä luulet että Jumala sanoo?

Minä vaalin häntä kuin pientä lasta, on aivan niinkuin hän olisi sellainen, aivan niinkuin Putte. Ihmettelen, enköhän minä oikeastaan ole tavattoman äidillinen. Entäpä jos hakisin paikkaa jossakin lastenkodissa tai jos perustaisin kanalan. Varmasti se soveltuisi minulle paremmin.

Kyynelten parhaillaan valuessa tuli Eeva. Hän oli heti tulessa ja liekissä, kutsui Babya marttyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui virkistämään lasta hetkiseksi. Mutta Emmylle osoitti hän niin ilmeistä halveksumista, että se koski tuohon kilttiin raukkaankin.

En ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä sattui kohtaus, jossa Emmy vähitellen tulistui ja kiukustui ja kävi kovaääniseksi ja kohtuuttomaksi, emme olisi koskaan voineet uneksiakaan, että hänessä oli niin paljon tarmoa.

-- Olen kauan sitten ollut mukana tuollaisessa yrityksessä, sanoi hän. Meitä oli kahdeksan, jotka sanouduimme irti eräästä konttorista, jossa meitä pidettiin nälkäpalkalla, luvattiin parempaa, vaan ei koskaan lupausta täytetty. Meidän mielestämme se oli sellainen murto, mutta samana päivänä pani päällikkö ilmoituksen sanomalehteen ja sai kuusikymmentä vastausta.

-- Niin, mutta tämä on kunnia-asia, sanoi Eeva.

-- Ei, sanoi Emmy, se on vatsa-asia, sen te tiedätte vallan hyvin. Ja sentähden että Manghild on ollut yksinkertainen, ei tarvitse minua haukkua, kun olen viisaampi.

Sen sanottuaan hän meni. Se oli hyvin surullista. Olemme aina ennen olleet hyviä ystäviä, ja minä olen pitänyt Emmystä niinkuin pidetään vanhasta shaalista.

Niin, minä en ollut vähintäkään vihainen hänelle, sillä ei ole helppoa olla innostunut, kun on jo vanhanpuoleinen, heikko ja köyhä, mutta minä en voinut saada Eevaa näkemään asiaa minun suvaitsevalla katseellani.

Me olimme vähällä törmätä yhteen mekin, mutta kaduimme viime hetkellä ettemme pahentaisi tilannetta.

Me syleilimme toisiamme ja sovimme siitä, että Hall Caine oli oikeassa sanoessaan: What a misery to be a woman! [Miten kurjaa olla nainen!]

XII.

Joku kerta tammikuussa.

Eeva ja minä.

Me olemme juuri kotiutuneet työstä, ja lojumme nyt paiskautuneina pimeässä kumpikin sohvalleen, ja meidän välillämme on aivan hiljaista. Kumpikin tietää että toinen on täydessä työssä omien ajatustensa kanssa.

Emmyä ja Babya ei kuulu tulevaksi, eikä se ihme olekaan, sillä kohtauksen jälkeen tuona iltana, jolloin Eeva ja Emmy törmäsivät yhteen, ei meillä enää ole niin hauska yhdessä kuin ennen. Eikä kukaan juuri kiiruhda kotiin iltasin.

-- Oletko huomannut, Pegg, sanoi viimein Eeva, että on aivan niinkuin jokin olisi loppunut?

-- Kahviko vai paloöljy? kysyin minä, vaikka kyllähän minä sen tiedän, että hän tarkoittaa entistä tunnelmaa.

-- Niin, onhan vähän niin ja näin öljynkin laita, paratkoon, vastaa Eeva, mutta siitä voi helposti selviytyä näin kuun alussa. Mutta minä lojun tässä ja muistelen vanhaa hyvää aikaa. Köyhiä olimme ja selkkauksia oli meillä yhtenään liikkeessä ja kun valkeni kuukauden ensimmäinen päivä, ei minulla useinkaan ollut enempää kuin 3:50 saatavana palkastani, mutta mikä huumori täällä vallitsi! Täällä oli korvia huumaava melu, "mamma", joka nyt on maaseudulla naimisissa, oli tavattoman taitava melunpitäjä, eikä häntä juuri rakkaus ja kihlauskaan vaimentanut. Me saatoimme nauraa iltasilla siihen asti, että jalompien osien liikarasitus pakoitti meidät taukoamaan. Eikä sattunut vain yhden kerran, että minä olin niin väsähtynyt puhumisesta, etten voinut raakkua.

-- Eipä sitten olekaan kumma, että täällä nyt sinun mielestäsi on hiljaista, sanoin minä.

-- Kumma! Täällä kuljeskelee Baby kalpein poskin ja hameenkaulurit väljinä -- --.

-- Ihmetteletkö sinä sitä, sanoin minä, kun olin huomaavinani moitteenvivahdusta äänessä. Petetty rakkaus -- --

-- Mikä rakkaus se sitten oli?

-- Ensimmäinen, Eeva, sanoin minä. Olkoon siinä kylliksi sanottu. Ja sitten on hän ilman paikkaa.

-- Niin, myönnän, että se on vakavampaa. Luuletko, että hän on paikan ha'ussa taas?

-- Kyllä, varmaankin, sanoin minä. Hän ei hevillä heitä. Hän on saanut päähänsä, ettei hän halua lähteä Tukholmasta, vaikka hänen äitinsä kirjoittaa tahtovansa saada hänet kotiin Oskarshamniin vai minne se oli.

-- Sellaisiahan me olemme kaikki, sanoi Eeva. Puhumme usein pahaa Tukholmasta, ja saattaahan meillä olla siihen syytäkin, mutta me rakastamme tätä kaupunkia toivottomalla ja häviämättömällä rakkaudella. Me saamme niin vähän kaikesta kauniista, iloisesta ja kohottavasta, jota se voi tarjota, enimmäkseen saamme tuntea vain katujen kuraa ja veroja ja kalliita vuokria. Mutta yritäppäs lähettää meitä Oskarshamniin! Me riutuisimme vähitellen ikävöidessämme kaikkea sitä, jota me nyt soimaamme. Täällähän sittenkin voi kaikki tapahtua.

-- Niin kauan kun olemme nuoria, kyllä, sanoin minä. Mutta entä sitten!

-- Kiellän sinua puhumasta mistään sitten, mumisi Eeva ja äänessä oli jotakin tummaa. Minä en uskalla ajatellakaan sitä, että istun ja käyn ryppyiseksi hautajaistoimistossa, saan 15 kruunun palkankorotuksen kuukaudessa ja muutun Emmynlaiseksi.

-- Minä pidän sittenkin Emmystä, sanoin minä. Niinkuin pidetään hyvänsävyisestä ja ystävällisestä kilpikonnasta.

-- Niin pidä sinä, jos haluat, kilpikonnia lähimpänä seuranasi, sanoi Eeva, mutta minä en niihin tyydy. Juuri tuo kilpikonnamainen, salaperäinen hänessä kiusaa minua. Ennen kuitenkin tiesi, että hän ajatteli vähän, mutta ystävällisesti. Ennen minä sitäpaitsi unohdin hänet, huomasin hänet harvoin. Mutta nyt hän kiusoittaa minua niin, etten voi sitä kestää. Olen iloinen, etten ole häneen vihitty. Nyt voi aina tulla muutos, vaikka en tällä hetkellä tiedä, kuinka se on tapahtuva.

-- Luulen sen tietäväni, sanoin minä. Katso, minä uskon, että hän on paljon sairaampi kuin kukaan aavistaa. Mutta hän on vaiti ja syö acetylsalicylsyrpulveria. Kolme, neljä päivässä, olen huomannut. Tulee kai päivä, jolloin se ei enää auta.

-- Silloin saanee hän ottaa niitä kuusi, sanoi Eeva hiukan sydämettömästi. Nehän, Jumalan kiitos, ovat niin halpoja.

-- Huh, Eeva, sanoin minä, etkö tiedä kuinka vaarallisia ne ovat?

-- Paljon paremmin kuin sinä, sanoi hän. Oli aika, jolloin minä olin tulla tämän nautintoaineen orjaksi. Se on konttoritytön turva ja kallio, niinkuin tiedät! Se on ihanaa ja niin halpaa ja helposti saatavissa, kun on polttava päänkivistys. Mutta eräänä päivänä huomasin, että aloin menettää muistini, ja silloin sai kivistää miten halutti.

-- Se oli kai silloin, kun sinä aloit käyttää Blaudin rautapilleriä, sanoin minä, sillä ne marjat ovat vielä tänä päivänä Eevan heikko puoli. Mutta luuletko todellakin kenenkään muun kuin Emmyn syövän niitä kaksi kolme päivässä?

-- Tiedän erään konttorin, jossa tytöt yhtenään panivat asiapojan juoksemaan apteekkiin. Kunnes päällikkö suoraan kielsi sen, ja he saivat kalistaa kokoon koko kiloksi kerrallaan. Sellaista on konttorielämä, mutta ne ovat nyttemmin joko kuolleet tai naimisissa kaikki tyyni.

-- Toinen tai toinen on valittava, arvelet?

Samassa tuli Baby, sai kapan tuolille, hansikkaat kahdelle, ranskanleivät pöydälle ja pääsi itse uunin edessä olevalle taljalle.

-- Olen ottanut paikan nyt, kertoi hän.

-- Näen sen, sanoi Eeva, joka oli sytyttänyt lampun. Vieläpä minun omakätisillä nahkasillani päälle päätteeksi.

Minä nousin ylös sohvasta ja koetin ongiskella hiusneulojani.

-- _Missä_,: Baby?

-- Eräässä sokerileipomossa Sturekadulla.

-- Paljonko saat kuukaudessa?

-- Ooh, eihän se paljon ole. Neljäkymmentäviisi aluksi. Mutta -- -- --

-- Sinä aiot elää hentusilla? Tai herroilta saamilla juomarahoilla?

-- Kuinka oletkaan häijy, Pegg, sanoi Baby ja katsoi lattialta ylös minuun.

-- Kyllä, sanoin minä, kun sinä olet pieni pöllöpää. Vai kuinka Eeva?

Eeva oli jyrkästi, melkeinpä liian jyrkästi samaa mieltä kuin minä.

-- Te vain torutte, sanoi Baby itkemäisillään. Kun minä yritän tehdä kaikkein parastani. Te ette aavista, kuinka monta askelta olen ottanut ja aina vaan saanut kuulla ei, sen jälkeen kun minut ajettiin pois Y. Y:stä.

Kello oli neljännestä yli seitsemän. Minä pukeuduin kappaan ja hattuun mennäkseni vielä kerran ulos koettamaan saada apua Babylle. Mutta tällä kertaa en ajatellut päällikköä. En koskaan enää voi luontevasti kääntyä hänen puoleensa. Hänen läheisyytensä hermostuttaa minua, mutta kun en häntä näe, täytyy minun ikävöidä häntä. Ja hän -- -- -- ei, en tahdo siitä kirjoittaa. Minä olen lakannut puhumasta hänestä, tytöt sanoisivat vain: anna hänelle korvapuusti, mutta kuinka sitä voisin? Henkisesti annan minä itselleni korvapuustia joka päivä, siinä kaikki mitä voin tehdä.

Juuri kun olin menemäisilläni, sanoi Baby:

-- Kuulkaahan, missä Emmy on?

-- Ei ole vielä tullut.

-- Sepä merkillistä.

-- Kuinka niin?

-- Eikö hän ole kertonut siitä kauheasta mellakasta Y. Y:n ulkopuolella eilen.

-- Ei, kilpikonna ei ole niin puhelias. Mikä mellakka?

-- Niin, siellä oli aika häpeänhälinä, vaan minä en ollut mukana, Pegg. Kahdellatoista, viidellätoista eroitetuista on ollut tapana, näetkös, mennä alas odottamaan niitä toisia, kun he tulevat kotiin päivälliselle. Pitivät pientä melua aivan niinkuin työmiehet tekevät ja sanoivat rumia sanoja, vaikka ei _niin_ rumia tietenkään. Mutta eilen, kun tytöt tulivat ulos, olivat ne kukin saaneet viisikymmentä kruunua ylimääräisesti, "sentähden että olivat olleet lojaalia", oli johtaja sanonut, ja silloin oli siellä ollut muutamia, jotka eivät voineet olla ilmaisematta inhoaan noille toisille raukoille. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, kyllä ymmärrän.

-- Ja silloin ne toiset vasta oikein hurjistuivat, ja sitten sukeutui kova riita, johtaja oli onneksi mennyt, mutta portinvartia oli siellä ja ajoi kaikki pois. Tänään ovat he kielineet ja hän on uhannut poliisilla, jos se uusiintuu. _Minä_ häpeän.

-- Minä myös. Onhan _sinun_ tyhmyytesi varsin aistikas verrattuna kaikkeen tähän. -- Ja sitten minä menin.

Mutta Babyn typeryys ei ollut mitään verrattuna minun tyhmyyteeni. Enhän minä tiennyt, että eno oli osakas Y. Y:ssä ja varajäsen johtokunnassa! En ole koskaan tullut niin noloksi. Paikan sijasta Babylle sain hyvältä enoltani, joka oli järkytetty kapitalistisydämensä sisimpään asti, luennon tyytyväisyydestä naisen kaunistuksena, ja että "hänen tuli varoa joutumasta sen hajaannuksen hengen tartuttamaksi, joka on meidän ajassamme." Lakkoa hän paheksui mitä ankarimmin, ja palkat, niin, se oli prinsiippikysymys. Jos henkilökunta miellyttävällä tavalla olisi anonut lahjapalkkiota, olisin sitä johtokunnassa tukenut, sanoi hän. Mutta tuo röyhkeä tapa, paras Elisabeth, tapa -- -- -- Ja hankkia paikka yhdelle syyllisistä, ei, sitä en todellakaan voi. Se olisi väärin niitä kohtaan, jotka menettelivät moitteettomasti, Ja näitä on rohkaistava, ja sen teemme me johtokunnan perheissä antamalla heille ruokapäiviä kotonamme. Siitä tulee huomattava säästö heille eikä sanottavaa rahallista uhrausta meille.

Tuo viimeinen oli tarkoitettu leikiksi, mutta nyt minä suutuin.

-- Niin, mutta kas vain, että teillä on varaa siihen, tehän saatte vain 20 prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä äänelläni.

-- Vain 10, hyvä Elisabeth, vain 10, sanoi hän, yhtiösäännön mukaan ei saa kutakin osaketta kohti olla enempää.

-- Ei, sanoin minä, tiedän sen. Siitä syystähän te juuri olette jakaneet jokaisen kahdeksi.

Kaiken tämän olen oppinut toimistossani tuomarilta, ja ilokseni huomasin, että se sattui enoon.

-- Pistäydynpä hiukan tädin ja Görelin luo saliin, sanoin minä.

Näin enosta että hänellä oli jotakin kielellään, mutta hän oli vaiti ja nyökkäsi ja huokasi helpotuksesta, kun minä suljin oven.

Oi jumalat!

Sohvannurkassa istui paksu jalosukuinen tätini lornettineen ja puolilyhyissä hihoissa, ylläpitäen kohteliaasti ruokapäiväkeskustelua Emmyn kanssa, joka istui peloissaan ja suorana syvässä nojatuolissa, Görelin torkkuessa kirjan ääressä -- luultavasti sulhasen väitöskirja -- kauempana lampun luona.

Mielestäni sain kaiken kurkkuuni, ja tunsin, kuinka veri syöksyi poskiini. Seuraava aistimus oli melkein hillitön halu ravistaa tätiä ja ilmoittaa Görelille, että hän oli pöllöpää.

Täti tervehti hyväntahtoisesti, ja huomasin, että tulin hänen mielestään sopivaan aikaan. Ei haitannut, että minä sain nähdä, kuinka hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka luultavasti odotti sulhastaan, näytti häikäilemättömän pettyneeltä. Luulen että olisin sanonut jotakin säädytöntä, ellei olisi ollut sääli Emmyä. Luonnollisesti ei hän käsittänyt tilanteen kauheaa ironiiaa, mutta hän tunsi, että hän minun mielestäni näytteli naurettavaa osaa. Hän meni melkein heti. He tahtoivat saada minut teelle ja sulhaselle, mutta minä sanoin meneväni oopperaan.

Kun Emmy ja minä tulimme ulos, otin häntä käsivarresta ja sanoin:

-- Soisinpa että he kutsuisivat minuakin toisinaan. Mutta tätä me emme huoli kertoa niille toisille.

Ehdittyäni Kustaa Adolfintorille heräsi minussa palava halu toteuttaa tuo sinkautettu ajatus ja mennä oopperaan. Ja sen teinkin. Sain 75 äyrin paikan kolmannella rivillä, josta en nähnyt ikinä mitään paitsi muutamia puseroita ja niskakampoja enkä edes niitä, sillä minä istuin suljetuin silmin ja kuuntelin Lohengriniä! Soitto vaikutti sieluuni kuin coldcream, se tuli laheaksi pinnalta. Mutta sisimpänä asusti niinkuin aina painostava levottomuus, tuskallinen aistimus jostakin välttämättömästä, joka lähenee.

Oli ankara pakkanen kulkiessani kotiin puolittain tyhjennettyjä katuja. Tuuli tuli Upplannin aukeilta ja lakaisi pitkin Pohjoistullinkatua ja Kuningattarenkatua niinkuin luuta jotakin keittiömäkeä tupruttaen kokonaisen pilven lunta edellään. Minulle oli ravaaminen Kuninkaanmäkeä ylös samaa kuin jos joku tomuhiukkasista olisi tahtonut nousta pystyyn ja marssia keittiön ovesta sisään. Se oli sellainen ilta jolloin eivät vastaantulevat herrat edes viitsineet arvioida vartaloa, ja jolloin parhaimmatkin meistä itsetiedottomasti ikävöivät autoa ja rakastajaa.

Koska en ole parhaimpia tein sen tietoisesti.

Ja arveluttavinta oli, että minä sanoin itselleni: sinulle on yksinkertaisin asia maailmassa hankkia kumpikin.

Vain -- -- --

XIII.

Helmikuun 4 pnä, veronmaksupäivä.

Meidän hiljaa ja voimaperäisesti pukeutuessamme eilen aamulla, vilusta väristen, sillä oli yhä vielä pureva pakkanen ja lämmittäminen varsin askeettista, katkaisi Eeva hiljaisuuden ilmoittamalla:

-- Tänään on viimeinen päivä.

-- Mitä tarkoitat, onko maailma taas hukkuva? kysyin minä.

Minusta oli, kuin juuri nyt olisin voinut ottaa tapauksen varsin kylmästi, aamusilla on elämä harvoin hauskaa.

-- On kai sitäkin pahempi, kuulin Babyn toisesta huoneesta sanovan. Eläpä koetakaan tekeytyä siitä tietämättömäksi! Verohan nyt on kysymyksessä, tiedän ma, ja sinun on maksettava se tänään. Haluatko ehkä joutua ulosottomiehen-apulaisen velottavaksi?

-- Riippuu siitä minkä näköinen hän on, koetin minä laskea leikkiä, samalla kun aloin pyöriä ympäri etsien avainkimppuani saadakseni kirjoitus pöytälaatikosta esille palkkauskotelon.

-- Huokaisten laskin kympit. Tytöt olivat oikeassa, tuntui varsin tuskalliselta. Minä toivoin hartaasti, että olisin ollut naimisissa, vakuutettu kun olin, etteivät useimmat hienot rouvat tiedä, minkä näkönen verolippu on.

Eeva ja minä olimme sopineet siitä, että menemme yhdessä uhraamaan, ja kello kuusi me lähdimme. Myymälän rouva seisoi portilla ja Vaasankulmakunnan hauskalla tavalla kysyi hän ymmärtävästi ja osaaottavaisesti hymyillen veronmaksuunko mentiin.

-- Riennetäänpä nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten pyydän sokerileipomoon, tulkoon sitten mitä tahansa.

Mutta kun tulimme uhripaikalle, oli siellä pitkä ja kiukkuinen jono ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.

-- Niin, mutta myönnä, että tämä on liikuttavaa, huudahti Eeva erikoisella äänellään, niin että koko jono kuin käskystä väänsi päätään. On tarpeeksi katkeraa, kun kynitään vaivaiset lantit, mutta että vielä täytyy jonottaa ja kaupan päälle tulla lasitetuksi aina polviin asti, on minun mielestäni jo julmaa.

-- Etkö ole koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta veroa, niinkuin englantilaiset äänioikeusnaiset, niin kauan kun sinulla ei ole kansalaisoikeuksia?

-- Kyllä, jos vain se syy kelpaisi, niin saisimme aika pitkän lykkäyksen, mutta siitä olisi vain seurauksena, että ne ottaisivat meidän jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.

-- Ah! sanoi muuan mies takanamme. Neidit joutuisivat vain oikeuden kanssa tekemisiin. Ei sovi vielä pitkään aikaan suutaan soittaa tässä kapitalistiyhteiskunnassa.

Eeva käytti heti tilaisuutta ja alkoi mielistellä tätä miestä, samalla kun he molemmat hyvin kapinallisin puhein eroittivat nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan Marxin ja Lasallen periaatteiden mukaan. En ole koskaan ajatellut ketään Eevan laiseksi. Hän olisi varmasti samalla menestyksellä häikäissyt valtioministerin puhumalla maltillisesta kehityksestä tai professori Kjellénin pitämällä pitkiä puheita kolmikamarisysteemistä.

Mutta kun vihdoinkin tuli meidän vuoromme, ja kun me vakavina olimme jättäneet veromme -- niin, mihin tarkoitukseen se oikeastaan onkaan? -- ja tulimme ulos, saimme nähdä Babyn -- läähättäen, epätoivoisena.

-- Tytöt, elkää estäkö minua! Minun täytyy rientää kotiin noutamaan verolippua ja ehtiä takaisin, ennenkun suljetaan! Enkä minä varmaan tiedä, missä se on.

-- Niin, en minäkään, sanoi Eeva. Mutta minä löysin papinkirjasi Hjalmar Söderbergin Gertrudissa toissapäivänä.

Mutta sitä ei Baby kuullut. Hän oli jo monta hevospituutta meidän edellämme.

-- Tiedätkö mitä? sanoin minä. -- Emme huoli mennä sokerileipomoon. Mutta ostamme neljännes kilon kahvia ja muutamia wienerleipiä ja sitten sytytämme spriikeittiön ja lemmenpallon, ja kun toiset tulevat, näytämme heille että mekin voimme kantaa kohtalomme kuin filosoofit.

-- Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipiä elämänsä katkerina hetkinä? kysyi Eeva. -- Minä luulen hänen menneen rakastajattarensa luo. Me menemme siis Berlinerleipomoon sen sijaan.

Kun tytöt tulivat kotiin säteili lemmenpallon lempeä valo heitä vastaan, ja uunissa paloi iloisesti Eevan joululahja-pakkilaatikko. Kahvipannu lauleli spriikeittiöllä, ja leipävasussa oli tasan kahdeksan wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi kaupan päälle, kun leipäneiti kuuli, että olimme olleet veroa maksamassa. Emmykin kirkastui ja Baby alkoi heti laulaa mieliballaadiaan.

Kuni keväinen sää, kuni kukkien kuu on godtemplarin raikas ja hehkuva suu...

-- Mutta olehan Jumalan tähden hiljaa, Baby, sanoin minä.

-- Minkätähden sanot Jumalan, kun kuitenkin tarkoitat notaaria ja notaarin äitiä? sanoi Baby moittivasti ja katsoi ihmetellen minua. Sinä olet muuten niin viehättävä, mutta sinä lausut yhtenään turhaan Jumalan nimeä, niin että minä alan oikein peljätä, kuinka sinun käy. Kuinka _saatoit_ ruveta sitä tekemään?

-- Tein sen, kun taukosin häneen uskomasta, pienoiseni, sanoin minä. Muuten on se hyvin paha, että niin teen, vallankin kun tiedän, että se loukkaa sinua. Kuka pitää varalta kahvia? Minun korvissani kiehuu se keittyneeksi nyt!

Mutta eipäs edes kahvikaan voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeammista asioista. Hän oli vain järkytetty verolipusta ja muusta.

-- Eikö sinun mielestäsi elämää ole vaikea elää? sanoi hän.

-- Ei se helppoa ole, sanoin minä.

-- Ja eikö täydy koettaa ajatella vähän, kun sattuu tällaisia kummallisia ja vääriä asioita, ja miettimällä saada jonkinlainen kanta itselleen?

-- Ei, Jumala minua varjelkoon, sanoin minä unohtaen Babyn äskeisen varoituksen, juuri silloin on paras olla ajattelematta. Eeva, auta minua, Baby tahtoo ajatella! Lisätilkka ja hanuri!

-- Anna lapsen ajatella, ratkaisi Eeva, joka päättävästi käristi meidän vanhaa leipäämme lampun päällä. Minä arvelen, että jokaisen velvollisuus on ajatella -- meistä neljästä on Eeva aina se, joka arvelee asioita, mikä osottaa melkoista joustavuutta -- vain se, että pakotetaan maksamaan veroa ilman että vähimmälläkään tavalla saa vaikuttaa siihen, kuinka rahojen annetaan luistaa, saattaa jo pakottaa ajattelemaan asioiden järjestystä. Minkätähden täytyy koko luomakunnassa vain tyttöjen, jotka ovat käyneet 8-luokkaisen oppilaitoksen, olla ajattelematta? Katsokaa työmiehiä! Ettekö luule niiden ajattelevan, sekä miesten että naisten. Ne toimivat sitä paitsi myöskin.

-- Emmekö me sitä sitten tee?

-- Kyllä, kuinkas muuten, mutta näethän kuinka käy. Yhtä hyvin voisi järjestää Tukholman ajurienkonit. Meillä ei varmastikaan ole niinkään paljon yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuin niillä. Ne sanovat ainakin muutamia ystävällisiä lauseita toisilleen, kun tapaavat toisensa. Mutta me, oi se on hävitöntä!

Minä katsoin Emmyyn. Hän oli kalpea ja loukkaantunut.

-- Sinä poltat sen varmaan, Eeva, sanoin minä. Joka todellakin oli totta, sillä koko ranskanleipä oli alta päin musta.

Emmy nousi samassa.

-- Lienee parasta että sanon sen nyt heti, että aion muuttaa täältä huhtikuun 1 pnä, sanoi hän ja meni. Minä seurasin häntä.

-- Pakottaako selkääsi taas, Emmy?

-- Sitä pakottaa aina, tiedäthän sen. Mutta toisinaan on pakotus pahempi.

-- Voinko auttaa sinua?

-- Et, kiitos, minä otan pulverin ja paneudun sänkyyn. Me katsoimme toisiimme, kun minä tulin takaisin.

-- Nyt lähenee Ragnarök! sanoin minä.

-- Ooh, Balder ei ole vielä kuollut! vastasi Baby ja katsoi hellästi minuun.

-- Nyt mä sinkoan nuolen! lausuili Eeva ja lennätti lämpöisen, käristetyn ranskanleivän syliini.

Mutta iltasella, kun olimme sammuttaneet, säpsähdin minä pehmeästä ja varovaisesta kosketuksesta. Se oli Baby, joka pani suunsa minun korvalleni ja kuiskasi:

-- Niin, mutta kyllä kai sinä sentään joka tapauksessa uskot Jumalaan, Pegg?

-- Uskotko sinä? kysyin minä ja kietasin peiton hänen ympärilleen.

Hän hiipi lähemmä minua ja pani käsivartensa kaulani ympäri.

-- Oi kyllä, kuiskasi hän niin hiljaa, että tuskin saatoin sen kuulla. Minä uskon niinkuin tavallisesti, niinkuin aina olen tehnyt, jokaiseen kirjaimeen koko raamatussa, Pegg, minä en ymmärrä, kuinka voi olla sitä tekemättä. Sano että sinäkin uskot.

-- Sitä en saata, Baby, siitä on jo kauan, kun saatoin.

-- Miltä tuntuu? kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole äitiäkään.

-- Hiukan yksinäiseltä, Baby, mutta sitä saa luottaa itseensä. Mutta minä en sanonut Babylle, kuinka kurjaksi itseni tunsin.

-- Etkö luule sen tulevan takaisin, Pegg?

-- Baby, en tiedä, mutta saattaahan tapahtua, kun tulen vanhaksi ja odotan kuolemaa.

-- Oi kyllä, niin luulen, sanoi Baby keventyneenä ja suuteli minua. Sinä olet aivan liian hyvä joutuaksesi kadotukseen. Kas vain, että sinä voit _sittenkin_ olla niin suloinen.

-- Ei, nyt sinun on mentävä nukkumaan, lapsi, sanoin minä. Sinä kylmetyt.

XIV.

Yhä helmikuu.